Arja kiluista

Jarmo Papinniemi ja Kaisa Neimaala kirjoittivat, on siitä jo aikaa, kirjan kirjojen aloittamisesta tai kirjojen aluista. Kategorioita, joihin erilaiset alut voidaan jakaa, löytyi heidän mukaansa 27. Pasi Heikura haastattelee heitä aiheesta tässä ohjelmassa, joka tuli vastikään uusintana radiosta ja jonka aikana nukuin ja jonka sitten kuuntelin myöhemmin tietokoneeltani kun asetin märkiä pyykkejä kuivumaan. Tietokoneen ääni kantaa ihan hyvin tuohon viereiseen pyykkihuoneeseen jos vain ei ole seuraava pyykkikoneellinen mölisemässä viereisessä vessassa.

Illalla asetin sohvaa paikalleen. Pojat olivat sen siirtäneet, ja illalla on hyvä asettaa sohva paikalleen jos sitä on päivän aikana siirretty, vaikkei olisi itse siirtänyt. Sohvaa siirtäessä tai aikaisemmin oli kirjahyllystäni pudonnut kirja. (Hyllyni sisältö on käynyt vähiin, sillä siitä on kannettu pari laatikollista kirjoja pois. Vaimoani alkaa kuulemma aivastuttamaan kun hän kävelee kirjojeni ohi, ja niin hän päätti siirtää niitä ullakolle. Mietin asiaan parempaa ratkaisua.) Otin kirjan käteen, enkä onneksi nähnyt kyljestä, mistä kirjasta on kyse. Luin kirjan alun, ja pidin sitä hyvänä aloituksena. Mielestäni koko ensimmäinen luku oli aloitusta. Minä kirjoitan sen tähän. Kaisa Neimaala, jonka teksteistä olen aina pitänyt kovasti kun niitä olen anoppini Parnassoista lueskellut (minulla on niin hyvä anoppi että hän tilaa Parnasson, koska hänen vävynsä, joka asuu 700 kilometrin päässä, pitää lehteä lukemisen arvoisena ;) sanoo tuossa yllä linkitetyssä haastattelussa, että kirjojen aloituksia kannattaa kirjoittaa itse omakätisesti uudestaan, jolloin niistä tulee kauniita. Luulen, että joku tunnistaa teoksen.

"Jaksanko enää tulla tänne takaisin, Pietarin mieleen tuli. Oli tasainen tie, kevään ensimmäinen sumu. Hän käveli, ja näki siinä edessä sulavan lumen ja jään päällä ruskeaa hiekoitushiekkaa. Polun vieressä metsässä olivat tummat kuusien ja mäntyjen rungot, haapa- ja leppärisut, koivujen valkoiset tuohet ja niitten mustat läikät, läpinäkyvässä sumumaidossa. Hän huomasi, että päivän valo alkoi heijastua metsänpohjan lumesta, vaikka oli hämärä. Tuo autojen hurina kuuluu vain aina, hän mietti.

 Takaa kuului nopeita naisen askelia. Minäkin kävelen melko kovaa. Tämä on yksinäinen paikka. Aikookohan se mennä ohi. Täytyy tulla aina lähemmäs ja sitten ihan tuohon viereen. Mutta mitäpä se siitä perustaisi. Millainenhan se mahtaa olla. Pietari ei kävellyt nopeammin eikä juuri hitaammin. Kävelijöitä on niin monenlaisia ja on vahinko, että ne tuntuvat yhdentekeviltä, kuin eivät kuuluisi mihinkään peliin. Aikoo tosiaan kävellä ohi. Kun he olivat kohdakkain, Pietari vilkaisi. Aika iso ihminen. Siististi pukeutunut, itsellinen ilme, huulet ulospäin kuin niiden välissä olisi jotain; vihreä, jotenkin kiiltävä takki, uudet kiiltävät kumisaappaat ja ihonväriset sukat, kädessä nahkainen laukku ja käsilaukku, päässä itsekudottu villalakki, jossa keskellä takinvihreä leveä raita, ylempänä vaaleampia ja näitä vihreämpiä kehiä ja vasemman korvan yläpuolella pieni tupsu.  Tuollainen asu, harkittu rikos, kotioloissa mietitty, on jo päässyt jonkin matkan päähän. Kävelee varmaan tapansa mukaan työhän tämän parikilometrisen polun  kautta, johonkin pöydän taakse istumaan. Että sitten taas, syksy täällä, ja talvi, aina tämä sama, ja autojen hurina kuuluu aina."

(Antti Hyry, Maatuuli, 1. luku.)

Minulla muuten tuli tätä kirjoittaessa mieleen, että onkohan Pietari masentunut? Pietarihan on yksi Hyryn yleisimmistä päähenkilöistä. En ole moista ajatusta huomannut aikaisemmin ajatelleeni, mutta nyt kun se tuli, ei se tunnu yhtään oudolta.

S.

Tupsahdus

Suomessa on hyviä sanoja. Tupsahdus on yksi, sopii hyvin yhteen tulla-verbin kanssa. Tupsahdella voi mitä tahansa, joko tulemisen kanssa tai ilman. Minulle tupsahti Ex Libris. Miten lie sekin kirjoitetaan, isolla eellä vaiko erikseen. Sittenpähän näen.

Tapasin lapsuudessani taiteilijan, joka on jo vanha ja oli jo silloin tietysti eläkkeellä. Siis 90-luvun alussa hän piirsi minusta kuvan, kuten oli tehnyt sisaruksistanikin, joita nyt siihen aikaan oli maailmaan syntynyt. Istuin olohuoneessamme ja taiteilija piirsi minut äidin tekemä nailonverkkaripusero päällä. Puserosta päätyi kuvaan vain vähän kaulusta. Taustalle jäi London Knight -merkkinen pianomme, joka on edelleen lapsuuskotonani. Sillä on hyvä soittaa sointuja, se pitää hyvin vireensä ja soi kauniisti ja ennen muuta kuuluvasti. Lirutuksia varten on hyvä hankkia toisenlainen piano, jos parasta mahdollista lopputulosta hakee. London Knight on kuitenkin hyvä piano, ja minä olen sitä soittamalla oppinut soittamaan, sen minkä olen oppinut. Minulle siihen liittyy pelkästään myönteisiä asioita vaikkei se täydellinen olekaan.

Nyt kun olen tuolla feisbuukissa, niin siellä tapaa yllättäviä ihmisiä. Itse en hakeudu ihmisten kaveriksi pääsääntöisesti, eikä tätä pidä ymmärtää väärin. Missioni ei kuitenkaan ole kasvattaa kaverijoukkoa aktiivisesti vaikka varmaan niitä kavereita sieltäkin löytyy. Sen sijaan yritän tosielämässä olla avoin ihmisten suuntaan, samoin ihmisistä minun suuntaan, vai miten se sanotaan. Mutta feispuukkiin palatakseni, siellä tämä taiteilija kerran pyysi minua kaveriksensa. Hän tuntee äitini suvun ja isänkin sukua varmasti jonkin verran. Sitä ennen en ollut hänen kanssaan kovin pitkään koskaan jutellut. Hänen kuviaan olin katsellut vähän siellä ja täällä. Serkkuni muistaa, miten kävi lapsena taiteilijan luona auttamassa kotitöissä, kun hän oli silloin jo yksin asuvainen ja omakotitalossa (mitä muuten on edelleen, samassa talossa, pian 92-vuotiaana!). Palkaksi hän sai taiteilijan tekeleitä, vaikka ei kokenut tekevänsä työtä palkan tähden vaan auttaakseen. Silloin myöskään ei ollut hänelle kirkastunut, miten hienoja työt, joita hän repussa kotiin kantoi, olivat. Myöhemmin näin niitä kuvia hänen oman kotinsa seinällä, ja hienoja olivat. Kuulin myös tarinan, miten ne olivat hänelle päätyneet.

No, me olemme olleet kavereita feisbuukissa jo pitkään, ja sitä kautta jotain pieniä välähdyksiä välittyy toisillemme elämistämme. Taiteilija on hyvin avoin feispuukkaaja ja yllättää usein päivityksillään. Omaa olemistani siellä en kommentoi, koska olen jäävi. Mutta kerran näin, miten hän kertoi tehneensä N.N.:lle (nimeä en muista) Ex Libriksen. Minä lähetin hänelle viestin, että teetkö sellaisen minullekin, kun kerran N.N.:llekin teit. "Voin tehdäkin jos osaan ja annat aiheen".

Tavallaan se tupsahdus oli siinä.

Sitten kerroin, miten pidän kirjoista, en tiedä kerroinko että olen hidas lukemaan mutta kerroin, että minua kiehtoo runonpätkä lastenkirjasta, jossa kerrotaan, miten "Tammi tietäjän on puu, tammen alla viisastuu". Tammesta voisin tarinoida pitkään, ja puista ja metsistä, sillä luulen, että kaikki lähti tammesta, ja metsäisyyshän on kuin lautapelaaminen, tauti, joka tulee muttei lähde pois koskaan. Muodot voivat vähän vaihdella, ja tällä hetkellä esimerkiksi hikoilen metsäkuumeen kimpussa, mutta ilmeisesti on niin että kaksituhatta euroa puuttuu, enkä voi metsää tähän hätään ostaa. Rouveli ei tällä hetkellä näe investoinnin mielekkyyttä, vaan jupisee jotain päähänpinttymästä. En yritä kiistää.

Taiteilija ehdotti, että jos siinä olisi ihminen lukemassa tammen alla kirjaa, ja minä että no sitä minäkin, mutten uskaltanut niin tarkkaan ehdottaa, ja kohta oli jo taiteilija kyselemässä osoitettani. Kerron vielä yhden ketunlenkkauksen tuolta feispuukin maailmasta. Löysin nimittäin sarjakuvan, jossa on joskus hervottomasti hekotuttavia juttuja, mutta useimmiten lienevät vähän vaikeasti avautuvia, esoteerisia. Kaivelin kyseisen sarjakuvan arkistoja, ja löysin monia naurattavia juttuja, mutten rohjennut linkata niitä feispuukkiin. Sitten löytyi yksi, jonka uskalsin, mietittyäni hetken. Kun sain sen seinälleni, siihen ilmestyi pian taiteilijan kommentti. "Hukkasin osoitteesi, soita 09-1234567".

Minä soittamaan. Juttelimme niitä näitä, hän kysyi vointiamme ja minä hänen vointiaan. Hänen äänensä oli kuin nuoren ihmisen, kun hän vastasi puhelimeen, ja mietin, että kukakohan tämä nyt mahtaa olla täällä toisessa päässä, onko siellä taiteilijan tytär kenties. Mutta taiteilija siellä. Hän kertoi, että oli tehnyt minulle kolme ex libristä, että jos jostain niistä tykkään, niin sitten tykkään. Ja ilmeisesti niitä sitten painatetaan, taiteilija puhui viidestäsadasta tai tuhannesta, riippuen nyt kuinka moneen kirjaan niitä sitten laitetaan. Minä ajattelin, että kun saan taiteilijan ex libriksen, ihan oikean, niin ei sitä uskalla ihan kaikkiin kirjoihin läväyttää. Arvokkaimpiin vain. Katsotaan nyt montako niitä tulee. Mutta kuulemma uuden painotekniikan myötä kaikki painojälki on muuttunut katoavaiseksi, muste muuttuu valkeeksi 20-40 vuodessa. Näin taiteilija kertoi. Hän lupasi laittaa kirjeeseen mukaan yhteystietoja silkkipainoihin ja joihinkin muihin painoihin, en nyt muista painojen nimiä. Digitaalipainoja ja offsetpainoja ne eivät kuitenkaan olleet, sillä ne mainittiin puhelussa siihen sävyyn, että eivät ole hyviä painoja. Ja kun seuraavan kerran hänelle tulee vieras, ilmeisesti huomenna, hän panee kirjeen vieraan mukana postiin. Ai kun mukava!

Hän kertoi muutakin, tiesi yhtä ja toista. Lyhyesti puhui myös suvustaan, ja mainitsi esi-isänsä joka oli ollut keisarinnan palvelijana, ja toi hänelle joka aamu leipää. Hänen tehtävänään oli maistaa tuota leipää aina ennen kuin keisarinna söi sitä, ettei sitä ollut myrkytetty. Eräänä aamuna keisarinna heräsi nähtyään unen. Unessa hän oli saanut ilmoituksen, että antaa aamulla ensimmäiselle tapaamalleen ihmiselle sitä, mitä tämä ihminen haluaa. Taiteilijan esi-isä tuli tuomaan leipänsä, ja keskusteltuaan keisarinnan kanssa pyysi oluttehdasta. Hän sai oluttehtaan, joka on olemassa vielä tänäkin päivänä, ei tosin Krohnin suvulla, mutta on kuitenkin.

Minä olin vastuussa kahdesta lapsestani, joten puheltuamme sitä sun tätä sanoin, että menen huolehtimaan lapsistani. Sanoin, että soitellaan, ja hän sanoi, että soitellaan. Sitten hyvästelimme ja suljin puhelimen.

S.

Koska olen eri paikassa kuin vaimo, ostin kirjan

Rakas puolisoni ei pidä siitä että ostan kirjoja. Ostin, koska hän ei ollut selän takana kieltämässä. Sen muistan, että hän on kieltänyt ostamasta, sitä en muista, vastasinko silloin että 'joo'.

Jos Jyrki Katainen tai joku muu sanoo jotain, on luontevaa kommentoida sitä sitten vielä jälkikäteen, että mitä sitä nyt tulikaan sanottua ja miksi. Mitä paremmin sanottu, sen vähemmän on tarvetta kommentoida. Minä ostin kirjan, siihen on kirjoitettu seuraavanlaisia lauseita:

"Runoilija katseli säkeitään epäluuloisesti: Mitkä niistä pantaisiin koristamaan hänen hautakiveään?

Hän piti lippua korkealla jotta hänen ei tarvinnut nähdä sitä.

Alussa oli sana. Sitten tuli vaikeneminen.

Vaikka suu saadaan tukkoon, kysymys jää avoimeksi.

Joka ei löydä lokeroa itselleen, hankkikoon kiireesti arkun.

Meidän aikamme tienviitta: poliisin patukka.

Kääpiöiden kanssa seurustellessa vääåntyy selkäranka muodottomaksi.

"Vapauden laulua" ei soiteta vallan instrumenteilla.

Vapautta ei käy teeskenteleminen.

Erehtyivät henkilöstä mutta luovuttivat toki ruumiin lojaalisti omaisille.

Mahtaako sanonta "Hän on ajatteleva ihminen" olla omiaan imartelemaan ihmiskuntaa?

On se kumma miten vaikea on herättää vastakaikua tyhjissä päissä.

Elämästä on ihmiselle sangen paljon ajanhukkaa.

Totuus on alaston vaikka kuinka puettaisiin viimeisen muodin mukaan.

Tienviitta ei hievahda.

Sekin on päätettävä, aikooko epäröidä.

Onko ihmissyöjällä oikeus puhua sen nimissä, jonka on syönyt?

Älä kulje tallattua polkua. Liukastut.

Jospa me olemme vain jonkun muistissa?

Ei tarvitse olla Napoleon kuollakseen St. Helenalla.

Ajattelun aukkoa on vaikea todellisuudella paikata.

Roviot eivät valaise pimeyttä.

Jotkut ovat vailla totuuden näkemisen lahjaa. Mutta millaista vilpittömyyttä heidän valheensa henkiikään!

Keulakuvat ovat tavallisesti puuta.

Joka nurkan takana väijyy pari uutta suuntaa.

Ei typeryys ole mikään syy olla ajattelematta.

Maaseudulta tuli ehdotus, että kirjoittaisin pienemmällä palkkiolla halvempia ajatuksia.

Tosi viisaus ei lähde päästä koskaan.

Onnellinenkin loppu on vain loppu.

Kuolinilmoituksen päätteeksi: Hän ei ole kuollut. Hän on vaihtanut elämäntapaa."

S.

Mikä kylä?

Mistä tässä on kyse (kylän nimi muutettu)?

"Syksy teki tuloaan N:n kylään. Se ei pitänyt kiirettä, vaan saapui millimetrin kerrallaan. Ilma kylmeni yhden neljännesasteen päivässä. Päivällä oli vielä aivan kesä ja aurinko kultasi maiseman. Mutta yöllä käsitti heti, että talvi saapuisi minä hetkenä hyvänsä. Toisinaan yöllä jopa sateli lunta."

S.

Lapseni ovat ihania, kauniita, taitavia ja pärjäävät. Yksi on oppinut juuri lentämään. Minä olen kutonut ensimmäisen mattoni. Ihan kelvollinen siitä tuli ja kauniin värinen. Tekee hyvää oppia uusia asioita. 

K.

Rappakaljatehtävä: MTT

MTT on iso firma. Siellä on 800 työntekijää, niistä 30 Piikkiön tutkimusasemalla. Suomeksi MTT on jotain sellaista kuin maa- ja puutarhatalouden tutkimuslaitos, enkä jaksa tätäkään kooklettaa. Siellä on kansainvälisenä (?) ravintolapäivänä 19.8. avoimien ovien päivä, joka meni jo, ja jossa piipahdin. Osallistuin opastetulle kierrokselle, jossa oli paljon uteliaita ihmisiä ja kyselynhaluisia naisia, vaikkeivät alkuun paljoa uskaltaneet kyselläkään. Opas oli asiantunteva ilman muuta muttei mikään hortonomi ilmeisesti kuitenkaan. Koska aika oli vähissä, jätin opastetun ajelun ja kulkaisin arboretumin poikki pienen lenkin. Sen puolivälissä sain päivän lohdutusannoksen, kun 350 vuotias mänty otti minut vastaan. Vaikka ei minulla mitään ikäkriisiä ole, mutta kuitenkin.

Sieltä menin keittämään kahvia. Tulin kahvinkeittohuoneeseen, jossa oli hätä, sillä iso kahvinkeitin oli rikki. Kukaan ei hymyillyt, paitsi minä, koska en ollut minkään sortin vastuullinen. Yritin auttaa keittämällä kahvia mahdollisimman monella pienellä keittimellä. Kiire tuli minullekin kun komennettiin eri paikkoihin, ja kerran mm. kahvinkeittimen vedentiputusvaakametalliputki jäi väärään asentoon ja tiskipöytä lainehti kuumasta vedestä.

Aikamme kohkattuamme kahvien kanssa totesimme, että nyt ei enää tarvita kahvia. Ja niin kävi, että lopussa laskin kahvia olevan 20 litraa ylimääräistä. Kyllä Papin rouva kääntyisi haudassaan. Minä saatan kääntyä unissani ensi yönä. 31-vuotias käteni sai 10-litraisesta tonkasta aimo hulauksen kutikuumaa kahvia seljälleen. Tuula sanoi, että pitää pitää kylmässä 15 minuuttia jotta palo sammuu. En jaksanut niin kauaa pitää, ja nyt käsi on tulessa. Tekisi mieleni muuten nyt, huomaan, oikein maalailla näitä kokemiani tuskia tässä, että millaista se elämä on kun näin paljon sattuu toiseen käteen. Peittoan mielihaluni. Saan hetken päästä kaksi vierasta. Ehkä pelaan heidän kanssaan jotain uutta peliä.

Luen uutta kirjaa. Tällaista en ole pitkään aikaan lukenut: Emma Donoghue: Huone. Toimitus suosittelee, vaikka välillä riipii. Uskallan suositella vaikken ihan maalissa olekaan. Paikoin tärisin sitä lukiessani. Se on minun heikkouteni, että tärisen joskus kun luen.

S.

Vadelmaa maha täynnä

Olin tyttäreni kanssa nurmella iltapäivemmästä. Ihan täyttä työtä se minulle oli. Nurmella hänellä ei ollut muuta aktiviteettia kuin kulkea Trangiaa kohti tai penkoa kylmälaukkua. Ensin mainittu oli vaarallista, jälkimmäinen harmillista ainoastaan. Tyttäreni nukahti autoon, ja toivoin hänen olevan yöunillaan siinä puoli yhdeksän maissa, vaikka tiesin, ettei hänen mahalaukkunsa ollut kovin täysi. Hän heräsi kun tulimme pihaan. Otin hänet syliin ja menin vadelmapuskaan ja syötin hänelle vadelmaa. Hän söi sitä tosi kauan, välillä työnsin hänen suuhunsa myös punaisia viiniherukoita kuten niiden täkäläinen nimi kuuluu. Ehkä neljän tai kolmen marjadesin jälkeen kannoin tyttäreni sänkyyn. Sinne hän nukahti hymy huulillaan. Olin hyvilläni, että hän heräsi vielä yöuniltaan ja tuli syötettyä hänelle vadelmaa mahan täydeltä.

S.

Matka

Matkalla töihin oli ihan tarpeeksi hommaa pysyä naapurin M:n [ämmä] perässä. Kaveri on kovassa kunnossa ja polkee uudella pyörällään luvattoman kovaa. Uskon häntä, kun hän pohti leppoisan vauhdin mukanaan tuomia etuja ja haittoja, lähinnä muistan tosin haitasta maininnan, sen myötä ehtii kuulemma nälkä tulla. Hän oli syönyt lähtiessä panaanin puolikkaan ja oli näin ollen matkalla nälkäinen. Minä en ehtinyt tuntea nälkää. Tunsin vain reiteni, sen minkä nyt sitten loppumatkasta tunsin. No, tunsin tunsin. Mutta en saanut sanottua, että ei tämä niin hääviä ole tämä pyöräily kuin ennen, kun silloin olin kunnossa ja pyöräkin oli parempi, Nishiki 402 muistaakseni. Ja penkki ei ollut liian matalalla, kuten nyt on.

Jostain syystä matkalla kuitenkin ehdin ajatella ajatuksia. Tai ainakin yhden perusajatuksen, josta sitten johtui muutama muu. Ajattelin Widoria, ei mutta senhän täytyi olla myöhemmin, kun kuulin Widorin Toccatan radiosta autolla ajaessani! No ihan sama, ei nyt puututa siihen epäjohdonmukaisuuteen ettei mene tarina tärviölle sen takia. Matkalla siis ajattelin sen ajatuksen, että on se sekin, kun on joku Widor, tai Albinoni, W. tai A., ja sitten on säveltänyt jonkun, adagion tai toccatan. Ja sitten ei lopulta kukaan muista muuta kuin toccatan. Olisi se sekin, jos olisi V:n gigue taikka Fandango taikka jokin muu, josta mies muistettaisiin, eikä muusta. Ja suurin osa ei tietenkään siitäkään. No, mikä se on se onni että tulee muistetuksi kuolon jälkeen? Missä määrin sitä pitää katsella menneitä, missä määrin tulevia sukupolvia? Entä peiliä? Mitä sieltä löytyy?

Illalla kävin kaupassa tytön kanssa joka koko ajan seisoi kärryssä. Sitä ennen Katri keitti meille kahvia koko perheelle, ja nakersin siellä ratuleipää ja soitin pianoa eikä kukaan kehdannut sanoa että lopeta, ei täällä voi jutella, ehkä sitten voi kun ei kielletty. Voi on paha sana kun siitä ei saa tuota preteritiä koskaan selville, ainakaan aina. Kotona höyrystin pojille kattilassa höyrystettyjä lihapiirakoita ja nugettipihviä. Vanhempi söi molempia ja selosti iltapalalla minulle koko ajan uuden äidinkielenkirjansa hauskoja juttuja. Minä yritin samaan aikaan epäkohteliaasti lukea Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpua, joka on meillä toinen kirja lukupiirissä, joka huomenna kokoontuu. Ensimmäisen Mannerheim-aiheisen, sen varsinaisen, ehdin onneksi lukea. Nuorempi poika ei halunnut lihapiirakkaa ollenkaan, söi pelkän pihvin. "Hyvää oot tehny", hän totesi sitä syödessään.

S.

Nuorena sitä jaksaa, sanoivat mattokutomon mummot. Ei tunnu kovin nuorelta. Annan kanssa joskus oikeasti nuorena sonnustauduimme kamalaan yökaapuun ja peilin edessä mietimme, kannattaako hankkiutua väsyneeksi perheenemännäksi. 

K.

Hyvinä ja pahoina päivinä

On ihan turha kuvitella että elämä olisi sitä tai tätä. Kyllä se on sitä kaikkea. Pahoinvointia voi olla, vaikka on hyvinvointiakin. Minulla on tänään ollut päivä, johon mahtui hyviä hetkiä ja yllätyksiä ja monia tarinoita ja punaisia poskia sisäistä huonovointisuutta ja vuolasta puhetta ja Beethovenin myöhäisiä jousikvartettoja ja hampaiden kiristelyä ja herätystä kellon soittoon ja lohduttavaa Schützia ja huikean elävää musiikkia ja vaikka mitä. Ja huominen on taas uusi, murheineen riemuineen eikä siitä tiedä Erkkikään mitään ennen kuin se tulee. Mutta mahkut on sekä onnistua että epäonnistua, jos nyt päivästä voi illalla taas sanoa sitä taikka tätä.

S.

Relanto

En taaskaan jaksa kooklettaa. Mutta Relanto siinä luki, pakettiauton kyljessä, ja hienosti lukikin. Tämä ei ole mainos, ei ainakaan ole sellaiseksi tarkoitettu. Mietin vain sitä nimeä, relantoa.

Siinä on hyvää ja huonoa. Relanto ei oikein tarkoita mitään. Mielikuvissa se liittyy elantoon, joka lienee elää-verbin johdos, tai joku muu, sanokaa viisaammat. -nto -päätettä siinä kuitenkin on ihan selvästi. Sanan alku puolestaan viittaa Relaamiseen, joka on slangahtava sana relaxationista, rentoutumisesta. Se vierasmaalaisuus on sanan huono puoli. Relanto on kuitenkin oivaltava, sehän istuu suomalaiseen suuhun ihan mukavasti. Kiinnitin myös huomiota pakettiauton laadukkaaseen  teippaukseen. Omassa autossani teipit ovat pettäneet ja ne pitäisi uusia.

Kyseinen firma siis ajelee pakettiautolla ja on tehnyt relaamisesta itselleen elannon, relannon, kiinnostaisi vain tietää, mikä se ansaintalogiikka on. En kuitenkaan kookleta.

Tai sitten se on re-lanto -tyyppisesti lannon uudelleensuorittamista, oisko niin että ensimmäinen lanto ei ole onnistunut. Onko tämä sitä sonnittamista, mistä sanassakin sanotaan jotain? Lanto, hmmm...

En kookleta.

S.

Turun paras Pizzeria

Eilen purjeilimme. Vielä autoon hypätessäni luulin, että naapurini vene on jonkin sortin moottorivene. Olihan se, mutta purjeilla me mentiin. Viittä solmua kuulemma suunnilleen.

Raikas ulkoilma sai minut univelkaiseksi, sillä en nukkunut tarpeeksi. Aamulla heräsin, ja huomasin että tukkani on niin pitkä että sitä pitää kammata, muuten ei kunnian kukko laula. Matkalla otin Annan kyytiin ja juteltiin koko matka ja lopussa juttu oli rekkakuskeissa, joilla voi olla puheripuli kun saavat jonkun kyytiläisen, kun yleensä eivät saa kyytiläisiä. Ja sitten tuon kyytiläiseni pitikin jäädä pois kyydistä, ja minun piti lopettaa puhuminen.

Töissä tapasin miehen, jonka vaimo oli vainoharhainen. Päivät meni kuulemma hyvin, mutta yöllä hän alkoi syytellä, että hän myrkyttää tai aikoo myrkyttää hänet, ja päästää kuulemma murtovarkaita yöllä sisään. "Pirullinen sairaus", mies totesi parikin kertaa. Mies oli valmis merkittäviin peliliikkeisiin rauhoittaakseen arkensa ja elämänsä. "Kun on viiskytkaks vuotta ollu naimisissa niin ei viittis ruveta eroomaan."

Muistin aikana todettakoon sellainenkin, että puoliooppera on ihan oikeasti olemassa oleva asia. Tämän ohjelman aluksi soi puoliooppera, ja hyvin soikin. Kuuntelkaa. Kuunnelkaa myös, miten kuuluttaja lausuu säveltäjä Henry Purcellin nimen.

Töissä lopulta join halpaa kahvia ja teetä, koska påtåren bjuder vi på. Tapasin myös Arin, koska Ari oli siinä lähellä kun soitin hänelle ja hän päätti tulla juomaan samaa kahvia. Ari oli tavannut sairaan vaarini juuri ennen hänen kuolemaansa. Kun tänä keväänä on molemmat isoisäni kuolleet, voin todeta, että olen suurta sukua, monellakin eri tavalla. Vaari tosin oli kuulemma kuihtunut kuolemansa edellä, sairaille ja vanhoille voi käydä niin vaikka ison ja terveen miehen nähdessään sitä voi olla vaikea uskoa.

Illalla en päässytkään töistä kotiin. Menin odottamaan kotiinpääsyä naapurin pizzeriaan, joka on Turun paras pizzeria siksi koska siellä on Jussi, sissi-jussiksi kai häntä voisi kutsua vaikkei ruumiin vartalo sissin ominaisuuksiin viittaakaan. Jussi on Irakista. Jussi kysyy aina kun menen sinne käymään että onko minulla nälkä.

S.

Oiva tarhuri

Kun oleilee tikapuilla korkealla tai suhteessa tikapuiden huteruuteen korkealla ja poimii kirsikkaa, tulee mieleen yhtä ja toista. Ensinnäkin, eipä ole tullut poimittua kirsikkaa. Kuten meillä täällä hyvin tiedetään, kirsikat menivät edelliskesänä niin sanotusti parempiin suihin. Milläköhän mittarilla joku voi sanoa jotain suuta paremmaksi kuin jotain toista? Minun suussa on yhtä ja toista poikkeamaa, hampaista nyt mainitakseni vain, niin olivat lapsena ollessani yhdessä sumpussa kitalaessa sikäli kun siinä nyt sattui olemaan kiinteää kudosta johon hampaan on mahdollista tarttua. Nyt ollaan jo toisessa asennossa. Linnun suu on erilainen ja sen pitää tehdä toisenlaisia juttuja. Vaikea sanoa, kumpi on parempi suu kirsikan syömiseen. Ainakin linnuilla se kirsikan poimiminen sujuu paremmin. Tai sitten se vaan näyttää siltä. Poimivat helpon näköisesti viime kesänä joka ainoan marjan mutta oikeasti olivat koko touhuun itse ihan kypsiä. Tänä vuonna sitten porukalla päättivät, että ääh, antaa olla. Eläinten yhdessä touhuamisen ja ajattelemisen kuvitteleminen, mitä tämä tässä par´aikaa on ja edustaa, on hupia ja tuo mieleen Veikko Huovisen, joka on tätä lajia harrastanut eräänkin kerran. Lemmikkieläin -niminen kirja on muuten sellainen, jossa ihminen jää vapaaehtoisesti toisen ihmisen lemmikiksi. Sitten Ympäristöministeriö -nimisessä novellettikokoelmassa on tarina miehestä, joka ruokkii variksia. Se loppuu kaihoisasti ja on hupaisa.

Kirsikkatikkailla ajattelin, että nyt jos tulisi joku käymään niin olisi mukava jutella niin että itse saisin olla täällä tikkailla ja puhua pälpätellä vieraalle mitä sattuu, ja vieras olisi alhaalla kädet puuskassa tai taskussa tai pahimmassa tapauksessa ristissä niskan takana ja kitapurjeet lepattaen puhuisi minulle asioitaan tai muitten asioita, monestihan sitä saa puhuttavaa ihan muittenkin asioista, ja toisinaan sillä tavalla voi välttää tietoisestikin omista asioista puhumista, ainakin jos omat asiat on kipeitä tai jos niitä ei ole. Muuan viisas mies kerran sanoi minulle että se on arvokasta hänen mielestä jos kysyy, että "mitä sinä ajattelet tästä". Sen kysymyksen voi ihan hyvin esittää tikkailta tai niitten läheisyydestä. Sillä tavalla se aika mukavasti vierähtäisi, sitähän me ihmiset koko ajan teemme, vieritämme aikaa eteenpäin, kuka milläkin tavalla. Jarrutellen, sysien lykkien työntäen. Lapsuus menee omalla painollaan, sitten alkaa ankara alamäki jossa mennään eikä meinata, ja kun vanhuus tulee, kenelle milläkin tavalla mutta kenelläkään ei ilmeisesti yksin (muuan humoristi ilmoitti että jos hän päätyy naimisiin, niin kutsukorttiin kirjoitetaan, että "vanhuus ei tullutkaan yksin") niin sitten katsellaan taakse, että jos ja kun ja voi voi ja sitä ja tätä ja tuossakin mutkassa tultiin niin kovaa vaikka olisi ollut ja mennyt ja tuotakin olisi voinut jäädä ihastelemaan ja ja ja.

Linnun suu tosin on likaisempi kuin ihmisellä, vaikka en ole koskaan maistanut sitä enkä muutenkaan tutkinut, mutta niinhän sitä aina sanotaan, ja sehän riittää. Lapsi kun olin, siis ihan oikea lapsi, niin löysin hiiren. Oisko tuo ollut loukussa, muistaakseni. Otin hännästä kiinni ja vein naapuriin ihmeteltäväksi. Minulle tehtiin suurin kirjaimin selväksi, että hiiren häntä on se kaikkein likaisin paikka. En muista että olisin sen jälkeen koskenut hiiren häntään, jos kohta en minä sitä häntää ja siihen koskemista nyt isommin pelkääkään. Mutta eipä vain ole tullut kosketeltua.

Rouva laittoi tänään minulle viestin, jossa oli myönteisiä asioita ja muutama muistettava asia. Yks oli, että pidä sairasta tyttöä mieluummin sylissä kuin poimit marjoja. Näin tapahtui joo. Tyttö nukahti melko ajoissa ja marjanpoiminta sai jatkua. Myönteinen viesti päättyi kehotukseen olla poimimatta punaisia viinimarjoja kun niistä tulee mehua ja ei hän kuitenkaan ehdi tässä mehua ruveta tekemään. Ihan niin kuin rouveli olisi talon ainoa mehuntekijä. 

S.

PS. Tuli muuten mieleeni kevät, jolloin elin hetken, jolloin luovutin puhelimeni pois ja poistin siitä 2874 tekstiviestiä. Ennen kuin poistin viestit luin niitä selaillen elikkä kursiivisesti, ja totesin, että yhdellä ihmisellä on yhdenlaisia viestejä ja toisella toisenlaisia, ja eläköön elämän rikkaus. Rouvelilta oli tullut ylivoimaisesti eniten, ja ne olivat monimuotoisia kaikkinensa. Hyviä viestejä kaikki, jokainen omalla tavallaan.