Kuolleet sielut

Ote seitsemännen luvun alusta:

Onnellinen se kirjailija, joka sivuuttaen ikävät, vastenmieliset, surullisella todellisuudellaan ihmetyttävät luonteet, kiintyy vain inhimilliseltä arvoltaan yleviin, joka ikuisesti vaihtuvien muotojen suuresta myllerryksestä on valinnut muutamia harvoja poikkeuksia, joka ei kertaakaan ole luopunut soittimensa korkealentoisuudesta, joka ei kertaakaan ole laskeutunut viheliäisten, vähäpätöisten lähimmäistensä luo, vaan on maahan kajoamattakaan heittäytynyt kokonaan siitä loitolla oleviin ylevien olentojen helmaan. Kaksin verroin kadehdittava on hänen ihana kohtalonsa. Hän on heidän keskellään kuin omaisten piirissä, mutta kauaksi kulkee hänen äänekäs maineensa. Hän on verhonnut huumaavalla suitsutussavullaan ihmisten silmät. Hän on osannut taitavasti mairitella heitä piilottaen elämän surullisen puolen ja näyttäen heille viehättävän ihmisen. Kaikki seuraavat häntä käsiään paukuttaen ja rientävät riemusaattueena hänen juhlavaunujensa perästä. Suureksi, yleismaailmalliseksi runoilijaksi häntä sanotaan, joka liitelee kaikkien muiden maailman nerokkaiden henkien yläpuolella, kuten kotka lentää ylempänä muita korkealla liitäviä. Jo hänen nimensä saa värähtelemään nuoret, hehkuvat rinnat. Kaikkien silmissä kimaltelee kyyneleitä hänelle vastakaikuna... Ei ole maailmassa hänen vertaistaan. Hän on Jumala.

Mutta toisenlainen on sen kirjailijan osa ja kohtalo, joka on rohjennut loihtia esiin kaiken sen, mikä on joka hetki edessämme, mutta jota välinpitämättömät silmät eivät näe, loihtia esiin kaiken sen hirvittävän mudan, pikkumaisuuksien mudan, joka on ryvettänyt elämämme, koko sen kylmien, pirstoutuneiden, jokapäiväisten luonteitten pohjimmaisen kuilun, joita maallisen vaelluksemme, väliin katkeran ja ikävän vaelluksemme, tie vilisee ja lahjomattoman taltan rajulla voimalla uskaltanut veistää ne ilmi, räikeän alastomana kansan nähtäväksi.

Hänelle eivät kajahtele kättentaputukset, hän ei saa nähdä kiitollisia kyynelkarpaloita eikä järkyttämiensä sydämien yksimielistä riemua. Häntä vastaan ei riennä kuusitoistavuotias hurmaantunut tyttönen sankariuden huumassa. Hän ei voi tuudittautua herättämiensä sävelten suloon. Ja vihdoin - hän ei vältä aikakautensa tuomiota, aikakautensa tunnotonta, ulkokullattua tuomiota, joka leimaa mitättömiksi ja alhaisiksi hänen vaalimansa olennot ja sijoittaa hänet halveksitulle paikalle ihmiskuntaa loukkaavien kirjailijain joukkoon, siirtää hänelle hänen kuvaamiensa sankarien ominaisuudet, riistää häneltä sekä sydämen että sielun ja jumalalliset hengenlahjat. Aikakauden arvostelu ei myönnä, että lasit, jotka näyttävät uusia aurinkoja, ja lasit, jotka tuovat esiin näkymättömien hyönteisten liikkeitä, ovat yhtä ihmeellisiä. Nykyajan arvostelu ei näet myönnä, että tarvitaan suurta sielun syvyyttä, kun on valaistava halveksitusta elämästä otettua kuvaa ja tehtävä se henkiseksi helmeksi. Nykyajan arvostelu ei näet myönnä, että suuri innoittunut nauru ansaitsee päästä suuren lyyrillisen liikutuksen rinnalle ja että on pohjaon kuilu sen ja markkinailveilijän kujeiden välillä. Nykyajan arvostelu ei tunnusta tätä, vaan kääntää kaiken hyljeksimänsä kirjailijan moitteeksi ja viaksi. Vaille osanottoa, vaille vastausta, vaille myötätuntoa jää hän ja on kuin perheetön matkamies yksin keskellä tietä. Synkkä on hänen kutskumuksensa ja katkerasti tuntee hän yksinäisyytensä.

Ja kauan minun on vielä salaperäisen mahdin käskystä pakko kulkea käsi kädessä merkillisten sankarieni kanssa, katsella koko valtavana vyöryvää elämää, katsella sitä suu nauraussa, minkä maailma näkee, ja kyynelin, joita se ei näe ja joista se ei tiedä. Ja kaukana on vielä se aika, jolloin liikkeellepanemana innoituksen peloittava pyörre, kohoaa toisenlaisesta lähteestä, pyhän kauhun valtaamasta, salamoita sinkoavasta hengestä, ja jolloin saadaan kuulla, hämmästyksestä värähdellen toisenlaisten sanojen mahtavaa ukkosta.

Mutta matkaan, matkaan! Pois otsalle livahtanut ryppy ja pois kasvoilta pimeä synkkyys! Sukeltakaamme arvelematta elämään, keskelle kaikkea sen soinnutonta hälinää ja tiukujen kilinää, ja katsokaamme, mitä Tsitsikov tekee.

S.

Villi sika

Vaimoni kunniaksi lienee se seikka, etten ainakaan muista, että minua olisi koskaan nimitetty siaksi. Tai edes Waagneriksi. Villisiaksi voisi periaatteessa alkaa jo nimitellä. Urani tryffelisienenmetsästäjänä alkoi eilen, jos ihan tarkkoja ollaan niin näissä Goethen maalaamissa tunnelmissa:

Näki poika ruususen,

ruusun kankahalla,

niinkuin aamu armainen,

luokse riensi poikanen

iloll armahalla.

Punaruusu, ruusunen,

ruusu kankahalla.

Poika virkkoi: poimin sun,

ruusu kankahalla,

ruusu uhkaa: pistän sun,

ettäs aina muistat mun,

ruusun kankahalla.

Punaruusu jne.

Poimi poika ruususen,

ruusun kankahalla.

Ruusu pisti pivohon,

poika huusi onneton,

huusi parkumalla.

Punaruusu jne.

Tästä suomennoksesta, jonka löysin netistä, vastaa Julius Krohn. Huomaan, että Eila Kivikk´ahon tarinassa korostuu ehkä enemmän runon alkuperäinen ajatus siitä, että ruusu kuitenkin hävisi taistelun, vaikka poikaa sattuikin. Vrt. "Käärme on pureva häntä kantapäähän" ;)

Toisen käännöksen viimeinen säkeistö menee siis näin:

Paha poika ruusun vei,

ruusun nummitieltä.

Ruusu pisti - ah ja oi!

mutta minkä ruusu voi,

joutui kauas sieltä.

Ruusu, ruusu, ruusunen,

ruusu nummitieltä.

Minä olin siis se paha poika,  ja piikeistä huolimatta revin eilen nurmikollemme levinneitä ruusuntaimia. Ne olivat tietysti juuriversoista levinneet, ja kun juuret olivat vahvoja, taimesta repimällä sain juurta ylös n. 150 sentin matkalta. Samalla kun ruohikko nousi juuren kohdalta ylös, sieltä nousi myös tryffelisieni. Niin sen täytyi olla, sellainen. Pieni, kevyt ja vaalea vaahtopallo, karamellin painoinen. Löytyessä se oli noin 15 mm halkaisijaltaan, nyt yön yli kuivuttuaan se on kutistunut noin kuuteen milliin. "Pistä poskeen", kannusti Aapo eilen kun kerroin löydöstäni. Hän toki myös kannusti minua hankkimaan villisikaa puolentoistasataa kappaletta ja rahoittamaan investointini villisianlihan myynnillä (osittain) ja tryffelinmyynnillä (osittain). Aapo sai itse vahingossa 15 mehiläispesää, ja on niiden kanssa nyt sitten vähän tahmaisissa tunnelmissa. Kuulemma rypsi kukkii tänä kesänä hyvin kovin.

S.

Anatidae

Sorsia on kuulemma 150 erilaista. Linkin takaa lisää tietoa. 

Eilinen oli ylen hauska päivä, sillä näin paljon ihmisiä, ollakseni kuitenkin ihan ilman autonkäyttöä, mitä nyt kävin rouvalle tankkaamassa auton mökkireissua varten.

Yksi Sorsa oli mennyt riippumattoomme makaamaan, kun tulin kotiin illalla. Sen varpaat näkyivät ojennettujen jalkojen päissä, aivan kuten kuuluukin. Sorsan kassi oli maassa ja rullaluistimet heti siinä vieressä. Tervehdin Sorsaa ja sanoin, että hauska tavata, koska en ollut nähnyt häntä aikaisemmin. Panin saunan lämpiämään ja sanoin Sorsalle, että jos haluat, voit jäädä meille yöksi. Hän oli iloinen, ettei tarvinut illalla lähteä linja-autoilemaan, ja ilmoitti, että tarttuu tarjoamaani mahdollisuuteen. Koska päivän tavoitteeni, keittiön lattian maalaus, oli täytetty, nostimme Puerto Ricon pöydälle ja pelasimme, sillä se on yksi ihan parhaista lautapeleistä, mitä on. Ja söimme jäätelöä. Naapurin iso M oli mukana.

Sit me saunottiin.

Mutta ennen kuin näin Sorsan varpaat, tulin kanttoripariskunnan rakennukselta. Kannoimme takkatiiliä pihalta sisälle 1850 kiloa, ja tällaista hintelämpää sellainen tietysti koettelee. Minä juoksin sinne, jotta olisi hiki valmiiksi, kun tiilenkanto alkaa. Pääsin autolla pois.

Sitä ennen puhuin puhelimessa jonkin aikaa. Ajatuksia, joita puhun puhelimessa, ehtii aina nousta mieleen silloin, kun on aikaa ja tilaa olla. Keittiössä oli molempia, kunnes olin maalannut itseni nurkan lähelle, ja jäljellä oli enää aikaa. Tila oli loppunut. Onneksi nurkan lähellä oli ovi, josta mahduin peruuttamaan. Maalaaminen on sielunhoidollista hommaa, voisi sanoa se nuori pappi, jonka äkkäsin kerran miekkailemasta Oulusta. Hän nimittäin sanoi, että miekkailu on sielunhoidollista hommaa. Ajasta muuten sen verran, että vaikka se käy vähiin, niin koskaan ei lopu. Tämän luin sattumoisin tuosta blogista.

Ennen lattian maalausta putkimies asensi meille keittiön vesihanan. Hänellä oli kuskina mies, joka on sen yhden freelancer-urkurin sukulainen jotakin kautta. Mies teki sukuselvityksen heti rouvani tavattuaan, kuten hänen ikäpolvensa miehillä ja ehkä naisillakin on tapana. Putkimies muuten voisi kilpailla maailman hyväntahtoisimman ihmisen tittelistä, miesten sarjassa. Hänen vaimonsa voisi hyvin perustein osallistua naisten sarjaan. Yritin putkimiehelle vihjaista, että jos hän haluaa rahaa, niin lasku kannattaa lähettää äkkiä, ennen kuin remonttirahat loppuvat.

Aamulla kävin Turussa hammaslääkärissä. Se kesti viisi minuuttia. Sieltä palatessani tapasin Betula pendula vongii:n ja Sorbus commixtan. Jälkimmäistä vois harkita meidän pihalle istutettavaksi.

Tänään aamulla ihmettelimme vielä Sorsan kanssa, miten pääsemme jääkaapille aamupalaa hakemaan, kun se oli maalatun keittiön nurkassa. Hätä keinot keksi tälläkin kertaa.

S.

K.

Pojan panen kohta pohjoiseen. Pyykkään ja pakkaan  ja hankin varusteita ja rakastan. Reikäpolvisia farkkuja vaikka kuinka monet kassiin ja lippis  päähän ja nimilappu lippikseen. Toivottavasti se pärjää ja nauttii.

Taas tarvitaan kasvintunnistusapua. Tuo alin, se on pensas. Se on aivan lumikuningatar juuri nyt, tai  joku morsian kukitettuna ylenpalttisesti. 

Tämä talo on joka päivä enemmän minun, kun aina tulee joku kolkka otettua enemmän omaksi. Nyt on keittiöstä tulossa niin ihana, etten ymmärrä, miten voi semmoisenkin saada.

K.

Birk

Ronja Ryövärintytär ihastuu Birkiin, ja vaikka he ovat lapsia, siinä on minusta myös sellaista nuoren ihmisen ihastumista mukana. Kuuntelimme eilisen juhannusajelun päätteeksi Ronjaa, ja satu oli kipeimmillään. Olin joskus Soili Poijulan järjestämällä kriisitraumakurssilla, jossa saimme eväitä ammattimme puolesta kohdata kovia kokenut ihminen. Hän sanoi, että aikuisen on vaikea kohdata surevaa lasta. Minä tiedän sen. Jos lapsi sanoo, että minulla on ikävä, ja itkee, ja aikuisena tietää, että mitään ei tähän hätään ole tehtävissä, pitää olla vieressä ja sietää. Huomion johdattaminen muualle vaikka tikkukaramellin tai edes lautapelin keinoin ei ole hyvästä, vai onko? Sen tiedän, että sietäminen on vaikeaa. Lautapelaaminen on aikuiselle paljon helpompaa.

Astrid Lindgren osaa johdatella aikuisenkin ihmisen lapsen kivun äärelle, muitta mutkitta. Lapsi suree sitä, että hänen isänsä, joka häntä on jumaloinut, ilmoittaa, ettei hänellä ole enää tytärtä. Se satuttaa, sen täytyy satuttaa, lasta suuresti. Ja kun tässä surussa ollaan, koittaa ilta, jolloin kertoja toteaa, että "vaikeimmatkin päivät päättyvät aikanaan". Mitä muuta oikeastaan voikaan todeta vaikean päivän päätteeksi ilman, että kuulostaa typerältä tai liian viisaalta? Ei ehkä mitään.

S.

K.

Olemme palanneet remonttievakosta. Katsokaas, vessaan mennään trapetsia pitkin! Sirkusta saa leikkiä myös jääkaapilla käydessä. Maali on näetsen märkää, ja vielä tulee uusia maalikerroksia. Olemme retkellä ruokasalissa ja metsästämme puhtaita kuppeja. Pihalla kukkivat pionit. Juhannus on meillä herttainen! Toivottavasti teilläkin.

K.

Miss Pullukka

Tämän ohjelman loppupuolelta löytyy pätkä, jossa toimittajat saavat puhelun Miss Pullukalta. Juttu on sanalla sanoen mehukas.

Hyvää juhannusta!

S.

HÄHHÄÄÄÄ!!

Yksin kotona eikä rouva pääse sanelemaan, minkä muotoisia tai laatuisia kuvia tänne blogiin laitetaan!!!!!!

Toi on kukka, ja niitä on tulossa vielä vaikka kuinka paljon.

Toi on kitsin nurkka. Ennen siinä oli laari.

Toi on käytävää vessan edestä.

Toi on se kanammuna, jota en sitten jaksanukkaa syyä aamupalaksi, vaikka suolankin ripottelin siihen, toiveikkaana. Aamulla ei ole hirveän helppoa syödä kovin montaa kanammunaa, varsinkaan jos ei oo mitään muuta ku suolaa ja vettä. Ilman niitä se tosin on vielä vaikeampaa. Hikan siitä saa, jos yrittää syödä kokonaista keitettyä kananmunaa. Oon kokeillu ja saanu.

Ja tää on sit se, mikä lähtee, sillä uus on jo tilattu. Uus ikkuna. Mutta niin siisti tulee meiän keittiöstä kun puuseppä tekee meille ikkunan, vaikka se arvokas onkin. Suomen paras puuseppä, on tehnyt mm. Oulunsalon Kirkon ovet. Repikää siittä, kahvasta siis, ja menkää sisään. Siellä voi tavata kanttorin, josta on lehtienkin palstoilla kirjoitettu, että se on tolkun mies.

Mutta että ton aukon mä tonne ulkoverhoukseen nyt sahasin sitten, että päivä paistais ja sois helkähdellen kellot rannalla Roinehen.

S.

Eilen puhkuin energiaa ja toissapäivänä. Sen sai aikaan nämä sadepäivät ja meneillään oleva touhuamisen meininki. Eilisiltana ajattelin, että huomenna maalaan tuosta tuon kuistin. 

Niin sanotun paradingångin eli sen kuistin, jonka kautta joulupukki tulee seinät on peitetty Enso-pahvilla. Kuraation Marianne kun meillä aikoinaan kävi, sanoi että se on tosi hyvä seinämateriaali ja harmi, ettei sitä enää mistään saa. Minä ajattelin että tuon seinän tuosta maalata huitasen. Mutta siinäpä olikin joku kumma vaaleanpunainen maali päällä, joka irtosi isoina lastuina kun vähän rapsutin. Tuumin että on parasta irrottaa maali koko seinästä. Hillitön homma. Parhaimmillaan se kyllä lähti keittiöpyyhkeen kokoisina paloina, mutta oli siinä rappaamista ja hinkkaamistakin. En silti olisi uutta maalia viitsinyt sen päälle laittaa, olisi rapissut sekin pois kai. Tuollainen söpö vihreä sieltä alta paljastui, ja se taas oli pahvissa kiinni tiukasti. 

No siihen maalin rappaamiseen ne energiat ja voimat sitten menivät. Suoriuduin seinän maalaamisesta joten kuten, mutta korkeisiin paikkoihin piti apuun pyytää miesvoimia. Kaunista valkoista  ruotsalaista pellavaöljymaalia. Lattiaan tuo mies laittoi jostain ilmatteeksi haalimansa Betoluxin. Ei sitä mihinkään muualle tähän taloon viitsi laittaa, mutta tuohon lattiaan pantiin kun kyseessä on pieni kuisti vain, ja siinä on hyvä olla kova maali. Pellavaöljymaalia lattiassa on niin pehmeä, ja kokemuksemme mukaan kastuessaan aina pehmenee, tosin sitten kuivuu taas. Mutta kaunista se on lattiassa, kuluneenakin.

Maalista tällä kertaa. Olen muutenkin maalin lumoissa. Sillä voi tehdä taikatemppuja.

K.

Liian paljon

Elämässä tulee aina välillä liikaa. Välillä tuulee liikaa. Kun tulee liikaa, tai on tuulista, niin kaikkea ei kerkeä sanoa sitten, eikä ajatellakaan. Nyt on jotenkin ollut sellaista. Ei välttis muutoksia, muttei sellaista lepoakaan. Yritin minä tuossa yhtenä iltana mennä ajoissa nukkumaan, ja pääsinkin sitten, ja yhdeksän tuntia nukuin. Mutta kun on niin paljon muutakin.

Esim. eilen heräsin ja menin töihin. Töissä sujui ja tökki tasapuolisesti. (Työni on muuten vaikeaa, tietäkää se. Periaatteessa mikään yksittäinen asia ei ole vaikeaa, mutta kun pitää tuhat asiaa olla kohdallaan jotta homma sujuu kuin rasvattu, ja kun ihmisiä ollaan, niin aina jokin asia ei ole kohdallaan. Ja sit jumpataan ees taas turhan päiten.) Kotiin taisin päästä ihmisten aikoina, vaikka Suomen ensimmäisen Bilteman kautta ajoinkin. Ihan fiiliksissäni ostin autoon öljyt ja kolmenlaista lamppua, palaneiden, katsastusmiesten (syksyllä) ja vaimon (kesällä) huomauttamien lamppujen tilalle.

Öljynvaihto sujui oikeastaan rasvatummin kuin koskaan. Kaikki kolme lamppua sen sijaan olivat vääriä. Kaikki. Kun olin kokeilemassa perävaloja, sain revittyä irti alustan, johon lamput kiinnittyvät. Niin pitikin olla, mutta samalla rikoin nipsuttimen, joka pitää lampun paikallaan. Hermot menivät, ja hain erikeepperiä ja liimasin lampputelineen asuinsijoilleen. Ei paljo lamppuja vaihella siellä enää.

Autoon tärveltyi varmaan kolme tuntia. Keskimmäistä lampunvaihtoyritystä suorittaessani ajattelin Noraan Artoa, joka kuulemma sattui sunnuntaina viereiseen pöytään. Miika ja muut humoristit päättivät sitten, että kerromme kukin, millaisissa tärkeissä riennoissa sitä on juostu viime aikoina, ja mitä on kenenkin suunnitelmissa lähiaikoina. Sanotaanko nyt vaikka näin, että ihan kiva sellaiseen huumoriin oli yhtyä, vaikka toisinaan koenkin olevani vähän heikoilla kun oikein humoristien joukkoon joutuu.

Sanottakoon tähän väliin tarina Armas Järnefeltistä, jota Vesa Siren käsittelee tuoreessa tieto-finlandiassaan siinä missä muitakin suomalaisia kapellimestareita. Armas oli herrasmies, mutta tuohon aikaan miehuuden mittarina pidettiin sanan säilää. Kuka ilkeimmin viilsi, nautti suurinta arvonantoa, tai ainakin luuli niin tekevänsä. Yhden tarinan mukaan Armas kurmuutti orkesteriaan (HKO) rumasti, ja kun tätä oli jatkunut aikansa, konserttimestari Lepo Laurila nousi vastarintaan joukkojensa puolesta. Armaksen vastaus oli välitön: Nyt pidetään tauko ja otetaan lepo.

Toisen kerran orkesterin solistina oli italialainen huilisti, Orlando sukunimeltään. Hän teki jonkin ehdotuksen, miten heidän tulisi orkesterin kanssa soittaa yhdessä. Taas Armas kuittasi välittömästi: Da capo ma senza parlando Orlando! (Uudestaan, mutta ilman puhuvaa Orlandoa / Orlandon puhetta)

Niin kuin voi kesäpäiväänkin mahtua sadetta, tuulta ja viimein aurinkoa ja tyventä, niin mahtui eiliseenkin sitä ja tätä. Lamppuja vaihtaessani teki mieli puhua rumia ja potkia auto palasiksi. (Olli Saarela muuten joutui vastuuseen kertoessaan mieliteostaan lehden palstalla; hänen teki mieli vetää Eero Heinäluomaa turpiin.) Autotaistelun jälkeen menin saunaan poikieni kanssa. Kuopus riisui itsensä pukuhuoneessa hyvissä ajoin, käväisi saunassa ja huusi sitten saunan eteisen ovelta jatkuvasti, että tulkaa jo taunaan. Teimme iltapalan valmiiksi saunassa syötäväksi, ja mussutimme fatserin kaurapuikuloita kukin lauteilla istuen. Voita oli runsaasti jokaisen leipäparin välissä, ja kalkkunaakin kohtalaisesti. Meillä oli kahden litran vesipullo, jonka yhdessä joimme tyhjäksi. Kyllä löylyssä on hyvä juoda vettä! Minä join jämät, ja sain suuhuni leivänmurusia, joita kolmevuotias oli leivästä jauhoista suuta kostuttaessaan vuotanut pulloon. Kun murusia ilmestyi suuhuni, mietin hetken, mitä niille teen, ja päätin nielaista. Lapsena mietin, että jos juoma tulee pissana ja ruoka kakkana, miten maha erottelee nesteen, jossa on kokkareita. Silloin en muistanut ajatella sitä ajatusta uudestaan. Pesin poikani puhtaiksi, ja he juoksivat sitten sisälle.

Sain tainnutettua lapset, pukeuduin ja kävelin kirkon vieressä olevaan siunauskappeliin, jossa oli luvattu olevan iltamusiikkitilaisuus, drömlikt musik. Se oli sitä todella. Tuo meidän kanttori, Satomaan Tomi, on sellainen muusikko, että hänen kyydissään ei koskaan tarvitse pelätä. Nytkin siellä soi Mendelssohnin urkusonaatti numero IV d muistaakseni. Koraali ja kuusi muunnelmaa. Vater unser im Himmelreich, niin vaikea, että harjoittelemalla osaisin minäkin sen ensimmäisen osan soittaa. Mutta ans olla, kun tuli niitä seuraavia osia, niin kyyti oli hurjaa. Mutta kuten sanoin, niin ei pelottanu. Eikä oikeastaan pelottanut sen Kuorikoskenkaan kyydissä. En ollut aikaisemmin kuullut hänen lauluaan, että sikälikin oli mukava istua ja kuunnella. Alussa oli se Waltarin tekstiin sävelletty Natsarealainen, Taneli Kuusiston tekele. Siitä kerran Ilkka, poika-Ilkka siis, sanoi että aika harvoin kuulee ihan täydellisen puhdasta esitystä, ja piti Isokosken Soilen mokomaa sellaisena. Tuossa Kuorikosken laulannassa ei kyllä minun korvaani mitään häiritsevää kuulunut sen puhtaudenkaan puolesta, muusta nyt puhumattakaan.

Esittivät myös sen Kirkkomaan vanhat mummot. Meillä tuli rouvelin kans tässä viikko sitten vähän ränää siitä, onko kyseinen laulu surullinen vai ei. Minusta ei, kun siinä sanotaan lopussa, että "on kaikki hyvin, hekin kohta lähtee". Kappelissa istuin ruotsinkielisen seurakunnan kesäkanttorin vieressä, ja kysyin hänenkin mielipidettään asiasta. Hän hoksautti, että varsinainen laulu kulkee nousevaan intonaatioon sävelletystä fraasista toiseen, eikä sitä voittokulkua oikeastaan pysäytä mikään, vaikka viimeinen intervalli onkin sitten, ihan lopussa, terssi alaspäin. Että ehkä Oskar, sukulaismieheni, on ymmärtänyt jotain enemmän runosta mitä sitten joku toinen. Toisaalta kanttori mietti, että miksi ne mummot sinne aina raahautuu, hautojen muistokirjoituksia tavaamaan. Minä tuumasin, että vähän tällaista hankkikaa elämä -meininkiä siinä voisi myös olla havaittavissa. Tässä tämä on, Pohjanpäätä.

Käy kirkkomaata illoin vanhat mummot

ja myssyin alla välkkyy valkohapset

he tulee toivottamaan hyvää yötä:

kas täällä nukkuu lapset, lastenlapset.

He kaikista on yksin eloon jääneet,

he itkeneet on paljon kyyneleitä,

nyt surunsa jo ovat ammoin laanneet,

nyt pyhä, kirkas rauha varjoo heitä.

He tulee mustissansa joka ilta

ja vapisevin käsin portin avaa

ja käyvät hiljaksensa hautain keskeen

ja muistokirjoitukset lasten tavaa.

Ja uudestaan ja yhä uudestansa

he muistelevat läpi elämänsä.

He niitä, jotka jo nyt ovat täällä,

on kerran sylkytelleet sylissänsä.

On kaikki hyvin, hekin kohta lähtee,

jo nukkuu lapset sekä lastenlapset.

Käy hiljaa päätä nyökkäin vanhat mummot

ja myssyin alla välkkyy valkohapset,

Kanttori oli tuttava takaa vuosien, joten päätin pyytää häntä kylään. Sitä ennen päätin pelata avoimin kortein, kuvainnollisesti, ja sanoin, että aion pyytää Tomia saunomaan, mutta jos ei Tomi lähde saunomaan minun kanssani, kanttori voisi tulla meillä käymään ja vaikka mennä itsekseen sitten saunaan. Tomi ei lähtenyt, vaikka naamasta näki, että saunan tarpeessa se oli, oikean puusaunan. Kiireiset miehet nimittäin ovat puusaunan tarpeessa. Kävelimme meille, ja koska tiesin kanttorin musiikinystäväksi (olen varmaan todennutkin joskus, että kaikki kanttorit eivät ole musiikin ystäviä) häntä ei kauaa tarvinut yllyttää musisoimaan. Soitimme ja lauloimme, ja muu perhe nukkui tai valvoi, mutta oli sängyssä yhtä kaikki. Lopetimme myöhään, kun olin laulanut ääneni käheäksi. Ei siihen ihmeitä tarvita nykyään. Mutta niin paljon siitä nautin, musiikista, että laulan silläkin uhalla, että ääni käheytyy. Missäs runossa sitä sanotaankaan, että "Olen itkenyt silmäni sokeiks?" Olen laulanut ääneni käheiks.

Siihen se sitten päättyi. Tänään patistelin poikia nukkumaan.

Isä: Nyt saa loppua syöminen ja varsinkin leikkiminen.

3-vuotias: En mää leiki enää.

7-vuotias: Pelko saa ihmeitä aikaan.

Seitsemänvuotias oli koko illan nenä kiinni Kilon toinen poliisi -nimisessä vitsikirjassa. Välillä tuli aikamoisia nauruja, ja oli hyvin palkitsevaa nähdä lapsi niin hyväntuulisena. Toisinaan hän vain luki niitä juttuja läpi, eikä nauranut ollenkaan. Munansaannokset, kuten nasta muumio, naurattivat häntä ihan hirveästi. Samoin Jukka Karsikas. Minulle uusi 'hintalappu' ei häneen kolahtanut, mutta naurahdin itse siinä kohtaa tahattomasti.

Näille me kans sit nauretaan aina yhdessä pojan kanssa.

Mutta huomaan, että levottomuuteni tähden en osaa kirjoittaa ehjää tarinaa. Kritiikittömyyteni itseäni kohtaan on paitsi heikkouteni, myös vahvuuteni. Tiedän puolentoistatuhatta tusinaa ihmisiä, joilta tämän tasoinen "teksti" jäisi julkaisematta, olipa alustana mikä hyvänsä. Näillä mennään täällä, kuitenkin.

Sitäpaitsi tänään törmäsin ajatukseen, joka on tavallaan tietoa, ja joka siksi on hyvä jakaa. Kun nykyään digitaalisuus on sormeiltavaa, niin digitaalinen, joka viittaa laskettavissa oleviin yksiköihin, pohjautuu latinan sanaan digitus, joka tarkoittaa sormea. Kai niillä sormilla sitten on joskus laskettukin.

Blääh.

S.

Räps. Semmoinen on olo itselläkin.


K.

Pitikö tämän olla remonttiblogi? No nyt on. Keittiön lattia on auki, tiskikone keikkuu kahden laudan päällä, tiskipöytä sortuu kohta, pyykkikoneelle ei pääse, vessaan pujahdetaan varovasti. Sahanpurua on joka huoneessa enkä jaksa suotta siivota missään mitään. Tasapainoillaan kaaoksessa ja menee tämä näinkin kun vettä vielä tulee. Maanantaina ei enää tule. Silloin minä lapsineni olenkin jossain muualla. 

Saanemme kuitenkin keittiöön jotain uutta ja mukavaa tämän sopeutumisen myötä.

K

Kaveri ja kaveri

On ollut aika hulppeaakin tällä viikolla. On ollut ystäviäkin ja tuttavia. Oli sillä entisellä naapurillakin muuten ystäviä. Minäpä kerron.

Nuori mies käveli vastaan niin ruman näköisenä, etten muista nähneeni pahemman näköistä naamaa. Hänet oli ilmiselvästi rusikoitu.

"Lähdin keskiviikkoiltana kaupungille juhlimaan ja tässä on tulos", mies sanoi osoittaen vähän kömpelösti etusormella naamaansa. Hän kertoi tarinansa. Mies oli juonut alkoholia ja taintui ja vaipui maahan jonkun baarin eteen. Hetken mielijohteesta ilman mitään syytä yksi seurueen miehistä päätti mennä potkimaan maassa makaavaa nuorukaista. Tämä heräsi sairaalassa.

"No kuka tämä pahoinpitelijä oli?"

"No se oli yks mun kaveri", mies sanoi, vaihtoi jalkaa, kallisti hivenen päätään vasemmalle, nosti oikean kätensä navan korkeudelle, avasi kämmenensä kääntäen sen maata kohti, ja sormien harottaessa eri ilmansuuntiin teki ranteella vaivihkaista edestakaista kiertoliikettä vahvistaessaan sanomaansa:

"Tai no kaveri ja kaveri".

Näin erilaisia kavereita me ollaan ite kukanenki.

Lautapelejä on taas tullut taloon tulvimalla. Pitää vain pitää siimat tiukalla niitten kanssa ettei ryöstäydy käsistä. Kesän loppuun mennessä pitäisi päästä testaamaan yhtätoista uutta peliä. Jos tarkkoja ollaan, yksi niistä on jo tuttu, ja neljää muuta pelasimme jo tässä yhtenä iltana. 

Lautapeleissä kiehtoo säännöt, jotka luovat rajat toiminnalle. Eri pelejä hallitaan niin, että omaksutaan aina uudet säännöt, ja luodaan paras mahdollinen strategia sääntöviidakossa luovimiseen. Usein pitää sääntöjen lisäksi hallita myös muiden pelaajien peli, ja osata suhteuttaa oma peli kaikkeen ympärillä tapahtuvaan. Sanotaanko näin, että lautapelien äärellä viihtyvät ihmiset ovat usein ihan kelpo heppuja muutenkin.

Kun edellisen kerran yritin nukkua yläkerrassa, hikoilin itseni uneen lähes 28 asteen lämmössä. Onneksi aamun tullessa lämpö oli laskenut virvoittavan viileään 26 asteeseen.

S.

Märkä maha

Märän mahan saa kun vie kompostiin tavaraa ilman paitaa ja päästää kannen putoamaan vapaasti. Tiivisteen lähettyville kondensoitunut vesi vapautuu kompostin ulkopuoliseen ilmaan sulkeutuvan kannen aiheuttaman ilmanpaineen myötä.

Tietääkö joku blogin, jossa julkaistaan pelkkiä kirjallisuussitaatteja? Sellainen olisi tosi mukava. Joku lukisi kirjoja, ja joka päivä kopioisi vaikka sivun tai kaksi kirjastaan blogiin. Jostain hyvästä kohtaa, ja sit yhdessä naurettais tai itkettäis. Nauru ei kuulemani mukaan pidennä ikää, vaikka nauraessa kolme kasvojen lihasta (aika monesta) on jännittynyt ja koko kehon muut lihakset rentoutuvat. Mutta myönteinen elämänasenne yhdistettynä huumoriin kuulemma pidentää ikää. Ja jaloimmillaan huumori on itseironiaa. Ja yksi taito, mikä tuossa kuulemassani radio-ohjelmassa mainittiin, oli taito olla nauramatta silloin, kun sen paikka ei ole.

S.

De brvitate vitae

Kaveri soitti ja sanoi, että 5000 euroa on pikku raha siitä että saa tehdä levyn. Että kerran täällä vain eletään. Totuus tietysti on, että jos levyn tekee ja se menee kaupaksi, siitä saattaa muutaman euron kostuakin, tai ainakin kulut saattavat kutistua alle tuon viidentuhannen. Niin tai näin, lupailin olla mukana kuin porkkana kaalismaalla. Minä ja 19 muuta miestä.

'Kaalismaa' sen sijaan tuli sanana eteeni tänään Kuolleita sieluja kuunnellessani. Suomennos oli vähän vanha, sen kuuli, olisi kiva lukea se uutena käännöksenä, kun siinä kuitenkin se kielen runsaus ja vehmaus on kantavana ajatuksena ollut kirjailjallakin. Joka muuten puhuu omalla tavallaan itsestäänkin siinä, kertojasta siis. Eikös näitä Rikoksia ja rangaistuksia sun muita Karamazovin idiootteja ole nyt ihan viime aikoina käännetty taas uudestaan? Kuka tarttuisi Kuolleisiin sieluihin?

Minä tartuin haasteeseen, ja keikkuen menin, vuoroin oman tasoni ylittäen, vuoroin alittaen. Sain kaverin aamulla mukaan jumikseen, jossa siis kantturoin. Häntä hymyilytti, kun kerroin, että paikalla pitää olla kahdeksalta, jotta ehdin ennen kymmentä käydä ohjelmiston läpi. Hän oli itse soittanut parit hautajaiset, mutta ei vielä jumalanpalveluksia. 

Merkittävä osuus seurakuntalaisista, noin kymmenen prosenttia, ilmaisi palveluksen jälkeen tyytyväisyytensä kanttorin suoritukseen. Kehuttiin muun muassa ihanan hitaita tempoja Agnus dei -osassa sekä kauniita virsivalintoja. Muuta ei kehuttu, mutta sekin lämmitti. Loput yhdeksän seurakuntalaista poistuivat kirkosta ennen kuin ehdin alas. Ei sitä kuulkaas tiedä, vaikka kehumisprosentti olisi tuosta vielä noussutkin, jos olisin joutunut heihin törmäilemään. Yksi mummu kurkki ovenraosta juuri kun laskeuduin lehtereiltä alas.

Totuushan on, että poskeni punoittivat ajoittain kovastikin. Kerron yhden tapauksen, sitten menen nukkumaan, rouva meni jo.

Sain tehtäväkseni laulaa "Kunnia Jumalalle korkeuksissa" ja sen jälkeen sitten soittaa tietysti seurakunnalle säestyksen uruilla, maan päällä jne. Ajattelin, että vetäisen kunnian ilman säestystä, niin kuin teinkin. Siinä vain oli sen verran hässäkkää just ennen kuin se kunnia tuli, että en ehtinyt muuta kuin haukata ilmaa ja kiskaista menemään. Olin tosi tyytyväinen siihen, miten flunssaisella äänelläni sain komeasti vedettyä ja reippaasti sen siivun. Sitten seurakunnan osuudessa laskin sormeni näppäimistölle ja yritin soittaa. En ole varma, sainko edes nuotteja silmiini ensimmäisen tahdin aikana, mutta kun sain, huomasin, että laulamme noin duuriterssin ylempää suhteessa nuotteihin. Tähän oli syypää tietysti esilauluni, joka lähti sinänsä mukavasta korkeudesta, muttei sinne päinkään, mistä sen olisi pitänyt lähteä, fissästä. Seurakuntalaulun pätkä oli hyvin lyhyt, mutta kerron, että se tuntui pitkältä. Minulla ei ollut hajuakaan siinä "soittaessani", että mikä olisi ollut oikea sävellaji. Taisin laulaa siitä, mistä sen ensimmäisen pätkän perusteella olisi pitänytkin, mutta urut tulivat jossain alempana, sen minkä tulivat. Ai kauhia.

Mutta että jos kerran elämässä pitää levy tehdä, niin kyllä kerran elämässä pitää tarjoutua kanttorin tuuraajaksikin.

S.

K.

Retkipäivä. Turussa on kiva seikkailupuisto Kupittaalla. Iso puisto on täynnä kiikkua, kiipeilytelinettä, linnaa, koloa, köyttä ja härveliä. Suositeltava paikka lapsiperheille. 

Saimme erään kummisedän kylään.

K.

Kuva pinaattikeitosta

Aamu alkoi, kuten tapaavat alkaa, optimaalisesti. Jos on pakko herätä aikaisin, herätään, jos on pyhä, myöhäisempikin heräys tuntuu ani aikaiselta. Eikö kuitenkin ole niin, että noille ani- sun muu sepposen -tyyppisille sanoille on yleensä vain yksi vastinpari, tyyliin apposen auki eikä apposen leveä. Poikkeuksena tietysti supi, jolle pariksi käy sekä -suomalainen että koira. Tuo ani on toinen poikkeus säännössä, jota yritän tässä mihinkään perustamatta perustaa ja perustella, tai ainakin perustaa. Ani tosin on tässä yhteydessä huono esimerkki, sillä ani aikaisin ja ani varhain on melkeen sama. Mutta virallisia ne on, sillä tuo ani aikaisin on siinä yhessä laulussakin, ja ani varhain on muuten vaan. Mutta sen tiedän ihan virallisesti, että mitään sääntöä siihen, miksi ani on erikseen mutta supi yhteen ei ole. Tiedän senkin, että muuan unkarilainen suomessa kauan asunut tiedemies käyttää termiä supiunkarilainen. Siitä on huumori kyllä ihan revittävissä.

Tiedän ihmisen, joka on ilmoittanut harrastuksekseen optimoinnin. Tunnen sielun sympatiaa häntä kohtaan, vaikka kuulinkin, että hän oli pukeutunut typerään t-paitaan tässä jokin vuosi sitten. En muista, mitä siinä paidassa luki, tarkkaan. Mutta kaveri oli erikoinen tyyppi, sukulaisen sukulaisen sukulainen oikeastaan. Aamun optimointi tarkoitti kohdallani paitsi juuri uneliasta heräämistä ja rakon tyhjentämistä, myös nokkosen keittämistä. Päätin keskittyä aamiaisen laittoon oikein, ja jostain kumman syystä en malttanut pysyä ohjeessa tälläkään kertaa. Nokkoskeiton ohjeessa mainittiin pari ruokalusikallista vehnäjauhoa ja saman verran rasvaa. Molempia tuli yllin kyllin ylen määrin. Ja kun maitoa laittaa vain sen litran, mitä ohjeessa sanotaan, niin tällainen heikkolahjaisempikin olisi periaatteessa voinut arvata, ettei se ihan putkeen se vanukas mennyt, ainakaan ihan kapeaan putkeen. Maku oli erinomaista, mutta kun kolme lusikallista oli mahassa, olo oli kylläinen. Vanhempi kuuli sanan nokkonen ja karsasti keittoani, perheen aikuisväestössä oli vallalla henki, että "mä haluan jotain raikasta". Sallitaan se heille. Sallitaan kolmevuotiaalle se, että maha täyttyy kahden lusikallisen jälkeen, vaikka "keitto" varauksettomat kehut sen ensimmäisen lusikallisen jälkeen saikin.

Sitten lähdinkin Marttilaan. Optimoin aikatauluni niin, että vaikka Anna käski minun lähteä kymmeneltä ajelemaan, lähdin 20 yli. Ja unohdin yhden kirjan ja hameen. Optimalismin hengessä käännyin niitä hakemaan, kunnes palattuani 2 km ajattelin, että kai kirja löytyy myös sieltä kirkosta, niin kuin löytyikin. Hametta en siinä vaiheessa ajatellut ollenkaan. Moottoritien haarassa arvoin, ajanko sitä reittiä jonka osaan vai sitä, mitä navigaattori neuvoo. Luotin tekniikkaan, sillä arvelin, että siellä päässä osataan optimoida. Niinkuin tavallaan osattiinkin. Kone kuljetti minua yhä soraisemmalle tielle, kunnes olin Paimionjoen väärällä puolella nokka jokea kohti jonkin vanhan ja suuren maatilan pihamaalla. Kujanteen poskessa oli ikivanha kyltti, joka oli ollut tarpeellinen ilmeisesti heti muinaisen sillan purkamisen jälkeisinä vuosikymmeninä, muttei ehkä enää nykyään. Paitsi minulle se kertoi kaiken oleellisen: joen optimaalinen ylityspaikka autolla ei ole tässä. Sitä sitten etsimään.

Se löytyikin. Illalla Askalassa kuulin, että optimaalisin reitti Marttilaan olisi kulkenut Parantolan ohitse. Optimalismia ikä kaikki. Tavoitteeni oli periaatteessa kello 11, mutta kun tilaisuus, jonka aamenelle olin tähdännyt, kestikin 20 minuuttia kauemmin, minulla on perusteet väittää, että saapumisaikatauluni oli jotakuinkin optimaalinen. Ehdin juuri kuulla häämarssimme, joka soi siis jumalanpalveluksen loppumusiikkina. Kanttoria nauratti jokin kömmähdys, mutta hän sai pidettyä naurunsa sisäisenä. Kanttorin nauru oli siihen saumaan aika optimaalinen. Hämmästyttävän paljon optimaalista tosiaan tapahtui tänään, vaikken asiaa ajatellutkaan sen enempää kun aloin kirjoittaa.

Varsinainen huipennus kaikkinaisen optimaalisuuden yrttitarhassa tapahtui illalla. Keitin maitoa pikku kattilassa, nostin hillitynsuuruisen pinaattikeitonkimpaleen kuuman maidon sekaan ja sekoitin niin, että velli oli optimaalista. Sekoitin koko ajan, ja hella lämmitti keittoa kuumasti mutta olin tarkkana ja selätin peikkoni, pohjanpalon, lukemin kuusi nolla. Ja kuumana höyryävän kuplivan keiton kippasin suureen saviastiaan. Ja perään sitten edellisillan munakokkelia, jonka sekaan tuolloin taannoin olin laittanut pekoninmurusia. Ekaluokkalainen sydämistyi minulle, kun pilasin sen kokkelin kaatamalla valkopippuria siihen vapaalla kädellä suoraan pussista. Tässä yhteydessä lienee reilua tunnustaa, että kritiikille oli sijansa. Ihan pilalla ruoka ei ollut, mutta kyytipoikaa se kyllä kaipasti. Ja kuinka suloisesti toimittikaan nyt maidolla jatkettu pinaattikeitto kyytipojan virkaa. Niin samettista oli ruoka, että alta pois. Optimaalista, etten sanoisi.

S.

Yksi Pikku Akan laulu menee jotenkin tähän tapaan:

Kummallista unta näin,

ketut oli väärinpäin.

Vihreä ja valkoinen

keltainen ja punainen.

Pilvissä tassut,

auringossa massut.

Pilvissä tassut,

auringossa massut.

Jos väri-inspiraatiota kaipaa, voi tutustua kaiman vinkkaamaan blogiin. Aika iloista. Minä sen sijaan haluaisin maalata kaiken valkoiseksi. Lattiat, seinät, katot, kaapit, tuolit, pöydät, lamput, purnukat. Ja sitten kun olisi tarpeeksi valkoista, alkaisin värjätä niitä toisesta päästä keltaiseksi, punaiseksi, siniseksi, turkoosiksi.

Tänäänkin istuimme päiväkahvilla portailla ja mietimme, että onpa luksusta. Vuosi sitten unelmoitiin, että ollapa oma puutalo jonka portailla juoda kahvit. No nyt se on. Ei kai tämmöisen rähjän keskelle muuttamista voi ymmärtää semmoinen, joka ei ole joskus puutalosta unelmoinut.

Kipinän puutalohaaveilulle sain muuten varmaan eräällä sattumanvaraisella reissulla Hauhon vanhalle raitille viisi-kuusi vuotta sitten. Paikka on aivan ihastuttava rantapolkuineen ja kärrykujineen. Jos käytte katsomassa, niin käykää kävellen. Ja kun kierroksen päätteeksi tarjottiin iltateetä lasikannusta puutarhassa, olin myyty. Se ihastus jäi jonnekin pikkuaivojen käpytumakkeen lisukkeen nurkkaan pesimään. Sen jälkeen jollakin lomareissulla kävelimme Paraisten Wanhalla Malmillakin ja pohjoispohjanmaalaisena ihmettelin kaikkea pientä ja idyllistä. Merkillinen juttu se, että pohjoisille lakeuksille mentäessä rakennukset ja mittasuhteen muuttuvat karummiksi siinä missä luontokin. Aika paljon ympäristö ihmiseen  vaikuttaa. Jos on kaunista, tulee lisää kaunista. Vaikka en kyllä halua sen enempää arvottaa, karuushan on siihen tottuneen mielestä usein se runsasta omenapuustoa, kumpua ja mutkaa kauniinpi vaihtoehto. 

Katselimme tänään täkäläisiä puutaloja värisilmällä. Jonakin tulevana kesänä tähänkin taloon täytyy laittaa uusi maali.

K.