Suu auki!

Kuka se olikaan antiikin ihminen, joka voitti olympialaiset, siitti pojan joka hänkin aikanaan voitti ja sitten vielä se pojanpoika. Kansa huusi, että mene ja tapa itsesi, sillä olet saanut kaiken. Tarinan mukaan näin myös kävi. Olisi kiva jos joku muistaa tähän täydennystä.

Heikinheimon Seppo sai oman aikansa Suomessa kaiken, minkä musiikkikriitikko voi saada. Sai mennä tulla turvassaan, Erkon turvassa nimittäin. Tapasi kaikki tärkeät ihmiset ja osasi puhua tärkeitä kieliä. Hän sai jopa ystäviä, mikä ei ole ihan päivänselvä asia etukäteen kun lukee hänen muisteluita nuoruusvuosiltaan. Näsäviisaudessa Taanilan Hannukin jää jälkeen. Häntä Hannua muuten ei kirjassa mainita ollenkaan vaikka noin tuhat muuta ihmistä mainitaankin. Selvä enemmistö nurjassa valossa. Niin, minäkin sain kirjan vihdoin luettua. Mätämunan muistelmathan ilmestyi jo vuonna 1997, heti kun kirjoittaja oli kuollut, miten lie mutta oman käden kautta kuitenkin.

En muista missä yhteydessä ystäväni kysyi, olenko lukenut kirjaa. "Jos et, älä luekaan." Minusta kirja oli erinomainen elämys huolimatta siitä, että sen on kirjoittanut masentunut mies. Kieli on kertakaikkisen moitteetonta ja elävää ja huumorin läpileikkaamaa. Kirjoittaja on halki kirjansa ja epäilemättä halki elämänsäkin ylpeä muutamasta asiasta, nimittäin sivistyksestään ja siihen liittyen epärahvaanomaisuudestaan, mikä näkyy alatyylisten ilmausten systemaattisena välttelynä. Samaan osastoon kuuluu mielestäni Heikinheimon huoli yhteiskuntaa ymmärtävien toimittajen hupenemisesta. Minun on helppo olla Sepon kanssa tästä asiasta yhtä huolissani, koska olen ollut sitä jo jonkin aikaa. Jos joku kertoo minulle toimittajan, jonka juttuja tulee lukeneeksi säännöllisesti lehdestä vain sen takia, että ne ovat niin hyviä, olen äärimmäisen iloinen. Ryhdyn niin pian kuin mahdollista tuon toimittajan seuraajaksi, jos aihetta on. Varmasti on jos niin sanotaan. Eikä kannata ehdottaa Ilkka Malmbergiä tai Seija Sarttia. Toki heitä on siellä kuukausiliitteessä, mutta onko muualla. Ja Esa Kero, joka kirjoittaa niin maagista tekstiä, että en toista toimittajaa tiedä (Risto Lindstedtin ohella), on häipynyt Hesarin sivuilta jonnekin, ties minne. Hänen edellisestä jutustaan, joka sattui minun silmiini, on aikaa ainakin neljä vuotta. Siinä haastateltiin ihan tavallista perhettä tavallisesta arjesta. Juttu oli pieni, perhe oli saanut viidennen lapsensa. Harvoin muistan sitaatteja ihan pilkuntarkasti oikein, mutta jutusta lukemani ajatuksen väitän muistavani. Se oli kirjoitettu isän suuhun: "Kuulemma joka viides syntyvistä lapsista on kiinalainen. Päätettiin kokeilla."

Risto Lindstedt on Suomen Kuvalehden toimittaja. Hänen jutuistaan on vielä pidempi aika. Muistan Elina Karjalaisen jäähyväiskirjoituksen. Ymmärsin, että Karjalainen oli hänen ystävänsä. Loppuaikana Elinan näkö meni, ja kuten tiedämme, viimeiset Uppo-Nallet on kirjoitettu sanellen, kiikkustuolista. (Retretissä oli muuten kerran nallenäyttely, jossa oli myös Hannu Tainan originelleja niistä Uppis-kirjoista. Vesivärejä siis. Yksityisomistuksessa olivat, eikä näyttelyn valvoja, kädet selän takana kuljeksiva ihminen, suostunut kertomaan, kuka tai keitä olivat nuo yksityiset ihmiset. (kaikki ihmiset muuten ovat yksityisiä)). "Nähdään jos tavataan ja jos ei nähdä niin törmäillään", oli Elina sanonut, ja muuallakin käytetty fraasi puolusti kyllä siinä kohtaa loistavasti paikkaansa. Minä pidän tutuista ja turvallisista fraaseista tai sitaateista, jotka putoavat hyvin paikalleen. Toivottavasti en anna typerää kuvaa itsestäni, kun kerron viimejouluisesta lähdöstämme työnantajan järjestämistä pikkujouluista. Olin ilmoittanut starttaavani aikaisin lauantaiaamuna. Yksi matkustajista nukkui pommiin ja hän nousi autoon suunnilleen suoraan sängystä. Tunnelma oli levollinen, ja unisin meistä aukoi suutaan harvakseltaan. 20 km ajettuamme hän tuumasi, että "Yöllä on näköjään satanut lunta" mihin minun oli mieluisaa vastata tuttua joululaulua siteeraten: "Vasta ruunan reessä silmät aukeaa."

Lindstedtiltä muistan senkin, kun Meren Lennart Kuoli ja hän kirjoitti siitäkin. Se oli hyytävä kirjoitus. Kaivakaa se esiin ja lukekaatten.

Miten minä nyt Heikinheimosta näin kauas harhauduin (Uppo-Nallen ilmeinen esikuva Nalle Puh (Karjalainen muuten kertoo jossain kertomuskokoelmassaan nuoruudestaan ja sulhaskandidaatistaan Pentti Karjalaisesta, josta Elinan velimiehet ottivat mittaa lukemalla hänelle Nalle Puhia. Pentti sai rispektiä kuunneltuaan tyynesti tarinan ja ilmaistuaan luontevasti myös nauttineensa siitä.) käyttää jossain kohtaa mainion itsekriittistä ilmausta "olen ollut hölmö ja harhautunut")?

Olin juuri päässyt siihen minun ja Sepon yhteiseen huoleen, kapeakatseiseen toimittajaan, joka on siis, kuten sanottua, runsastunut. Seppo muistelee Hesarin kulttuuriosaston esimiehiä. Hän ei mainitse Saska Saarikoskea eikä edes hänen edeltäjäänsä Saska Snellmania, vaikka luulen että sinnekin suuntaan menee terveisiä. Pekka Tarkka saa häneltä kiitosta monellakin tapaa, eniten tietysti kriitikkona. "Pekka Tarkalla oli vielä toisenlaiset otteet. Hänen ollessaan osastopäällikkönä meille oli ajautunut Matti Tiihonen, jonka merkittävin ansio oli se, että hän oli suuri pesäpallofanaatikko. Jutut hänellä olivat vauhdikkaita mutta lepsuja, mikä ei siihen aikaan minusta pahemmin haitannut koska kaikki muut kirjoittivat asiatekstiä. Mutta joka tapauksessa Pekka Tarkka laittoi hänet pois, mikä oli luojan lykky siihen nähden että samanlaisia "kepeän kynän mestareita", joita opinnot eivät liikaa painaneet, sikisi sitten Hellmanin aikana kuin matoja lehmäntattiin. - - Eikä yliopistollinen sädekehäkään olisi ollut pakollinen, jos tietoutta oli hankittu muilla tavoin." Loistava ilmaus tuo kepeän kynän mestari. Kyllä Seppo kääntyilisi haudassaan jos lukisi näitä nykyajan lehtiä. Minulla on tuo lehtien lukeminen kyllä jäänyt ihan hirveän vähälle, vaikka joskus olin painokoneen toisella puolella ja kerjäsin omille ajatuksilleni huomiota. En tainnut saada tarpeeksi, ainakaan omasta mielestäni, kun en ole niillä töin enää.

Kiinnittäkäämme muuten huomiota Vesa Sireniin, joka aloitti Hesarissa toimittajana 1995 Heikinheimon virkavapaan aikana. Häntä Seppo kehuu kovasti. Minulla on nyt puolivälissä menossa jouluna 2010 lahjaksi saamani Suomalaiset Kapellimestarit -kirja, jolla Siren pokkasi tieto-finlandian samana vuonna. Valinnasta ei olisi kannattanut järjestää vedonlyöntiä, vaikka valitsija (oopperan ystävä Sinikka Salo) olisi ollut joku toinen. Kirja on hieno, ehkä siitä joskus myöhemmin. Silmäilin Heikinheimo-kommentteja kirjasta hetki sitten, ja Siren kirjoittaa kyllä Sepon ruoskinnat aika lempeästi sinne ja pehmentelee niitä tyyliin "Heikinheimo kirjoitti pilke silmäkulmassa..." Seppohan käytti valtaa niin kuin ei kukaan. Jorma Hynninen muun muassa on tätä kritisoinut sitten jälkeenpäin. Tiedä sitten, kokiko Seppo jotenkin tämän valtansa valuvan sormien välistä hukkaan vai mikä ajoi häntä eteenpäin tiellä, jonka päätepiste oli siinä missä oli. Kirjan lopussa on lista, jossa on asioita, jotka vaikuttavat hänen päätökseen. Ne on listattu nousevassa tärkeysjärjestyksessä. Kolmantena on seuraavaa: "yleinen ilmasto maassa oli muuttunut liian masentavaksi sen johdosta, että presidenttinä oli sellainen surkimus kuin Martti Ahtisaari". Samansuuntaisia mietteitä oli mielestäni myös UM:ssä pitkän uran tehneellä Juhani Suomella, jos kohta hän osasi ilmaista ne kauniimmin. Luulen kuitenkin, että kun Nobel-höyry Martin ympäriltä laskeutuu, rahat on tuhlattu ja Martista ensimmäinen kuolemanjälkeinen muistelmateos kirjoitettu, aletaan kaivaa myös kriittistä puolta hänestä esiin. Maallisen mittapuun mukaan Martti lienee kuitenkin arvokkain henkilö, joka minullakin on ollut ilo tavata. Viittaan siis yleiseen mittapuuhun, enkä itse mittaa ihmisiä sen mukaan, en edes Marttia. Seppokin olisi ollut hauska tavata. Sitä fundeeratessani en voi välttyä supisuomalaiselta ajatukselta: Mitäköhän hän olisi minusta ajatellut?

S.

Ihana juhannus! Kiitos.


K.

Virta venhettä vie jne.


K.

Oi oi kesä!


K.

Maalari maalas taloa

Tänään sain puhelun, yleensä soitan enemmän kuin otan puheluita vastaan. Keskimmäinen opettelee ärrää ja se pörähtää niin somasti, että sitä kuuntelisi kyllä ihan päätoimisesti mielellään. Rouveli tosin ikävöi sen tutun ja tulvalliten ällän pelään. R tulee tätä nykyä myös ällän kohdalle. Ja ässää kannustan myös opettelemaan. Potsi on helpompi kuin posti, ja sananalkuinen sibilantti onnistuu, kun voi vapaasti valita sen kaikkein suhisevimman ässän. Venäjää opiskelleet tietävät sen kaalikeittoässän. Sitä poika tarjoilee aika ajoin.

Ennen olisin kommentoinut maailman menoa. Nyt en jaksa viisastella edes Espanjan velka-asioita. Olin toki jo hyvissä ajoin niiden joukossa, jotka olivat sitä mieltä, että tässä ei ole mitään mieltä kantaa rahaa Eurooppaan kun floppi tulee ennen pitkää. Mutta niin pihalla olen päivänpolitiikasta etten osannut tänään antaa varmaa vastausta edes siihen, onko Katainen nostanut vaihtoehdoksi euromaiden lukumäärän vähentämisen. Mielestäni ei.

Kirjallisuudesta voi puhua aina sen verran, mitä on sattunut lukemaan. Eli aika vähän. Lukupiirimme piti kokoontua tulevana viikonloppuna Keski-Suomessa, mutta ani harva pääsee paikalle, vaikka miljöön pitäisi olla kansallista huippuluokkaa ;) Saimme rouvelin kanssa ajettua läpi seuraavaksi kirjaksi Knut Hamsunin Viktorian. Se on yksi kauneimmista kirjoista mitä on, kieli ei ole vanhaa vaikka käännöksestä on jo aikaa. Lause on lyhyttä eli moternia, teema kestävää, juonikin löytyy mutta kirjan herkkyys jää päällimmäiseksi. Niitä harvoja kirjoja, johon olen tarttunut monta kertaa, ainakin kolmesti. Kahdesti lukemieni kirjojen joukkoon on päässyt muuten sellainenkin pohjanoteeraus kuin jäniksen vuosi. Jostain syystä luin sen aikuisiällä uudestaan ja petyin pahanpäiväisesti. Kesälukemista etsivät voivat tarttua Juha Mannerkorpeen. Sairastavaisille suosittelen Taivaansiniä. En uskalla määritellä, kenelle kuuluisi saman kirjoittajan Jyrsijät, mutta olen minä sitäkin suositellut.

Musiikista voi sanoa aina jotain. Kuuntelin viimeksi saksofonikvartetilla esitettyä Die kunst der fugea. Tässä versiossa Puukon Elja ei soita kontrabassoa. Loputon kappale, ammennettavaa riittää vielä jälkipolvillekin.

Naapuri teki aitaan reiän ja vieritti isoja kiviä meidän pihalle. Rouva ihmetteli, mikseivät asettele niitä saman tien paikoilleen. Minä en ihmettele yhtään. Sama naapuri oli niiden neljänkymmenen joukossa, jotka viime sunnuntaina olivat ilmoittautuneet pihakirppisralliin täällä Paraisilla. Me emme ilmoittautuneet, mutta kun naapurit ilmoittautuivat ja pääsivät kuulemma kirppiskarttaan, niin siksi tähän meidänkin kohdalle osui ihmisiä. Pöydästä hävisi paljon tavaraa pienellä hinnalla, kuten pitääkin. Pallogrilli ja jalkalamppu muun muassa. Ja polkupyörä ja nelipyöräinen päältäajettava mopo, jonka naapuri toi minulle viikko sitten, kun heidän jälkeläisensä eivät enää sillä leiki. Eivät halunneet meidänkään pojat enkä jaksa sitä säilyttää niin kauaa, että seuraavalle kelpaisi.

Puhuin tänään taas ruotsia. Mammat tulivat ihastelemaan kuopustamme, joka istui pyörän peräkärryssä. He epäilivät, onko kyyti turvallinen. Sanoin, että "Jag försöker att köra farligt", mikä sanominen aiheutti neljän sekunnin hiljaisuuden, ja sitten heiltä tuli korvaava, paremmin sopiva sana: "Försiktigt".

S.

Mihin sä tarvit tota

Eilen saimme olla yhdellä koolla ja pelata pitkästä aikaa monia pelejä. Vuoden aikuisten peli -kilpa lähestyy ja kaikkia ehdokaspelejä pitäisi ehtiä kokeilla. Viisi on kokeiltu, kolme jäi seuraavaan kertaan.

Emme pelanneet meillä tällä kertaa vaan muualla. Ennenkuin talon nuoriso nukahti, se pyöri siinä lähettyvillämme rauhanomaisesti. Vanhin näki puhelimeni, joka on kuulemma mallia äly. "Mihin kaikkeen sä tarvit tota?" Mä en osannu vastata.

Yritin olla ajoissa kotona, jotta olisin skarppina seuraavana päivänä, elikkä tänään. Skarppiudesta ei mikään jäänytkään kiinni, jos jokin jäikin jostakin. Minulla oli hautaustilaisuuden musiikkivastuu. Lähdin ajamaan niin, että olen paikalla tuntia ennen alkua. Onnekseni tilaisuus oli puoli tuntia myöhemmin kuin minulle oli ilmoitettu. Kirkossa huomasin, ettei Narvan marssin nuottia löytynytkään sieltä. Kriittisellä hetkellä kaikki ystäväni katosivat, eivät siis vastanneet puhelimeen. Ajatukseni oli, että joku olisi näppärästi skannannut nuotin minulle kännykkääni, tai edes laulanut laulun melodian minulle. Myöhemmin kuulin, että rakas vaimoni olisi sen jälkimmäisen osannut tehdä. Ensin mainittu oli toki rohkean toiveikas ajatus, mutta yritin.

Kukaan ei siis vastannut. Keksin kaivaa musiikin juutubesta. Kuulotin korvalla painoin melodiaa päähän ja kuljin urkuparvelle. Siellä sama jatkui. Kohta osasin kappaleen, ja kohta mietin siihen sointujakin. Ja jos hautajaismusiikissa jotain hapuilua tapahtuikin, niin kuin aina pitää tällaisen epäprofessionaalin amatööridiletantin soitannassa tapahtua, niin ei kuitenkaan Narvan marssissa ollut hapuilua. Se meni hyvin, ja olin lopulta aika iloinen siitä. Onneksi oli se ylimääräinen puolituntinen.

S.

Väriä pintaan!


K.

Ei riemulla rajaa

On kulunutta ja jonkun mielestä vähän väsynyttäkin hehkuttaa sitä, mikä on oikein hienoa vaikkei siltä näytä. Tällä lyhyellä johdannolla haluan alleviivata vanhanaikaisuuttani ja keskinkertaisuuttani, ellei sitten ole kyse yksinkertaisuudesta. Olen minä siitäkin kuullut puhuttavan ;)

Olen vanhempainvapaalla vielä joitakin viikkoja. Paljon enemmän viikkoja on takanapäin, ja loma on alkunahkeuksista huomioimatta sujunut myötätuulessa, tai kuten purjehtijat ilmeisesti toivovat, laitamyötäisessä. Nyt tässä kesän tultua ja syreenien avauduttua olemme käyneet nuoremman pojan kanssa kaupassa. Hän pyöräilee jo, ja yhden melkein-nokkakolarin jälkeen varovasti pyöräileekin. Noudattaa tarkoin ohjeita, joita ei oikein ennen sitä melkein-nokkakolaria oikein oltu edes annettu. Tai ainakaan pojan pyöräilyä ei valvottu, tai ainakaan minä en valvonut.

Se pojan iloisuus aina, kun hän pyöräilee, on vain jotenkin niin tarttuvaa, että sitä on vaikea selittää. Monesti käy niin, että hän ei puhu paljoakaan, ajelee vain. Jarruttaa suojatien edellä, pyörittelee päätä. Pysähtyy, jos jään liian kauas minusta, iloitsee kun ohittaa minut ja nauraa jos minä ohitan hänet. Pysähtyy kaivamaan nenää. Penkki on niin korkealla, että pysähdyttäessä sillä pysyy vain, jos oikein varvistaa molempia jalkoja oikein nilkat suorana ja tasapainoilee ihan keskellä.

Poika ei nosta kättä ohjaustangosta vaikka tuttu tulee vastaan, mutta tuntee kyllä. Viime viikolla tyttö juoksi meitä vastaan. Tervehdin tuttavaani ja kysyin pojalta, tunsiko hän. "Tuntin kyllä. Koppeloitten pelheettä!"

Sitten on niitä iloja, joihin riittää kasvi, ihmistä ei välttämättä tarvita. Tomaatit kasvaa vaikeuksista huolimatta, salaatit elpyvät, persiljat säilyvät hengissä sun muuta. Mustajuuri työntää sekä pinnan alle että päälle tavaraa. Mutta huonoksi tunsin itseni, kun olin istuttanut kesäkurpitsan niin kehnoon paikkaan. Olen tallannut sen päälle monta kertaa. Toinen aiemmin nerokkaana pitämäni istutuspaikka on sellainen, jonka yli sekä minä että puolisoni olemme ajaneet ruohonleikkurilla. Molemmilla kerroilla siis, kun ruohoa on täällä leikattu.

Viime päivien sateiden myötä karviaiset ja viinimarjat ovat jo aika isoja.

S.