Eilen kävi harvinaisia vieraita ja sain kauniita tuomisia. Tänään on ollut remontintäyteinen päivä, vaikkei se koskaan etenekään ihan suunnitelman mukaisella vauhdilla. Minäkin sain aikaan jotain.

Huomenna saamme vieraita myös, ja lupaan yrittää olla toistelematta  niitä ainaisia fraasejani: "tämä on tämmöinen projekti" ja "häiritsee tuo viimeistelemätön tapetin yläreuna" ja "onhan tämä vähän kesken joka paikasta" tai "tuo lattia on tarkoitus maalata vielä kerran" taikka " kyllä me joku kesä tuon ulkovuorauksenkin kunnostamme". Mitä ja miksi minä selittelen? Tämä talo nyt on meidän valinta ja paras mahdollinen meille, eikä tässä minun mielestä ole ihan hirveästi hommaa vaikka onkin ränsistynyt ulkomuoto ja sisämuotokin sieltä täältä. Eikä tämä ole mikään aihio eikä projekti eikä juuri ja juuri asumiskelpoinen tönö, vaan kotimme jossa viihdymme oikein hyvin ja elämme arkeamme ja riitelemme ja rakastamme ja syömme iltapalaa ja juomme aamukahvia ja maksamme laskuja ja näemme unia ja käymme vessassa. Jos vaikka sattuisi, ettei joku ymmärtäisi tämmöisen talon ja elämän ja sekamelskan ja epäkäytännöllisyyden päälle, niin mitä se minuun tulee? Vaikka tuskin olen ainoa suomalainen, joka sortuu miettimään "mitä tuo minusta ajattelee". Olisipa vapauttavaa, jos tuosta paheesta pääsisi. 

K.

Kauneimmat

Pääsin vihdoin naapuriin kylään. Siinä on pieni missiopuoti, jossa myydään tavaraa halvalla ja hymyillen. Ajattelin rouvalle ostaa sieltä pienenpienen kannun, johon mahtuu kitkerä tee kahdelle. Inkivääriteetiivistettä tai muuta sellaista. Kamomillaa menee nimittäin parhaina päivinä viisi litraa. Runsaan kamomillan nautinnan vaikutus suolistoon on yllättävä ja selvästi havaittavissa. En kuitenkaan kerro, sillä tämä asia kuuluu osastoon "se täytyy itse kokea". Sen verran kuitenkin, että mistään hirveän likaisesta asiasta ei ole kyse, vaikka joku voi tämän hillittömän häveliäisyyteni tulkitakin siihen viittaavaksi.

Kirjahylly oli suomenkielisten osalta vaatimaton, jos kohta toisenkaan kotimaisen osasto ei kovin montaa hyllyä käsittänyt. Siihen nähden sieltä löytyi paljon hyvää. Sillä, niin sanotaan, maailmassa on paljon hyvää. Tämä on väite, joka toisinaan on helpompi allekirjoittaa kuin päällekirjoittaa ja tarvittaessa sitten toisinkinpäin. Yksi hyvistä 20 sentin kirjoista oli Uuden runon kauneimmat. Että sellainenkin minulta nyt löytyy, ja iltapalapöydässä ja aamupalapöydässä, joka muuten oli sama matala lastenpöytä, luin sitä, ja yritin olla syvämietteinen ja kysyin rouvaskaiseltakin, että haluaako hän kuulla runoa, ja hän sanoi että "no anna tulla" ja veti henkeä syvään ja sanoi että "onko se pitkä" ja sitten jotain muuta niin hauskaa, että nauroimme vain. Olisikohan ollut Eilia Kivikk'ahon joku runonpätkä, taisin minä sen kaikesta huolimatta lukaista, jonka jälkeen puhuimme taas säästä. ("Aikuiset aina vaan jaksaa jauhaa säästä" sanoi vanhempi pojistamme kerran.)

Oliko se Tarleena Sammalkorpi Eila Kivikk'ahon tytär? Jostain runottaresta hän on syntynyt, niin muistelisin.

S.

K.

Pinna katkesi.

Kokis kaatui untuvatyynylle (niitä on vielä), alkoi tyynysota ja jahtaaminen ympäri taloa lattialla lojuvien patjakasojen päällä, mukaan otettiin puhtaat pyykit, hyppelyä pakastimen päältä patjakasaan. Lämmintä oli taas kakskytkahdeksan. Koitimme jotain syödä aina kun jaksoimme raahautua köökkiin. Keskipäivän pelasti Jules Vernen äänikirja ja pienemmän nukahtaminen. Herättyään hän vaati vuoroaan stereoiden käyttäjänä. Taustalla soi tiernapojat tai sadattakahdettakymmenettä kertaa Bremenin soittoniekat. Jälkimmäiseen on tullut jo naarmuja niin, että kolmannen säkeistön alku kelautuu pikavauhtia aina alusta niin monta kertaa kunnes joku jaksaa käydä painamassa nappia ja vapauttamassa sen. Isompi suuttui sukelluslaivaseikkailunsa katkaisemisesta ja paineli yläkertaan lukemaan Supermarsua. Ei  noilla ole tosiaan ollut mitään tekemistä kun koko viikon kaksi reporankaa aikuista on makaillut milloin milläkin patjalla pitkin taloa.

Tänne on kulkeutunut ihan valtava määrä toiselta puolelta puhtaita aanelosia. Niitä lentelee ympäriinsä paperilennokkeina jotka eivät kerran laskeuduttuaan enää jaksa nousta, niitä on lukemattomia, jokainen on  yhtä tärkeä ja pitäisi säästää. Toisella puolella paperia lukee irvokkaasti: "Mistä asunto remontin ajaksi? Ratkaisu löytyy Forenomilta." Noukin niitä pölyn ja sahajauhon seasta ja työkalulaatikkojen päältä aina jos jaksan kumartua.

Juuri  taukosi siunauksellinen sade. Niitä mahdollisimman monta lisää, kiitos.

K.

Ja koivujen läpi ei milloinkaan

Lena Israelsson on kirjoittanut hurmaavan puutarhakirjan. Siitä opin uuden sanan, sillä aivan ensimmäisillä lehdillä luonnehditaan potagereja yleisesti. Että miten niitä suunniteltaessa on syytä ottaa huomioon visuaalisuus; pohjan muoto (tarkoitan pohjapiirustusta), pinnanmuodot, eri kasvien korkeuden vaihtelu, eri kasvien viljelyajan vaihtelu ja viljeltävien kasvien värikkyys, ainakin. Kirjassa oli huikeita kuvia ihan oikeista keittiöpuutarhoista, potagereista, jotka ovat kuin pienoismaailmoja, joihin käydään sisään ja sitten ihmetellään.

Pentti Alanko kertoi pienessä vihreässä kirjassaan, miten hän sai puutarhakärpäsen pureman jo ihan lapsena, kun hänen äitinsä kuljetti häntä pyörän tarakalla katsomaan ystävättäriensä puutarhoja. Joskus kuulemma ajettiin pitkiäkin matkoja. Hauskaa. Lisäksi Pentillä oli isoisä tai joku, joka luki lapsille jotain suurta värikasviota tai sensellaista, ja kun löytyi jokin sopiva kasvi, hän sanoi, että nyt mennään tätä katsomaan, ja niin mentiin. Jostain sellainen sitten kaivettiin esiin.

Omat lapsuudenkokemukseni kasvimaista rajoittuu juolavehnän juurien poistamiseen. Sain tehtäväkseni perata pihamme perällä olleen kasvimaan. En osannut tehtävää ollenkaan, vaikka vietin mustalla maalla kyykkien jonkin aikaa. Jotenkin valkeat juuret vain eivät osuneet silmiini. Voin kuvitella, että jos panisin oman samanikäisen poikani samanlaiseen hommaan, niin tulos voisi olla samansuuntainen. Tai sitten pojasta polvi paranisi, mene ja tiedä. Muistan muuten, miten Rehtori M. Kinnunen, tuolloinen 4H-kerhon ohjaaja, tuli katsomaan puutarhaani ihan asiasta tehden, ja kommentoi sitä sitten jotenkin. En muista, mitä hän sanoi, mutta ihan lämpimissä tunnelmissa siinä oltiin. Nyt en kyllä muista, olinko sitten itse joskus vastuussa jostain puutarhasta tai penkistä. Kai.

Se, etten lapsena ole hurmaantunut kesäkurpitsojen kasvattamisesta saatikka syömisestä ei estä minua aikuisena kokemasta sellaista. Olen jo suunnitellut ensi kesän potageria, jonka alustan hevosenlannalla. Aapo ylisti hevosenlannan lempeyttä, ja luin Israelssonin kirjasta, että kun tekee muhevan lantapedin katettuun laatikkoon eli puutarhalavaan, niin viljelyn voi aloittaa kuusikin viikkoa aikaisemmin. Sen ajan se nimittäin lanta hajotessaan lämmittää laatikkoa ja suojaa porkkananpoikasia kylmyydeltä hallayön. Minulla on vielä pohdinta kesken, mitä aion kasvattaa, mutta (tässä vaiheessa kolmevuotias tuli kysymään, miksi toiset ovat ilkeitä ja toiset ei) lupasin vanhemmalle pojalle, etten ahnehdi. En potagerin kokonaispinta-alan enkä lajikkeiden kvantiteetin enkä edes kvaliteetin suhteen. Lomittaisviljelyä haluaisin kuitenkin kokeilla; kun jokin kasvi alkaa kypsyä, ennen korjaamista istutetaan jo seuraavaa. Samoin haluan kokeilla viljavaa multapenkkiä, johon voin istuttaa tiiviisti. Jopa 16 porkkanaa voi saada kasvamaan muhevaksi 30x30 cm kokoisella ruudulla.

Mitä lapsuuteen, haapoihin ja sensellaisiin tulee, niin Lauri Pohjanpää on tiivistänyt omasta puolestaan kaiken (?) tarpeellisen seuraavaan:

Lapsuuden maa

Ja se metsä oli maailman sinisin
ja vehrein se nurmikkorinne.
Ja usein vielä unissani vaellan
ma kauas, kauas sinne.

Ja siellä oli maailman kauneimmat
ne sinipunakukkaiset pellot.
Ja niin heliästi helise ei kirkonkellot
kuin siellä ne sinikellot.

Ja ma muistan ne koivut ritvaiset
siellä viheriäisessä haassa.
Ei missään niin valkeita koivuja kasva
kuin kaukana lapsuuden maassa.

Ja koivujen läpi ei milloinkaan
niin taivas loistele seessä.
Sen alla yhä unissani vaellan
ja mulla on silmät veessä.

S.

Ps. Ehdotin paikalliselle hyötyviljelijäystävälleni, että ensi keväänä haemme tallilta sitä mainitsemaani lantaa yhdessä. Hän totesi, että kun sitten myymme tuotoksiamme, kauppanimeksi voisi käydä hyvin "Paraisten paskan marjat". Sanoin, että ilman muuta. Paskan marjat ovat Anu Valveen ja Elina Nuortien kirjoittaman mainion "Paska Juttu" -kirjan (joka perustuu YLEn samannimiseen dokumenttisarjaan) määritelmän mukaan "Pieniä kakkakikkareita, jotka jäävät kuivumaan ja roikkumaan perskarvoihin".

Kipeys

Oma sairastumiseni saa minut aina miettimään, minkä takia oikeastaan sairastun. Tämänkertaiselle influenssaoireilulle ei ole mitään järkevää syytä näköpiirissä. Näköpiiri puolestaan viittaa kuvainnollisena tai ajallisena käsitteenä tulevaisuuteen, vaikka metsässä kulkijan näköpiiri on mielestäni piiri, 360 astetta, kattaen alueen myös kulkijan takana.

Siksi harhauduinkin. Viime sunnuntai on valitettavasti vielä näköpiirissäni. Se jumalanpalvelus kesti kauan. Se oli hirveä kokemus, sillä ihmisen neljästä myönteisestä perustunteesta PELOsta, VIHAsta, SYYLLISYYdestä ja HÄPEÄstä viimeksi mainittu on kaikkein syvimmällä. Erään ajatuksen mukaan ihmisen ongelmat johtuvat siitä, että näitä neljää perustunnetta ei suostuta kohtaamaan, vaan rakennetaan erilaisia suojamekanismeja niiden ympärille. Hän, Antti Pietiäinen, jonka nimeä ei kieliopillisesti saisi käsittääkseni mainita jos häntä on aikaisemmin tituleerattu eräkseksi (Tietysti voidaan keskustella, onko tuo "erään ajatuksen" eräs viittaamassa henkilöön vai ajatukseen), puhuu myös antitunteista, joilla nämä perustunteet peitetään. Se on eräs epärehellisyyden muoto ja johtaa käytännön elämässä pahoinvointiin. Pietiäisellä on nimeä myöten kökähtävällä suomen kielellä kirjoitettu kirja "Tunne, antitunne, perimä". Sitä saa mm. Turun kaupunginkirjastosta, ja tietysti internetistä.

Mitä häpeään tulee, niin kyllä se lyö ihmisen syvälle. Se on jotain todella vastenmielistä. Ihmisethän tekevät mitä tahansa, jotta eivät altistuisi häpeälle. Massakulttuurin kantava voima on häpeän pelko, etten sanoisi. En tiedä onko se ihan noin, mutta muistan Tommy Hellstenin kertoneen esimerkin, missä hän oli lentokentän jonossa. Etummaisella miehellä oli hankaluuksia saada laukkunsa koneeseen. Jono kasvoi, ja ihmiset kävivät kärsimättömäksi. Kukaan ei mennyt auttamaan miestä. Ja kun Tommy vihdoin meni, hän tunsi ihmisten katseet niskassaan, ja tunsi jostain syystä myös häpeän. Muistaakseni hän puhui tässä yhteydessä näkyväksi tulemisesta. Ihminen voi tulla näkyväksi monella tavalla, muuttaa sitä, mitä on aiemmin ollut. Aina kun näkymätön ihminen tulee näkyväksi, ympäristö vastustaa. Tutut ja puolitutut. Ja jos vastustuksen voittaa, kaikki voittavat, tutut ja puolitutut. Näkyväiseksi tuleminen tukee aina muidenkin ympäristössä olevien mahdollisuutta näkyä, tulla siksi, joita ovat.

Sairaan miehen puhetta.

S.

ps. Unohdin selventää, että kantturointini viime sunnuntaina meni raskaamman jälkeen metsään. Kauhea kokemus. Olin väsynyt, virret olivat sanojensa puolesta uusia, ja kun yritin laulaa mukana, soittaminen meni metsään. Tämä toistui koko ajan. Soitin vääriltä sormioilta sitä sun tätä ja aamenen mm. heti papin "rukoilkaamme" -lallatuksen jälkeen. Ja paljon muuta.

Aamupala pensaasta, tyhjä ruokakaappi, sopivan raikas sää, pohdiskelua luppakorvan kohtalosta, väsymystä ja  yritystä  ymmärtää, pistorasian paikan määrittelyä, oman "huoneen" määrittelyä, mätiä omenanraakileita.

K.

K.

Puiden kansa

Mistä ei voi kirjoittaa siitä on vaiettava. Jos ei voi kertoa, miltä tuntuu kävellä pimeässä eteläisen Suomen kesäyössä puutalokorttelissa avojaloin, siitä on vaiettava. Heinäsirkkojen tai hepokattien ei tarvitse vaieta, sillä ne voivat kertoa. Joskus kirjaa lukiessa ymmärtää, että kirjailja on saanut kuvattua jotain, jonka itse tuntee, mutta josta tietää, että sitä on vaikea kuvata edes keskustelussa toiselle, saatikka sitten kirjoittamalla. Sellainen pimeä eteläsuomalainen kesäyö lämpöisine hiekkakatuineen vanhassa puutalokorttelikossa voisi olla jotain sellaista. Joel Lehtosella muuten on jotain tarinoita, joissa hän oikein viipyillen nautiskelee, ja kuvailee vain tavallista kuumaa kesäpäivää, ja kävelyä siinä. Orastava kotimaisten kirjojen keräilyharrastukseni on tahtomattani poikinut minulle neljä kappaletta Lehtosen Putkinotkoja, ja tiedän, että siinä viipyillään toden teolla. Se odottaa lukemistaan, mutta vielä nousee aurinko Putkinotkollekin.

Soitin Kalevin tytölle ja oli puhe kirjaostoksista. Hän yllytti soittamaan isälleen, jolla on kirjoja, joista hänen on luovuttava ennemmin tai myöhemmin. Soitin, ja yritin esittää välinpitämätöntä juuri sopivan verran, tyyliin "ajattelin vain soittaa" ja "samallahan sitä voisi tulla ajelulle muutenkin" ja sensellaista, joka saattoi tuntua kuulijan korvassa joko hyvältä tai huvittavalta, mutta omassa korvassani se kuulosti hävettävältä. Mutta raskainkin häpeä palkitaan sitten aikanaan. Kun näin Kalevin sunnuntaina, hän kulki ohitseni etusormi pystyssä ja hiljaa sanoi ihmisvilinässä huuliaan liikuttaen : Minulla on kassi. Kahvin juotuani menin hänen autolleen ja otin kassin, ja kiitin. Tilinumeroa en saanut.

Viikonloppuna heräsin mummulasta tuntia ennen tavanomaista. Söin rieskan, pumppasin yhteen pyöränraatoon ilmaa ja lähdin ajamaan. Sillä mikään ei palkitse niin kuin vanhojen asuinseutujen koluaminen. Huono pyöräkään ei haittaa, sillä kävelyvauhtikin on sopiva silloin, kun ahmittavaa on polun joka kohdassa. Hakkuiden kohdalla aina itkin mielessäni, sillä rakastan puita. "...sillä N.N. rakastaa puita. Etenkin mäntyjä hän rakastaa." pättyi muuten eräs kuvateksti hesarin sunnuntaisivulla viikko kaksi sitten, ja se oli yksi kauneimmista kuvateksteistä, joita olen koskaan lukenut, tulipahan vain mieleeni. En minä puiden kaatamista vastusta, vielä. Mutta kaiken tappamista vastustan, vaikkei se vastustaminen mihinkään johdakaan. Samalla vaivalla kun metsästä voitaisiin hakea laadukasta puuta nykyisen läskimännyn sijaan, metsä saataisiin pidettyä peitteellisenä. Tämän kirjan kannessa on kuva puusta, joka on metsässä, jota on hyödynnetty taloudellisesti, mutta jossa silti asuu maakotka. Kotkan puu on jätetty rauhaan, ympäriltä puita on poimittu valikoiden. Nuoret puut ovat saaneet olla rauhassa - alaharvennuksessa ei ole mitään järkeä! Kun määräajoin metsästä haetaan suuria puita pois, metsä kyllä kasvaa uutta suurta puuta tilalle. Tämä uhkaa mennä saarnaamisen puolelle, ja se tarkoittaa sitä, että hartaus haihtuu. Sillä kuten Rauhalan Niilo kuulemma on kirjoittanut, "Minkä runo tuo, sen saarna vie" eikä se totisesti ole huonosti sanottu.

Pyöräilin siskoni talon ohitse, vadelmapensaikon ohitse, Irjan mökin ohi, mökin, jota hän ei sitten raskinutkaan myydä kun tosipaikka tuli, Märehtivien lehmien ohi, kylmenneen ja uudestaan moottoripyöräpajana henkiin herätetyn kyläkouluni ohi (tässä vaiheessa kanttarellipaikkoja oli sivuutettu jo puolentusinaa) uutta pyörätietä pitkin, ohi sen paikan, jossa näin kerran hippiäisen, ohi hiekkakuopan, jossa meiltä kysyttiin, että kenen poikia ollaan, että tietää mihin taloon ilmoitetaan kun hiekkakuoppa romahtaa leikkivien lasten päälle. Ja sitten tuli se entinen synkkä kuusikko, jossa oli karhukin nähty pari vuotta sitten, kantoineen päivineen kaikki elävä revitty ja viety pois. Poljin ohi, ja kohta taas vihersi ympärillä. Nykyinen poikakoti, jossa taannoin asui edellisen omistajan perhe, siellä vierailin vaikka enemmänkin olisin voinut, kun luokkakaveri siellä asusti, ja kanoja. Ja Pelto, jossa kävimme kauralyhteitä kokoamassa koulun kanssa syksyllä. Oikealle jäi korkea kallio, jossa kauan sitten pelkäsin, jostain käsittämättömästä syystä, ja kun tuulihaukka lensi korkealta pääni ylitse, päätin lähteä kotiin. Ajoin polveilevaa peltotietä ohi hevosten ja tilojen, tulin hernepellolle, jossa tosiaan oli joskus ihan hirveästi herneitä. Tiettävästi niitä ei sinä kesänä korjattu, vaan ne kuihtuivat siihen. Mikä lie maanparannusoperaatio. Ja kun pelto taas loppui, alkoi pieni metsälö, joka olisi ollut satojen eurojen arvoinen pelkästään muutaman aarin alalta, kunnes muutama järeä koivu kaadettiin siitä. Niiden koivujen myötä hävisi keltainen kanttarellimatto, joka oli, valehtelematta pahemmin, kattavana n. 10 x 10 metrin suuruinen. Toki sieniä löytyi kauempaakin, mutta sillä pienellä alueella siinä metsän reunassa sitä kantturellia oli ihan järkyttävästi. Toivottavasti niistä koivuista tehtiin jotain todella kaunista jonnekin kauniiseen paikkaan. Minä päättelen, että kanttarellit tarvitsevat koivuja ja ehkäpä koivutkin kanttarelleja. Jäljelle jääneet koivut olivat jotenkin kurjan näköisiä, kun ei sienimattoa ole enää vuosiin ollut heidän varpaillaan. Surusta sen verran, että huomaan tätä kirjotitaessani, etten ole koskaan oikein kunnolla surrut sitä hakkuuta. Ehkä sekin itku vielä tulee joskus ulos, en tiedä.

Jatkoin parikymmentä metriä ja käännyin notkelmaan metsään oikealle. Jätin pyörän ja kävelin. Ja siinä ystäväni olivat, kolme kaveria. Kaksi ihan vierekkäin, metrin päässä toisistaan, kolmas kauempana, n. 4 metrin päässä. Paksut haavat olivat hiljaa ja minä menin niiden luokse ja olin hiljaa ja nojasin niihin, mutten puhunut niille mitään vaikka olisin voinut. Ja kahden haavan välistä katselin kolmatta, ja ajattelin, että tuotakin voisi halata, mutta ollaan nyt tässä vähän aikaa. Ja koska ei tuullut, haavat olivat hiljaisia ja paksuja ja jos vain saavat sahalta ja kirveeltä varjeltua, kasvavat vauhdikkaasti vielä vuosia. Puiden kasvupaikka oli kostea, joten haapojen ikä ei ollut välttämättä yhtä suuri kuin niiden koko antoi ymmärtää. Haavoissa on jotain, olen ollut kerran metsässä pienellä seurueella, ja pysähdyimme suuren haavan ympärille, ja olimme minuuttikaupalla ihan hiljaa kaikki, kenelläkään ei ollut tarvetta puhua mitään, vaikka ihan peruspuheliaita me kaikki olimme. Se tuli ihan itsestään se hiljaisuus, ja ennen kaikkea kiireettömyys. Minä neuvon sen jättiläishaavan paikan jos joku vetää hihasta ja kysyy. Se on Vilppulassa. Vanhat metsätietäjät sanovat, että haavan perusominaisuus on, että se vähentää puun ympäristössä olevien eliöiden aggressiivisuutta. Ei kaikkea tarvitse uskoa, ei oikeastaan mitään, mutta asiaa kannattaa miettiä, jos jostain löydätte oikein ison haavan ja seisotte sen äärellä hiljaa.

Ja kun minä seisoin hiljaa kolmen haavan luona, ajattelin, että kun puut kerran voivat lohduttaa ihmistä, niin miten vanha puu aistii ihmisen läsnäolon?

S.

K.

En osta enää ikinä untuvatyynyä.

K.

Kääntöpuolet.

Näkymähän riippuu tietysti siitä, mitä katsoo.  Väsyneenä katsoo eri asioita kuin virkeänä, mahdollisuuskin näyttää muurilta. Tai näkee voittojen sijaan tappiot.

Sunnuntait ovat aika vaativia päiviä. Remonttisotkun keskellä on vaikea levätä.  Toivon kaikilta meille kylään haluavilta pitkämielisyyttä, sillä oma mieli ei täällä lepää. Tämä talo on nyt työmaa. Tulkaa kylään arkena kinttaat mukana.

Jaa, joku voi tähän sanoa, että työ ei tekemällä lopu. Inhoan muuten sitä lausahdusta. Ei ole koskaan lohduttanut, vaikka totta olisikin. Kuulin tuossa juuri ehtookellot ja odotan huomista vähän kauhunsekaisin tuntein. Paras konsti on mennä jonnekin missä töitä ei näe. Lepopäivää kyllä tarvitaan. Ei ole sattumaa, että se on se seitsemäs, sillä jaksaminen ja väsyminen kulkevat monesti juuri siinä syklissä. 

K.


P.S. Elämänsä paras kesäloma on lusittu, nyt sitten arjen ja työn ohessa tätä projektia edistämme.