K.

Kuvakavalkadium

Lisää kuvateksti. Enkä lisää.

Vaimoni irtisanoutuu mitä ilmeisimmin jyrkästi kaikesta tämän postauksen kuvamateriaaleista. Se on ihan oikeaa politiikkaa. Irtisanoutuu siitä, mihin ei ole arpaa, ei osaa. Voi olla, ettei hän kuitenkaan kovin makeasti näille naura, kuville siis, vaikka yleensä nauraakin jutuilleni, olivatpa ne hyviä taikka sitten huonoja. Paitsi huonoille hän ei kyllä naura. Mutta keskinkertaisille nauraa.

Tämä pehko alkaa olla aika muheva jo. Mun työkaverina ehti hetken ennen eläkkeelleen jäämistä olla muuan Pehko. Siitä ois yks hyvä juttu, jota ei kehtaa tänne kirjoittaa.

Tässä on ämpäreitä, ja niissä kasvaa siemenistä kasvatettuja kasveja. Kaikista on unohtunut varkaat poistaa ajoissa, ja siksi niissä on haaraoksia eikä kasvu ole suuntautunut oikein. Lisäksi niitä on nyt jo latvottu, enkä tiennyt, mitä se tarkoittaa, joten se saattoi tapahtua ihan väärin. Mutta minkä kirpaisin, sen kirpaisin.

Kuvatekstit on siitä hyviä, että niihin voi lisätä kaikkea, mikä kuvasta jää puuttumaan. Esim. tämän kirsikkaryppään kohdalla voi mainita, että kirsikat ovat oikeasti teräviä, vaikka iltavalon takia valotusaika jäi pitkäksi ja siinä valotellessa minun ranteeni heiluivat. Mutta väri on kyllä hyvä. Punavihersokeilla voi tosin olla vaikeaa.

Sit tässä on karviaisia.

Ensin keväällä ollaan ihmeissään kun siemenet eivät kasva. Lopummalla kesällä ei sitten enää kiinnosta, vaikka ne vähän kasvaisivatkin. Antaa kasvaa.

Antaa kaikkien kukkien kukkia tosiaan.

Seli seli.

Kuten tästä tarkasta kuvasta hyvin nähdään, etummaisessa viljelylaatikossa elikkäs hevosenlantapedissä on eksoottista mustajuurta sievissä riveissä. Keskimmäinen laatikollinen kukoistaa niin ikään floraltaan ja biomassaltaan runsaana. Perällä on porkkanaa, enemmän kuin kaloja Inarinjärvessä. Eivät nekään pääse kasvamaan kun ovat kylki kyljessä kiinni ja varsilta loppuu valo sitä paitsi. Ja pari nokkosta siellä on seassa. Olen kolme viikkoa sitten perannut viimeksi näitä, silloinkin se alkoi jo olla vähän ylimalkaista touhua. Nyt ajattelin, että ens maanantaina otan ja putsailen vähän. Ihan siksikin, kun poikani sai nokkosesta pistoksia ja alkoi itkemään, ja sanoin, että olen pahoillani, ja hän sanoi että joo.

S.

ps. Tätä kirjoittaessa kuuntelin tätä taustalla.

Työpäivä LCCCXXIV

Kerran teekkarituttavani kuvasivat elämäänsä laululla, joka oli survottu tuttuun melodiaan "Elämää juoksuhaudoissa". Laulun kolmannen, sen kaihoisasti nousevan, säkeen kohdalle pojat olivat kirjoittaneet kolhoosiopiskelijaelämää kuvaavasti: "Emme tienneet kun lähdimme silloin, kenen kello aamulla soi". Sitä olen laulanut monesti ja eläytynyt siihen opiskelijaboksitunnelmaan. Siihen siis, jota itse en oikeastaan koskaan elänyt, enkä muistaakseni ehtinyt kauheasti kaipaamaankaan. Toivottavasti en nyt muista väärin.

Tänä aamuna kello soi, vaikken ollut ihan varma, kumpi kello. Yritin, josko se sammuisi jos vain jatkaisi makaamista mutta ei sammunut. Matkalla töihin mahassa oli muroa mutta ei paljoa koska unohduin suihkuun liian pitkäksi aikaa ja olin sitoutunut toisten ihmisten aikatauluihin. Kuuntelin Alban Bergin musiikkia, ihan pioneerihengessä. Työkaveri hyppäsi kyytiin ja sanoi, että hienoa musiikkia. Sitä me sitten yhdessä siinä pohdimme. Myöhemmin ajattelin, että samalta levyltä löytyvä viulukonsertto olisi saattanut sykähdyttää häntä vielä enemmän. Minusta ainakin se on kaunis, utuisen kaunis. Erään enkelin muistolle sävelletty.

Tyhjennettyäni auton ohjaamoa minulla oli kolme pulloa kädessä. Loikkasin aidan yli samalla kun tyhjensin yhtä niistä, sitä jossa oli vettä. Hypätessäni korkealta aidalta maahan vettä roiskui jaloilleni, sillä veden osuessa asfalttiin se helposti roiskuu. Kävelin Siwaan, jonne oli ihan lyhyt matka ja unohdin märän jalan. Nälkä oli kova, mutta sain voitettua kiusauksen. En ostanut mitään niillä rahoilla, joita kolmesta pullosta sain. Lounas oli ihan seuraavaksi vuorossa. Sitä paitsi hyppäsin naapurin miehen kyytiin taas kerran karkkilakkoasiassa. Vuoden olen ilman. Viimeksi taisin olla puoli vuotta.

Myöhemmin illalla tyhjensin asuntoa. Se oli siisti mutta sieltä löytyi tölkkejä. Kymmenen tölkkiä. Ne minä palautin myös kauppaan. Sain niistä puolitoista euroa boonusta. Siinä vaiheessa päivän boonukseni oli 2,70 euroa. Ostin jälkimmäisellä boonuksella minttupuffetin, joka on hyvä mutta kallis jäätelö. Minulle jäi päivän boonuksesta lopulta käteen 1,30 euroa. Se on enemmän kuin ei mitään. Moni saa tulla toimeen alle dollarilla päivässä, joka on paljon vähemmän.

Töitten jälkeen menin palauttamaan sukkahousuja, joita en ollut ostanut. Kauppa oli ihan täynnä alaikäisiä. Seinällä luki: Osta nyt, päätä kotona. Köpa nu, bestäm sig hemma. Seinällä luki toisessa paikassa: Me haluamme auttaa sinua olemaan oma itsesi. Jos siis olet avoin ja ulospäin suuntautunut ja plaa plaa, työntekijöitä ne kuitenkin etsivät, ja oletuksena oli, että kaikki ovat omina itsinään ulospäinsuuntautuneita. Sanoin kassalle, joka oli ystävällinen ja kaunis mutta väsynyt ja nuori, että nämä on täältä ostettu ja kotona on päätetty että ne palautetaan. Ja hän, että valitettavasti näissä ei ole palautusoikeutta, se lukee siinä kuitissakin. Ja minä yritin olla vitsikäs ja kysyin, että onko tämä se "emme vaihda alusvaatteita" -juttu, mutta myyjä ei lähtenyt siihen vitsiin yhtään mukaan. Sitä ennen taisin kertoa, että oikeassa kädessä olevat sipuliniput ja porkkanapussi ovat muualta ostetut enkä tullut niitä tänne maksamaan. Vähän yksinpuheluksi se meni lopulta, mutta semmoista se elämä joskus on. Kotona olin työpäivän jälkeen ihan väsynyt ja kahvipöydässä painoin poskeni puolityhjän kahvikupin reunuksia vasten. Kuppi oli turkoosinen ja saman muotoinen kuin ne muumimukit, mutta yhtään muumia siinä ei ollut, vain turkoosia. En muista, lämmittikö kahvi poskea.

S.

Pojat yrittivät pelastaa minua sumusta tekemällä kukkaishajuvettä. Murut! B istui täällä yhden illan ja ompeli minulle mekon. 

K.

Ystäväni muistelee suu viurussa aikaa, jolloin kuulemma ylenkatseellisesti suhtauduin kaunokirjallisuuteen koska lukuaika meni tietokirjojen lukemiseen.

Ai miten soitetaan Leif Segerstamin sinfonioita? Halvalla. Tai siis Leif tulee johtamaan halvalla jos ohjelmistoon ympätään hänen sinfonioitaan. Puolet keikkapalkkiosta pois muistaakseni. Muilta osin on parempi kun annan toisten selittää. Näin siis Vesa Sirénin Suomalaiset kapellimestarit -kirjassa Leif Segerstamia käsittelevän luvun lopulla:

"Yksi asia ei muutu. Segerstamin saa keikalle varmimmin, jos hän saa ottaa ohjelmistoon oman sinfoniansa. Ne esitetään nykyisin ilman kapellimestaria, ja kantaesityksiä on kertynyt Pietarista Melbourneen ja takaisin Espoon Tapiolaan, jossa sinfonia nro 201 (NUO otin...: Nuotin NU otin...!) kantaesitettiin joulukuussa 2009.

 Tuon sinfonian partituuri tai pikemminkin "sävelkatalogi" koostuu tuttuun tapaan vain kuudesta käsinkirjoitetusta sivusta. Tahtiviivoja ei ole ja kahden pianon osuuksissa lukee erikseen, että nuotteja ei saa soittaa yhtä aikaa. Jokaisen käsikirjoitussivun lopulla Segerstam kirjoittaa nuotteja myös marginaaliin, koska haluaa harjoituskirjain A:n alla olevat tapahtumat yhdelle sivulle ja harjoituskirjain B:n alla olevat tapahtumat seuraavalle.

 Kuudesta sivusta ja kuudesta taitteesta syntyy musiikillinen tapahtumaketju, jota Segerstam kutsuu "Rosenkranz" -muodoksi. Tyypillisessä Segerstamin sinfoniassa orkesteri soi useimmissa taitteissa koko voimallaan. Onneksi sinfonioissa on yleensä pari hiljaisempaa suvantoa, joista erottuu hienostuneita sointeja.

 Segerstamin käsinkirjoitettu "sävelkatalogi" on vain puhtaaksikirjoittajia varten. Jokainen soittaja saa eteensä siistin stemman, josta tietokoneohjelman väkisin tekemät tahtiviivat poistetaan. Stemmoissa on ohjeita, kuten "toista yksitoista kertaa tempoa villisti vaihdelle". Joskus pitää toistaa esimerkiksi kuutta kokonuottia. "Entä toiston jälkeen", Tapiola Sinfoniettan soittaja kysyi harjoituksissa. "Mitä tarkoittaa nuoli?"

 "Jatkat samaa seuraavaan harjoituskirjaimeen", säveltäjä vastasi. Päätöksen kirjaimen vaihtumisesta tekee esitysmerkinnöissä määrätty soittaja - konserttimestari tai huilisti. Tässä sinfoniassa E-osuus aloitetaan, kun huilistit päättelevät D-osuuden lopettavan laskevan glissandon jatkuneen jo tarpeeksi. He antavat merkin ja sivu kääntyy.

 Kuuden sivun soittamiseen menee "ihannetapauksessa 22 minuuttia", sinfoniasta riippumatta.

 "Syy tähän hääräykseen on se, että kaikissa muusikoissa on latenttia kreativiteettia (piilossa olevaa luovuutta), mutta pelkäätte valita ääniä, Segerstam puhui harjoituksissa. "Nyt voi vapautua. Happeningissa voi tehdä mitä vain, jos sen tekee motivoidusti ja puhtaasti. Tämä sävelkaleidoskooppi on valittu niin, että kaikki on 201:tä. Kun pysytte näissä äänissä, ne kaikki kuuluvat tämän teoksen vapaatonaaliseen klusterimaailmaan."

 Ilman kapellimestaria on vaikea balansoida orkesteria. Kaikkea sävelkatalogeissa näkyvää ei kuulunut. "Ei haittaa. Ei elävässä organismissa kaikki ole esillä", säveltäjä selitti.

 Segerstam on luonut kiinnostavan antiteesin sille, mitä sinfoniaorkesterille säveltäminen ja sen johtaminen yleensä ovat. Säveltäminen on myös detaljityötä, paitsi Segerstamilla, jonka sinfonioissa ei koskaan voi aivan tarkalleen tietää, mitkä nuotit soivat täsmälleen yhtä aikaa.

 Kapellimestarin työ taas on normaalisti sitä, mitä Segerstam teki samoissa harjoituksissa johtaessaan Brahmsin ensimmäistä sinfoniaa. Hänen puikkokätensä löi muun ohessa "ykkösen alas" tarkasti joka tahdin alussa, kuten orkesterinjohdon professorilta sopii odottaa. Mutta jos ei ole tahtiviivoja, ei tarvita kapellimestaria. Vapaus!

 Tätä kirjoittaessa Segerstam säveltää ensimmäistä oopperaansa Völvan ja hehkuu Eeva-lehdessä onnea uudessa ihmissuhteessa oopperan libretistin kanssa.

 Seuraava askel on selvä.

 "Vielä tehdään tietokonepeli, jossa nämä sävelvalikot soivat. Kun lapsi oppii piirtämään, hän oppii myös hiirtämään eli hän voi pelissä siirtää hiirellä nuotteja haluamilleen kohdille tai poistaa niitä".

 Joka muutoksella lapsi saa sävelkaleidoskoopin soimaan toisin. Silloin myös sinfoniassa nro 201 lapsen ja valkoparran vanhan ukin luovuus ja leikkimieli kohtaavat.

 Se on oikeastaan ihan hauska ajatus."

(Vesa Sirén)

Luin juuri kirjan loppuun. Sen aloittamisesta on puolitoista vuotta, mutta viimeiset seitsemänsataa sivua luin intensiivisesti. Koko kirja on sujuvaa tekstiä mutta alussa puitiin jo kuolleita kapuja, eivätkä he minua kauheasti kiinnosta. Minä haluaisin tavata heitä elävänä, vaikka Sibelius-museossa piipahdinkin viime viikolla. Jos päätät lukea kirjasta jotain, niin Mikko Franckin tarina on kyllä omalaatuinen. Esa-Pekka Salosen on myös, ja Osmo Vänskän. Harvoin kirjan luettua harmitti sen loppuminen yhtä paljon kuin tämän kohdalla. Yleensä iloitsen kun kirja päättyy, vaikka olisi hyväkin kirja.

Segerstamista vielä, hänestähän Minna Lindgren kirjoitti kirjan NYT! Siren luonnehtii kirjaa uskomattomaksi. "Usein Segerstam tuntuu muistaneen asiat oikein, mutta hämmästyttäviä väärinkäsityksiäkin riittää esimerkiksi kansallisoopperan sotkuissa tai toimittajien tekstien ja tarkoitusperien pohdinnoissa. Silti on syytä ihailla Lindgrenin urotekoa. Hän on jaksanut kuunnella viikko- ja kuukausikaupalla Segerstamin monia kieliä samaan virkkeeseen yhdistävää, rönsyilevää tajunnanvirtaa. Sitä eivät kaikki jaksa. "

S.

Seilaamassa M:n ja T:n kanssa. Kiitos!

K.

"En minä oikein tiedä mitä se eksistentialismi on"

Tikkasen Jouni lienee Luonto-lehden toimittajana tällä hetkellä. Yksi parhaista nuorista kirjoittajista, vaikka erästä hänen juttuaan Suomen Kuvalehdessä kauan sitten moitittiinkin laajasti tietyllä tapaa epäeettiseksi. En ole itse tavannut häntä sen tekstin jälkeen, joten en sitä tässä yhteydessä kommentoi.

Kun Antti Hyry kirjoitti Uuninsa, Hesari lähetti Jouni Tikkasen Hyryä haastattelemaan. Juttu oli taas hyvä. Siitä jäi mieleeni kommentti, joka ilman muuta ansaitsi paikkansa reportaasimaisessa haastattelussa. Toimittaja kysyi kirjailijan suhdetta eksistentialistifilosofeihin. "En minä oikein tiedä mitä se eksistentialismi on" oli vastaus. Se on hyvä vastaus, siinä on sopiva rytmi eikä sen jälkeen tarvitse jäädä selittelemään mitään. Sen voi sanoa ja sillä hyvä.

Juha Mannerkorpi syntyi 16 vuotta ennen Antti Hyryä, vuonna 1915. Hän oppi hyvin tietämään, mitä eksistentialismi on. Ymmärtääkseni Mannerkorpi käänsi jonkin verran ranskalaista kirjallisuutta ja tämmöisiä eksistentialistisia juttuja myös. Jos minulta kysyttäisiin, olenko eksistentialisti taikka jotain sellaista, minullakin olisi houkutus sanoa, etten oikein tiedä mitä se eksistentialismi on. Mutta jos se jotain on tai jos sitä jossain on, niin Juha Mannerkorven teksteissä, näin minä ajattelisin. En tiedä mikä on kirjailijan eksistentialistisin otos, eikä sitä e-substanssia ole ehkä hirveästi tässä, mutta kirjoitan tämän tähän, koska ei tätä mistään muualta löydä. Tämä on pieni kirjoitus joka löytyy vanhasta kirjasesta nimeltään Niin ja toisin. Novelleja, lastuja, hämähäkkejä (1950).

NAHKA

Se on siihen illalla jäänyt, pöydän viereen lattialle. Vanha, joskus kauluksena ollut, kulunut ja koin syömä opossumin nahka. Vaimoni on sovitellut yhteen vanhaa ja uutta, haukannut kangasta saksilla, harsinut ristiin rastiin. Minä olen istunut pöydän toisella puolella ja lukenut yhteisen viihtymyksen jatkoksi jotakin ääneen. Ja opossumin nahka on jäänyt lattialle.

 Aamulla sen keksii Poika. Juomme parhaillaan aamuteetämme, vaimoni ja minä. Ovi aukeaa. Poika juoksee paitasillaan polviamme vasten, selittää silmät pyöreinä:

 - Siellä on nahka. Se puree.

 - Mikä nahka? kysyn.

 - Taitaa olla se vanha kaulusnahka, vaimoni ehdottaa.

 Nyt muistan minäkin. Lattialla on tosiaan virunut vanha kaulusnahka kuono sojossa ja luisen kiiltävät takavarpaiden kynnet harallaan maton ripsuja vasten. 

 Poika on malttamaton.

 -Tulkaa katsomaan! Äiti, tule katsomaan! Se syö minulta hevoset ja kissat ja kaikki.

 - Odotahan, kehotan. Juodaan ensin. Sitten katsotaan.

 Juodaan. Poika odottaa, muttei suostu kuppinsa ääreen. Odottaa vain.

 - Nahka. Se puree. Sitten katsotaan.

Hän on silminnähtävästi järkyttynyt, mutta huojuu vielä uskon ja epäuskon välillä: ohut hymynhäivä liikahtaa huulilla ja katoaa heti.

 Lopulta päästään kummaa katsomaan. Siinähän se on, nahka. Sitä täytyy hiukan ärsyttää.

 - Koeta! Poika yllyttää minua. Se puree!

Hiivitän sormeni lähelle kuonoa, tempaan käteni pois, ravistelen ja puhaltelen puraisun saanutta. Poika nauraa.

 - Vielä! Koeta vielä!

Tällä kertaa hiivitän vaara-alueelle kenkäni kärjen. Sama tulos. Nahka puraisi. Hyppelen yhdellä jalalla, ähkyn ja tuskittelen. Poika kiljuu riemusta.

 - Vielä! Koeta vielä!

 - En taida enää uskaltaa. Puree liian kovasti. Pannaan vaatteet päälle.

Poika puetaan. Jokin askarruttaa minua. Kääntelen sanomalehteä hajamielisenä. "Noin 800 pakolaista länsirajan yli." Vaimoni nostaa kattiloita keittokomerossa.

 Poika jatkaa viereisessä huoneessa leikkiään. Käy välillä selittämässä, mitä nahka milloinkin on yrittänyt syödä. Lopulta hän ilmestyy ovelle syli täynnä hevosta, autoa, suurta kovakuoriaista, junaa. Kasvot ovat huolestuneet:

 - Se syö nämä kaikki!

 - Se täytyy viedä pois, rauhoitan.

Poika on samaa mieltä:

 - Niin täytyy.

 Vaimoni ottaa veitsen ja haarukan, nipistää nahan varovasti niiden väliin ja roikottaa sen vaatekomeron hyllyyn. Samantapainen menettely on käväissyt minunkin mielessäni. Aihe on ollut liian suuri vietäväksi hyllyyn ilman muuta, kuivasti ja illuusiottomasti.

 Poika rauhoittuu. Mutta hetken kuluttua osuu jostakin hänen käteensä nahkatohveli. Hän katselee sitä kotvan ja heittää sen sitten yht'äkkiä lattialle:

 - Nahka! Se puree!

 Nykäisen kirjahyllyn nurkalta salkun, avaan sen ja pyydystän tohvelin sinne:

 - Nyt se ei pääse puremaan.

Panen salkun tuolille. Poika sohaisee sen kiireesti lattialle. 

- Nahka!

Hän hätääntyy.

 - Nythän sinulla on nahkoja joka paikassa, sanon avuttomana keksimättä selviytymiskeinoa verkosta, joka alkaa sotkea silmiinsä minuakin.

 Poika on jo itkun partaalla, kun vaimoni sanoo:

 - Ethän sinä ole vielä mitään syönytkään.

 Poika on tietysti huono syömään, ja nahka unohtuu vastalauseiden alle. Syönnistä selviän kuitenkin. Poika saa ylleen takin ja muun välttämättömän ja joutuu isällisen talutuksen turvissa puistotädin hoiviin.

 Nahka kummittelee mielessäni. Nahka. "Noin 800 pakolaista länsirajan yli."

 Soitan ovikelloa, ja vaimoni tulee avaamaan. Samainen nahka on suurtunut hänessäkin. Melkein unohtuu aamiainen. Ympärillemme pulppuaa kirkas selvänäköisyyden tuntu. Ymmärrämme kaiken. Ymmärrämme ihmisen, joka luo luojaansa väkevämpiä jumalia. Ymmärrämme, miksi nuo kahdeksan sataa ovat paenneet länsirajan yli. Syynä on pelko, jonka ihminen itse, niin rajan tuolla kuin tälläkin puolen, on takonut omiksi ja lähimmäistensä kahleiksi, nahka, joka kasvaa, paisuu, irvistää ja puree, tosiaankin puree, niin kauan kuin todellisuus on elämää vain virratessaan ihmisen läpi. Ymmärrämme, miksi kansat nousevat kansoja vastaan: mattoa riittäisi kaikkien astua, mutta siinä keskellä lojuu nahka, epäluulon nahka, joka virnuu ympärilleen julmaa kimppuun käymisen ja tieltä sysäämisen valmiutta.

 Näemme toistemme kasvot, silmät, kirkkaan ja eloisan, viisaan järkytyksemme. Ymmärrämme niin paljon, että silmäkulmaamme ilmestyy pienen pieni epäilyn ryppy. Ja meille selviää loppukin: ymmärtämisestämme on tullut nahka.

(Juha Mannerkorpi)

Tiedän että on kornia tämän jälkeen yrittää kommentoida tai määritellä tekstiä. Eräs ystäväni kokee tietämättään velvollisuudekseen kommentoida kaikkia mahdollisia asioita joita hänelle sanotaan, vaikka joskus riittäisi pelkkä kuuntelu. En ole osannut kertoa sitä hänelle koskaan, vaikka olen seurannut sivusta vähän kiusallisiakin tilanteita. Tämä on vähän sama homma: kannattaisi olla hiljaa. Mutta koska kukaan ei minuakaan ole kieltämässä tuumaan vielä jotain.

Luen nimittäin par'aikaa kotimaista mieskirjailijaa. Hauskaa juttua, jokainen virke on hauskempi kuin yllä olevan tarinan hauskin. Pieniä knoppeja on teksti täynnä, niin Hotakaisella ja Tammisella kuin muillakin hyvillä. Mutta mitä lukija kaipaa? Entä jos tekstin äärellä yhtäkkiä tunteekin tavallisen olemisen, sen, miten lapsi tulee aamulla polvia vasten asioineen? Ilman ensimmäistäkään vitsiä? Ja kuitenkin teksti kantaa. En minä tiedä. Mutta minäkin (lue: lapsikin) osaan kirjoittaa kuoren komeaksi. Toista on, että osaa tyylikkään apollonisen ilmaisun jälkeen vielä sanoa jotain. Eksistentialistista :).

S.

Iltakävely rantabulevardilla. Kahvila, jossa vain kuljeksiva kissa kahvilanpitäjänä. Termospullon vieressä pahvimuki, jossa sokerinpaloja ja pullonkorkkeja. Ruotsinlaivoja. Ruotsinlaivojen katselijoita. Kummallinen paikka muuten: moneen kertaan kehuttu ja mainittu, mutta nyt kun menen sinne ensimmäistä kertaa, on kaikkialla kaikki rempsallaan, on harmaata, kahvila tyhjillään, portit suljetuina. 

Haluan koko ajan jonnekin. Ruotsinlaivalle. Lappiin, saaristoon, kaupunkeihin, maisemiin. Kouluihin, kursseille, vuorille, mökille. En ole juuri nyt menossa minnekään. Aion mennä.

Uudella kameralla ei tule sellaisia kuvia kuin tarkoitan.

K.