Sitä tuntee ihan eri tavalla elävänsä, kun vapaapäivänä  aurinko aikaansaa valoja ja varjoja, piirakka on uunissa, päiväkahvivieraita tulossa ja naapurin kissa venyttelee aidan päällä.

K.

Anokaa niin teille annetaan

Anopin antama teekimara käy vähiin. Alkuun (kesällä 2009) hyllyssämme oli kaksi pönttöä, tänään kippasin toisen tyhjäksi. Koivunlehtirouhe siis hupeni, nokkosta on vielä. Yllättävän hyvää se on paljaaltaan tuo nokkosteekin, mutta rehellinen kun olen, niin yhdessä ovat parempia. Yhdessä niitä on lähinnä käytettykin. Anoppi vain ei ollut löytänyt samanlaisia lasipurkkeja näille yrteilleen, jolloin se rouhesatsi, joka päätyi isompaan purkkiin, jäi sitten elämään loppuelämänsä vailla kumppania. Niinhän se on elämässäkin, että heikompi astia menee rikki jos niitä kumauttaa yhteen, vai miten se vertaus nyt ei mennytkään.

Jotkut ihmiset lukevat ajatukseni, tai ainakin herkällä korvalla poimivat puhe(tulva)estani (ei tota voi kirjottaa oikein mitenkään) toiveeni tai tarpeeni, ja sitten täyttävät ne. Yleisesti ottaen kyse on aikuisikään ehtineistä naisista, joiden hoivaamisviettiä aikuiseksi kasvatetut lapset eivät ole onnistuneet viemään. Yksi huolehtii esimerkiksi siitä, että minulla on vetoketjutaskulliset housut, jotta avaimeni eivät putoaisi niistä kun makaan selälläni sohvalla. Tai että avaimeni eivät toista kertaa putoaisi kun makaan selälläni sohvalla. Toinen huolehtii siitä, että varpaat ja sormet ovat lämpimänä. Ensin hankki kelsitohvelit tänne vetoiselle lattialle tallattavaksi, ja samaan hengenvetoon ulppeat nahkasaappaat, joilla viimeksi tänään kävelin tuolla viimassa ja pienessä pakkasessa. Villateddypohjallinen tuli samassa paketissa. Sievin jalkine. Kolmas, joka on puolisoni, huolehtii, etteivät sormeni palellu. Tehtävä on vaikea, sillä hävitän aina käsineet, jos minulle sellaiset hankitaan. Edellisiä lapasia ehdin käyttää muutaman kerran. Sitä edellisiä varmasti yhden tai kaksi kertaa. Täytyy mainita, että ne nimenomaiset lapaset olivat minulle ilmaiset, löysin ne jostain asunnosta, jota siivosin. Onneksi ei ole niiden perään kyselty, olisi kiusallista sanoa asiakkaalle, että kyllä ne vähän aikaa oli tallessa, mutta sitten ne putosivat johonkin minulta. Sinänsä se olisi kyllä rehellinen vastaus. Tai ainakin niin lähellä totuutta kuin osaan. Mutta että jos tästä nyt joku näin kevättä kohden vielä haluaa ajatuksen poimia, niin yhdet sormikkaat minulla on, muttei kunnon rukkasia, joilla sahata puita. Vaikka anoppi sellaiset lämpimät kutoikin jokin aika sitten. Mutta ihan reiällä ne ovat jo, kiitos vain.

Toki miehetkin ovat joskus huomanneet jonkun asian, josta olen kovasti ilahtunut. Yleensä nämä ovat tietysti ajoittuneet syntymäpäivien aikoihin, ikimuistoisena poikkeuksena mainitsen ystäväni Makke K:n, joka milleniumin kunniaksi antoi minulle uudenvuodenlahjana Collinsin dictionaryn. Se on kutakuinkin vanhan kuvaraamattumme kokoinen, puolet ohuemmalle paperille vain painettu. Siitä olen ammentanut ihan arkista iloa niin paljon, että Makkea ilmeisesti jo kyllästyttää. Hän ilmeisesti pelkää, että palaan aiheeseen taas kun tapaamme, koska ei ole miestä täällä Paraisilla päin näkynyt. Erityisen hienoa tuossa kirjassa on etymologiaosasto, jossa kerrotaan joka ainoan sanan osalta, mistä se on kulkeutunut englannin kieleen. 'Ketsuppi' oli muistaakseni kiinasta tullut, ja tarkoitti/tarkoittaa kantakielessä kalakastiketta muodossa tai toisessa. Tämä nyt on muistinvarainen juttu, mutta niinpä tuo tahtoo olla koko elämä, kuka mitäkin muistaa ja niistä sitten rakentaa sen todellisuutensa, joka on. Eräs viisaana pitämäni ihminen neuvoi, että on hyvä muistaa, että oma totuus ei ole kaikkien ihmisten totuus. Ja oliko se hänen toinen perustavaa laatua oleva ohjeensa sellainen, että virheitä saa tehdä. No, olkoon vaikka, jos minä sen niin muistan.

Kevät keikkuen tulevi. Opin ihan hiljan, että se tarkoittaa ailahtelevaista kevään saapumista. Että joskus sataa, joskus paistaa. Mielikuvissani tuo keikunta on liittynyt lähes päinvastaiseen, jääräpäiseen ja järkähtämättömän iloluontoiseen tykötulemiseen, kaiken valtaamiseen. Oliko se mummoni, joka kannusti jotakuta asuaan epäröivää naista/nuorta miestä peittoamaan epäilyksensä ja astumaan ihmisten ilmoille: "Meet vaan notta keikkuu!"

Tänään lintu lauloi puussa, narskui ja tirskui. Tuijotin sitä kauan, olisiko ollut vihervarpunen, lähes alapuoleltansa, parin metrin päästä. Seisoin keskellä tietä, ja ihmispari käveli minua kohti tietä pitkin. Emmin, missä kohtaa minun pitää lakata huomioimasta lintua ja kiinnittää huomioni ihmiseen, lajitoveriini. Jos sitä keskellä tietä seisten tuijottaa oksalla kyyhöttävää pientä lintua eikä ollenkaan näe ohikulkevia lajitovereita, niin vähän tyhmänähän sitä varmaan pidetään. Toisaalta, mikä oikeus ihmisellä on varastaa huomio, joka jollakin hetkellä kuuluu linnulle. Lintu sitäpaitsi lauloi keväästä, mitä nämä ihmiset eivät tehneet, ainakaan sillä hetkellä. Tai jos lauloivat, tekivät sen niin hiljaa, etten kuullut. Ja jos meinaatte, että kuvaannollisesti (vai onko se kuvainnollisesti, on ehkä) lauloivat, niin höpön höpön. Toppahousut vain suhahtelivat ja lumi narskahteli.

Mutta jo ennen kuin tätä mietin, ajattelin, että on perin vastenmielistä joutua sellaisten ajatusten kohteeksi, että tuo se on sitten tyhmä mies. Pitäisivät ennemmin vaikka rumana.

S.

Sunnuntaiaamu.

Alin kuva on kaikista hienoin, kuin akvarelli. Sen otti vanhempi poika.

K.

K.

Läksyt tehdään vaikka syän märkänis

Muuan ihminen antoi lapsilleen ohjeen: Vaikka millaisia vaikeuksia tulee elämässä eteen, niin muistakaa, että tärkeintä on, että kulissit on kunnossa. 

Tätä oppia mekin rouvelin kanssa yritimme noudattaa eilen illalla. Koululainen sai tänne illaksi kaverin, joka lähti pois myöhähköllä. Poika oli vierailusta iloinen mutta myös tukevanpuoleisessa iltavillissä. Päädyin saattelemaan hänet petiin mahdollisimman suoraviivaisesti. Kun viimeiset örähdykset vielä kuuluivat yläkerrasta ja hipsin portaita alas, rouveli odotti alapuolessa kaula pitkällä. Oli kuin hän olisi kuunnellut, joko lapset ovat hiljaa, vaikka saattoi hän minuakin odottaa, aivan kuin tulisin nopeammin portaita alas kun pitää kasvoilla kysyvää ilmettä ja venyttää niskarankaa.

Kävimme teekupin ääressä päivää lävitse. Sellainen on ihan mukavaa, jos on kerrottavaa puolin ja toisin. Tai vaikka olis edes toisin, jos molemmat on sitä mieltä että tässä nyt istutaan ja vaihdetaan kuulumisia. Kun kuulumisten vaihtamisessa tultiin siihen pisteeseen, jossa kerrotaan, miten läksyjen teko koululaiselta on hoitunut, jouduimme toteamaan, että läksyt ovat jääneet tekemättä. Sitten mietimme, että aikataulu aamulla on aika tiukka, siihen niitä läksyjä ei sovi jättää. Ja hetken tuumauksen jälkeen päätimme kaksimielisesti, että läksyjenteon ammattilainen K. hoitelee yy-kirjaimen kopiointitehtävän poikansa puolesta. Toinen sivu jätettiin aamuksi tehtäväksi. Sijainen keskittyi tehtäväänsä vaikka hoitikin sen vasemmalla kädellä. Tämä tietysti autenttisuuden varmistamiseksi. (Naureskelimme etukäteen ajatukselle, että poika ilmoittaa opettajalle tunnin alussa ettei ehtinyt tehdä läksyjään ja avaa sitten kirjan todistaakseen asian:)

Aamulla tehtävävihko odotti pöydällä avattuna valmiiksi oikeasta kohdasta.

"Kuka tämän on tehny?!"

no me, kun...

"Ihan hirveällä käsialalla! Missä on pyyhekumi?? Mä en lähe kouluun jos ei pyyhekumia löydy!!"

Seurasi nopea nyrkiniskujen sarja, siis pikkumiehen nyrkkien sarja, hänen omaan päähänsä. (tämä on riitti, joka toistuu toisinaan, kun jokin vastoinkäyminen pääsee yllättämään hänet) Riensin etsimään kumia, ja löysinkin sen. Vasemmalla kädellä kyhätyt yy-jonot saivat väistyä. Esikoisemme, jolle läksyjen teko on lähes aina ollut vähintäänkin peruspuuduttavaa, toisinaan jopa vastenmielistä hommaa, rauhottui heti, kun oli saanut kumitettua "sotkut" pois. Sen ajan kun olin varannut aamiasen syöntiin, hän teki tyynesti läksyjään. Sen ajan jonka olin varannut automatkaan hän puki vaatteitaan. Poika oli lopulta tyytyväinen, vaikka en huomannutkaan eroa hänen ja Kristiinan tekemien kirjainjonojen välillä.

Myöhästyimme koulusta hieman. Toivon, ettei poika kertonut opettajalleen, miksi olimme myöhässä.

S.

Bruckner

Jos hehkuttaisi Brucknerin kahdeksatta niin, että kaikki ylisanat loppuisivat kesken. Se olisi turvallista, sillä vaikka sitä miten kehuisi, kukaan ei kuitenkaan kuuntele Brucknerin sinfonioita, ei kukaan, joka vähänkään kuuntelee muuta musiikkia. Nehän on sellaisia kuivia ja pitkiä.

En minäkään niitä ole kuunnellut koskaan. Paitsi äsken panin soimaan, uteliaisuuttani ja vahingossa. Oikeasti etsin Spotifystä laajalla haulla mahdollisimman pitkiä (kappaleet on haun jälkeen luontevaa lajitella keston mukaiseen järjestykseen) kappaleita ettei tarttis kuunnella sitä rokkia, joka niitä aina seuraa, kuin korppi kottaraista.

Olisiko se sitten ollut Kahdeksas, seemollisinfonia, ja sen joku pitkänimelä osa. Vaikea kuvitella parempaa musiikkia pyykkienripustamisen taustalle. Mahdotonta kuvitella sen musiikin taustalle parempaa aktiviteettia kuin kirjopyykin ripustaminen pyykkitelineelle. Siinä ei totisesti moni asia liikkunut siinä musiikissa. Ei paljon teemoja kehitelty, vaan valtava massa vain velloi menemään. Kuin taannoin siellä Puolassa vai missä se nyt oli, jossa ne myrkkylietteet valuivat vääjäämättömästi ihmisten kyliin ja syliin. Paitsi että Brucknerin kahdeksas ei missään määrin ollut myrkyttävää musiikkia.

S.

K.

Ihmisiä

"Akkkkkuporakonetta etsin". Koon kohdalla ei tietenkään ole montaa koota, vaan taukoa, hiljaisuutta, mutta noin se kirjoitetaan, uskokaa huviksenne. Tai keksikää parempi tapa ilmaista asia.

"Akkkkkkkuporakoneet on tuollapäin" sanoi myyjä minulle takaisin. Näin luettuna tämä tuntuu ihan hirveän julmalta pilalta tai tosi hyvältä huumorilta, riippuen vähän akkuporakoneen etsijästä ja myyjästä. Myyjä sattui olemaan Bilteman myyjä, kuusikymppinen nainen, ja tempaisi kyllä oman pitkänhiljaisen koonsa ihan varmasti sen enempiä suunnittelematta. Jos olisin jollain tavalla merkannut hänen apinointinsa, luulen, että myyjä olisi punastunut. En ole ilkeä, enkä tehnyt niin. Minulle riitti sisäinen hymy.

Joitakin aikoja sitten totesin, että missä vain ihmisiä on ja tapaa, siellä yleensä syntyy pieniä, todella pieniä tarinoita. Jäähallin pukukoppissa niitä tosin tuntuu olevan erityisen niukasti, mutta ehkä ne sielläkin piileskelevät. Jos vain osaa kaivaa niitä esiin. Minä en osaa. Jos joku sellaisen joskus kirjoittaa, niin kyllä siihen varmaan ainakin yks "mitä äijä" -kommentti pitää tulla. Petri Tamminen kuulemma on kertonut kirjoissaan tai jossain haastattelussa pelänneensä (siis huom. nyt tämä asia on joko hänen romaanihenkilönsä tai hänen itsensä sanoma, eikä minulla ole tarkkaa tietoa, kummasta on kyse) sitä, että tulee sählyvuoron jälkeen kysyneeksi pukukopissa että "ootteko pojat lukenu Maila Pylkkäsen runoja.

Kun tulee tarinoita, se on hyvän merkki. Jos tulee synkkiä tarinoita, on sekin paljon parempaa kuin ei tarinoita ollenkaan. Jos tämä blogi joskus sammuu oikeasti (en tarkoita tilapäisiä katkoja espanjanmatkojen tai kuubanmatkojen tai siperianmatkojen takia), on lähimmäisenrakkautta tulla kysymään, mistä on kyse. Se ei ole lähimmäisenrakkautta, että ei tule kysymään.

Kerrankin menin postiin ja siellä oli hyvä tunnelma. Joku touhusi kassalla ihan hirveässä höyrysessä, jututti asiakkaita luontevasti (Taidatte olla Uudestakaupungista, joo, puheesta kuulin, mulla on tuttuja siellä). Sanoin siinä postipakettia paketoidessani ohi kulkevalle myyjälle, että kiva kun teillä on tuollainen myyjä, joka pulputtaa tuolla koko ajan. Ja kollegansa sanoi, että joo, hän on aivan ihana, meidän esimies, näyttää omalla esimerkillään, miten asiakkaita palvellaan. Kiire ikäänkuin sai tämän 60-vuotiaan emäntänaisen kukoistamaan. Ja vaikka tuosta edellisestä virkkeestä voi tulla joku Veikko Huovisen naiskuvaus mieleen, olen ihan tosissani. (Kuuntelen paraikaa autossa Huovisen lyhyitä erikoisia -äänikirjaa)

Sitten työntekijä häipyi ja pakkaustiskille tuli vanha nainen. Hän ei oikein nähnyt, valitteli että on näkö mennyt. Ja laaserleikkaus oli tulossa. "Pelottaa", nainen sanoi minulle. Hän oli vähäpuheinen, ja varmaan leikkauksen lisäksi puhuminenkin vähän pelotti. Niin hän vain pakisi minulle kuitenkin, samalla vähän ujostellen. Pohti siinä, miten se laaseri on sanana jo niin pelottava, vaikka operaatio on varmaan ihan turvallinen. Minä kuuntelin ja jutustelin jotain ihan pientä, en tiedä mitä. Sitten tämä vanha nainen sanoi minulle, että on mukavaa kun nuoret juttelevat minulle. Ja minä yllätyin siitä kommentista ja sanoin että vai niin. Ja sitten hänen ujoutensa sai hänessä lopullisen vallan ja hän sanoi minulle että hyvää joulua ja meni pois.

Samassa postissa ovella tuli mies vastaan, joka puhui lattialla kävelevälle koiralle: Oliko siellä kivoja tätejä, oliko? En kuullut mitä koira vastasi, mutta mies olisi varmaan kertonut sen minulle, jos olisin kysynyt. Tai sitten olisi vetänyt turpiin. No ei kai sentään. Mutta nuori ja riuska mies se oli, että ei siitä periaatteessa olis tienny, mitä se tekee.

S.

Emme kävelleetkään Wanhalle Malmille päin, vaan toiseen suuntaan. Helmiä löytyy sieltäkin. Ihmiset asuvat piparkakkutaloissa, tekisi mieli kurkkia ikkunoista sisään ja katsoa kameran linssin läpi yksityiskohtia, vaan en kuitenkaan kehtaa. Jonkunlainen uteliaisuus täällä on tapana, ovat ne meidänkin ikkunoista kurkkineet. Olen yrittänyt vaivihkaa katsoa, millaisia verhoja ihmisillä on. Salusiinit ovat yleisin ratkaisu. 

Harmahtava matala rakennut oli kesällä myynnissä, mutta ostaja ilmaantui jo ennen ensimmäistä esittelyä. Olimme mekin siitä kiinnostuneita. Tarinan mukaan talossa on joskus tehtailtu kuuluisia Paraisten pipareita. Punamultaisen piharakennuksen takaa pilkottava keltainen talo on tämä meidän kolo. Jätetään rotta-etuliite nyt laittamatta. Punamulta on kaunis väri. Haluaisin ehkä talomme väritykseksi joskus keltamullan. Keittomaalia ei kyllä voi öljymaalin päälle laittaa, mutta saahan sen värin sekoitettuakin. 

Nimikyltin uusiminen olisi ajankohtaista. Järnströmit eivät enää asu täällä, kertakaikkiaan! Vaikka joku henki täällä yhä leijailee, on tämä jo meidän.

K.

Nyt on aihetta iloon. Olen saanut oikeaa ruisleipää ilman kuminaa. (Täkäläiset laittavat sitä kuminaa, ja sitten ovat niin tottuneita sen makuun etteivät huomaa sitä.) Myyjäisistä.  Limppu oli ostohetkellä vielä lämmin. Se on sisältä pehmeä ja kuori on rapea. Ei kovin hapan, veikkaisin ettei kahta päivää kauempaa hapatettua. Hyvää se on. 

Muitakin pieniä ilahduttavia juttuja on. Ekaluokkalainen sai huoneensa käyttöön. Huoneen nimi on Lemmenlaiva. En yhtään tiedä miksi, mutta nimi on osa talon historiaa. Väljyyttä tuli samalla lisää sinne ja tänne, ja jopa siivottua saimme. Uusia ja vanhoja lamppuja on saatu käyttöön. Petri tulee huomenna ja katselee taloamme arvioivasti. Toivottavasti kelepaa. 

K.

Es-duuri

Kuulin kanttori-Tonilta kerran tarinan, jossa toimittaja oli sysitty raportoimaan konsertista, vaikkei hänellä muuten ollutkaan tapana kuunnella hyvää musiikkia. Lehdestä sitten luettiin seuraavana päivänä, miten se ja se oli soittanut sen ja sen säveltäjän s-duurisonaatin. Joku oli puhunut ilmeisesti es-duurista.

Johannespassion viimeinen koraali, johon tiivistyy kaikki nähtävissä ja kuultavissa, näkymättömissä ja kuulumattomissa oleva kauneus, on juurikin tuossa s-duurissa, ainakin nykyisten asteikkojen mukaan. Vuosien saatossa sävellajit ovat tosin menettäneet merkitystään. Kyseisen koraalin sävellajilla ja -korkeudella on tällä hetkellä minulle merkitystä lähinnä sitä kautta, että se oli osasyy siihen, etten päässyt hetki sitten sitä laulamaan. "Tää on niin korkea." Olisin ollut valmis siitä hyvästä tenoriin, vaikka basso on siinä kappaleessa muhevinta mahdollista laatua, erittäin inhimillisellä taajuudella koko ajan, lukuunottamatta viimeistä essää, jos sen tööttää alakerrasta. Mutta kaverinani oli mies, jota ei saa tenoriin millään, paitsi ehkä kahden vuoden päästä.

Onneksi muita lauluja sain laulaa. Mm. Daavidin psalmia, joka virsikirjasta löytyy jostain kohtaa nimellä Ah autuas ken. Siitä Bach on kirjoittanut riipaisevan kauniin sovituksen. Kaikki hänenkään teokset eivät ole ensisijaisesti kauniita. Joku voi olla lohduttava, raivokas ja niin poispäin. Se koraali oli kaunis.

Työmatkallani kuuntelin radioteatterin kuunnelman nimeltä Oli synkkä ja syksyinen yö. Se oli niin hyvä, että nauroin ääneen. Se kannattaa kaikkien naimisissa olevien kuunnella, koska siinä yhdessä kohtaa mainitaan hauskoin sanankääntein, miten "vain naimisissa keskenään olevat voivat tuolla tavalla ruokkia toistensa typeryyttä" tai jotain sellaista. Minä otin sen huumorina, vaikka kansilehden mukaan teoksessa oli myös tragikomiikkaa. Minusta komiikka on aina kuitenkin komiikkaa, vaikka sen voissa paistais (huom. intertekstuaalinen viittaus Oli synkkä ja syksyinen yö -kuunnelmaan)

Huomenna pitäisi kuurata lattia. Kunpa saisimme heti aamusta touhun päälle. Kakunsyöntikutsun tähden siivous siirtyi 12 tunnilla eteenpäin, joten pidetään nyt yhdessä peukkuja ettei lauantai mene ihan pöllöillessä. Kiitos vielä kakunleipojalle ja -syöttäjille.

S.

Lautapeli

Niin sanottu kolmas tehtäväni on pitää ympärilläni olevat ihmiset tietoisina lautapelaamisen ihmeellisestä maailmasta. Älkää laiminlyökö tätä tilaisuutta. Melkein jokaisella on ainakin kummilapsi, jolle tällaisen voi ostaa joululahjaksi tai nimipäivälahjaksi. Kymppi on vielä ihan kohtuullinen hinta näin hyvään tarkoitukseen. Peli on erinomaisen perhepelattava, kiva lapsille ja toimiva ja mielekäs myös aikuisille. Ja kun ostaa useamman, postimaksukin tulee halvemmaksi. Ja mitä vielä.

S.

Pimeä

Blogiin kannattaa kirjoittaa, että lamppu ei toimi. Silloin voi tulla sähkömies kylään ja korjata lampun, ja etsiä toisenkin viallisen lampun ja korjata senkin. Meille kävi näin. Tosin en nyt ole ihan varma, miten ne lamput kaikkine vikoineen ja virheineen tulivat sähkömiehen tietoon. Mutta varsinaisesti meidän perheestä kukaan ei tiennyt, että eilen kylään tullut suksienkalastelija on toiselta ammatiltaan sähkömies.

Sen olin jo uumoillutkin, että tavarankerääjä hän on, ja visualisti. Häntä viehättää vanha, ollut ja mennyt. Sain häneltä kahvipannun, joka on kuulemma Santos-keitin. Hänellä oli niitä kaksi. Kahvinsa hän tosin nykyään keittää mutteripannulla. Vanha kahvinkeittimemme hajosikin muutossa, joten keitän tällä ihan mielelläni. Siinä on kaksi suurta lasipalloa päällekkäin. Joku ehkä tuntee sellaisen.

Kyseinen mies sai siis meiltä muutaman suksiparin, vanhoista suksista kun tykkää, ja niillä hiihtelee. Papparainen, joka meille tämän talon myi, kehotti minua polttamaan puusukset saunanpesässä. Se oli hauska ja merkityksellinen ele häneltä. Hän oli vuosikymmenien ajan säästänyt vanhoja suksia, mutta sanoi minulle, että "Nuo voit vaikka polttaa." Siinä oli kyse jonkinlaisesta yhteisen sävelen etsimisestä tai muusta sellaisesta. Tai sitten se oli koodikieltä, johon kuuluikin vastata niin, miten vastasin: "No ei hyvänen aika sentään, enhän minä noita ensimmäisenä pesään työnnä". Ja Pappa hymisi pienoista hyminäänsä, josta ei tosin kuulunut mitään ääntä. Mutta sen hyminän näki naamasta. Olisi kiva nähdä se naama nyt, esmes salissamme tai jossain muualla. Mitäköhän se oikein ajattelee? Luulen, ettei uskalla paljon ajella edes talomme ohitse. Sillä varmaan tunteet kuohahtaa. Tai sitten lapset on kieltänyt pappaa menemästä Kankurinkadun ikkunan taakse vetistelemään (verhojahan meillä ei ole). Minä saattaisin evästää vanhempiani samoin, jos olisivat moiseen höpöstelyyn taipuvaisia. Eivät ole, taipuvaisia eivätkä muutenkaan taloaan myymässä.

Nuohooja muuten kertoi vastaavan tapauksen eräästä papasta, joka oli myynyt talonsa nuorelle parille, nuohoojan tuttavalle. Eräänä lauantaiaamuna talonväki oli nukkunut vähän pidempään. Herääminen oli tapahtunut komean pihalta kuuluvan metelin myötä. Kurkistus verhojen takaa varmisti asian: Talon vanha omistaja työnsi ruohonleikkuria, bensiinikäyttöistä, kuin miehuutensa päivinä. Ohi ajaessaan hän oli huomannut ja tuumannut, että kas, kun on, miten onkin ruoho noin, jäänyt tai jätetty, leikkaamatta. Ja silkkoa laupeuttaan sitten hakenut vanhasta tottumuksesta leikkurin vajasta ja tuumasta toimeen.

Mutta tyhjää täynnä ja pimeyttä puolillaan, sanotaan. Pimeyttä on yli puolenvälin, sanoisin, ja tyhjyyttäkin ihan riittämiin. Riippuu, millä mitataan.

S.

Kaikilla mausteilla

Sinapissa leirikeskuksessa oli niin virkistävää, että sitä voi hyvin sanoa levoksi. Sai olla ja mennä valmiin päälle. Vanhempi nimitti sitä määräyspaikaksi. "Kiva olla tämmösessä määräyspaikassa, jossa aina sanotaan, mitä tehdään seuraavaksi" hän tuumasi riisuutuessaan saunan pukuhuoneessa. Siitä hän valui kylpyhuoneeseen ja lotrasi siellä ihan mielettömästi. Minulla ei ollut sydäntä eikä varmaan ekoajattelua tarpeeksi kieltää poikieni vedenlaskua. Varsinainen vesilaskuhan ei lopulta tullut minulle, vaan seurakuntayhtymälle, joka leirikeskuksen omisti. Täällä kotona meillä on hirveän huonot puitteet lotraamiselle, enkä ole sen asian johdosta vihainen, paitsi vesijohdosta.

Kuoro harjoitteli, minun tehtäväni oli hoitaa kahta helppoa lasta. Kiusasin kanssaihmisiäni roikkumalla säännöllisen epäsäännöllisesti harjoituksissa ja solfaamalla tenoristemmaa niin paljon kuin en osannut. Sillä aikaa laiminlöin lastenhoitoa. Välillä olivat tyystin eri rakennuksessakin. Vanhempi luki Aku Ankan taskukirjaa, nuorempi piirsi barpapapa-magneettipiirustuslevyyn. Kurkkuni oli kipeä kuin mikä, mistä tulikin mieleeni, että onpahan vain minuakin joskus nimitelty ruostekurkuksi tähtisolistiksi. Mutta niin vain rääyin. Perjantai-iltana yksi kuorolainen, Anne, piti alustuksen aiheesta Matteuspassio taikka jotain sinne päin. En ole koskaan tavannut toista ihmistä, joka olisi ollut syvemmällä Bachin musiikissa kuin hän. Puheenvuoro oli äärimmäisen mielenkiintoinen, harmi etten ehtinyt jututtaa häntä aiheesta enempää. Mutta opin sen, että johtosävel on sitä korkeampi, mitä enemmän sävellajissa on etumerkkejä. Vai oliko se matalampi. Sen voi kuulemma laskea. Anne on tutkinut sitä aihetta.

Sinapin viikonloppuun oli eräs kaveri humoristisesti varustautunut sinapinvärisellä paidalla. Hän uhosi ottavansa viikonlopusta kaiken ilon irti. Sitä ei ole syytä ymmärtää väärin, siis sillä tavalla ilon irrottamisena, että jäljelle jää iloton elämä, ei. (Tätä ilmausta Heikki-rehtori käytti usein.) Mutta sillä tavalla kuitenkin, että kun saunaan menoa on ensin viivytelty riittävästi, niin sen saunan jälkeen sitten aloitetaan peli, joka ei ole puolen tunnin mittainen, vaikka laatikossa niin lukeekin.

Päädyimme pelaamaan vielä leirin jälkeenkin, ja lauantai-ilta vierähti siellä niin ikään, vaikka virallinen ohjelma loppui jo neljän jälkeen. Jos tarkkoja ollaan, niin todella virallinen ohjelma, nimittäin kulttuuripääkaupungin avajaistapahtuma, alkoi niihin aikoihin. Mutta luulen, että ihminen voi paremmin kymmenen kuin 30 000 ihmisen yksiköissä. Näin muodoin väitän, että oli hyvä päätös jäädä Sinappiin. Vaikka menolipussa minun ja Kristiinan yhteinen strategia onnahtikin juuri sen verran, että putosimme kakkostilalle. Voittajan nimen voi tulla lukemaan täältä pelilaatikon kannesta.

Pitäisi saada Mielensäpahoittaja jostain lainaan. Tuomas Kyrö on kirjoittaja, kuten tiedetään. En tiedä, kuinka monen ihmisen nuorempi pojistamme ehti pahoittamaan, mutta minua lähinnä huvitti. Nimittäin tänään iltapäivästä kun kahvit oli juotu, ja olimme ihmisten ilmoilla, hän otti  ikenensä esiin, veti kasvoilleen julman irvistyksen, ja samassa tahdissa kun päästi sanoja harvakseltaan suustaan, otti pienillä jaloillaan luonnottoman suuria askeleita: "Nyt - lähdetään - kiutaamaan - tyttöjä!" Minä ainakin olen yrittänyt oppia siitä tavasta pois jo aikoja sitten. Siis yrittänyt. Mistä lie oppinut moista.

S.

Oikeasti ei ole mitään kuvattavaa, eikä mitään kerrottavaa.  Tyhjennetty jugurttimuki kiinnitti silti huomioni aamulla, ja sen mukin kaltaistahan arki on. Harmittaa, kun en ottanut kameraa mukaani Sinapin leirikeskukseen, jossaa olimme kuoroleirillä perjantain ja lauantain. Siellä olisi ollut monenlaista kuvauksellista villasukkaa ihmisten jaloissa. Yhdet pitkävartiset mustavalkoiset kuviolliset, toiset palmikkoneuleiset turkoosit, jollakin oli vaaleanpunaiset tossut, jne. Hienoin villasukka oli kyllä vielä puikoilla ja sitä teki Helka äidilleen. Olisipa siitä kuva tänne laittaa. 

No, täällä on sotkuista ja kylmä.  Ulos jos menee, hukkuu lumihankeen. Vieraita ei voi kutsua, kun kotikatu on kaventunut lumen takia eikä sen varrelle voi parkkeerata, eikä sitäpaitsi ole pankkitililläkään rahaa jolla kestitä kyläilijöitä.  Remppa on ihan rempallaan, ei sen tekemisestä ole edes puhuttu. Tuttavat ja kylänmiehet kyllä aina kehuvat vuolaasti taloamme kun pistäytyvät. Vastaan tässä nyt julkisesti kysymyksiin: "onko aivan ihana asua siellä" ja "tuntuuko kodilta" ja "onko nyt onnellista" jne. No, ei ole aivan ihanaa, vaan ihan samanlaista asumista kuin aina, yhtä arkista on, mies on päivät töissä ja  minäkin jotkut päivät, ja aamuisin väsyttää kun pitää herätä eikä koskaan ehdi siivota, vessa on ihan karmea ja kylmä, suihkusta loppuu vesi aina ennen aikojaan enkä ehdi edes lämmetä siellä. Hiiriä ei ole näkynyt vieläkään, sikäli ei ole syytä ahdistua. Ja ei tunnu kodilta vielä, varmaan sitten jos viisi vuotta saadaan asuttua täällä, alkaa tuntua. Toki täällä on kotini, kun on perheeni. Onnellisuus riippuu muista asioista. On ihan onnellistakin.

Lämmintä saa jos jaksaa hikoilla ja hakata halkoja ja kerätä puita metsistä, tai maksaa sähköstä. Ilmalämpöpumppu tänne ei kuulemma sovi, eikä oikein minustakaan. Sehän metelöi ihan laittoman paljon, ja minä rakastan hiljaisuutta. Nyt täällä ei hurraa muu kuin jääkaappi. Ja se on ruma, se pumppu. Semmoista möhkälettä ei voi laittaa tänne. No, muita halpoja vaihtoehtoja ei taida ollakaan. Paitsi talon myyminen. Siitähän saisi hetkellisesti lämmikettä ja rahaa tilille. Mutta olisikohan sekin sitten niin kuin housuun kuseminen pakkasella, jos näin naisellista ilmaisua saa käyttää. On tämä elämä hullunkurista. Joka aamu heräämme väsyttääksemme itsemme päivän mittaan ja mennäksemme taas nukkumaan. Samahan se olisi nukkua päivät ja yöt. Nukkuminen on parasta mitä tiedän. Illalla on ihanaa mennä lämpimän nukkuvan lapsen viereen paksun peiton alle tietäen, että aamulla ei soi herätyskello.

K.