Snap, Crackle ja Pop

Muistelisin, että ennen vanhaan riisimurojen nimi oli Snap, Crackle ja Pop. Kun olin arviolta kuuden tai yhdentoista vanha, riisimurojen nimet muuttuivat Riksiksi, Raksiksi ja Poksiksi. Nyt löysin taas riisimuropaketin kyljestä nimet Snap, Crackle ja Pop. Hallitukset vaihtuvat, mutta muropakettien kyljet polkevat tuota samaa rataa.

Muropaketin innoittamana sandaalini talloi kotiloita vahingossa. Ilmassa oli Riks - raks - poks -eetosta, ja sen myötä sitten puutarhan kotilot sattuivat jäämään jalan alle. En minä siihen tähdännyt, pois sellainen minusta. Jos satuin näkemään kotilon, kiskaisin sen tänään naapuriin. Tai tielle nyt ainakin. Yksi kotilo löytyi löylyhuoneen oven kamanasta, siis pukuhuoneesta.

Meinasin pyytää naapurin M:ää tänään saunomaan illalla, mutta luin rouvelin viestintää väärällä tavalla ja oletin, että hän on halukas saunomaan kanssani. Menimme pojan kanssa löylyyn, mutta rouvelia ei koskaan kuulunut sinne. Ei se mitään, tulipahan löylittyä pojan kanssa. Istuimme sitten vilvoitellen vanhoissa kokoontaitettavissa metallirunkoisissa käsinojallisissa kangaspingotteisissa tuoleissa piharakennuksen päädyssä ja poika sanoi, että Oi luonto.

Edellisen löylinnän aikaan sylissäni oli nuorempi poika kun vilvoittelin. Rouveli tuli myös ulos, ja siitä lapsi innostui. "Tuukko tääki vilpomaan?"

Jalka on omituisen kipeä. Kävin lääkärissäkin, vaikka arvasin, ettei hän minua auta. Kipeytyi juostessa. Epäilin jalkapohjan rasitusmurtumaa, kun askellus sattui kuin hevonen. Sitten hoksasin varvistaa kuin jänis askellellessani, ja kivut siirtyivät syrjään. Myöhemmin päivällä unohdin varvistaa, eivätkä kivut palanneet, samanlaisena. Sen sijaan toisen jalan reisi kipeytyi. Välissä oli saman jalan nilkka ollut kipeä. Muitakin kipeitä kohtia on jaloissa ollut, aina yksi kerrallaan. Kun yksi vaiva hellittää, toinen tulee tilalle. Olen taipuvainen ajattelemaan, että on olemassa jokin kosminen peruskipu, joka nyt vain minun kohdallani haluaa tunkeutua maailmaan ja kertoa sitten jotain jostakin. 

Tänään sain kaverin töihin, ja se on hyvä asia. Muutenkin tulevaisuus näyttää ihan hyvältä.

S.

Mitä siitä kertoisin

Sain jostain mustaan villaneuleeseeni tusinan verran pieniä matoja. En tiedä mitä ne olivat, yksi kerrallani nypin ne pois. Niiden elämä päättyi yksi kerrallaan. Mitenköhän sielunvaellukseen uskovat hahmottavat tuon, että madon elämä päättyy? Alkaako jossain sitten samaan aikaan toinen elämä? Samalla sekunnin murto-osalla? Onko kyse hedelmöityksestä vai syntymästä? Jos tapahtumat eivät ole samanaikaisia, jäävätkö elämät johonkin tallelokeroon siksi toviksi?

Lapsi sai karkkia vähän liikaa. Parin tunnin syömisen jälkeen häntä alkoi oksettaa, juuri, kun oli syönyt ruuan ja oli taas saanut pussin käsiinsä. Sanoin, että nyt saa riittää karkin syöminen. Vielä pojan siinä puhuessa hän kulki tottuneesti vessaan, kaivoi potan esille ja työnsi päänsä siihen. "Eiku mä okkennan ja tit mää voin tyyä litää" hän sanoi ja hänen silmänsä nauroivat. Sitten seurasi kaksi teennäistä kaontaa, toteamus "ei tullu", nauru ja juoksu pois. Minulle tuli mieleen kuvaus muinaisen Rooman riettaasta menosta, jossa syötiin ja juotiin, ja sitten käytiin oksentamassa, jotta ruokaa taas mahtuisi lisää.

Saunassa pitäisi ehtiä käymään paljon enemmän. Nyt vanhempi poju ei ole käynyt siellä kuin häpeällisen vähän kertaa. Sadepäivinä etenkin sen lämmittäminen on herkkua. Löin saunakortin pöytään, kun ystävä, jolla on siihen varaa, soitti ja kysyi, mitä houkuttimia minulla on jos hän tulisi käymään. En tiedä, oliko vapaapäivän tarjoaminen houkutin vai pelote, mutta kukkivia omenapuita ei kukaan pohjoisempisuomalainen kai voi vastustaa, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Lisäksi saattaa olla niin, että vierailun huipentumana olisi mahdollisuus seurata aitiopaikalta debyyttiäni kanttorin tuuraajana. Kuten sanoin, siviilirohkeudesta se ei jää kiinni, enkä omasta puolestani pidä rimaa kovin korkealla. Haasteena tietysti on, jos tarjoukseen tartun, etten aiheuta kenellekään pahaa mieltä.

S.

Puolenpäivän jälkeen muuttui auringonpaisteeksi. Tämä kuva on vuoden takaisesta intiaanikesästä. Olipa se elämää! Tänä vuonna en samanlaista toivokaan. Remontti kai etenee paremmin vähän viileämmässä. Aurinko paistakoon silti!

K.

Harmittaa. Onneksi on sadepäivä.

K.

Yritin ottaa kuvan, joka mahdollisimman hyvin kuvaisi fiilikseni.

Tässä se on.



K.

Ongelma: Olisi kiva
-rapsuttaa ja maalata tuoleja
-perustaa minikasvimaa puulaatikkoon
-työntää lisää kesäkukkien siemeniä multaan
-ommella tuolinpällinen
-siivota
-sisustaa vastatapiseerattu Lemmenlaiva (edellisten asukkaiden antama nimi)
-ommella keppihevosia
-leipoa raparperipiirakka


Ja koska kaikkea ei voi, menen vain pihalle ripustamaan pyykkiä.


K.

Päätimme, ettei kotimme ole museo, ja originaali Kiurujen yö tuli säilöttyä sinne tapettikerrosten väliin. Se oli niin rikkinäinen, ja näin jälkeenpäin ajateltuna aika tummakin pieneen huoneeseen. Nyt on kirkkaampaa. Olisi helppo sisustaa tuosta kiva huone, jos olisi siihen energiaa.

Eilen menin ulos hakemaan raparperia ja jäinkin kylvämään kehäkukan siemeniä maahan. Samalla kylvin loputkin kukansiemenet ja revin suuren määrän heinää ja muuta kasvillisuutta entisen emännän kivikkopuutarhasta. Idea on hieno, mutta kivikkokasvit eivät ollenkaan näy heinän seasta. Mitä ainetta voisi maahan laittaa, jotta heinä häviäisi kivien välistä, tai miten ylipäänsä saisi siitä toimivan? Mikä maanpeitekasvi voisi helposti valloittaa alueen? 

Päädyin siitä sitten kitkemään nokkosia ja nykimään voikukkia. Voikukkien ja muidenkin villialueiden kanssa olen tehnyt päätöksen, että ne saavat olla, mutta voihan sitä nyt silloin tällöin jonkun nykäistä maasta irti. Kyllä niitä silti riittää. Ja kiersin pihaa kameran kanssa, kunnes akku loppui. Löytyi persoonallisen värinen kevätesikko. Omenapuut kukkivat nyt! Vähän aikaa tulee tätä aihetta vielä. Tuohon luumupuuhunkaan en ole vielä yhtään kyllästynyt. 

Sillä aikaa raparperinvarret nahistuivat korissa ja vieraat tulivat ennen kuin muistin taas ajatella sitä piirakkaa. 

K.

P.S. En kuulemma ole raportoinut, miten pelakuille kävi. Yhdeksästä sain talven aikana tapettua kuusi, kolme voi hyvin ja kasvaa. Nuppuakin on tullut, mutta miksi joku nuppu kuivui ennen aukeamistaan? Lannoituksen puutetta?

Otteita

- Mennään tuonne toiseen paikkaan. Ota sinä se kala ja leipä mukaan. Minä otan tämän matopurkin.

- Viisi leipää ja kaksi kalaa, poika sanoi iloisena.

Ruispuikulan puolikas oli mukana varalta, "jos madot loppuvat kesken". Kaloja oli siinä vaiheessa oikeasti yksi.

Koko matkan hän oli hyvällä tuulella. Oikeastaan koko päivän hän oli hyvällä tuulella, ja aamusta jo puhui, mitä illalla tuleman pitää. Vieraille kerrottiin ensimmäisenä, mikä onni koittaa sitten, kun vieraat ovat lähteneet. Onneksi vieraita nauratti. Matoja kaivettiin sitkeästi, ja kun viimein yksi löytyi, se pujotettiin kaksi tuntia ennen onkireissua valmiiksi koukkuun. Vapa löytyi puutarhastamme, pikkurillinvahvuinen riuku jostain syreenipensaasta, jota pääsiäisen aikaan perkasimme. Ilta oli viileä, mutta nuorukaisen veri kiersi niin, ettei lämmintä vaatetta tarvinut. Rantaan talsittuamme annoin hailuotolaisvillapaitani hänelle, eikä riippuvat hihat haitanneet häntä pätkääkään.

Istuimme suntin reunamilla ja heitimme koukun veteen. Kalat alkoivat heti härnäyksen. Kymmenen minuuttia ja kaksi matoa, niin ensimmäinen kala oli kuivilla. Tuuletus oli villi, ja muistutus siitä, kuka kalan nosti, oli säännöllistä ja toistuvaa. Särjen näköinen, vähän korkeampi, valkosilmäinen kala. Pasuri? Turpa? Ruutana? Sorva? Kolmevuotiaana poika olisi oitis sanonut, mistä kalasta on kyse. Nyt kalajulisteita ei ole tullut luettua, ja tämä taito on ruostunut.

Ongimme vuorotellen, välillä vaihdoimme paikkaa. Olin väsynyt, mutta pojan hyväntuulisuus oli palkitsevaa. Yli tunnin jälkeen palasimme kahta kalaa rikkaampana. Sama kaveri onki molemmat. Kotimatkalla kävellessämme satumaisen kauniin puutalokujanteen kautta kotiimme poika päätti oikaista. Juoksimme kilpaa, minä kujaa, hän pihaa pitkin. Pihalla oli asfaltti ja nuorukainen lensi naamalleen. Aidan takaa ehti juuri kuulua "housut tippuu!" kunnes kuulin kaatumisen äänen. Itku pääsi, mutta pian oli kalat kerätty taas kouraan. Normaalitilassa itku olisi ollut pitkäaikaisempaa. "Onneksi saimme nämä kalat" hän totesi kun jatkoimme matkaa.

-Tuon särkikalan voimme antaa kissalle sitten, kun ollaan perattu se.

S.

George ei anna mun hoidella kaneja

Tarinankertoja on sellainen, joka avaa suun, ja muut kuuntelee. Kerran istuin autossa, ja matka oli pitkä, ja nelivuotias ei meinannut pysyä kuosissaan. Eläkeläinen istui hänen vieressään ja päätti kokeilla, laittaa ittensä likoon. Hän alkoi vääntää tarinaa. Juonta siinä ei ollut nimeksikään, mutta yritystä aika lailla. Mahdotonta muistaa, mitä tarina koski. Kauaa se ei kuitenkaan saanut jatkua, kun nelivuotias, hetkeksi rauhoittunut, käännähti äkisti eläkeläisen puoleen, ja huudahti: "Kerro lisää!" Tämä oli ironiaa, mutta eläkeläinen ei sitä hoksannut, tai ainakaan ei paljastanut hoksaustaan.

John Steinbeck on tarinankertoja vailla vertaa. Tuomaan yllytyksestä lainasin Hiiriä ja Ihmisiä, Esko Salminen on lukenut sen Tammelle äänikirjaksi. Aivan mieletöntä kerrontaa. Kertojalla on puheenvuoro, ja muut kuuntelevat. Näin se menee. En tiedä, onko siihen reseptiä, jolla sen voi toteuttaa. Toiset vain osaavat, ja monet eivät. Tarina etenee aivan tavallisesti, repliikkivetoisesti ehkä kuitenkin, sanoisin. Ja kun jotain tarinan mittakaavassa suurempaa tapahtuu, kertojanääni saa tilapäisesti enemmän tilaa. Mitään mieletöntä filosofointia ei tartteta, kun osaa kertoa. Lukekaa. Minulla on muutama minuutti kirjaa vielä jäljellä.

Kymenlaaksossa sanotaan "keskest keskeen". Sanontaa voi käyttää, kun mittaa esim. runkotolppien etäisyyttä toisistaan ja suullisesti välittää tiedon sitten esmes työkaverilleen. Itselleni toistin tänään erään kerran tuota kymenlaaksolaista sanomista. Leikkasin tapettia, ja usein yllätin itseni silpomasta rullaa kuvion keskest keskeen.

Komposti oli elämäni suuri ostos. Päädyin kompostiin lauantaina. Nyt se on siinä pöhisemässä, nyt vain odotellaan multaa. Kuinka kauan kestää, että ruoka alkaa lämmetä? Mittari on nyt noin 16 asteessa. Kyllä se sinne neljäänkymmeneen saa nousta. 

"No niin, siemenet, alkakaa kasvaa" (Arnold Lobel: Kurnu ja loikka, parhaat kaverit)

Sain illalla kaksi siviilipuhelua. Sisko soitti ja sanoi, että oli lukenut Herra Hakkaraisen kommentteja lehdestä ja olin tullut mieleen. Olin tästä niin otettu, että siitä hyvästä lausuin hänelle runon, Olisiko tuo ollut V.A. Koskenniemen, ei ehkä:

"Oi onnellinen on sydän

joka rauhaa juoda saa

joka tuntee kesäyön onnen

kun tuomet tuoksuaa.

Kun niityt hämyssä nukkuu

kun vaiti on metsä ja maa

ja jossain lahden takaa

ruisrääkkä kaikertaa.

Se ei voi enää mitään saada

ei mitään kadottaa

joka tuntee kesäyön onnen

kun tuomet tuoksuaa."

Muistinvarainen tulkinta jättää aina varaa tulkinnalle. Runon on sekakuorolle säveltänyt Heino Kaski, ja se on kaunis, se Kaski, ja laulu varsinkin. Päädyin laulamaan laulun puhelimeen sen jälkeen kun olin päätynyt lausumaan sen. Ei siinä mitään logiikkaa ollut, mutta kun niin harvoin pyydetään laulamaan puhelimeen, niin päätin nykäistä. Ihan tyytyväinen olin suoritukseen, ja niin oli siskokin. Ei siinä mittään. Hän ei ilmeisesti tuntenut laulua, koska siinä tunnelmoidessani vaihdoin välillä bassostemmaan sopraanon sijaan, eikä hypystä tullut palautetta. Se on niin ihanan linjakas laulettava, että vaihto tapahtui kuin itsestään. Lopussa vetelin taas diskanttia. Ei siinä mittään. Molemmat sopi harmoniaan hienosti. Kaksoiskontrapunktia?

Hakkarainen oli puhunut sen sijaan lehdessä homoseksuaaleista. Että "ensimmäinen homo kun poikii tuohon pihamaalle, niin minä rupean kätilöksi. Loppuu sahurin ja kansanedustajan hommat." Ei ole uudet työkaverit vielä saaneet Hakkaraisen kieltä keskelle suuta. Niin paljon on iloa suurelle yleisölle tästä Hakkaraisesta, että äänestäjät kyllä pitävät neljänkin vuoden päästä huolen siitä, etteivät lopu kansanedustajan hommat häneltä.

S.

ps. Runo oli Lauri Pohjanpään Kesäyö

Liljekonvale

Jos sitä selittäis, että millasia kuvia ottais, jos kuvia ottais.

Ottais kuvan kielosta. Nuput ovat jo kolmen tulitikunpään kokoisia. Sit ottais kuvan omenan kukasta, tänään ne aukesivat. Nämä lienevät niitä öitä "ympäri helluntain", jolloin orvon omenapuulle ei kukaan soisi hallaa.

Tulppaanimerestä ottaisin kuvan myös. Onhan siitäkin jo otettu kuva, mutta silti. Ja liikettä kuvaisin, lasten ja aikuisten. Pysähdyksissäkin voi olla liikkeen siemen. Aika hienosti sanottu, en vain yhtään tiedä, mitä sillä tarkoitin.

Eräs ystäväni huokaili kerran flyygelin ääressä, että "jos mä oisin pianisti, niin mä osaisin ainaki tulkita!" Se oli hyvin sanottu. Jos mä oisin valokuvaaja, niin mä osaisin vangita hetken, sanoisin minä, ystävääni peesaten.

Viikon päästä peesataan yhtä jos toistakin. Saatan lähteä sen jäniksen matkaan, joka ilmoittaa tavoiteajakseen kuusi tuntia. Toinen vaihtoehto on lähteä sen mukaan, joka ilmoittaa tavoiteajakseen viisi tuntia. En tiedä, onko vauhdilla merkitystä sille, miten hyvin polvet kestävät. Maratoni juostaan Tukholmassa, ja kuulemma musiikkitarjonta on hyvää. Joku sanoi minulle, että seittemän pändiä siellä on. Minäkin lähden mukaan, vaikken varsinaisesti pändien takia. Olen elävä esimerkki ihmisestä, joka lähtee vaikka maratonille, jos joku hoksaa pyytää. Minä puolestani pyydän joitain ihmisiä syksymmällä kotiimme näistä levyistä en luovu -ohjelman äänitystilanteeseen. Ohjelma ei oikeasti koskaan mene eetteriin, eikä sitä nauhoiteta, mutta olen jo pyytänyt juontajaa paikalle. Se on kuin konsertti, joka tulee, jossa ollaan, ja joka menee, ja josta tullaan. Kuka erilaisena, kuka millaisenakin. Joku voi palata pahallakin päällä. Toivon, että ohjelman äänityksistä kukaan ei lähde pahalla päällä pois. Aion silti itsevaltiaan ottein valita levyt, joista en luovu.

Kaveri kävi kylässä ja unohti tikapuut. Kesä on suunnatonta, kun voi pyytää ystäviä pihalle seisoskelemaan. Jahka vähän vaurastumme, ostamme puutarhakalusteet. Rouva haluaisi valkoisia, minulle riittää, kunhan ovat kauniit. Nämä ovat riittävän kauniit, mutta liian kalliit nyt tähän hätään. Katsoin erilaisia kuvia puutarhakalusteista, ja kun ihmiset myivät kahden hengen puutarhakalusteita, niin minun tuli surku. Ei siinä periaatteessa mitään, että rouvan kanssa viettää kahdestaan aikaa, sehän on tosi mukavaakin nykyään monesti. Mutta olisi se vähän masentavaa, jos itsellä olisi puutarhassa pöytä ja kaksi tuolia, ja siihen sitten mentäisiin istumaan, toinen oikealle ja toinen vasemmalle, eikä olisi tilaa kenenkään tulla. Tänään onneksi tuli ihmisiä, oikealle ja vasemmalle. Kyllä minulla kasvaisi kupla ottaan sellaisen touhun kanssa hyvinkin nopeasti, jos ihan vain kaksin oltaisiin, eikä tämä ole mikään hyökkäys rakasta rouveliani kohtaan.

Muuten, muistin aikana huomautan, että kun aiemmin kuvailin lapseni syömistapahtumaa, joka päättyi niin, ettei lautasta saatu tyhjäksi, niin piti jo tuolloin huomauttamani, että lapsi usein toistaa äitinsä tekevän maailman parasta ruokaa. Unohdin.

Unohtaminen on kai joku suojamekanismi ihmiselle, etteivät aivot päksähdä. Miksiköhän minä unohtelen asioita? Toisinaan muistan yhtä ja toista, toisinaan en. En kärsi asiasta niin paljoa mitä voisi luulla, mutta toisinaan kyselen, miksi juuri minä. Miltäköhän Luoja minua haluaa varjella?

S.

Ai niin, piti sanoa, että polvet ovat vihoitelleet. Edellinen pitkä lenkki teki ne tosi aroiksi. Harmi, että samalla lenkillä tajusin, että juoksutyylillä voi vaikuttaa paljonkin siihen, miten lujille polvet joutuvat pidemmän päälle.

Aamulla joimme kahvit kirsikkapuun alla Kannuksen vieraiden kanssa, illalla söimme iltamakkarat omenapuun katveessa. Meitä oli kahdeksan aikuista ja liuta lapsia. Toivon hartaasti, että naapuritkin sietivät.  Tuo mikä eniten kukkii, on kuitenkin luumu. Luonto on nyt parhaimmillaan. Vihreä on vielä heleää, on lämmintä muttei kuumaa, kaikki kukoistaa.

Meillä on ollut hyvä sunnuntai.

K.

Kanakeitto

Oli kanakeittoa ruoaksi. Kotona joskus sanottiin aina, että "on Ruotsi ruualla ja mustakansa murkinalla". Se ei tarkoittanut mitään, muuta kuin että sen isä aina sanoi, kun syötiin. Sen sanonnan osalta ei taustoja selvitelty koskaan.

Tarjosin kanakeittoa lapsille iltapalaksi. Yritin vanhempaa houkutella ruoan ääreen. On tosi herkullista ruokaa, sanoin, ja lapoin lautasellisen. Ekaluokkalainen vääntäytyi pöydän ääreen. Oli just sanonut että on kova nälkä. "Vai herkullista" kuului ruokasalista lievän painokkaasti ja vähän epäilevään sävyyn. Sitten oli kotvasen aikaa ihan hiljaista. Hiljaisuuden vallitessa lautanen tyhjeni, osittain. "Oli niin hyvää ruokaa, etten jaksanut syödä kaikkea." Ja niin hän raahautui ruokasalin sohvapedille, ja nukahti. Laskin kolme peittokerrosta hänen päältään. Siis laskin merkityksessä ynnäsin. Itse niitä siihen lisäilin.

Yksi peitoista pyöri keittiön lattialla. Siihen se tuli Tiinalta, jossa pojat olivat hoidossa, kun me olimme kuorossa. Minäkin pääsin pitkästä aikaa. Oli mukavaa, etenkin sen Helluntailaulun äärellä, jossa tenoristemma menee niin korkealle, että sen just sen neljä kertaa pystyi laulamaan raikkaasti mutta epäterveesti, kunnes amatöörin kurkku sitten karahti lopullisesti. Mutta tulipahan laulettua. "Kommt, Seelen, dieser Tag!" Suåmeks tosin. Naantalissa sitten 12.6. Naantalin musiikkijuhlien jumalanpalveluksessa soi musiikki uudestaan.

Hangosta soitti eräs isäntämies. Mies oli ostanut pojantyttärelleen asunnon, kun tämä oli mennyt Saloon opiskelemaan. "Kun ei sille meinannut sopivaa asuntoa löytyä", mummo selitti minulle kun tapasin pariskunnan. Siinä vaiheessa tämä tilapäispesä oli tyhjentynyt ja minä päätin vuokrata sen (tuolla työrintamalla). "Minä yritin pojalle sanua, että osta sinä tämä, mutta se sano että eeemminä viitti." Tämmösiä me ollaan, että jos ei oo pakko niin ei viittitä. Enpäs tiedä, olisinko minäkään viittinyt ostaa tyttärelleni asuntoa, jos omat vanhempani olisivat olleet tehtävään valmiita. Lähinnä isovanhempien ongelmasta siinä oli kyse, niin minä sen käsitin. Tyttö todennäköisesti tiesi, että kun hän puhuu isovanhemmilleen, että ei lähde kouluun kun ei löydy sopivaa asuntoa, niin nämä ostavat hänelle asunnon. En tiedä, eikä luulo ole tiedon väärtti.

Mies soitti minulle kyselläkseen, miten asunto jakselee. Hyvä, ettei tällä kertaa tivannut, onko asunnossa ulkomaalainen vai kotimainen asukki. Kysyi sitten, että olisko meidän puljulla mahdollista saada niin paljoa rahaa kokoon, että saataisiin ostettua tuota asuntoa. Minä kerroin, että kun oikein palkoista niistetään, niin eiköhän jollain aikavälillä moinen summa saada kokoon. Kerroin heti perään, ettemme kuitenkaan aio ostaa sitä asuntoa. Siihen perään sitten isäntämiehen elkein (aikamoinen isäntämies hänkin oli) kerroin, että jos sopuun päästään, niin minä voisin sen itse ostaa. Ei ole käynyt mielen vieressäkään, mutta lämpimikseni puhuin. Maalasin mahdollisimman leveällä pensselillä. Mies pyysi kaksiostaan seitsemääkymmentätuhatta, ja minä sanoin, että montako kymppiä siinä on ilmaa. Ehdotin neljääkymppiä varmuuden vuoksi, etten vain jää kiinni. Mies tuumasi, ettei tappiolla halua myydä. Minä siihen, että kyllä sitä sillä rahalla eläkeläinen aika monta vuotta elelee. Oli samaa mieltä. Hän muuten asuu Hangossa, ja sanoi, että Hanko on Suomen velkaisin kaupunki, ja siellä on eniten rikollisuutta, ja veroprosentti on kuulemma 22 euroa. Suomen korkein sekin, väitti. Sitten hän madalsi ääntään ja sanoi, että kyllä mekin tästä emännän kanssa katellaan joku toinen paikka missä asua. Turussa oli käynyt vierailulla pari viikkoa sitten. "Ei siellä voinut olla, niin iso paikka, Tomtomi (navigaattori) piti olla koko ajan päällä". En tiedä sitten, mihin sieltä Hangosta mies koskaan osaa lähteä, mutta ei kai sieltä päin Suomea ole muuta tietä kuin poispäin.

Tuttava otti esille, miten "eräät kirjoittavat blogeihin yksityiselämäänsä" ja patisteli sitten minua, kun sekunnin murto-osan mietittyäni tajusin, että hän saattaa tarkoittaa minua, että "selitteleppä nyt". En oikein tiennyt, mitä pitää selitellä, ei ollut ainakaan omasta puolesta sellaista tarvetta. Selittelyni jäi (jos potentiaalilla olisi inpperfekti, niin tuossa jäi-sanassa olisi sellaisen paikka, ehkä) siitä syystä vajaavaiseksi. Sitten selvisi, että ainakin äidinkielen opettajan nimi on täällä vilahtanut, ja joskus joku lapsen nimi myös. Muuta en saanut selville, enkä kyllä tivannutkaan. Kaikki, minkä kirjoitan, on sitä mitä on, minun kohdallani. Samaa blogia saa seurata kun lyöttäytyy seuraani tänne tai sinne, missä milloinkin olen. Ei elämä sen kummempaa ole, tämän kummempaa. Välillä ruoka on niin hyvää, ettei jaksa syödä loppuun saakka. Äidinkielen opettajastani pidin kovasti, vaikka läheskään kaikki eivät. Muuan lähisukulaiseni inho häntä kohtaan lähestyi pelkoa, vaikka mies oli vaaraton kuin puolukka hississä.

Rouva ottaa kuvia mielellään kauniista paikoista, jollaisia eivät ole ihan kaikki listan- ja katonrajat, mutta jollaisia ovat esimerkiksi nuo retiisit tuossa hänen tämänpäiväisessä kuvabluggaugsessaan. Olkoon se sitten hänen tapansa, hatunnosto sille. Toiselle ihmiselle, jonka matkallani tapasin, ja joka pahoitteli, ettei ole ehtinyt seuraamaan viime aikoina blogiamme, kerroin, että sen lukeminen perustuu kaikesta huolimatta vapaaehtoisuuteen ;)

S.

(Rouva tuossa vieressä muistelee lapsuuden pilalauluja. "Pierettää pierettää, äiti koittaa tuulettaa.")

K.

Aurinko paistais.

Kävin olutostoksilla etanankarkottamistarkoituksissa. 

Harmittaa se, että tuo kani, joka on ystävällinen ja symppis minua ja miestäni ja ehkäpä kuopustammekin kohtaan, ei hyväksy esikoista. 

Pienentyy mun ympär' elon piiri.


K.

"Isä! Toi joi maidon!"

Kerran olin uimarannalla. Oltiin just muutettu näille nurkille ja joku neuvoi Hirvensalon eteläreunasta kivan yleisen uimarannan. Ei sen nimeä muista hevonenkaan, mutta joku ehkä tietää.

Oltiin uimarannalla niin kauan, että siinä nähtiin yhtä ja toista. Aikuiseksi liian aikaisin kasvaneet koltiaiset leikkivät veden pintaa pitkin pomppivalla pallolla. Sisäinen koltiaiseni halusi mukaan, ulkoinen minäni hymyili vinosti aikuisille koltiaisille.

Illan parasta antia minun näkökulmastani oli ystävyspari, joka viihtyi vedessä aika kauan. Toinen osapuoli oli noin 50-vuotias suomalainen tavallinen iloinen nainen. Hän seisoi noin 120 cm syvässä vedessä kädet ojossa. Hänen ystävänsä, kolmekymppinen mies, oli Ahriikasta, tumma ja iloinen hänkin. En muista kuulleeni heidän puheesta mitään, mutta näytti siltä, ettei musta mies osannut uida. Mutta hän yritti, ja kuten sanotaan, yrittänyttä ei laiteta ruuaksi eikä kuulemma miksikään muuksikaan. Naisen kädet olivat ojossa siksi, että hän piteli miestä pinnalla tai pinnan lähettyvillä ainakin. Mies polski vimmatusti, ja nauroi, ja nainen ei polskinut mutta nauroi silti. Ja minä nauroin tietysti, koska näky oli niin hauska. Minua viehätti tietty rehellisyys, joka touhua leimasi. Se oli sitä mitä oli, riippumatta silmäpareista, jotka touhua seurasivat.

Myös näiden kahden ihmisen välinen ystävyys oli upeaa. Luulen, ettei heillä mitään romanssia ollut, mutta toisaalta minun on vaikea kuvitella, miten he olivat päätyneet sinne uimakouluun suomalaisen kansan katseltavaksi. Ehkä kyseessä oli joku erasmus-vaihto-oppilas tai joku muu. Tai jalkapalloilija. Niitäkin on Turussa joskus. Upeaa oli tietysti myös sinnikkyys, jota musta mies osoitti opetellessaan uimaan. Sinnikkyyttä vaadittiin toki opettajaltaankin, sillä mitään edistystä en huomannut missään vaiheessa tapahtuvan. Minä sentään opin uimaan jo kymmenvuotiaana, ajattelin. Sitten nousin kuumalta hiekalta ylös, askelsin kepeään juoksuun ja limpsin veteen. Päkiä edellä, tiedättehän, vauhdikkaasti ja reteesti. Pidin yllä hyvää vauhtia vaikka merenpohja vietti hitaasti alaspäin koko ajan. Kun vettä oli riittävän syvästi, päätin loikata. Tein sen niin näyttävästi kuin osasin. En vilkuillut sivulle, mutta toivoin, että vähintäänkin uimaan opetellut kaveri olisi vilkuillut sivulle, minun suuntaan.

Sukelsin. Ja sitten joku potkaisi minua mahaan. Onneksi olin veden alla, enkä voinut haukkoa henkeä. Nousin ylös, ja katsoin punaista palleaani. Se oli osunut sorapohjaan. Otin pohjakosketuksen. Se sattui ja siitä jäi pahat jäljet. Nauroin niille vielä viikkojenkin päästä, mutta se ilta meni irvistellessä kärvistellessä.

Erään toisen kerran eräs vallan toinen mies meni kylään tulevaan anoppilaan. Talon säännöissä oli ankarasti kielletty maidon juominen ruoanpureskelun yhteydessä. Se piti kaataa mahaan vasta ruoan jälkeen. Syynä tähän oli syljen amylaasi-entsyymin maksimaalinen hyödyntäminen taikka jokin muu. Perheen pää lienee valvonut, että lapset noudattavat kieltoa. Pahaa aavistamaton janoinen vävykokelas joi maitolasinsa tyhjäksi heti ruokailun alkajaisiksi. "ISÄ! TOI JOI MAIDON!" huusi perheen kuopus ja osoitti vierasta sormella. Itse isä oli kuin jugurttipytty, eikä reagoinut lapsen huutoon niin millään tavalla. En tiedä, onko asiaa koskaan käsitelty hänen kanssaan, mutta lapsen lause jäi lentämään. Lentää vielä tänäkin päivänä.

S.

Yksi kierros pihan ympäri ja muoviämpärillinen etanoita meni etikkasäilöön. Täytyy kysyä naapureilta, miten ne pitävät etanansa kurissa. Kuulin jo, että olutvatiin niitä voisi houkutella, hukkunevat sinne. Ihanhan nuo ovat sympaattisiakin kotilossaan, mutta ei kuitenkaan laumoittain kiitos.

Kosten hämärässä illankähmeessä odotan perhettä kotiin. Vietin viikonlopun naisseurassa. Naiselle tekee hyvää olla välillä pelkässä naisseurassa, mutta on kuitenkin onni, että maailmassa on miehiä ja lapsiakin. On ikävä tuota perhettä.

K.

Toisten nappi

Kuljin tänään ohi kyltin, jossa luki "Naisten toppi". Huomasin sen olevan munansaannos. Ihan kelpo sellainen, ei mikään alatyylinen, niinkuin ne ovat usein, Katja Pakkaset ja muut. Meilläkin seitsemänvuotias niitä on enoltaan oppinut ja on lohkaissut niitä ihan väärässä paikassa. Toisaalta, minkäs sille teet, kun juttu juolahtaa mieleen sunnuntaina iltapäivällä, kun pitäisi olla hiljaa.

Pääsiäisen alla kuulin upean jutun, joka piti kertoa jo aikaisemmin, mutta kun en ole nykyään niin paljoa tässä koneella, että ehtisin kirjoittamaan. Tämä on tavallaan oireellista, toisaalta toivoa sopii, että jotain saa kuitenkin aikaan sen sijaan sitten. Ajatuksia on ja tulee ja menee, ja jos olisi kirjailija, niin pitäisi olla nauhuri taskussa joka hetki, ja kun sitten tulee pieni ajatus, niin sen vain lukee, ja sitten kotona koneella purkaisi ja kirjoittaisi. Ei tulisi komeaa kaarta, mutta sieviä pieniä yksityiskohtia. Voihan olla, että joku eläisi pelkillä yksityiskohdilla. Ei nykyihminen mitään suurta tarinaa jaksa edes sulattaa. Ei kai vaan kukaan enää kirjoita pitkiä tarinoita? Kuka tietää? Hyryn Antti ei ainakaan tiedä. Kun voitti Finlandian, sanoi toimittajalle, joka kysyi, oliko vastus kovaa, että en tiedä, kun en lue näitä nykykirjailijoita.

En muista ehdinkö kenellekään leuhkia, että sain Meren novellikokoelman kahdella eurolla. Hävitin kirjan kahdessa päivässä, kun olin lukenut siitä kaksi novellia. Toinen oli nimeltään Rinnat, toinen Kosinta. Tänään luin toisesta kirjasta Maailman rikkaimman miehen ja tarinan mykästä miehestä. Serkku suositteli joskus yhtä novellia, jota en ole löytänyt ponnisteluista huolimatta. Ehkä joskus saan kuulla, mikä novellin nimi on, ja etsintä helpottuu... Mutta ensin vinkkejä, mistä sen valkokantisen novellikirjan voi löytää.

Mitä pääsiäisen alla kuultuun juttuun, niin tarina tapahtui luokkahuoneessa. Opettaja opetti pääsiäisen tapahtumia ekaluokkalaisille. Kaksi oppilasta lauloi kuorossa, jossa oli juuri harjoiteltu tai esitetty pieni passio, johon oli tiivistetty kaikki keskeisimmät Matteuksen ja Johanneksen evankeliumien tapahtumat. Teos kesti viisitoista minuuttia.

Kun opettaja oli päässyt Palmusunnuntaihin, pojat olivat hihkuneet, että hei, me osataan tähän yks laulu, ja niin olivat kajauttaneet sen. Ja kun kiirastorstai tuli, niin ehtoolliseen ja vangitsemiseen osattiin myös. Ja Barabbaksen vapautushuutoihin. Ja Pilatuksen dialogeihin. Ja ristiinnaulitsemiseen. Ja siihen, miten "kolmantena päivänä juostaan kilpaa haudalle" ja lopulta enkelin sooloon "On Jeesus noussut kuolleista kirjoitusten mukaan, pääsiäisen sanoma meille tullut on". Minun on helppo uskoa, vaikka tieto tuleekin vähän mutkan kautta, että opettaja oli ollut mykistynyt ja päivitellyt asiaa opettajainhuoneessa. Upeaa, että tällaista saa vielä olla!

Nyt nukun. Huomenna on taas pitkä päivä.

S.

Kierros pihalla. Sangen keltaista kukassa. Auttakaa nyt vähän. Keltavuokon tunnistan, mutta mikä on tuo sen yläpuolella? Mukulaleinikkikö? Entä se pieni sininen siinä käenkaalin seassa? Molempia on täällä piha täynnä. Ylinnä on se sama pensas, josta eilen kyselin. Alinna etualalla jotain josta ei hajuakaan.

Pihalla on kieltämättä paljon ihan mahtavaa, mutta en voi mennä sinne hyvällä mielellä. Siellä on myös työtä: romua, roskaa. Kevätsiivous jäi tekemättä ja uutta hommaa jo on tullut. Tämä on väsyneen äidin valitus. Ei minulla jää voimaa tuolle pihamaalle, ne kuluvat loppuun täällä sisällä. Tämä talo työllistää ehkä kuitenkin liikaa. Tänä kesänä unohdan tomaatintaimet ja mansikat ihan suosiolla. Taidan viettää sisällä koko kesän. Ulkona onkin aika kuuma, plus 24. 

Ette varmaan usko, mutta odotan jo ensi talvea. 

K.

Ihana kevät. Kaikkea kasvaa pihalla, mutta en tunnista paljon mitään. Niin kuin tuokin keltainen, se on joku pensas.

Tietysti pitää samalla sulkea silmänsä kaikelta keskeneräiseltä.


Joku vatsatauti täällä jyllää.


K.

Perheeni miesväki meni valkovuokkometsään. Olin menossa mukaan, mutta siitepölyn määrä yllätti ja pakotti kääntymään takaisin sisään. Voi, siellä on kaunis kesäinen ilma, jota katselen ikkunan läpi. Saanen kuitenkin valkovuokkokimpun.

Toivotan kaunista äitienpäivää äidilleni ja kaikille muille! 

K.

Hanko. Erilainen paikka. Paljon merkillistä. Hiljaista ja kaunista näin turistikauden ulkopuolella. Järkyttävän isoja pitsihuviloita, jotka menevät kuulemma hautaan vanhojen omistajiensa mukana. Keksitehdas, joka on lopetettu. Ihan liian hyvää saaristolaisruokaa. Kalliita äitienpäiväruusuja kaupungin ainoassa kukkapuodissa. Yksi aivan hassu ja merkillinen kirpputori, jossa melkein hampaaton ukko kauppaa kaikkea mitä kukaan muu ei enää huoli. Käkkyrämäntyjä. Hupsu pieni keskusta, jossa ei ole mitään ja kesällä varmaan vaikka mitä. Meri joka puolella kallioineen. Ja rantamakasiinit. Rumaa ja kaunista siten yhteensatutettuna, että lopputulos on vallan sympaattinen ja oikeastaan hyvin  viehättävä. Kannattaa käydä Hangossa. Ihmiset ovat ystävällisiä, jos niitä sattuu näkemään.

K.