Nainen on naiselle susi

Minä tivasin kerran ystävättäreltäni, onko nainen naiselle susi. Hän piti itsepintaisesti kiinni siitä, että ihminen on ihmiselle susi. Minulla on silti oikeus ystäväni ajatusten tulkintaan. Hän nimittäin on naisasianainen, ja pontevasti puolustaa tiettyjä naisten oikeuksia. Minä puolustan pitkälti samoja oikeuksia, jos kohta en kohkaa niistä niin kuin tämä ystävättäreni. Olen siis naisasiamies. (Aristoteleen kantapäässä käsiteltiin joskus suomen vapaata sanajärjestystä. Yhdyssanajärjestykselle ei muistaakseni myönnetty ihan samanlaista viisumivapautta, jos oikein muistan. Ainakin esimerkinomaisesti mainittiin elinkeinoasiamies, joka sinänsä samana sanana taipuu myös muotoon miesasiakeinoelin.)

Ennen kuin pääsen asiaani, jota minulla tällä kertaa on, on pakko kertoa kohtaamisesta päiväkotilasten vanhemmille suunnatussa tilaisuudessa. Siellä oli paikalla nuori nainen, jota en vielä tuolloin osannut pelätä. Hän ilmoitti tekevänsä naistutkimuksen väitöskirjaa, tai ainakin jonkinsuuntaista jatko-opintoa. Tunsin hänet jollain tapaa entuudestaan. En tarpeeksi hyvin kuitenkaan, sillä kysyin häneltä, onko hän feministi. (Olin siis nuori mies tuolloin, ehkä sen 24 taikka jotain, eikä se ole paljoa se, jos ei ole tämä nykyinenkään ikä, mutta että suotte minulle tällaisenkin kysymyksen anteeksi, aivan kuin etukäteen.) Ja seuraavaksi näin, miten hän epäonnistuneesti suoritti halveksumista ilmaisevan ilmeen peittely-yrityksen. En tänä päivänäkään tiedä, oliko epäonnistuminen tahallista vai aitoa vahinkoa. Naisella oli joka tapauksessa suuria vaikeuksia saada suustaan tyynen oloisena sanat "no tietysti". Siihen meni, sanotaan nyt se kolme sekuntia. Hänen silloinen miehensä oli siinä vieressä, ja muisteli Juicen sanoneen joskus, että "nisti ku nisti". Se oli jotenkin sellaista hauskaa, ja tunnelma vapautui juuri sen verran, että saatoin luontevasti paeta tilanteesta. Mutta sen jälkeen en ole nauttinut tämän naisen suosiota millään tavalla.

Naisasiassa on syytä koko yhteiskunnan herätä. Muun muassa tämä perheväkivalta-asia on nostettava tikunnokkaan, vaikka mätänis. Uskon, että näin on myös tapahtumassa, häpeän muurit kaatuvat tässäkin asiassa ja ihmiset eli naiset uskaltautuvat itsensä ja näin välillisesti myös lastensa suojeluun. Paljon voimia siihen itse kullekin, joka asian kanssa painii.

Harmittaa näin naisasiamiehenä ihan vietävästi naisten puolesta. Että kun ovat niin tyhmiä että sortavat toisiaan, kun olisi ihan oikesti työtä ja tekemistä monessa asiassa naisen aseman parantamiseksi. Voin olla väärässä (lehdessä oli muuten kerran lööppi: Juhani Tamminen: Tein yhden ainoan virheen) tällä kertaa, mutta uskallan väittää ilmiöksi sitä, josta moni nainen, tuosta rakkaasta puolisostani alkaen, on minulle raportoinut. Niissä tilanteissa nainen kohtaa toisen naisen. Niissä tilanteissa, joista olen ilmiöksi kutsumani päätellyt, on kaksi naista, joista toisella on jostain syystä tai toisesta käytössä suhteellista tai absoluuttista valtaa toisen naisen ylitse, tilanteen tai aseman tuomaa valtaa. Näissä tilanteissa vallakas nainen voisi valita vallattoman naisen auttamisen, mutta päättää valita vallattoman naisen alistamisen. Miksi?? Kadehditteko te naiset toisianne? Kertokaa, olen valmis ottamaan iskujakin vastaan saadakseni totuuden selville.

On lukuisia tilanteita, joissa kuulen naisia kohdellun rumasti. Tiedän, ja toisinaan olen itse kokeillutkin, että miehenä näissä tilanteissa olisin saanut aivan toisenlaista kohtelua. Erilaiset kouluunpääsyhaastattelut ovat yksi areena tällaiselle saippuaiselle sorrolle, johon on niin vaikeaa puuttua, että minun on vaikeaa sanoa, miten vaikeaa se onkaan. Areenoita on paljon muitakin. Viimeksi kuulin naisvaltaiselle alalle neljä kertaa pyrkineestä naisesta. Haastattelijat olivat naisia kaikki, ja tiukkoja kuin viulun kielet. Haastattelijat tivasivat, mikä on naisen perhetilanne, ja miten hänen miehensä suhtautuu siihen, että hänellä on tällaisia itsellisiä ajatuksia hankkia ammatti. Tähän kohtaan tekisi jo mieli panna huutomerkki, mutta pyrin sen välttämiseen, teksti huutakoon puolestaan. Aviomiehen suhtautuminen ei kuulunut näille viivasuisille naisille millään tavalla. Aviomiehen olemassaolon he saattoivat nähdä jostain paperista, mutta siihen asian pitäisi jäädä. Vielä vähemmän se kuuluu mihinkään haastattelutilanteeseen.

Haastattelu tehtiin lasiseinän takana, vuoroaan odottavat naiset näkivät kilpasiskojensa haastattelut, vaikka ääni pysyi suojassa. Hakijoina oli joku hassu mieskin. Kaikkien muiden haastattelujen aikana haastattelijat olivat niitä viulunkieliä, mutta nuorten miesten ollessa huoneessa, niin kerrotaan, haastattelevaiset naiset olivat yhtä hymyä. "Äänestys on käynnissä ja koppa ropisee" sanoi Timo Soini viime vaalien alla, kun häneltä pyydettiin kommenttia Portugalin tukemiseen rahoitusvaikeuksissaan. Tuskin saivat pojat pisteitä lasiseinän takana pelkästään ansioidensa mukaan, ellei ansioksi lasketa sitä, että on nuori mies. Miten tällaiset puupäät koskaan ovat päässeet haastattelemaan kouluun pyrkiviä ihmisiä?

Toinen nainen haki toiseen kouluun ja oli vähän vastaavanlaisessa tilanteessa. Siinä missä muilta haastateltavilta oli kysytty, miten he näkevät itsensä tulevassa ammatissa/työssä, tältä ystävältäni ei kysytty muita kuin perheeseen liittyviä asioita. Sen sijaan kysyttiin, miten aikoo selvitä lasten, joita oli muutama, kanssa opiskelujen tahdissa. Koulupaikkaa hakenut ihminen oli alansa valmis osaaja, uskallan sanoa. Ensimmäisestäkään hänen potentiaalista tulevaa opiskelualaansa sivuavasta asiasta naishaastattelijat eivät kysyneet. Ei siis mitään. Muilta hakijoilta oli pyydetty analyysejä, vaikka aikaa oli ollut vähän. Kun keskitytään oleellisiin asioihin, lyhyessäkin ajassa voi ehtiä puhua riittävästi. Jos kysellään jotain perheestä, siis asiasta joka ei haastattelijoille kuulu millään tavalla, on sanomattakin selvää, että pakettiin kuuluu myös ajan "harmittava" loppuminen kesken. Ei saanut koulupaikkaa tämä nainen. Naisten puolustukseksi voisi varmaan mainita, että moni muu nainen sai. Ei siis ollut miesvaltaisesta alasta kyse.

Kolmas nainen on erittäin tunnollinen. Hän on kohtelias ja pitkämielinen monia töykeitäkin ihmisiä kohtaan. Opiskellessaan naisvaltaisella alalla yhden-neljän lapsen äitinä opettajat ottivat hänet silmätikukseen. Monet tekivät hänelle selväksi, ettei hänellä ole mitään eri vapauksia minkään asian suhteen. Nainen ei ollut eleelläkään pyytänyt erivapauksia, eikä varmasti ollut purnannut mistään asiasta, joka kuului opintoihin. Nainen on kaunis ja sävyisä luonteeltaan ja jollain tapaa tyyni varmasti ja opettajat ilmeisesti kadehtivat häntä. En minä tiedä, mutta kun hänen tarinaansa kuuntelin, niin en muitakaan syitä heidän rumalle käyttäytymiselleen keksinyt. En voi tänne kirjoittaa sen enempää, mutta jos minua olisi joku nainen kohdellut vastaavalla tavalla, en olisi uskonut korviani ja olisin kukaties pyytänyt heitä toistamaan puheensa niin monta kertaa, että olisin tullut vakuuttuneeksi siitä, etten vahingossa ole kuullut mitään loukkaavaa. Näiden naisten, opettajien, kunniaksi täytyy mainita, että heidän suhtautumisensa muuttui sitten ajan saatossa. Mutta tytöttely voi jossain yhteydessä naiselta naiselle olla todella julmaa, jos se toisaalta ja toisinaan on halventavaa miesten suunnalta.

Toisinaan olen kuullut luotettavista lähteistä, että jossain puhelinnumerossa päivystää töykeä nainen. Naiselle töykeä nainen, on pitänyt täsmentää, kun olen miehenä soittanut samalla asialla. Se, että naiset kohtelevat minua tai muita nuoria tai sellaiseksi itsensä kokevia miehiä hyvin, on tietysti mukavaa ja kivaa, niin samaa tarkoittavia sanoja kuin nuo kaksi tässä yhteydessä ovatkin. Mutta naisten huono kohtelu on yhtä väärin, oli kohtelijana mies tai nainen. Sen lisäksi, että aivan oikein kiinnitetään huomiota miesten naisiin kohdistamaan fyysiseen ja henkiseen väkivaltaan, pitäisi naisten keskenään lisätä solidaarisuuttaan huomattavasti. Ja jos ei solidaarisuuteen asti päästäisikään, niin hyvä, kaunis ja tasapuolinen kohtelu olisi kuitenkin kova juttu. 

Aaro Hellaakoskella on runo, jota ei suinkaan ole kirjoitettu naisille ja tuskin sen enempää naisten kuin miestenkään inspiroimana, pikemminkin päinvastoin. Muistinvaraisesti siteeraan, vaikka joiltain osin jonkun mielestä siteerauskin menee ohi aiheen. Puolustaudun kuitenkin sen verran, että täällä blogissa saa olla ikiomalla tontilla, eikä kukaan päätoimittaja tai toimitussihteeri tule kertomaan, montako merkkiä kolumnista tai jutusta pitää poistaa ennen kuin se päätyy lehteen. Sitäpaitsi, nyt saan tehdä sen, mihin entinen esimieheni kiukuspäissään minua kehotti tölväistyäni julkisesti ja aidon typerästi muuatta silmää tekevää: istua hellalle omalla, ei muiden perseellä. Siksi rohkenen tapailla:

Kuka on poiminut tiedon puusta

omenan, ehkei piittaa muusta.

Kuka on noussut valtaan

tallaten toiset altaan,

kaiketi sai, mitä pyys:

eläköön ihmisyys!

S.

Atun saarelta lossin takaa löytyy kaunista yllin kyllin. Tien varrella on ruskaisaa maisemaa ja jos vähän tieltä poikkeaa, löytyy näköala, jossa kelpaa ihmisen lämpimäisenä aurinkoisena äitiys- ja isyyslomapäivänä juoda perheensä kanssa kahvia ja mutustaa kinkkuvoileipää. Ei tule kylmä kun taivaalla on vain pari hassaua pilvenhattaraa joiden taakse aurinko harvoin eksyy, eikä häiriinny mieli metelistä, kun vain syystuuli vähän huminoi. Maisemassa ei ole valittamista, ja jos tarkentaa katsettaan, näkee merikotkan lentämässä merelle päin. Kotiin voi tuomisina tuoda korillisen suppilovahveroita. Kyllä kannattaa ihmisen siellä käydä.

K.

Jännittää vietävästi

Joulupukkikaan ei ole yhtä paha. Pyysin esikoista poimimaan omenaa ennen kuin pääsee istumaan jokaviikkoista peli-istuntoaan tietokoneen ääreen. (Peliaika on venynyt virallisesti vartista puoleen tuntiin). Pojan toive tietysti oli, että saisi pelata vieraiden tuloon saakka. Omenanpoiminnastakaan ei meinannut tulla mitään, sillä maha oli niin kipeä. Lohdutin, että kyllä se helpottaa, jahka pääset tietokoneelle. Helpotuksekseen hän huomasi helpotuksen helpottavan sisälle päästyään. "Johtuu varmaan jännityksestä", poika ounasteli. Nähtyään ruokasalin juhlakoristeet hän totesi, että "jännittää vietävästi. Mä lähen ulos pyöräileen ja tarkkailemaan jos ne tulee."

Pojan myönteinen jännitys puhkesi päivällä vuolaana pulputuksena, Kuoromuskariin (400 metrin matka) lähtö oli runsaiden "heippa" ja "nähdään sitten taas" -interjektioiden ryydittämä. Ulko-oven kahvassa hän vielä sai päähänsä tiedustella kotiin jäävältä joukolta, mitä tapahtuu, kun norsu istuu dekkarin päälle. (Joo, jännitys tiivistyy.)

Illalla lapsi oli tyytyväinen. "Maailman parhaat synttärit". 

Kaivoin asiaan kuulumattomia, kuten asiaan kuuluu, valokuvia, joista vanhin on vuoden takaa. Enemmistö taitaa olla minun ottamia. 

 

Puu.

 Isä, äiti ja neljä lasta sekä vessa. Kuvassa ainoastaan vessa. Joku voisi luulla, että mieleni tekisi sanoa, että kuvan vessa ei liity tapaukseen, mutta liittyypäs.

 Isän, äidin ja neljän lapsen käyttämää vessaa käytetään kuten muitakin vessoja. Punaista väriä lukossa markkeeraavat tosin kymmenen verhon alta työntyvää varvasta.

 Isä, äiti ja neljä lasta sekä pitkälle kolmattakymmentä neliötä. Saattaa jopa olla, että tämän parvekkeen ansioista puhutaan neljännestä kymmenluvusta mitä neliöihin tulee. Perhe on onnellinen ja voi hyvin. Todistin tämän kesällä, oliko se elokuuta, oli.

 Isä, äiti, neljä lasta, punainen tupa ja kuisti.

Tämä kasvaa meidän pihalla. Sen kanssa vain kävi köpelösti, mutta kuten todettu, Juha Mannerkorven Taivaansinet on suomen kauneinta kirjallisuutta, kunnes minulle toisin todistetaan, mikä voi viedä aikaa ja kahvia.

Tässä vaiheessa toivo vielä eli.

Olisi pitänyt arvata, ettei kylmälaukku kestä kuumaa.

Tuttava takaa vuoden. Täytyy sanoa, että vaikka pidän naisistani kovasti, niin kyllä minä näistä miehistänikin pidän.

S.

K.

K.

Esikoinen, kahdeksan vuotta

Kyllä nyt on syötävää. Ensin tein mustikkapiirakan. Yritin yksinkertaista, mutta kun vuoka oli puolikas reseptintekijän vuoasta, tein kaksi laattaa. Sitten tulivat vieraat ja toivat oman piirakkansa mukanaan. Vanhinta lastamme huvitti hirveästi se asia, kun kyse oli vielä jokseenkin samanlaisesta piirakasta.

Vieraiden piirakka syötiin ja omat jäivät pyörimään pöydille ja jääkaappiin. Sitten tein valtavan vuokaruoan. Keskimmäinen ei maistanutkaan (ei tykkää perunasta), vanhempi söi solidaarisuussyistä ja ehkä nälän takia yhden annoksen (momenttia toi myös reunaehto, että vasta ruoan syötyä pääsi kalaan (josta ei sitten tullut sintin sinttiä, mutta ei se mitään)). Perheen aikuisväestökään ei hurrannut ruoalle, vaikka itse pidin siitä. Pihvinä tapauksessa joka tapauksessa oli, että ruokaa oli paljon ja syöjiä vähän. Vuoka sisältöineen kummittelee jääkaapissamme yhä.

Sitten tuli Anna. Anna toi Sacherin ja pasteijaa leipomosta, joka on puolivälissä heitä ja meitä. Ja vaikka niitäkin syötiin ihan kiitettävästi, niin yli niitä jäi.

Tänään on esikoisen kahdeksanvuotissyntymäpäivä. Tulin epähuomiossa luvanneeksi kinuskikakun hänelle synttäreille, ja tässä sitä nyt ollaan. Mutta onpahan syötävää kerrankin.

Chopinin F-molliballadi on surullista musiikkia, johtuu ehkä tuosta sävellajista. Antti Siirala soitti sen Erkki Toivasen muistokonsertissa, ja ihan hyvin soitti. Olin poikien kanssa kalalla torstaina, kun muistin, että konsertti tulee radiosta. Tämän kappaleen takia kannatti lähteä kalastusmaisemista ystäväperheen pihamaalta ajoissa pois. Myöhemmin kuuntelin yötubesta Horowitzin soiton, ja voi, miten myrskyisä se oli. Ja sitten kuuntelin Rubinsteinin, ja se oli pianismina jokseenkin sitä, millaiseksi Arto Satukangas toisessa radio-ohjelmassa Rubinsteinin Chopin-soittoa luonnehti: korutonta ja siksi niin hyvää ja merkityksellistä. Minulla on yhä yölukemisena Rubinsteinin Hurja nuoruuteni, ja tälläkin kertaa musiikkikirja tekee sen minkä aina ennenkin; ohjaa musiikin äärelle. Mutta narsisti puupää tuntuu tämäkin pianisti olevan ;) edellinen samanlainen "elämys" minulle oli Horowitz, jonka elämäkerta on niin ikään suomennettu.

Placido Domingo sen sijaan säväytti, harmi etten voi enää vinkata sitä Areenassa vanhentunutta dokumenttia, jossa hän esitteli kymmenkunta mieleenpainuneinta oopperaroolia, joita hän on laulanut. Mies oli jotain ihan muuta, mitä olen ajatellut hänen olevan. Aidon oloinen, ja jollain tavalla vaatimaton, tai ainakin niin vaatimaton kuin yhtenä maailman suurimmista laulajista ja tenoreista pidetty ihminen voi olla... Ennakkoon pisteitä tietysti nostaa se, että laulaja uskaltaa ottaa kapellimestarin puikon käteen.

Siiralan mainitsemani soitto muuten löytyy täältä noin 47 minuutin kohdalta. Päivän Fingerpori sen sijaan löytyy täältä.

S.

Rautatie

Juhani Ahon Rautatiestä on kulunut vähemmän aikaa kuin hänen syntymästään, josta on kulunut 150 vuotta. Kirja on "kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet". Ensimmäisen luvun lopusta löytyvät nämät sanat:

-Ei sitä osaa kukaan oikein toiselle selittää, sanoi ruustinna, - omin silmin se nähdä pitää... kyllä sitä täytyy käydä katsomassa!

- Suur' kiitosta! - Jokohan pitänee käydä?

- Kyllä... Ihan varmaan, ja ottaa Liisa mukaan.

- Mahtaa kai sen mieli ruveta sinne tekemään, kun kuulee.

Ruustinna lähti askareilleen, mutta rovasti ja Matti Juttelivat vielä minkä mistäkin. Siitä juttelivat, kuinka paljon se ihmisjärki ajattelee ja laittelee ja mihinkä se vielä meneekin.

Ja Rovasti sanoi, että "kunhan se ei vain menisi yli voimainsa rimpuilemaan..."

- Ja reistailemaan, sanoi Matti.

- Kyllähän se on hyvä, että ihminen järkeänsä käyttää, joka sille on luomisessa annettu... jose se ei vain siitä ylpeilemään rupeaisi eikä unohtaisi kaiken antajaa, - sanoi rovasti, ja lisäsi että Jumalan töitähän ne on rautahöyryt ja rautatietkin.

- Eipähän ne kenenkään muun liene, myönsi Matti.

Ja häntä kovin ajattelutti se kumma laitos, joka oli kuin huone ja pyöräin päälle nostettu... Mutta rovastia haukotutti, eikä tahtonut puhe oikein sujua enää... ja niin Matti heitti hyvästinsä ja lähti.

S.

Keskinkertaisuudesta

Tässä keskinkertaisuudessa on muun muassa se hyvä puoli, että säännönmukaisesti ja tiuhaan tahtiin tapaa itseään edistyksellisempiä ihmisiä. Muun muassa sunnuntaina olin samassa tilassa tällaisen ihmisen kanssa ;)

Olin tilaisuudessa, missä psykiatrian asiantuntija puhui pedofiliasta ja insestistä. Kiihkottomasti ja uhrin asemaa syvältä ymmärtäen. Aivan niin kuin aiheesta pitääkin puhua. Tai pitäisi.

Hän mainitsi muun muassa, että mitä törkeämmän asteinen seksuaalinen teko, sen varmemmin tekijä kieltää kaiken. Puheenvuorossa ollut mies mainitsi myös, että usein tekijän ympärille jää joukko ihmisiä, jotka eivät voi uskoa tapahtunutta, eivätkä siksi uskokaan. Ajatella, että syytöntä miestä näin rangaistaan.

Ihminen on tällainen. Kun elämä on rakentunut jonkunlaisen kivenmurikan varaan, ei ole kivaa jos joku tulee keikuttamaan perustusta. Jos naapurin pekka on meidän ihana naapurin pekka ja aina tehnyt vain hyviä asioita ja nyt hänet viedään linnaan, on helpompaa väittää uhria valehtelijaksi kuin kohdata tämä kipeä asia. Voi käydä niinkin, että äidin on hyljättävä lapsensa näin kipeässä asiassa, jotta saisi minänsä pidettyä koossa. Jos kuitenkin kävisi niin, että paineen alla tulisi nyökättyä totuuden suuntaan hyväksyvästi, mitä jäisi jäljelle? Ehkä ei paljon mitään. Mutta on niitä elämiä ennenkin rakenneltu ihan peruspalikoista uusiksi. Kivaa se ei ole eikä helppoakaan, ja yksinäistä hommaa kuin mikä, vaikka ihmisiä pörräisi ympärillä kuin banaanikärpäsiä keittiössämme syyssadon aikaan.

Ihmisten sairaus toimii niin monessa muussakin asiassa ihan samoin. Viestintuojat ammutaan. Pää työnnetään yhä syvemmälle pensaaseen siinä vaiheessa, kun tulee mahdollisuus katsoa totuutta silmiin. Elämä tosin antaa meille viestejä vääristä elintavoista kroppakaupalla. En tarkoita ruokavalioasioita. Epärehellisyydessä tai erilaisessa sisäisessä tai ulkoisessa epätasapainossa eläminen on niin raskasta, että siitä on ennen pitkää luovuttava. Mitä moninaisimmat vaivat ja ahdistukset ovat ihmisen ja hänen jälkeläisensä kimpussa niin kauan, kunnes totuutta katsotaan silmiin. Voi olla, että tämä vie sukupolvia, mutta jokainen ihminen kantaa omaa taakkaansa täällä maisella matkallaan, ja siinä kai piilee elämän ihmeellisyys. Ja kun vapaus tulee, se tulee.  Yhden vapautuminen voi johtaa myös lähipiirin parantumiseen. Selvää tietysti on, että sairas ympäristö hylkii sitä, joka alkaa toipua, mutta siitäkin huolimatta. 

Olen tavannut tällaisia vapaita ihmisiä. En muista, olenko tännekin kirjoittanut muuannesta siivousyrittäjästä jonka tapasin kuukausi sitten. Hän puhui minulle välittömästi omasta menneisyydestään, ja kertoi olevansa viinaa sietämätön mies. Keskustelun lopuksi ihmettelin ääneen, että hän tosiaan voi puhua elämästään ja alkoholismistaan noin vain, rehellisesti ja suoraan. Se oli kuulemma ainoa vaihtoehto. Valheet ja muut kiertotiet oli jo kokeiltu tuloksettomina.

Tämä itseäni viisaampi ihminen sanoi, että niistä teoista, joita ei itse ole tehnyt ja joista ei ole vastuussa, ei tarvitse tuntea syyllisyyttä eikä häpeää. Jos naapurin Pekkaa viedään, niin minun ei tarvitse hävetä. 

Ylivoimaisesti suurin osa lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä tapahtuu perhepiirin sisällä. Ilmiön nousu julkiseen keskusteluun on hyvä asia, mutta luulen, että nämä rikokset tehdään jatkossakin visusti salassa. Se, mitä julkinen keskustelu asiasta voi parhaimmillaan tuoda, on suuren yleisön tietoisuus ja ymmärrys hyväksikäytön 'prosessista', typerää sanaa käyttääkseni. Jos uhri esimerkiksi kaksikymmentä vuotta hyväksikäyttöä sisällään kannettuaan uskoutuu asiasta sinulle tai minulle, koittakaamme sietää ja kuunnella. Mainitsemani viisaan miehen mukaan tavatonta ei ole, että uhrin tarina kielletään, tai huomio tavalla tai toisella kohdistetaan tekijään uhrin jäädessä tässäkin vaiheessa yksin. 

S.

Ps. Poltin illan päätteeksi puolitoista pesällistä puuta pönttöuunissa. Kesän jälkeen uuni on kylmä ja tuprutti ankarasti savua sisälle. Ovet ovat seljällään, samoin ikkunat, ja kuljen sydän syrjälläni täällä talossamme muun väen nukkuessa. Omaa kurkkuani kiristää ja silmiä kirveltää tämän savun takia, mutta tuossa vieressä hengittävän kolmevuotiaan tuhinaa kunnellessa yritän vakuuttaa itseäni siitä, että häkä ei kirvele silmiä eikä kutita kurkkuvärkkiä. Toivon, että ensi kerralla uuni vetää jo paremmin.

Paraisten kirkon ehtookellot soivat jo. Sävel on vapaa. Miesväki meni pihasaunaan. Söimme vaaleanpunaista lappapuuroa. Pienimmäinen vain nukkuu.

Käsitättehän? Aika pitäisi pysäyttää tähän.

K.

Ansiotonta arvonnousua

Aamu alkoi sillä, että sängyn laidan yli retkottaneeseen käteeni työnnettiin sämpylä. Se oli halkaisematon ja pohjasta voideltu. Leipä painettiin käteeni niin, että paksusta voikerroksesta osansa riitti myös sormilleni. Leipä oli kouluun lähtöä tehneen poikani voitelema, ja hän oli selvästi innoissaan, että keittiöstä löytyi maukasta sämpylää. "Mummun tekemää sämpylää", poika arvioi tuodessaan aamupalaa sänkyyni. Arvaus oli perusteltu, mutta ei osunut oikeaan. Mummu nimittäin kävi eilen päiväkylässä ja vaarikin, ja toi yhtä ja toista ja leipääkin. Mutta nämä sämpylät tulivat kotiimme eilisiltana. Kun poika oli jo sängyssä, Katri ja Juho tulivat ikkunaan koputellen suuren herkkutarjottimen kanssa (todistajien läsnäollessa sitoudun palauttamaan tarjottimen omistajilleen. Tähtään myös siihen, että samalla palauttaisin heille kuormaliinan, jota olen lainannut useaan eri otteeseen. Taas se on palauttamatta).

Purin sämpyläni (myös sen laulun "purressansa miehet täällä joutuu kauhun valtahan" voi ymmärtää väärin) ja pitkällisen nousuvaiheen päätteeksi pääsin vuoteesta ylös. Se ei ole ihan helppoa, sillä vuoteemme on tällä hetkellä vajavainen. (Mitä tarkoittaa 'vainen'? Onko se sama kuin vähäarvoinen? Vaja vainen, vainen vaja. Vajahan on itsessään vainen luonteeltaan siinä tapauksessa, ainakin jonkin verran) Vuoteemme alle kuuluisi kaksi hirsiparrua poikkipäin ja niiden päälle kolme hennompaa rimaa pitkittäin, ja niiden päälle taas sängynalusritilä, joita saa kaupasta ja omasta takaa löytyy sellainen myös. Nyt sänky on lattialla, ja vaikka siinä on ihan kelvollista nukkua niin ylösnousemuksen kanssa on vähän niin ja näin, jopa minulla. Nuorempana muistan ihmetelleeni, miksi sänkyjä ylipäänsä on, kun lattiallakin voisi nukkua. Muistan myös, miten teini-iässä nukuin huoneeni muovimattolattialla ihan vapaaehtoisesti, vaikka huoneessani oli tuohon aikaan kaksi parisänkyä. Kyllä oli, vaikka nukuin siellä yksin. Toinen parisänky taisi olla vesisänky. Vesisängyt tulivat ja menivät kuin leipäkoneet muinoin. Rautapadat sen sijaan olevat ja pysyvät, tätä nykyä meidänkin huushollissa, kun saimme sellaisen. Kiitän myös riisipuurokattilasta kaikkia niitä tahoja, jotka sen hankkimiseen ja luovuttamiseen minulle osallistuivat.

Päivä oli niin hidas, etten tiedä, olenko koskaan elänyt näin hidasta päivää toista. Pyörin keittiössä ehkä kaksi tuntia, kunnes yhtäkkiä päätimme lähteä kävelylle kaikki neljä. Vanhin oli koulussa. Tulimme kotiin yhden jälkeen, ja panin saunan lämpiämään. Kuhafilelounaan jläkeen oli miesten saunavuoro. Keskimmäinen on sellaisesta aina kovin innoissaan. Hän ei koskaan istu lauteilla, vaan tekee lakkaamatta jotain. Yleensä vesi tuhlataan loppuun istuntomme aikana, ja joudun hakemaan räystäsalustynnyristä lisää. Kolmevuotiaan ekskursioilta keittiöön ei niin ikään vältytä. Tänään hän häipyi löylyhuoneesta varoittamatta ja palasi kahden pullasudin, valkosipulipuristimen ja 8 ml mittalusikan kanssa. "Mä hain työkaluja". Viiden ja saunan jälkeen menin päiväunille tytön kanssa. Päivän ainoa särö oli päiväunissa, kun tuntui että koko ajan pissatti. Ei silloin voi oikein nukkua.

Eilen oli tosiaan se mummu. Mummu tulee kuin juna paikalle kun vauvaosastolla tapahtuu. Nykyisin tosin junan saapumisessa on tiettyjä epävarmuustekijöitä, joten vertaus ei ole ihan takavuosien veroisessa iskussa. Eilen myös satoi kamalasti. Kävin pahimman sateen aikana kaupassa. Minulla oli leveä, pahvilaatikon kyljestä keskimmäisen sahaama kauppalappu. Sen leveys oli noin 13 senttiä ja korkeus ainakin 25. Toiselta puolen se oli pahvinvärinen eli ruskea, mutta toinen puoli oli valkea. Kirjoitin valkealle puolelle asiani. Kauppalappuun on aina vähän vaikea keksiä asiaa, mutta onneksi vaimo joskus auttaa. Inhottavinta on silloin, kun vaimo sanelee minulle kauppalappuun kirjoitettavaksi "jotain ruokaa". Kun sitten ostan marinoitua kanankoipea saan nyrpeitä nokkia palkakseni. Eilen tosin otettiin askel yhä absurdimpaan suuntaan. Suunnittelimme iltapalaa minun pidellessäni lappua kädessäni, kynää toisessa ja nojatessani huoneemme pihtipieleen. Iltapala tuli sisältämään leipää ja siihen liittyviä oheistarvikkeita, leikkeleitä ja muita. "Osta jotain sellaista, jota voi nostaa purkista lautaselle." Pysähdyimme miettimään, mitä sellainen voisi olla, mutta meille ei kummallekaan tullut mieleen mitään. Sitten ehdotin, että kysyn asiaa ammattilaisilta. Menisin Reimariin ja sanoisin lihatiskin takana seisovalle miehelle tai naiselle, että nyt pitäis saada jotain sellaista, jota voi nostaa purkista lautaselle, kun on tuo iltapala tulossa ihan lähiaikoina. Ja sitten vain kännykän videotoiminto käyntiin ja tallentamaan niitä miehen tai naisen ilmeitä ja sanomisia.

S.

Ian tyltä

Vauva on ian tyltä. Te vaa möllöttää, tuumaa keskimmäinen. Niin, nyt meillä on keskimmäinen. Mutta ette tiedä miten olen tyttölasta odottanut.

"Olenhan tutkinut ikuisten satujen pohjapiirustuksia

            ja avaruusgeometriaa

ja koettanut piirtää hiekkaan,

kokenut monien ihmisten elämää,

öinä joita tuskin huomaan

muodostanut korollaarioita ja sovelluksia,

myös tähtikarttoja, se on yksityinen huvini,

ja mitä minä teen tällä kaikella:

olen piirtänyt hiekkaan, tuuli on tehnyt työnsä,

totisesti olen yrittänyt ja ruvennut hymyilemään

ja tiedän vain, että ymmärtämään en riitä,

en arvioimaan tapahtumien merkitystä, en

            tietämään mitä teen;

yhden ymmärrän: ei ole kysymys ymmärtämisestä,

vaan sydämestä,

yksinkertainen jolla on hyvä käsi

olisi suotavampi kuin kymmenen älykästä

mielipuolta;

vain rakastamaan kykenen, siihen olen syntynytkin,

se on ihmisen varsinainen ominaisuus,

mutta mihin voin luottaa?

Mikä on aurinko jonka tahdon?

Aurinkokello, varjon merkitys hiekalla, mikä se on.

________

Puhukaa historiasta,

egyptiläisistä, kirjoitetuista tiedoista,

niin asetan nähtäväksi kirjurin:

uuttera hän on missä on, ahne, hokeva, tekevä

ja tärkeä,

ymmärtää aikansa väärin, lukee sanomalehteä,

oppii ulkoa, oppii kirjaimet

mutta ei koskaan kieltä,

sellaista kieltä ei

tule jota kirjurit eivät ymmärtäisi väärin,

           ei tule runoilijaa

jota kuullaan ennen kuin lepakot tulevat,

puhukaa esihistoriasta ja primitiivisistä heimoista,

se on kirjurin puhetta,

minä sanon että matka apinaan ei muutu.

______

______

Ystävyytemme vahvistettiin

        ennen kuin hän oppi puhumaan,

silloin kun hän jutteli peipposen kieltä.

Vasta silloin maailmani tuli todeksi.

Ihminen tarvitsee kaltaisen, että jaksaisi elää,

mutta ystävyys on muutakin kuin kaltaisuutta,

nauramme yhteen,

      kuulen hänen äänensä sanoissani,

kuulen sanani hänen äänellään;

elämä on täyttä vain silloin kun kaikki sukupolvet ovat läsnä.

Tämä tuohusten kieli ei unohda,

ystävyys muuttuu niinkuin lapsikin,

       en tiedä millaiseksi.

Hänen ajatuksensa olivat maailman kokoisia

       seitsemän vanhaksi asti.

_____

Seitsenvuotiaan hampaat nauravat aina,

hän ei paljon itke vielä, ei enää,

nauraa tyhjää, tuntee tyhjät sanat, muistaa huomisen,

voittaa maailman kuin tuulimylly, ikävystyy tuuleen,

voittaa pantterin, on vanttera

ja uskoo kohtaloon, leikkii leikin lomassa,

katsoo arpakuutiota silmiin.

Maila Pylkkönen (otteita runosta joka alkaa "kun seison selin aurinkoon)

Sen verran vielä tähän päälle, että kun lauantaina kuuntelimme seitsemänvuotiaan kanssa Tämän runon haluaisin kuulla -ohjelmaa, niin yksi Lassi Nummen runo sai hänet mietteliääksi. Siinä "järjesteltiin menneisyyttä, muisteltiin tulevaisuutta". Lapsen selitys tälle oli ilmeinen: Vahingossa sanat 'järjesteltiin' ja 'muisteltiin' ovat vaihtaneet paikkaa, eihän tulevaisuutta voi muistella. En osannut siihen ottaa kantaa, mutta minusta menneisyyden järjesteleminen on ihan järkeenkäypää hommaa. Kun on ensin eletty pari vuotta, ja sitten vedetäänkin jossain vaiheessa happea keuhkoon ja mietitään, mitä sitä on tullutkaan tehtyä. Lupasin kysyä Lassilta jos tapaan hänet joskus, että mitä tuo tulevaisuuden muisteleminen tarkoittaa.

S.

K.

Pelastautukoon ken voi

Ihmiset sanoo mahalaukkua vatsalaukuksi. Jos olen ymmärtänyt oikein, kyseessä on hyperkorrekti ilmaus. Vastaavanlaista hyperkorrektiivisuutta on ilmassa silloin, kun kuuluttaja toteaa, että "Puheen tulkitsee alokas se ja se" vaikka kyse on tulkkauksesta.

Se, mitä ihmiset kutsuvat vatsalaukuksi ihan vain sievistelymielessä, se oli perjantaina tyhjä minulla. Kirsi Virtasella sen sijaan on tapana sanoa aina tuo "se" toistaen, jotta attribuuttiviidakossa pysyisi kuvailtavan "sen" jäljillä paremmin. Se on ihan hyvä tapa se. Toinen tapa on selkeyttää lausetta, eikä sekään huono tapa ole. Lehteen kun kirjoittaa ei saisi olla juuri seitsemää sanaa enempää kahden pisteen välissä. Lukijan älykkyyttä ei koskaan voi aliarvioida, tapasi eräs päätoimittaja sanoa, ja kai se siihen jotenkin liittyy. Kun sitten eräs toinen päätoimittaja tuli kyseiseen lehteen 200. vuosikymmenen loppupuoliskolla, hän kuunteli suu auki kun siellä ja täällä mainittiin, miten joskus Kekkosen aikana tehtiin sitä tai tätä. Kotona uusi päätoimittaja kertoi miehelleen kauhistuneena, miten se uusi työpaikka on vanhakantainen ja maalaisliittolainenkin varmaan, kun siellä muistellaan tämän tästä Kekkosen aikoja. Pian tietysti paljastui, että Kekkonen oli ollut lehden päätoimittajana muutamia vuosia sitten, eikä kyseessä ollut Urho. Tuolloin Urho oli kuollut.

Tyhjän vatsan saa täyteen syömällä. Jos on mahdollisuus, tällainen vähävarainen ihminen hakeutuu halvan ruoan ääreen, ja niin tein minäkin perjantaina. Opiskelijaravintoloissa minulla on varaa elellä herraksi kuin pygmillä, ja kun ne siellä usein säännöstelevät niitä "countable" -mallisia ruokia (tosin syön niin usein kuin mahdollista "uncountable" -mallisia ruokia, mutta aina ei löydy sopivaa) ilmoitan rehvakkaasti aina, että nostelen lautaselleni tupla-annoksen proteiiniruokaa. Esmes siis seitsemän lihapullan sijaan nostelen kyytiin 14, tai kahden friteeratun seidin sijaan otan tarjoilijaneidin silmäin alla kyytiini neljä friteerattua seitiä. Parasta on tietysti lasagne, jota otan kyytiin niin paljon kuin kehtaan. Toisinaan tavara laskeutuu laakealla lautasella niin, että noin minuutti lastaamisesta se alkaa valua reunusten yli. Toivon aina, että tässä vaiheessa saisin olla jo pöydässä. Jos minulla on ylitsevuotavainen ruokalautanen, en koskaan hakeudu haastelemaan tuntemattomien kanssa. Vähän vaikeaa se on muulloinkin, sillä suomalaiset ja etenkin suomalaiset opiskelijat tahtovat olla kovin ujoa kansaa. Jos ravintola on täynnä, menen yleensä vastapäätä jotain yksinäistä ihmistä syömään. Kun olen muutaman suupalan työntänyt kupuun, kysyn tai kommentoin jotain. Viimeksi kohdalle sattui nainen, josta ei saanut mitään irti. Sen verran kuitenkin, että fysiikkaa opiskeli ja lääkikseen aikoi, ja kirjoista ja lukemisesta piti, mutta mutta... ja minä jatkoin hänen lausettaan ja yhdessä totesimme, että valintakysymys se sekin on, vaikka jotain muuta toisinaan väitetään. Toki myönnän, että jollekin lukeminen on valinta perheen laiminlyömisen ja -lyömättömyyden välillä, mutta luovuudella voi päästä pitkälle, ja jos kykenee lyhytkestoisiin lukurypellyksiin, voi kirjoja kahlata muuta elämää kahlatessa. Muuan Jari, perheenisä, vaimonsa kertoman mukaan aina lapsia hyssyttäessään piti kirjaa käsissään. Minäkin muistan tuota _keskimmäistä_ hyssyttäessäni Oulussa kävelleeni pienessä olohuoneessa. Tapani oli nostaa jalkalamppu hyllyn päälle ja laittaa kirja avoimeksi siihen valoon, ja siitä sitten lukemaan, ja vaivihkaisesti liikahtelemaan.

Vaalien alla kyselin yhdeltä jos toiseltakin vastapäätäistujalta, että ketä sitä pitäisi äänestää. Kukaan ei sanonut minulle yhtäkään nimeä. Perjantaina satuin pöytään, jossa istui Kaikku. Kaikun tunnen vuosien takaa, ja vaikka hän ei kovin iso ole vieläkään, niin iältänsä aikuinen. Ennen hän oli lapsi. Kaikun vieressä istui hänen viulunsoitonopettajansa, jolla oli tutun kuuloisia kokemuksia elämästä. Oli kolme lasta ja oma elämä ja talo ja tontti ja kaiken piti olla järjestyksessä ja ilmeisesti olikin, paitsi että kokemus oli, että ei ole, ja koko ajan hänen piti sitä entropiaa vastaan taistella. Ja hän tietysti valjasti miehensäkin siihen hommaan, jopa niin, että kun mies tulee väsyneenä töistä kotiin, hänet komennetaan hommiin, ja viulisti kertoi nauraen, että hänen miehensä toisinaan purnasi, että kaikki muut tavalliset ihmiset voivat työpäivän jälkeen rötkähtää sohvalle lukemaan hetkeksi jotain, että miksi heillä ei näin. Kai näin olikin, ja ymmärsin että ihan hyvinvoivaa meininkiä siellä oli ainakin päällisin puolin, mutta kovin kiireiseltä vaikutti se hänen elämänsä. Kerran erehdyin sanomaan töissä minua organisaatiossamme ylempänä olevalle kaverilleni, että on aika kiirettä eikä oikein ehdi tehdä kaikkia töitä, niin sain kuulla, että lähtökohtahan on että töissä on kiire ja vapaa-ajalla levätään. Toki muutakin kuulin. Mutta ei ole hyvä jos viulistilla on ensin töissä ja opiskeluissa kova kiire ja sitten on kamalan kova kiire kotona. Minä kerroin, että yritän toisinaan tuoda vaivihkaa muitakin vinkkeleitä esiin silloin, kun nämä asiat joskus nousevat perheessämme esiin. Ja hän kannusti minua jatkamaan aljetussa opissa, ja kertoi, että joskus on kuin häneltäkin suomukset olisivat putoamaisillaan silmiltä, ihan vain ulkopuolisen herättelyn ansiosta. Mutta sitten hän yleensä toteaa miehelleen, että puhutaan näistä lisää sitten kun talo on siisti...

Mietin tänään, että kukakohan kirjoitti ensin "pelastukoon ken voi" tai "pelastautukoon ken voi"? Sen täytyy olla kirjoitettua kieltä, kukaan ei totea noin silloin kun on noin toteamisen aika. Muistaakseni olen lukenut sen muodossa "pelastukoon" vaikka sitä muotoa käytettäessä ei varsinaisesti anneta subjektille kovin paljoa valtaa. Pelastettava pelastuu, pelastuva pelastautuu. Laiva lastautuu.

S.

Naatus

Naatus on melkein latinaa ja tarkoittaa syntymistä tai jotain sen suuntaista. Ihmisten keskuudessa syntyminen liittyy jollain tavalla vahvemmin naiseen, sattuneista syistä, mutta saa siitä mieskin puhua, ainakin yrittää saa.

Meille syntyi tyttölapsi, ja voi miten lystiä! Tulin juuri kotiin ja ajattelin siinä kaninkopin ääressä ääneen, että nyt meitä sitten on yksi enemmän. Lapsi voi hyvin ja on kaunis, vaikkei juurikaan isänsä näköinen. Pojat pääsivät illan niskassa yökylään niin, että nuorempi kannettiin nukkuvana autoon. Vanhempi oli aivan innoissaan, että tästä tulee kyllä kaikkien aikojen paras yökyläreissu. Tiedä vaikka se sellaiseksi jääkin. Nuorempi odottaa vähintään samalla tavalla uimahallireissua kuin pikkusiskon näkemistä. Missioni on siivota talo oikein hyvin äidin ja lapsen aikanaan tulla kotiin.

S.

Omena putoaa puusta vaikkei tuule

Jos olisin runoilija, niin kirjoittaisin, miten omena putoaa puusta vaikka ei tuule.

S.

K.

Kun lapsi lapsi oli

Kun olin lapsi, luin Aku ankan taskukirjoja. Niitä samoja kirjoja ilmestyy yhä, mutta en minä niitä ole lukenut vuosikymmeniin. Muistan, miten isä kävi Hämeenlinnassa opiskelumatkoilla, ja palatessaan toi sitten joskus minulle niitä taskukirjoja. Se oli hirveän kivaa. Joka toinen sivu oli värillinen ja joka toinen ei, ja joka toiselle kuoppaa kaivaa. Luin niitä sängyssä, ja taisi olla niin, että alkuun tuli luettua vain ne värilliset sivut. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun väriä rupesi olemaan joka sivulla. Silloin elettiin ilmeisesti sitten huiman kasinotalouden aikaa, 86 tai jotain sinne päin.

Ne kirjat olivat tuttuja ja turvallisia. Samat kaavat toistuivat, ja voi olla, että toistuvat yhä näissä nykyisissä. Yksi hiljaisen hymyn aihe oli jo tuolloin minulle se kehä, jota Roope-Setä (vai onko se Roope-setä?) aina tallasi. Hänellä oli jokin murhe, ja Aku joko sattui paikalle rahasäiliöön (jonka tontilla oli siis lukuisa määrä niitä Häivy -kylttejä ja muita) tai sitten hänet haettiin paikalle kotoaan. Ja joskus Aku tuli mielellään, ja jos ei tullut, niin Roope uhkasi panna velat perintään, ja sitten Aku tuli.

Minulla tuli mieleen tuo lapsuuden muistikuva Roopen mietintäkuljentakehäurasta, joka siis oli kulunut lattiaan. Rouveli kertoi jonain aamuna nimittäin nuoremman poikamme kävelleen pitkään ympyrää ruokasalin lattialla. Pää oli ollut riipuksissa ja vastoin tapojaan hän oli vaiti jonkun tovin. Äiti arvasi, että poika on paitsi alla päin, myös pahoilla mielin, ja tiedusteli kautta rantain, mistä on kysymys. Poika jatkoi tallustamistaan, ja totesi alistuen: Ei oo mittään tekemittä.

Taisto Summasella on vähäsen äitelä, mutta oikeasti aika koskettava runo (Jos taide on liian helppoa, niin sitä pitää aina haukkua äiteläksi vaikka se oikeasti tuntuisi miten hyvältä vaan; näin voi ehkä saada uskottavuutta lisää). En kehtaa koko runoa kirjoittaa, mutta tässä kaksi säenippua, säkeistöä:

"Ei utele sinulta mitään,
hän sydämin käsittää,
nyt riemuko paisuttaa rintaa
vai kipuko kirveltää.

Ei lohduta. Hänhän osaa
kuin äidit osaavat vain
sanoin arkisin keventää
mielen, pois murheesi karkottain."

En tiedä, miten sillä kertaa äiti onnistui haihduttamaan pojan murheen, mutta haastavaa se on isällekin joskus, kun tästä murheesta on kyse;) Lapsi elää joko täysillä, tai sitten ei elä ollenkaan. Viimeksi tehtiin omenahilloa, ja hän teki siinä rinnalla omaa keitostaan omenista. Kun sitten jossain vaiheessa piti panna stoppi sille ruoka-aineiden kippaamiselle sinne rinnakkaiskeitokseen, niin pojan mieli meinasi murtua ihan kokonaan. Onneksi sekin tarina päättyi ihan onnellisesti, ja hän sai iltansa päätteeksi nesteessä lilluneet ja keittyneet omenalohkot lopulta lautaselleen, ja puuroa päälle.

S.

Hengen viljakin on hallan arkaa, tuuli on kaakkoinen!

Kuka olikaan se kirjailija, joka murtui lopullisesti tyhjän liuskan edessä? Waltari sanoi hyvin ymmärtävänsä häntä, en nyt muista nimeä, mutta itse sai jostain syystä nakutettua kirjoituskonettaan huimaa vauhtia. Antti Tuuri tietääkseni on myös julman nopea kirjoittaja ja täytyihän sen mainitun Päätalonkin olla.

Kemppinen on blogissaan useimmiten irti ja monesti vallan liekeissä, joskus vain homma lähtee lapasesta niin ettei siitä saa mitään tolkkua. Humoristina hän ei myöskään ole parhaimmillaan, siis primäärisenä vitsinkertojana, vaan tarinat toimivat parhaiten, kun niitä upotetaan muun tekstin sisään. Hämmästyttää kummastuttaa kyllä edelleen, missä välissä hän kaiken muun tolskaamisen ohella on ehtinyt tutustua niin laajaan pakettiin länsimaista sivistystä. En sanoisi ääneen tätä ellei olisi pakko, sillä on toisia joita on hyvä kehua ja sitten on niitä toisia, jotka pärjäävät ilmankin.

Parainen syystyy. Talven tulon tietää siitä että talossa alkaa "täällon kylmä" -narina, jonka voi myös naamioida toteamuslausahdukseksi, ja puolustaa sitä siitä alkavassa "keskustelussa". Toinen yhtä varma merkki on, että varpaitani särkee. Olen kylmänarkainen, ja kerran olen palelluttanut pottuvarpaani rusinaksi. Ai ai kun teki pahaa silloin. Kohta lämmitämme taloa ensi kerran. Sauna on ollut viime aikoina kivasti käytössä. Naapuria harmitti, ettei hän voi tarjota vastapalvelusta saunatarjoukselleni. Hupsua.

S.

Johdonmukainen tarina

Ja minä näin taivaan avoinna, siltä se ainakin tuntui, sillä pilvet olivat auringon kohdalta väistyneet ja se riitti. Ja tuli vihdoin aamupäivä, ja näin Kaarinan keskustassa heikko-osaisen miehen aivan liian kireät housut jalassa, enkä ole varma, olinko iloinen, että näin hänet. Sillä ei maailman kurjuus vähene vaikka sille silmän ummistaisi. Ja Turussa kävin todetakseni, ettei apteekki magnesiumeineen olekaan auki. Ja kun kuljin Suomen suurimmassa kittarissa, se oli ihan täynnä ihmisiä ja konsulentteja, joista kenenkään nimi ei ollut Sanelma Käyrämö. Mutta jotenkin minun kävi heitä surku, kun he siellä valtavassa väenpaljoudessa seisoivat, ja hokivat kuka mitäkin, kuin apinat, hymy huulilla kuin kiinteistövälittäjillä, vaikka silmät olivat enemmän tai vähemmän väsyneet melkein kaikilla paitsi sillä, joka puhui huonosti suomea.

Helmasyntini on, että alan höpistä aina kesken kaiken ja vähällä luvulla, ja otan kantaa ja kommentoin, vaikka kirja on vielä kesken. Rohkaisua siihen sain tietysti kirjasta, jota en lukenut, mutta jonka välissä olleen saatekirjeen ja ehkäpä jonkin matkaa esipuhetta luin. Kirjan nimi oli "Kuinka keskustella kirjoista joita ei ole lukenut". Ja Parnasson päätoimittaja Papinniemi kirjoitti muistaakseni silloin pääkirjoitukseensa ajatuksia, että tosiaan, mehän keskustelemme kirjoista, vaikka emme lue, ja niihin aikoihin taisi tosiaan se Petri Tamminenkin puhua sen, minkä nimimerkki Minna tänne blogiinkin joskus kirjoitti: "Ei kukaan enää lue kirjoja, kaikki vain puhuvat niistä", vapaasti väljän muistini mukaan mukaellen. Ja Papinniemi sanoi puhuvansa sujuvasti Waltarin kirjoista vaikka on lukenut vain historialliset romaanit ja nekin joskus lukioiässä.

Onko joku lukenut enemmän Waltaria? Minä en ole lukenut enempää, vaan vähemmän. Tanssi yli hautojen sai armeija-aikana komppanian varapäällikön, yliluutnantti Ilosen, nälvimään minua. Suuri illusioni sai minut pitämään Waltarista kirjoittajana, vaikka olin sen lukiessani aika nuori.  Sinuhe sai tuolloin viisivuotiaan poikani juuttumaan kaiuttimen juureen paljon tiiviimmin kuin minut. Käsittämätöntä tosiaan, että olen saattanut äänikirjana kuunnella kotistereoillani koko kirjan. Seitsemää veljestä me kuuntelimme pojan kanssa aina autossa, kun äiti ei ollut paikalla. Hän nautti siitä paljon, ja selvähän se. Nauttiihan siitä kuka hyvänsä, joka vain malttaa kuunnella. Waltarin muistelmakirja oli myös hyvä. Ja Komisario Palmuakin kuuntelin mieluummin kuin olin kuuntelematta. Mutta kun nyt kuuntelen äänikirjana Mikael Karvajalkaa, niin pitää kyllä kysyä, että montako erilaista hahmoa Waltari osasi luoda? Kuka osaisi perustella, miksi häntä pidetään niin suurena? Tarinointi Waltarilla on kyllä ihan suvereenia ja jouhevaa, vaikka jotkut sanovat ihan johdonmukaisesti juohevaa. Ja toki Sinuhella on ajatuksia, joista jokainen löytää itsensä, mutta eikö se kaikki ole aivan ilmeistä? Ja eikö se sama masentunut Sinuhe seikkaile niissä kaikissa kirjoissa? Tämän siis sanon juurikin sillä uhalla, että joudun olemaan itseni kanssa eri mieltä sitten myöhemmässä tulevaisuudessa. Juha Panula se kuitenkin joskus yritti takoa meidän luennolla istujien päähän, että entä sitten, jos joku on joskus sanonut sitä tai tätä, silloin oli silloin ja nyt on nyt.

S.