tiistai 28. helmikuuta 2012

"Itä, mä kekkin mulle uuen hallattukken. Mä alan ettimään lahoja ja titten mä täättän niitä!"

Joka härjällä ajaa, se härjällä puhuu, vai miten se meni. Tässä tapauksessa minulla ei ole mitään hävettävää. Toivon myös, että jokainen voisi omalla tontillaan elämässä olla sitä mitä on ja ylpeästi puhua härjistään ja niistä asioista, jotka hallitsee tai joissa on hyvä. Tapasin kerran lukutaidottoman miehen, joka osasi tehdä sandaaleja. Hän oli niitä tehnyt koko ikänsä, varmasti yli neljäkymmentä vuotta. Hän oli hyvin ylpeä ammattitaidostaan, ja sanoi, ettei lukutaidottomuus haittaa, sillä hänellä on jotain muuta.

Keltinkangas-Järvisen mukaan miehen itsetunto on usein sidottu suorittamiseen. Naiset ovat tässäkin asiassa viisaampia, sillä heillä käy miehiä useammin niin, että itsetunto rakentuu monesta eri osasta, perheestä, parisuhteesta, kodista, työstä ja ystävyyssuhteista, jotka miehiä useammin ovat sellaisia, joissa jaetaan henkilökohtaisia asioita. Näin IT ei ole niin haavoittuvaista, kun ei ole kaikki munat samassa korissa.

Musiikkiin joko uppoaa tai sitten siitä nauttii. Viimeksi olen uponnut. Schutzin opuksesta 6 löytyvä "Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä." on latinaa, ja aivan kestämättömän kaunista musiikkia. Spotify ei jostain syystä anna minun kuunnella sitä enää, mutta ehkä kuukauden vaihduttua musiikki voi taas soida hetken aikaa. Maltan tuskin odottaa. Löysin teokseen nuotitkin, katsokaapas. Spotifyyn tottuneet pääsevät itse musiikkiin tätä kautta.

Tämä Schutz muuten muistuttaa sitä musiikkia, joka piti minua hereillä niinä kuulaina kevätaamuina, jolloin oli rytmi muutenkin sekaisin. Musiikissa sen sijaan oli jokainen nuotti paikallaan. Valitettavasti en tiedä musiikin nimeä, mutta raamit minulla on. Levy oli Virgin-levy-yhtiön (ehkä) kustantama, ja sisälsi ainakin Couperinin motetteja. Sitten siinä oli teos(rypäs?), joka alkoi nimellä Sept verses. Les talens lyriques (tai jotain sinne päin) -yhtyettä johti Christophe Rousset. Ja baritonina joku, jonka ääni oli jollain hassulla tavalla vähän rosoinen ja karu, voiko ääni olla rustiikki. Mutta sen päälle oli hyvä laulaa. Kun pidin viime syksynä kodissamme Näistä levyistä en luovu -tyyppisen musiikinkuunteluillan aikuisille, metsästin iltaan myös tuota musiikkia. Aasikin tajuaa, että illan aikana siis soi tai ainakin meinasi soida myös musiikki, jota minulla ei ole omilla äänilevyilläni, nimi olikin vain viitteellinen. Tämä Couperin oli yksi sellaisista, tosin joukkoon mahtumattomista. Turun kirjasto ei levyä tuntenut.

Ne kuulaat kevätaamut ovat pian kymmenen vuoden päässä, takana tietysti, kuten aasikin tajuaa. Moisen anniversaryn ansiosta menemme sitten, kun sen aika koittaa, rouvelin kanssa matkan päähän toistemme luokse. Toivottavasti törmätään. Kuopus tulee mukaan. Aion muuten sen matkan aikana laulaa sitten taas, vaikken ranskaa muuten puhukaan, että convérte nos, Deus salutáris noster. Et avérte iram tuam a nobis. Suomeksi sama löytyy psalmista 85: Käänny jälleen puoleemme, Jumala, pelastajamme, älä enää ole meille vihoissasi.

Ai ettäkö millainen on Jumala? Salattu tietysti.

S.

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Surullisten duojen maa

Ensinnäkin, ei ole tavatonta, että pappi loikkaa kirkon portaiden kaiteen yli, vaikka kaide olisikin niin korkea, että tällainen keskisuuri mies peittyy kaiteen taakse. Minä näin, miten pappi hyppäsi kaiteen yli. Oma syynsä tosin oli, mitäs veti oven perässään kiinni niin, ettei sitä sitten urkuparvelta palattuamme saanut enää auki.

Minua vähän jännitti, kun hän piti kiinni puulevystä, joka oli portaiden alapäässä olevan oven päällä koristeena. Se koriste nimittäin heilui eikä voinut olla varma, pysyikö ollenkaan paikallaan. Mutta että pappi loikkimassa niin, tömähtämässä keskiaikaisen kirkon lattialle ja sitten tietysti avaamassa minulle, porraskujanteessa odottavalle, ovea, niin olihan se jotain. Mutta sitten ajattelin, ja ajattelen yhä, että kyllä kirkossa voi kaikenlaista tapahtua, ja kaikenlaisia miehiä ja naisia siellä tapaa. Että ei sellainen loikka oikeastaan ole lainkaan tavatonta.

Samainen pappi piti ihan hyvän saarnan, tai ainakin puheen, en tiedä ovatko sama asia. Hän oli sen valmistellut paperille, mutta veti fiilispohjalta sitten, pienelle yleisölle (n. 6) puhuen. Ja jos nyt oikein muistan, niin puheessa oli kohta: "Ja sitten Jeesus sanoi opetuslapsille, että kuulkaahan pojat" ja puhujan ote oli hyvin puheenomainen ja eläytyvä jopa, mutta kun hänellä sitten ajatus katkesi tai ei sanoja enää annettukaan entiseen malliin ja hän oli jo kadottanut kirjoitetun tekstin ja sen löytämiseen kului aikaa, niin minun oli vähän vaikeaa odotella sen löytymistä, kun jotenkin koin sen puheen rytminvaihdoksen liian totaalisena tai pysäyttävänä. Mutta niin vain puhe jatkui.

Toimituksen jälkeen pappi täytti lomakkeen, jotta saisi palkka. Ovella hän huikkasi, että "nyt se on täytetty" ja minua hymyilytti mutta häntä ei, sillä hän oli selvästi sellainen impulsiivista sorttia oleva teologi. Että yhden asian äärellä ei olla kovin kauaa. Lomakkeen täyttäminen oli hänelle pieni ponnistus, näin minä sen tulkitsin. Ja kun homma oli hoidettu, sen hoitamisesta tuli sellainen olo hänelle, että tämä pitää nyt sanoa ääneen. Ei hän siinä sen kummemmin sen lausahduksen teologiaa ajatellut.

Toisena sunnuntaina toisessa kirkossa oli toisenlainen pappi. Papit ovat erilaisia eri kirkoissa. Sieltä pois ajaessani kuuntelin Maritta Lintusen novellia Kappelikeikka. Täällä on esitelty koko nelilevyinen äänikirjakokoelmasetti. Tarina oli kuin räätälintyö siihen hetkeen. Olin taas kopeloinut sormioita, milloin mitenkin, vaikka jalkiot jätin vieläkin rauhaan. Ja vaikka koin, että ihan kaikki ei mennyt putkeen, niin jotenkin lämmitti lähtiessä autonikkunastani näkemäni puolituttu kanttori, joka jostain syystä nosti peukalonsa pystyyn kun katseemme kohtasivat. Optimisti kun olen, tulkitsen tämänkin eleen parhain päin.

Kappelikeikka oli tosiaan ihan mielettömän hieno novelli, ja sen lukija panee parastaan. Erityisesti kanttorit, kuunnelkaa. Ajattelin erityisesti muutamaa ihmistä, että EM ei voi nauramatta kuunnella sitä, tuskin kovin moni muukaan. Nauru teki minulle jotenkin niin kovin hyvää, vaikkei tämä hiihtoloma mikään kovin synkkä ole ollut. On luisteltukin, ja uitu kylpylässä ja saunottu pihasaunassa. Ja kantturoitu. Mutta loppusoiton soitin molempina sunnuntaina pieleen. Hassua, sen koraalin olen opetellut jo lapsena ja olen osannut sen aina ja mennen tullen, ja nyt sitten kun päätin luottaa muistiini, niin kadotin harmonian heti alkuunsa. Merkillinen erkillinen on ihmisen muisti.

Mitä piti sanomani, oli duismi, jota näkee kaupoissa. Suomalainen mies ja suomalainen poika. Ostamassa jotain. Voi, miten he usein ovat niin surullisia ja masentuneen näköisiä. Eikä heillä ole mitään yhteyttä välillään. Minä olen tällaisiin surullisiin duoihin kiinnittänyt huomiotani jo kauan. Minua sellaiset jotenkin riipaisee, että kun on isä ja poika, niin sitten ovat kuitenkin kuin puolikuolleita, asiaa toimittavia puoli-ihmisiä. Että tällaisiin surullisiin tunnelmiin päättyi tämä kirjoitus kuitenkin, vaikka välillä nauroin Maritta Lintusen novellin luennalle pissat housussa.

S.

lauantai 18. helmikuuta 2012

Tärypora

Mikä on tärypora? Älkää kysykö, en minä tiedä. Kai pora, joka täryyttää. Sanotaanko täryporaksi sellaista massiivista vehjettä, joka vain hakkaa, ei siis poraa? Jos sanotaan, niin taas kerran saavat pessimistisesti maailmaa hahmottavat ihmiset suuvettä hammaskivimyllyynsä: Ei mene oikein tämäkään asia.

Edellisen kerran Kortelan ABC:lla käydessäni katkesin nauramaan. Oululaisilla on tähänkin, no, oululainen sanonta: nauraa litkana. Vai tuleeko tuo jostain muualta? Minä nauroin litkana.

Olimme mainostaneet ystäville ja ehkä erityisesti toisillemme, että teemme reissun Raumalle. Pääasiallisena kohteena oli siis Kortelan ABC, jonne minulla oli syömäkuponki, kahdenkympin kokoinen. Sivuseikkana mainittiin, ystävillemme ja toisillemme, että käymme samalla reissulla vanhassa kaupungissa ja kirpputoreilla, jotka sanalla sanoen (ai ai kun tuo "sanalla sanoen" on venäläinen ilmaus; lähtemättömästi se on jäänyt päähäni kuitenkin Nalle Puhista Ihaan replikaatiosta "Sanalla sanoen: sydäntäsärkevää" joka äänikirjana silloin kerran mm. bussissa ruotsinmatkalla mutta ehkä aiemminkin, mm. Jämsässä kuullessani sai molemmat aivosoluni miettimään, onko väärin, jos kirjoittaa sydäntä särkevää, ja jos ei, voiko senkin jälkeen sanoa: "Sanalla sanoen: sydäntä särkevää" ja jos ei, niin miten väärin se lopulta on ja ketä kohtaan) ovat maan kirkkainta kärkeä. Muuan raumalainen pohti, onko se SPR:n kirpparin säännönmukaisuus satakuntalaista säännönmukaisuutta tai sen ilmentymää. Voipi ollakin. Käykää katsomassa. Rouvelini on sieltä joskus otellut kuviakin tänne, mutta siitä on ainakin vuosi aikaa. Varsinaista asiaa vuosi ei muuta miksikään. Samat kaulahuivit siellä vieläkin oli, yhtä siististi viikattuina. Ties kuinka monta kertaa nekin on käännetty ensin ylösalaisin ja sitten takaisin koreihin. On siinäkin elämä huivilla, tulla nyt katselluksi ja käännellyksi ja viikatuksi ja taas, ees taas.

Kello oli yksi ja olimme päässeet Raumalle. ABC kylpi helmikuisessa auringonvalossa. Ja minä menin sisään ja minulla oli kuopuksemme kantokopassa. Ja sisällä tajusin, että meteli on aivan mahdoton, ja ABC:n ruokalaosasto oli suljettu lastulevyseinin, ja vain myymäläosasto palveli, ja siellä se meteli vasta mahdoton olikin, ja voi, miten minun kävikin sääliksi sitä nuorta naista, joka seisoi siellä tiskin takana. Hänen täytyi olla mestari huulilta lukija tai sitten hän oli ollut hommassa vasta vähän aikaa, koska siinä hommassa ei vain voi olla kauaa sairastumatta ja jäämättä hommasta pois. Täryporan, tai mikä se nyt onkaan, melulta en kuullut omaa ääntäni, en totisesti kuullut. Ja nainen katsoi minua vasikankatseisena kun yritin puhua hänelle. Hän ei aluksi kuullut asiaani, mutta oli toden totta myötätuntoisenkatseinen. Ja voi voi voi sitä nuoren kassanaisen laupiasta katsetta kun hän kuuli asiani: Olemme Paraisilta asti tulleet tänne nauttimaan tätä kahdenkympin lounasta. Mutta muuta hän ei voinut kuin olla mahdollisimman myötätuntoinen ja kertoa, että sitten taas pääsiäisen jälkeen täältä saa ruokaa. Mutta sitä kertoessani rouvelini astui ovesta sisään, ja seisoi viiden metrin päässä ja nauroi kaksin kerroin, tai puolintoistakerroin, minä näin, mutta naurua en kuullut, sillä täryporan meteli oli niin mahtava.

S.

torstai 16. helmikuuta 2012

Ikkuna, jolle kuuluu lauta

Ikkunalle kuuluisi lauta. Saankohan keväällä tehtyä semmoista? Siihen laitan sitten taimia kasvamaan. Yritän keskittyä laatuun. (Ja määrään.)

Tänään istuin ruokasalissa lukien seuraavaa lukupiirikirjaa, Günter Grassin Sipulia kuoriessa:aa. Kirja on erityisen hyvä, jos on lukenut paljon muutakin Grassia, vaikka toimii kyllä ihan kylmiltään ja sellaisenaankin.

Istuin naama ikkunaan päin, ja yhtäkkiä ikkunani editse vasemmalta oikealle kulki kaksi nuorta naista, toinen työnsi kärryjä ja toisella oli reppu seljässä. He olivat niin tyylikkäästi pukeutuneita, että minun piti siirtää päätäni kymmenen-kaksikymmentä senttiä vasemmalle, jotta näkisin sen keltamustan villaulsterin hetkisen verran kauemmin.

Yleensä siitä kävelee ohi vähän vanhempaa väkeä tai sitten lapsia.

S.

Narsismista ja etenkin sen puutteesta

Väitetään, että narsistiset piirteet ihmisissä ovat lisääntyneet. Ystäväni lukee jatkuvasti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja pitää minuakin ajan tasalla.

Kuulemma yhtä varmaa konstia narsismin tunnistamiseksi ei ole. Itse ajattelen niin, että poissulkemismenetelmä sen sijaan on. Että jos ihmisen lähipiirissä on hyvinvointia eikä ole pahoinvointia, niin silloin voi olla huoletta. Pahoinvointia sen sijaan on ulkoa päin vaikea nähdä, joskus mahdotonta, mutta jokainen voi asiaa tutkiskella sisuksissaan ja pohtia omaa elämäänsä ja lähipiiriään ja hyvinvointiaan. Ei kai se ole väärin ihan jopa kysyä sitä lähimmäisiltään, että voitko hyvin tai huonosti, tai että miten voit.

Tähän liittyen sain eilenkö se oli puhelun. Puhelut ovat erityisen mukavia nykyään, kun en omista puhelinliittymää ja saan puheluita hyvin harvanlaisesti. Laiska olen itsekin soittelemaan. Pikkuveli soitti ja jotenkin tuli puhetta siitä, miten on hyvä tai ei ole hyvä olla ahkera. Hän oli opinnoissaan ollut "Keskimääräistä vähemmän tuottelias" vai miten hän asian muotoili, ja oli törmännyt ajatukseen, että yksi vaihtoehto hänellekin olisi olla vähän tuotteliaampi. Hän nosti esille kuitenkin toisen ajatuksen. Että kun elää niin, että itsellä on hyvä olla ja jos vielä on energiaa niin, että voi sitä hyvää oloa levittää aina sinne, missä liikkuu ja vaikuttaa, niin eikö se silloin riitä. Ja kyllä se vastaansanomattomalta tuntuu, kun sitä nyt miettii. Että riittäähän se.

S.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Minkä rotunen?

Joimme ystävänpäiväkahvit Ella Janssonin tuvalla tuossa naapurissa. Siellä oli iloista väkeä, kahvi oli halpaa ja hyvää, pullineen päivineen. Joku mummo nypläsi menemään siellä seinustalla ja oli otettu kun sitä tulimme ihastelemaan. Nelipäinen eläkeläisseurue naapuripöydässä oli kohtelias ja iloinen kuin pulmusparvi, millä viittaan lähinnä iloisuuteen ja senkin teen kömpelösti. Kömpelöä sen sijaan ei ollut tapa, millä he käänsivät kielen suomelle kun halusivat osoittaa asiansa meillekin tai muuten huomioida muut ihmiset. Nyplääjäkin puhui sujuvasti kahta kieltä vaikka oli suomenkielinen kyllä. Yhden niistä ihmisistä olen tavannut aiemminkin mutten saa päähäni, että missä. Missä lie. Aion jutella taas kun tapaan heitä jossain. Olivat niin hyväntuulisia jotenkin. Kaikki oli ihan aitoa eikä ollut kenelläkään tarvetta puhua väkisin tai sanoa mitään ihmeempää, siinä päiviteltiin vain miten hyvää kahvi on ja joku sitten kertoi aina jonkun tarinan, pitsinnypläyksestä tai muusta. Yksi naisista oli asunut Loviisassa ja koki siellä paikallisessa nypläyskerhossa, että häntä ei oikein toivotettu koskaan tervetulleeksi. "Ei nyt ihan mobbaamista, mitä se on suomeksi, mutta eivät minua halunneet sinne. Ehkä mä puhuin liikaa raumalaisesta nypläämisestä."

Sinne mentäessä tapasimme naisen koiran kanssa. Hän iloitsi meidän nelivuotiaasta, joka oli hyvällä tuulella ja puhui äänekkäästi siinä kapealla kujalla. Nainen tarjosi talutettavaa koiraansa, pentua vielä, meille ja pojallemme erityisesti kaveriksi. Arvelin, että kyseessä on pentu. "Joo, hän on syntynyt 15. 9.", nainen sanoi. Minä kerroin, että meidän H. on syntynyt 9.9. "Jaa, minkä rotunen se on?" Siihen oli ihan luontevaa vastata, että ihan ihmisrotunen, ja nukkuu tuolla kärryissä. Mikä parasta, nainen ei lähtenyt senkään paljastuksen jälkeen kävelemään, vaan juttu jatkui ja totesimme, että asumme samalla kadulla. Nyt minulla ei ole enää montaakaan naapuria jututtamatta. Etunimen häneltä muistan vieläkin, sukunimen voin tarkistaa postilaatikosta. Oikein mukava hän oli.

Illalla kävi vieraita ja laulettiin ja soitettiin. Saimme tämän kahlattua paremmin läpi kuin edellisellä kerralla. Tuo lauluosuus on taas niin intuitiivista musiikkia kuin olla ja voi, ja säestys kuulostaa niin helpolta kuin kuulostaa voi. Jos sen pianopartituurista orjallisesti soittaa, käsiä tarvitaan vähintään kolme, neljännestäkään ei ole haittaa. Siinäpä se juuri on, nöyrtyä kuitenkin kahdella vajavaisella kädellä soittelemaan, ja vielä hitaasti koska en ole ammattilainen, varsinkaan nopeasti soittamisessa. Siinä toisaalta puntit sitten yllättäen tasoittuu, kun tuo hitaasti soljuva santaapile tulleepi yhä hitaammin soljuvaksi ja saa siten laulajan sitkon koetukselle

Tämä Kylläisyysaariahan on ajankohtainen, vanha Simeoni se siinä pistelee menemään, iloissaan siitä että sai sen, mitä hänelle luvattiin. Lauloimme myös vieläkin oleellisempia lauluja, tai sanoisinko kouriintuntuvampia, ja se toi jotenkin lohtua tähän maailman aikaan.

S.

tiistai 14. helmikuuta 2012



"PYYRÄ NY JOKU KYLÄÄN


Eila:
Noi kukat on viäkin tuoreita. Tarttis pyytää viaraita ennen kun ne kuihtuu.

Rampe:
Mikset pyyrä?

Eila:
Eihän muakaan kukaan mihkän pyyrä.

Rampe:
Eikö sulla oo ystäviä?

Eila: 
Jaa mullako? Voi, voi, mulla on ystäviä nin paljon kun mää kerkiän yhteyttä pitää.

Rampe:
Aika harva meillä vaan nykysin poikkee.

Eila:
Montako ystävänpäiväkorttia sää sait?

Rampe:
Jaa määkö?

Eila:
Kattos näitä. Kyä mulla ystäviä o.

Rampe:
Kyä mää noi kortit oon nähny.

Eila:
Näisson semmosta elämänviisautta, että sitä pysähtyy oikeen aatteleen. "Ystävä hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Hyvää ystävänpäivää! Toivoo Anja."

Rampe:
Joo-o.

Eila:
Tää on Eevalta: "Kitos ystävyydestä. Hyvää ystävänpäivää toivoo Eeva."

Rampe:
Ei hassumpi.

Eila:
Onko sulla ollu loppujen lopuks koskaan ketään läheistä ystävää?

Rampe:
Jaa mullako?

Eila:
Nin. Miätis ny.

Rampe:
Timpa.

Eila:
Timpa? Sanoksää sitä ystäväks?

Rampe:
Miksen sanois?

Eila:
Sehän sanoo aina vaan, että "ihan totta". Mää en oo ainakaan kuullu sen muuta puhuvan.

Rampe:
Me oltiin kumminkin naapurit.

Eila:
Ekkö sää o luanu aikuisiällä mitään ystävyyssuhteita?

Rampe:
Me käytiin pikkupoikana onkella.

Eila:
Ethän sää oo ees nähny sitä Timpaa moneen vuateen. Mulle se on ollu aina sitte helppoo luara ihmissuhteita. Kun mää olin ollu viikon siittä sauvvakävelyporukasta poijes, nin siä huureltiin että missä sää oot ollu. Ne oikeen ilahtu, kun mää tulin.

Rampe: 
Sää oot piretty ihmine.

Eila:
Mää oon usein miättiny, mistä se johtuu. Mää oon kai aika sopusa luanne. Monet haastaa riitaa ihmisten kanssa,  mutta mää oon tullu aina toimeen kaikkien kanssa. Kattos tätä: "Ystävyys suojaa kuin suuri puu. Hyvää ystävänpäivää, toivoo Laila."

Rampe:
Joo-o.

Eila:
"Ystävyys suojaa kuin suuri puu." Eikös oo hyvin sanottu.

Rampe:
Ei se sitä kyä itte oo keksiny.

Eila:
Jaa Lailako?

Rampe:
Ottanu jostain kirjasta lauseen.

Eila:
Ooksää mulle kateellinen? En kai mää sille mitään voi, että mää oon piretty ihmine.

Rampe:
Mää meen päiväunille.

Eila:
Älä taas lähre karkuun. Puhutaan ny tää asia loppuun. Mistä se oikeen johtuu, että sulla ei oo muita ystäviä kun se Timpa?

Rampe:
Sehän on hyvä, että sulla on nin monta ystävää. Pyyrä ny joku kylään.

Eila:
Tarttis siivota. Ja mitä mää rupeen ihmisiä hyysään.

Rampe:
Ninhän se o. Mitäs tosta toosasta muuten tulee?"


(Sinikka Nopola: Se on myähästä ny)



K.

Maun fysiologia

Kummitätini kertoi, että kun hänellä lomien aikaan työt helpottavat, hän menee kirjastoon ja kirpputorille, ja usein yksin. Kuulostaa tutulta, vaikka omassa puntarissani kirjasto painaa kirpputoriin nähden sen verran enemmän, että vaikka molemmat kirillä alkaakin, vietän oman aikani mieluummin täydellisesti jastossa, pparilla voi käydä vaikka porukalla sitten.

Hiljattain sain olla kirjastossa, ja olin siitä hyvin iloinen. Kirjastossa on erityisen suurta olla tietokirjauutuuksien kohdalla, sieltä voi löytää ihan mitä sattuu, varsinkin lontoonkielisiä vaikka se kieli pienimuotoinen muuri onkin. Itse sain edellisellä kirjastossaolokerralla olla hyvin vähän aikaa ylipäänsä hyllyjen kohdalla seisomassa, mutta se vähä riitti. Löysin vanhan kirjan, Maun Fysiologian. Se oli jotenkin ihan hirveän hauska kirja. Sitä on vaikea kertoa, mutta ehkä on niin, että kirja täytyy vain lukea. Tai ainakin sen voi sanoa, että Kirjaa pitää lukea.

Sen on suomentanut Jukka Mannerkorpi, ja olkaa niin hyvät ja kertokaa, onko kyseessä Juha Mannerkorven, suomen kauneimman kirjailijan, poika. Maun fysiologian kirjoittaja Brillat-Savarin oli lakimies, vilosohvi ja kansalliskokouksen jäsen, ja mitä lie olikaan. Kirjoitti koko elämänsä tiedettä, ja kuolemansa jälkeen antoi sitten julkistaa hupaisan kirjan, joka ei oikeastaan ole mitään ja on kuitenkin yhtä ja toista. Siinä ylistetään makua, näin minä sen tulkitsen. Ja hyvä maku nostetaan siihen asemaan, missä kulinaarisimmat kulinarissimot sitä pitävät tai ovat aina pitäneet.

Kirjan alussa on parikymmentä pykälää. Poimin niistä muutamia:

1. Maailmankaikkeus ei olisi mitään ilman elämää ja kaikki elollinen tarvitsee ravintoa
2. Eläimet ravitsevat itseään. Ihminen syö. Vain sivistynyt osaa aterioida.
3. Kansakuntien kohtalo riippuu niiden tavasta ruokailla.
7. Ruokapöydän ilot kuuluvat niin köyhille kuin rikkaille, kaikille ikäluokille ja kaikille kansoille vuoden kaikkina päivinä, ne voidaan yhdistää kaikkiin muihin nautintoihin ja ne jäävät viimeisinä lohduttamaan näiden ehtyessä.
10. Ylensyöjät ja juopot eivät osaa syödä eivätkä juoda.
14. Jälkiruoka ilman juustoa on kuin silmäpuoli kaunotar.
15. Kokiksi tullaan mutta paistinkääntäjäksi synnytään.
17. Myöhästelijän odottaminen liian kauan on epäkohteliasta jokaista läsnäolijaa kohtaan.

Erityisesti kohdan 18 äärelle hiljennyin: Joka ottaa ystävän vastaan pitämättä henkilökohtaisesti huolta hänelle tarjoiltavasta ateriasta, ei ansaitse ystäväänsä.

Samaan osastoon kuuluu viimeinenkin:

Vieraan kutsuminen merkitsee vastuuta hänen tyytyväisyydestään koko sen ajan, kun hän viipyy kattosi alla.


Brillat-Savarinista muistetaan enää vain hänen viimeinen kirjansa. Kukaan ei tiedä, mitä muuta hän kirjoitti. Kuulemma ranskalainen kulttuuri nojaa tähän kirjaan. Puolustuksenani voin sanoa, etten ole muutenkaan ranskalaisuuden tuntija, en kuvataiteessa, kirjallisuudessa enkä edes musiikissa. Ja sitä paitsi ihan omin avuin kaivoin kirjan sieltä hyllystä, kun nimi oli niin hyvä...

Sivulla 48 kirjalija kertoo havainneensa, että ihmisen erottaa eläimestä kolme liikettä, jotka hän pystyy kielellään tekemään (toki muitakin eroja on): Spikaatio-, rotaatio- ja verritioliikkeet.

"Ja todellakin: Ihmisen makuaisti on poikkeuksellisen täydellinen. Vakuuttuakseen tästä tarvitsee vain vilkaista sen toimintaa.
Heti kun suuhun ilmestyy herkkupala, elimistö ottaa sen peruuttamattomasti talteen kaasuineen mehuineen.
Huulet pitävät huolen siitä, ettei se pääse livahtamaan takaisin, hampaat tarttuvat siihen ja jauhavat sen hienoksi, sylki kastelee sen läpimäräksi, kieli vaivaa ja kääntelee sitä, kurkku imee sitä puoleensa, kieli kohoaa luiskauttaakseen sen alas, hajuaisti nuuhkaisee sitä matkan varrella ja se tulee syöstyksi mahalaukkuun, jossa uudet muutokset odottavat sitä. Koko tapahtumasarjan aikana siitä ei pääse karkuun ainoatakaan hiukkasta, pisaraa tai atomia, kaikki alistetaan makuaistin arviointikoneistolle.
Juuri elimistön täydellisyys tekee herkuttelusta ihmisen etuoikeuden."

Tätä tekisi mieli jatkaa, mutten nyt jaksa koska väsyttää kun tulin juuri saunasta ja söin kiukaalla hyvin paistuneen hookoon sinisen. Kukaan ei auttanut mua, Tomi vain istui ja joi ja puhui, ja Maukka ei tullut koko saunaan. Se ois muuten saattanu siinä makkaransyönnissä vähän auttaakin, mene tiedä häntä.

S.

perjantai 10. helmikuuta 2012





Sotahuuto kiirii.














Lapsia ja aikuisia. Enemmän ehkä lapsia. 

Sotku ja kaaoksehko, mutta jotenkin ei yhtään haittaa.

Kamala pakkanen, mutta aurinko työntyy väkisin sisään ja valo lisääntyy vain.



K.

torstai 9. helmikuuta 2012

Naisista ei ole humoristeiksi.

" 
Huumorista ja humoristeista

Kaikki huumorista ja humoristeista kirjoitetut tutkielmat ovat ikäviä, humoristisista teoksista otetut katkelmat ovat ikäviä ja huumorin antologiat vielä ikävämpiä. Kirjoittajat ja toimittajat ja lukijat luulevat, että huumori on samaa kuin hauska, mutta kun huumori ei ole samaa kuin hauska, he ovat tyhjänpuhujia, sietämättömän ikäviä. Huumorista ja humoristeista pitää kirjoittaa mahdollisimman komeasti ja traagisesti. Se ei ole vaikeaa. Jo humoristien elämä näyttää olevan murhenäytelmä: Petronius avasi valtimonsa, Kivi tuli mielisairaaksi, Gogol paastosi itsensä hengiltä.
Kun kadulla näkee kääpiön tai muuten groteskin näköisen ihmisen, alkaa naurattaa, vaikka kauhistuisi sen takia itseänsä, mutta kun tapaa humoristin hän ei juuri naurata eikä naura. Useimmiten hän on mitä ankarin moralisti ja idealisti (Gogolin myöhäistuotanto ja varhaistuotannon kommentit, Rabelais, Swift, Kiven dantelaiset visiot ja snellmanilaisuus, Hasekin antiklerikalismi ja antimilitarismi). Huumori on vakava asia. Sen tietävät diktaattoritkin, jotka palkitsevat parhaimmat vitsit kuolemalla. Huumori ei siirrä todellisuudesta eikä todellisuutta pois milliäkään, se tuo sen kovin lähelle vyöryttämällä esille yksityiskohtien ja trivialiteettien massan. Se on realismia, kahlaamista tosiasioissa, ihmisissä ja ilmiöissä. Humoristien kirjoissa on enemmän asiaa ja tavaraa kuin ns. vakavamielisten ja vakavasti otettavien. Heidän maailmansa täyttyy siitä. Se alkaa usein muistuttaa kaatopaikkaa ja synnyttää arvojen inflaation ja taittaa mielen helposti epätoivoon.
Huumori on realismia, keino kuvata todellisuutta intensiivisesti, tiiviisti ja silti nopeasti. Se on nopeutta, hellittämätöntä ja häikäilemätöntä menoa. Jos joku kiilaa tungoksessa niin, että ihmiset menevät kumoon ja esineet putoavat ja kaatuvat, sitä on sivusta hauska katsella. Kun humoristi painelee läpi elämän ja maailman, käy samoin. Hän haluaa ehtiä ja päästä sen kaiken lävitse, siksi hänellä ei ole aikaa huolehtia siitä, mihin asentoihin tavarat ja ihmiset jäävät eikä hänellä ole aikaa pysähtyä panemaan niitä takaisin paikoilleen. Sen joutuvat tekemään lukijat. He näkevät esineen kumossa, nurinkurisen maailman.
Humoristit sortuvat usein liikaan yrittämiseen. Heidän skaalansa on laaja. He kirjoittavat haltioituneimmat kaikkeusnäyt tai ryhtyvät suuriksi maailmanparantajiksi. He kai etsivät jotakin, joka on välttämätöntä ihmiselle tässä maailmassa, jotta se olisi siedettävä tai sitten koettavat tuhota maailmasta kaiken sen, mikä tekee sen heille sietämättömäksi. He ovat kuin mies, joka etsii huoneistaan jotakin kovin pientä esinettä ja heittelee kaapit ja huonekalut rappukäytävään.
Humoristit ovat ihmisiä, jotka eivät tule omillaan toimeen. He ovat ahkeria lainaamaan, kovia kuluttamaan (Gogolin ruokahalu), sukupuolisesti infantiileja (Kivi, Gogol). Heillä on onnellinen lapsuus mutta onneton vanhuus ja järkyttävä kuolema.
Naisista ei ole humoristeiksi. Lyriikka on heidän vahva alansa, sillä lyyrikko on hallitsija. Huumorintajuttomampia ja hauskempia ihmisiä ei ole kuin hallitsijat ja lyyrikot.  Kun runoilija tuntee kuoleman tulevan, hän kirjoittaa viimeisen runonsa. Kun humoristin hetki lähestyy, hän polttaa niin paljon tuotannostaan kuin pystyy ja haluaa polttaa kaiken (Boccaccio, Gogol, Kafka). Lyyrikko ottaa itsensä vakavasti, humoristi myös kuoleman. Siitä näkyy, kuinka paljon suurempia tosikkoja humoristit ovat. Lyyrikko tietää olevansa yhtä kuin runonsa ja sen hän tekee kuolemattomaksi. Hän ei kuole koskaan (Pound). Humoristi on onneton ihminen, sitä enemmän mitä lähemmäksi Jumalaa hän pyrkii.
Hauskuttajat ovat asia erikseen. He eivät kirjoita tosissaan, eivät siksi, että he kykenevät kirjoittamaan leikillään, vaan siksi, että he eivät pysty kirjoittamaan tosissaan, heille ei ole mikään totta tai kaikki on totta, se on sama asia. Paha harhaluulo on käsitys, että tragedian epäonnistuminen olisi huumoria. Huumoria on sataprosenttisesti onnistunut murhenäytelmä. Kun ihminen on arka ja heikko ja huono juoksemaan ja siitä huolimatta häntä pahoinpidellään ja ajetaan takaa, se on huumoria (Chaplin)."

Veijo Meri, Essee kokoelmasta Kaksitoista artikkelia.

Ps. Tämän kirjan minulle antoi ystävä Varjakasta, josta kiitos ja mistä kiitos. Toisen ystävän antamasta toisesta Meri-kirjasta kirjoitan toiste

S.

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Kinkerit

Ensin sinne piti mennä kanttorin. Kanttori oli kuitenkin estynyt, koska tekee 80-prosenttista virkaa, koska opiskelee vasta kanttoriksi. Sitten pyydettiin vanhaa tuttua, ammattikanttoria, joka on hyvä ja joka on tuurannut siellä usein. Hän oli saanut lähetyssihteerin hommia niin, että ne menivät päällekäin keikan kanssa. Hän se ehdotti, että jos se yksi sieltä Paraisilta kokeilis. Ehdotusta ehdotettiin kirkkoherralle. "Minä vielä kysyn sitä yhtä", vastasi hän, ja kysyi. Ei päässyt "se yksi". Sitten soitettiin taas Paraisille, että josko sinä kuitenkin. Ja minä sinne sitten.

Ihan hyvin meni. Olin kuin mikäkin opettaja, tupa oli iso ja täynnä kyläläisiä ja puheensorina oli oikein mukavaa ja oppivat lauluja nopeasti. Olin varautunut hiukan hitaampaan opetustahtiin ja tein itseni hieman naurunalaiseksi kun en hoksannut heti muuttaa tahtia nopeammaksi. Mutta sitten hoksasin ja muutin, ja samalla vauhdilla olisin ehtinyt opettaa lisääkin niitä pikkusieviä lauluja uudesta Kirkkomuskari-kirjasta.

Soitin myös maahohtaalumivaipassansa sismollissa, ja siinä on se yksi nousu, joka sävellajista johtuen on soinnutettu sormilleni koko lailla mahdottomaan malliin. Että koskaan en saa oikeita säveliä ylennyksiin tai valkoiselle kuten pitäisi. Kirkkoherran puheen aikana kuivaharjoittelin sitä kohtaa ainakin kaksikymmentä kertaa. Ei riittänyt. En harjoittele sitä enää koskaan, koska harjoittelu ei selvästikään auta.

Palatessani kadutti yksi asia. Luulin, että minua joku tarttee, ja kahvien nauttiminen oli kamalan kiireistä. Etenkin kääretorttu oli niin maukasta ja kapeaksi leikattua, että olisin ilman muuta ottanut niitä kolme kappaletta enemmän verrattuna siihen montako otin, elikkä yhden, jos olisin tiennyt että ehdin syödä ne kaikki. Niitten sisällä olis ollu valkoseksi hyydytettyä kääretortun sisusta. Yleensä kun syön kääretorttua, tai ainakin jos ite teen sitä, niin sinne tulee vedettyä vain jotain kerman tapasta, eikä mitään hyydytettyä. Mutta emäntäpä olikin hyydyttänyt. Ei sillä, oli sillä siellä sellasia sillivoileipiäkin. Siis voileipiä, jotka oli valmiiksi sillitettyjä. Että silleen.

Mutta mukavasti sain lohtua, kun palatessani ajoin muuannen bistron ohi, josta tilasin etukäteen kahden minuutin varoitusajalla teekupin, niin pyytämättä ja yllätyksenä tuli lisäksi suklaakakkua ja vielä kermavaahtoa, joka ei tosiaan ollut hapanta eikä siellä nyt mikään muukaan ollut hapanta, ei oikeastaan isäntäkään. Että kiitos vain.

Ja kun sitten olin kotona niin lapset nukkuivat. Että sellainen oli sen illan rypistys. Että ihan tyytyväinen olin.

S,

ps. Tätähän ne nuo tuntuvat ihmiset katselevan. Lööpit asiaa kirkuivat tänään. Mulla on ystävä, jolla on tästä paljon sanottavaa. "Minä hävisin tämän äänestyksen 3-1" sanoi Jorma, kun hänelle kävi ilmi, mitä hänen uransa on oikeasti merkinnyt hänen perheelleen, vaimolle ja kahdelle tyttärelle. Marko-poikansahan on jo kuollut. Minusta tämä on jotenkin liian prototyyppinen, anteeks nyt vaan toisto, kuvio.

Perheellisen on pakko yrittää

Minäkin panen tämän blogiini. En nyt ehkä elvistelläkseni, mutta iloitakseni. Ja jospa joku muukin voisi sallia itsensä olla iloinen tätä listaa katsellessaan. Lista on siis Ware-nimisen saattohoitajan kokemuksien pohjalta laadittu; mitä ihmiset kuolinvuoteellaan kaikkein eniten katuvat:

1. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta elää niin että olisin ollut rehellinen itselleni, eikä sitä elämää, jota muut minulta odottivat.

Ware: "Tämä oli ylivoimaisesti yleisin katumuksen aihe. Kun ihmiset huomaavat, että heidän elämänsä on melkein ohi, he katsovat taaksepäin ja näkevät, miten moni haave on jäänyt toteuttamatta".

2. Toivon, että en olisi tehnyt niin kovasti töitä.

Ware: "Tämän kuulin jokaiselta miespotilaalta, jota hoidin. He puhuivat lastensa kasvamisesta ja elämänkumppaneidensa seurasta."

3. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta ilmaista tunteitani.

Ware: "Monet olivat tukahduttaneet tunteitaan. He olivat tottuneet elämään keskinkertaisesti, eikä heistä koskaan tullut sellaista, jollaiseksi heidän olisi ollut mahdollista tulla."

4. Toivon, että olisin pitänyt yhteyttä ystäviini.

Ware: "Jokainen kuolemaisillaan oleva ihminen kaipaa ystäviään."

5. Toivon, että olisin sallinut itseni olla onnellisempi.

Ware: "Tämä oli yllättävän yleistä. Monet ymmärsivät vasta kuolinvuoteella, että onnellisuus on valinta. He olivat jumittuneet vanhoihin rutiineihin ja tapoihin."



Hyvä lista. Tämän listan ensimmäinen asia tuli mieleeni tänään kun hikoilin pitkästä aikaa liikunnallisissa aktiviteeteissa. Saunaa olemme lämmittäneet viime aikoina pari kertaa, mutta se ei samalla tavalla pidennä ikää kuin kevyt hikoilu. Hikoilu johtui koti-isyydestä. Minä olin tänään koti-isä. Se tarkoittaa isää, joka on kotona. Isä pelkkä tarkoittaa isää, joka ei ole kotona, ja joka on isän prototyyppi yhteiskunnassamme. Prototyyppi ei ole tässä yhteydessä keskeneräinen mallikappale.

Koska olin kotona, jouduin ruokkimaan lapseni, myös kuopukseni. Vein hänet ruokailemaan siinä puolen päivän kantimissa. Kuljin pulkkineni kärryineni ohi kolmen ihmisen, joista kaksi katsoi kun yksi teki töitä. Julkinen sektori maksoi heille palkan. Työntekijä oli moottorisahamies, kaksi muuta olivat apulaisentapaisia, jotka kantoivat itse hyväksi katsomansa määrän leikkuujätettä peräkärryn kyytiin. Ensimmäisen kerran heidät tavatessani leikkuujätettä ei tainnut kauheasti olla vielä kertynyt.

Kysyin reippaasti, mihin sahatut puut joutuvat. Apulaiset kysyivät asiaa sahurilta, joka oli varttunut mies, ja joka tuntui tietävän asiasta eniten. Hän kannusti minua hakemaan puut itselleni, jos vain käyttöä löytyy. Lupasin tehdä näin. He kaikki kolme olivat hyvin ystävällisiä. Toinen apulaisista sanoi minulle jotain ystävällistä. Toinen ei, mutta hymyili ystävällisesti. Taisipa vilkuttaakin heidän lähteissään. Minä ainakin vilkutin heille.

Palatessani lapsenruokintareissulta kuljin taas kärryineni ja pulkkineni puunsahauspaikan ohi. Minulla oli silloin neljä lasta seuranani. Komensin lapsen pois pulkasta ja lastasin siihen puita. Pulkkaan mahtui kolme pölliä. Päälle istahti sama kaveri, joka hetkeä aikaisemmin istui "tyhjässä" pulkassa. (Tulee vain mieleen se vanha Antero Vipus -kompavitsi, jossa kysytään, kuinka monta kertaa oikein nälkäinen mies voi haukata kokonaisesta ruislimpusta, mutta en juutu siihen.) Yksi puu päätyi lastenrattaisiin tyttäreni jalkojen päälle, yksi koululaiselle singoksi, toinen toiselle koululaiselle singoksi, yksi rattaiden alaosaan vaakasuuntaan, ihan vain kulkuesteeksi ja yksi pitkä riuku olalleni. Ja sitten me mentiin. Matkaa oli ihan vähän, mutta juuri siihen aikaan päivästä koulun lähellä kulkeva tie on hyvin vilkkaasti liikennöity. Luulen ja tiedänkin, että saimme hyväksyviä hymyjä kun sitä puuta oli niin paljon.

Innoissani siitä, että puuta on ilmaiseksi saatavilla päätin lähteä hakemaan sitä lisää. Panin lapset, kolme poikaa, syömään välipalaa ja varmistelin, että erityisesti veljekset tulisivat toimeen keskenään sen ajan, kun haen lisää puuta. Sitten lähdin. Kuopus oli rattaissa hereillä, joten jouduin ottamaan hänetkin kyytiin. Sahauspaikalla hain puita kauempaa lammen rannalta, jonne kaatunut puu oli sahattu. Pöllit olivat tavattoman painavia. Ahneena miehenä keräsin puita niin paljon kuin suinkin. Puolet paluumatkasta on loivaa alamäkeä. Ylittäessäni tietä kuormani levisi. Onneksi juuri silloin ei autoja tullut. Kannoin pöllinkappaleet tien yli yksitellen. Juuri kun olin saanut jälkeni siivotuksi, risteyksestä ajoi auto, jonka ratissa oli nainen. Maks kakskymppinen. 

En enää muista, millainen ilme naisella oli. Arvasin jo silloin, että unohdan sen ilmeen, vaikka sanoin itselleni, että painan tuon ilmeen päähäni ja kun sitten tapaan sen naisen kaupassa, niin kysyn empimättä, että minkä takia sinä minulle sellaisen ilmeen päästit silloin siinä risteyksessä. Hän päästi sen ilmeen vasta juuri siinä kohdallani. Ja kun autolla ajaa, ei tartte olla missään vastuussa ilmeistään, voi väännellä naamaa ohikäveleville niin paljon kuin haluaa. Ette usko, miten minua kiukutti. Nainen ei selvästikään arvostanut sitä, että kannan pulkan ja lastenrattaiden avulla polttopuita perheelleni. Ei tiennyt, miten viluinen vaimo minulla on. Eikä tiennyt, miten tärkeää vaimolle on saada juuri koivupölliä pesään. Siinä on se kaunis kuorikin kerran. Että julkesi se nainen punaisessa autossaan mulkaista minua niin. En minä tahallani sitä pöllikuormaa särkenyt siihen risteyksen keskelle. Ja siivosin jälkeni, jotain kaarnamujua korkeintaan jäi valkealle lumelle, kovaksi ajetulle. (Se, että eskimoilla olisi kielessään lumelle kaksikymmentä eri sanaa, on jonkinsortin agraarilegenda. Ei se kuulemma ole niin. Jostain minä luin. Vaikka mistäpä sitä tietää, jos luin valhetta. Muistaakseni se ei kuitenkaan ollut internetissä.)

Myönnän, että kiukkuni naisen ilmettä kohtaan lisääntyi nähtyäni, miten joku keski-iän ohittanut nainen ajoi ohitseni ja heti siinä kohdallani, luullen ehkä etten seuraa hänen ilmettään, vapautti kaikki 30 kasvojen ilmelihastaan palvelemaan typerää hymyään. Ilman sitä nuoren naisen syyttävänsävyistä mulkaisua ei vanhan naisen harmiton hymy olisi tuntunut missään, mutta nyt tuntui. Laskettelin mäen loppuun ja keskityin loppusuoraan, viimeiseen nousuun. Olin kuin Volgan lautturit, tukevassa etukenossa. Kuten sanoin, pulkka painoi paljon, ja kärryjäkin piti työntää. Tuosta kuvasta tuossa ylhäällä voi nähdä jotain. Koivu oli ihan märkänä jäätynyttä, ja tavara oli järeää. Minulla tuli usein mieleen se Rydbergin Tonttu, joka talviyönä mietti ajan kulua sen erään talon parvella, lähellä pääskysen pesää. Silloinkin nimittäin luonnon mahlat olivat jäässä, ainakin sen paremman käännöksen mukaan.

Kerrottakoon, että päivän aikana tein viisi puunhakukeikkaa. Kolme kärryjen kanssa, kaksi ilman.

Siinä kiukuissani puita vetäessäni mietin, että jos naapurin Minna tulee nyt ovesta ulos ja katsoo menoani tai matoani (Mataa-verbin substantiivijohdoksella -inen muodostettu 'mataminen' on periaatteessa tasa-arvoinen -o -päätteellä muodostetun deverbaalijohdoksen 'mato' kanssa) niin sanon hänelle ennen kuin hänen pitää keksiä mitään vapauttavaa sanottavaa, että "Perheellisen on pakko yrittää". Se olisi sopivan lattea ja siihen ehkä Minnankin olisi helppo keksiä jotain sanottavaa. Jos sanoisin jotain kryptisempää, niin ensinnäkin, minun olisi sellaista vaikeampi keksiä, ja toiseksi, siihen olisi Minnan paljon vaikeampi keksiä sanottavaa takaisin. Se Minna on tosi mukava, vaikkei sitä kauheasti näykään. 

Oikeasti kuitenkin elin siinä vain rohkeasti sitä elämää, mitä itse halusin.

S.

maanantai 6. helmikuuta 2012

Vaihe

Kare Eskola, joka on hyvä eikä ole noussut kusi päähän, puhui tänään kulttuurin kehityksen teoriasta. Oliskohan ollut Oswald Spenglerin ajatukset hänellä käsittelyssä. Alussa tuli hyvä musiikki sitä paitsi. Hän puhui ohjelmassaan siitä, miten kaikella on aikansa. Lahti Sinfonian aika on kuulemma jo mennyt. Nyt ollaan jo kliimaksin jälkeisessä dekadentin tuhon vaiheessa, kun Abba ja rajaton soittaa heidän kanssaan viihteellistä musiikkia. Hupaisaa oli, että viimeinen naula arkussa ei kuitenkaan ollut Abba, vaan Sibeliuksen sinfonioiden "vielä yksi" kokonaislevytys.

Meillä keskimmäisellä on vaiheensa menossa. Ankaruuttakin olemme kokeilleet monen muun ohella kun yritämme siistiä anaalista sanastoa hänen puheestaan. Ei tunnu onnistuvan millään. Kaveri kiihtyy nollasta sataan hyvin nopeasti, ja sen rajoittaminen on kyllä melkein vääryys, vaikka kuohuva luonne toisinaan ympäristöäänkin rasittaa.  Haluaisin tässä yhteydessä muistuttaa, että persoona, joka keskittyy elämässään siihen, ettei tee virheitä eikä ole kenellekään vaivaksi, on läheisilleen hyvin raskas raahattava.

Tänä aamuna pojalla oli selvästi muistissa, että kakkajuttuja ei saa puhua ihan turhan päiten. Asiaa käsiteltiin viimeksi eilen. Nyt hän avasi suunsa hyvin asialliseen sävyyn.
"Mä kellon mihin elilaitet vetta-atiat kuuluu. Pylly kuuluu ihmiteen. Pippeli kuuluu ihmiteen. Kakka kuuluu pyllyyn. Vetta kuuluu vettaan. Hahhahhahhahh! Vetta kuuluu vettaan! Hattua!"

S.

torstai 2. helmikuuta 2012

Märät puut

Kaveri valitti eilen, että puut ovat märkiä. Muistin aikana kerron, mitä konstia itse käytän.

Lämmitän uunin kuivilla puilla. Odotan, että tuli on sammunut. Laitan märät puut tulipesään, jossa ne kuivuvat. Aamulla siellä on rutikuivia puita.

Tässä pitää olla tarkkana, että tuli ei pääse sytyttämään kuivuvia puita. Jos siihen on riski olemassa, on uunin peltiä pidettävä raollaan. Tämä taas jäähdyttää ilmaa ja uunia. Mutta jos hiilloksesta ei ole vaaraa, puita kannattaa kuivailla uunissa, pelti kiinni.

S.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012








muistissa naurut huoltoasemalla
pakkasihottumaa
pieni reissu
pieni morkkis ja tyhjä lompsa
kivat kotijoukot
yksi uusi hammas nuorimmalla


K.