Kun pitäisi kirjoittaa muuta niin tulee kirjoitettua puuta heinää

Heräsin aikaisin ja lähdin silti 20 minuuttia myöhässä. Matkalla Poriin söin lihapullia ja mustikkakeittoa. Sain muuten totisen oloisen työkaverini nauramaan kun kerroin, mitä matkalla söin. Sain palautetta ripeydestäni (!). Palatessani piipahdin Lutulla kahvilla. Ostin omituisen makuisia tuulihattuja. Lutulle mainostin proosarunokirjaa, mutten antanut lainaan. Siinä on muun muassa seuraavaa, osin yli ymmärryksen menevää mutta hyvin kirkasta ja kaunista tekstiä:

"Ajattelu muuttuu kirjoitukseksi, kirjoitus muuttuu ajatteluksi. Ihmiset ilmeineen ja eleineen näyttäytyvät hyvin paljaina. Mikä tahansa momentti: täydellinen kirja. Eikö ihminen ole syntynyt ristiriidoista?

 Ikkunasta näkyy pitkä silta. Talven vaaleus, himmeä harmaus - melkein sinistä. Vesi, taivas ja silta ovat yhtä. Kaari, neste ja sumu. Ilma on kostea muttei sateinen. Illan kuori on avautunut. Haluaisin haihtua tuohon näkymään. Haluaisin muuttua sumuksi, hiljalleen haihtua mereen.

 Ikkunat ovat valtavat. Meri liikkuu ikkunoita vasten. Ilman kosteus imeytyy niiden läpi. Kulmia. Suoraviivaisia linjoja. Sisätilan geometria ja kovuus. Tähän rakennukseen kerääntyneiden ihmisten radat, suhteet ja tehtävät. Heidän vaatteidensa pehmeys. Ihojensa samankaltaisuus.

 Miten ihmiset kannattelevat itseään? Miten he liikkuvat ja miksi poikkeus ilmaantuu? Ohikulkeva mies keskittyy rintaansa kävellessään. Rinta on kävelyn keskus. Kädet ovat pitkät ja arvatenkin raskaat, mutta hän jarruttaa niiden liikettä, josta raskauden vaikutelma oikeastaan syntyy. Kädet liikkuvat vain vähän ja viiveellä - hän antaa tilaa rinnalleen. Hän ei ole jäykkä, mutta kävely on tiedostettua. Miehellä on nopea rytmi. Leuka osoittaa hiukan yläviistoon. Mies ei vaikuta varsinaisesti ylimieliseltä vaan sellaiselta, joka nauttii ruumiistaan ja tehtävistään. Hän tietää tulevansa nähdyksi."

Maria Matinmikon uudesta Valkoinen:sta. Viihdyttävä merkillisellä tavalla.

Lutu antoi minulle lainaan toisenlaisen kirjan. Luin sitä 40 sivua ennen kuin olin kotona. En ole aiemmin lukenut Italo Calvinon kirjoja, mutta tämä ei voi jäädä tähän, Marcovaldoon. Uskomatonta tekstiä, humoristista ja hauskaa muttei älytöntä sanan varsinaisessa mielessä, kuten oli vaikka Pauli Kohelo. Nauroin siis Kohelolle kovasti ja tyylittömästi, typerästikin kai, mutta tälle nauroin ihaillen. Että joku tällaistakin, että näin voi todellisuutta kuvata. Kirjasessa on siis perheenisä Marcovaldo, joka elää eri vuodenajoissa, ja eri vuodenaikoina tapahtuu erilaisia asioita. Luvut ovat kuin novelleja.

Toisessa luvussa Marcovaldo alkaa haaveilla yöpymisestä puistossa. En osaa eikä ole mitään järkeä siinä että edes yrittäisin kuvata koko juttua, mutta katkelma. Marcovaldo siis aikoo viettää yön tietyllä penkillä. Se on varattu - rakastavaisille.

"Raikasta ja rauhallista siellä oli mutta penkki ei ollut vapaa. Sillä istui kaksi rakastavaista jotka katsoivat toisiaan silmiin. Marcovaldo vetäytyi hienovaraisesti pois. "On myöhäistä", hän ajatteli, "eivät kai he vietä koko yötä ulkona penkillä! He lopettavat kuhertelunsa!"

Mutta he eivät ollenkaan kuherrelleet: he riitelivät. Ja kahden rakastavaisen riidasta ei voi koskaan sanoa milloin se tulee loppumaan.

Mies sanoi: "Mutta etkö myönnä että kun sanoit sen minkä sanoit, tiesit että pahoittaisit mieleni etkä tekisi minua onnelliseksi niin kuin teeskentelit luulevasi?"

Marcovaldo käsitti että se tulisi kestämään kauan.

"En, minä en myönnä", nainen vastasi, ja Marcovaldo oli jo odottanutkin sitä.

"Mikset myönnä?"

"Minä en myönnä koskaan!"

Voi, Marcovaldo ajatteli. Tyyny tiukasti kainalossa hän lähti kävelykierrokselle. Hän meni katsomaan kuuta, joka oli täysi, suurena puiden ja kattojen yllä. Hän palasi penkin luo, kiersi vähän kauempaa ettei olisi häirinnyt heitä mutta pohjimmiltaan hän toivoi että ärsyttäisi heitä hiukan ja saisi heidät lähtemään. Mutta he olivat vaipuneet liian kiihkeään väittelyyn huomatakseen hänet.

"No, myönnätkö?"

"En, en, minä en alkuunkaan myönnä."

"Mutta entä jos myöntäisit?"

"Jos myöntäisinkin, en myöntäisi sitä minkä haluaisit minun myöntävän!"

Marcovaldo kääntyi katsomaan kuuta, sitten hän meni katsomaan liikennevaloja jotka olivat vähän kauempana. Ne vilkuttivat keltaista, keltaista, keltaista, syttyivät jatkuvasti uudestaan ja uudestaan. Marcovaldo vertasi kuuta ja liikennevaloja. Kuun salaperäistä kelmeyttä, keltainen sekin, mutta oikeastaan sininenkin, ja liikennevalojen rumaa, arkista keltaista. Ja aivan rauhallisena kuu säteili kiireettömästi valoaan; silloin tällöin sen raidoittivat ohuet pilvenriekaleet, joiden se majesteetillisesti salli laskeutua hartioilleen; ja liikennevalot aina tuossa syttyivät ja sammuivat, syttyivät ja sammuivat hengästyneinä, valheellisen vilkkaina, väsyneinä ja orjuutettuina.

Hän palasi katsomaan oliko tyttö myöntänyt: mitä vielä, hän ei myöntänyt, sitä paitsi se, joka ei myöntänyt, ei ollut enää tyttö vaan poika. Tilanne oli täysin muuttunut, ja tyttö sanoi nyt pojalle "No myönnätkö?" ja poika sanoi "en". Näin kului puoli tuntia. Lopulta poika myönsi, tai tyttö, oli miten oli, Marcovaldo näki heidän nousevan ja lähtevän pois käsi kädessä.

Hän riensi penkille, heittäytyi pitkäkseen, mutta sillä välin, odotuksen aikana, hän oli kadottanut jotain kyvystään tuntea raikkautta jonka oli odottanut tapaavansa siellä, eikä hän enää muistanut kotinsa sänkyäkään niin kovaksi. Mutta nämä olivat pikkujuttuja, hänen päätöksensä nauttia yöstä ulkosalla oli luja. Hän painoi päänsä tyynylle, ja valmistautui uneen, sellaiseen uneen jollaiseen hän ei aikoihin ollut tottunut."

Italo Calvino: Marcovaldo eli Vuodenajat kaupungissa.

S.

Pitkä kirjoitus lyhyestä päivästä

Tekstuaalinen valinta: Minun päiväni alkakoon kymmenestä. Olin siinä vaiheessa käsi pitkäripaisessa, nimittäin Messukeskuksen itäovessa, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Sitä ennen olin nähnyt naisen odottelevan kanssani oven avautumista kädessään yksi ylimääräinen ilmaislippu, jota hän turhaan tyrkytti ystävälleen. Yleensä olen nopea näissä tilanteissa, mutta nyt olin ehkä kohmeessa tai yllättynyt siitä, että olen tässä ja elämä on nyt näin. Ja siinä samassa nainen oli jo tarjonnut lippua perheelle, johon kuului isä äiti ja kaksi poikaa. Toinen heistä kiipeili ovenkahvassa. Perhe ilahtui tietysti ilmaislipusta ja säästöstä. Olisin minäkin ilahtunut, nyt piti ilo repiä jostain muualta.

Viime vuonna pääsin kirjamessuille ensimmäistä kertaa. Sattumalta päädyin tuolloin kuuntelemaan Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaiden yhteishaastattelua. Pidin tapahtumasta kovasti silloin, ja yritin päästä kuuntelemaan sitä tänäkin vuonna. Pääsin, vahingossa. Tähtäsin messukäyntiäni kauan lauantaille, mutta osuin lopulta sunnuntaihin. Sieltä sunnuntailta se haastattelukin sitten löytyi.

Haastattelijoina olivat taas Sanna Kangasniemi ja Esa Mäkinen, nuoria kirjallisuustoimittajia molemmat. Mäkisen tyyli vetää keskusteluja on minulle tutumpaa, Kangasniemi tosin paransi viime vuodesta juoksuaan kuin sika juoksuaan. Ehdokkaita oli kymmenen, eikä kukaan ollut muita päätä pidempi, vaikka joidenkin kanssa olisin mielelläni jatkanut juttelua. Jotenkin siinä oli sellainen ryysis vain, etten minä oikein tykkää mennä sinne sitten muiden joukkoon repimään ihmisiä hihasta, että hei, huomaaks mutki. Toisen tilaisuuden jälkeen odotin vastoin luontoani kauan vuoroa päästä Martti Anhavan pakeille, mutta epäonnistuin. Minua ennen ehti nainen, jolla oli gestiikasta päätellen painavaa asiaa. En ivaa.

Ehdokkaille esitettiin yksi yhteinen kysymys, jolle nyt voisi lempeästi hymyilläkin: "Miten kerrot kolmella virkkeellä kirjastasi läheiselle ystävällesi, jota et ole tavannut kymmeneen vuoteen?" Se on äkkiä kun hyväkin ystävyys haalenee jos ei kymmeneen vuoteen tapaa. Ajattelinkin, että pidän esikoiskirjailijoihin tuntumaa niin ettei ystävyys pääse väljehtymään. Että jos heitä aina kerran vuodessa tapaisin. On jotenkin hyvä nähdä niin heterogeeninen joukko ihmisiä, joilla kaikilla on sanottavansa, ja lähestulkoon kaikkien jännitys on nähtävissä ja koettavissa, kas kun puhujan naama heijastetaan isosti valkokankaalle heti lavan yläpuolelle. Sehän on selvää, että kuulijan sympatiat ovat jännittäjän puolella, siitä Kangasniemikin fiksusti muistutti.

Roope Lipastiakin jännitti. Minusta tuntuu, että hän puhui humorismistaan vähän liian pakonomaisesti, eikä sille löytynyt oikein luontaista sijaa. Uskon kuitenkin, että kirja (Rajanaapuri, romaani) on hyvä. Ehkä sitä huumoriakin voi sitten pohtia vähän vapaammin, kun on kirjan kanssa kahden, eikä kukaan yritä selittää sitä auki tai kiinni. Lisäksi kummeksun, miksi Lipastia kutsutaan esikoiskirjailijaksi vaikka hän on julkaissut jo monta lastenkirjaa.

Jarmo Ihalainen oli myös asiallinen mies. Hän oli kirjoittanut kirjan (Perheestä ja alastomana juoksemisesta, romaani) perheestä ja alastomana juoksemisesta. Romaanin lähtölaukauksena oli, jos oikein ymmärsin, ollut osaltaan sama ajatus, jonka tunnustan itsekin joskus ajatelleeni: Millaisen elämän  elää ihminen, joka päätyy hankkimaan näyttävän huvilan merinäköalapaikalta? Ihalainen pohtii kuulemma romaanissaan naisia. 

Aki Ollikainen jännitti kanski. Hän sanoi, että mikrofooni tärisee, mutta kun oli sen sanonut, niin en minä ajatellut sen jälkeen hänen jännittämistään. Toimittaja kyseli häneltä romaanin (Nälkävuosi) henkilöhahmoista ja nälästä, jotka olivat ilmeisesti molemmat hyvin kuvattuja. Kuulemma mielikuvituksen varassa mentiin. Haastattelija oli selvästi sympatioineen monen kurjuudessa elävän romaanihahmon puolella, hahmojen, jotka kirjassa menehtyvät. Hän kysyi kirjailijan tunnesidettä hahmoihinsa. Vastaus oli taas hyvä: "Niin, minähän ne olisin voinut pelastaa jos olisin halunnut."

Asko Jaakonaho oli nuori mies, ja puolusti historiallista romaaniaan kuin aikamies. Hän teki hienoja havaintoja ajasta, menneestä ja nykyisestä. Romaani (Onnemme tiellä) kertoo Lapuan liikkeestä ja poliittisesta murhasta. Jaakonaho puhui ääri-ideologioista, jollaiseksi Lapuan liikeen luki. "Siihen kuului sen ajan vaikutusvaltaista väkeä. Nykyään äärioikeisto on enemmän sellaista reppana-porukkaa". Pahoitteluni, että siteeraan muistinvaraisesti tuon, mutta tähän suuntaan hän puheli. Kirjan aineistona hän käytti mm. karjanhoito-oppaita 30-luvulta. Kaikkeen sitä.

Matias Riikonen on nuori runoilija (Nelisiipinen lokki). Viime vuonna lavalla oli nuori runoilija, joka jotenkin ujosteli esiintymistään. Saattoi Riikonenkin ujostella, mutta vastaukset olivat kyllä ihan mykistävän hyviä, paitsi ettei mykistävän. Takanani istunut muuannen nousukiitoisen kirjailijan seurue palkitsi Riikosen sympaattisen esiintymisen paitsi raikuvilla väliaplodeilla, myös lukuisilla heleillä naurunrimpsatuksilla. Meni kyllä oikeaan osoitteeseen, ei siinä mitään. Kirjan tiivistystä virkkeiksi hän kommentoi jotenkin tähän malliin: "No, yleisölle ehkä voisin sen tiivistää, ystävän kanssa puhuisin jostain tärkeämmästä." Nuorukaisen puheessa oli jotain lapsen sulokkuutta, sanoisin, siihen peilaten hänen ajatuksensa ravistelivat! Toimittaja mainitsi runoteoksen henkilöhahmojen minuuden ohuuden. "Ei niissä ole minuuden kerrostumia, mutta jotenkin silti symppaan niitä, ihan samalla tavalla kuin voin sympata mummoa, jonka näen kadulla, vaikken tunnekaan häntä ja näen vain pintakerroksen." (Taas osin vapaata muistelua sitaateissa). Lokeistakin häneltä kysyttiin, niitä kun lentää kirjassa kuulemma siellä ja täällä. "Minun suhteellani lokkeihin ei ole mitään tekemistä tämän kirjan kanssa. Mutta sellainen asia meitä yhdistää, että me molemmat tykätään pullasta. Lokit vain ovat ovelampia kuin minä." Tässäkin oli varmaan jotain muuta, mutta yritän tässä nyt merkkejä säästämättä selittää, että se kaveri siellä lavalla puhui kuin itsekseen eikä suostunut tanssitettavaksi noin vain, vaikka vastasikin tavallaan kaikkeen, mitä kysyttiin. Paitsi ettei vastannut, seuraavaan: Onko nämä lokit kuvauksia jostain yhteisöön kuulumisesta? Mies oli kaksi sekuntia hiljaa ja kysyi takaisin: Mitä mieltä sä ite oot? Hytkyin kyllä aina silloin tällöin tuolissani. Kun toimittaja ei päästänyt häntä, mies puuskahti: "Ensin mun pitää kirjoittaa tämä kirja ja sitten vielä tulkita se." Puuskahdus on voimakas sana tilannetta kuvaamaan. Hänellä oli, kuten sanoin, aika hiljainen ja pyöreä ääni.

Jyrki Heino (Kellari, romaani) istui runoilijan vieressä. Heino on biokemian professori täällä Turussa. Hänen juttunsa on historiallinen dekkari. Juttua kehuttiin Hesarissa aika paljon, ja esikuvia on haettava lähinnä ulkomailta (Välimainos, Virolaisen Indrek Harglan Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus kuulosti mielenkiintoiselta, jos joskus vielä luen dekkarin, niin ehkä se on Ruusun nimen jälkeen tämä...) mikä kuulostaa hyvältä.

Maria Matinmikko oli hyvä puhumaan. Hänkin jännitti vähän, mutta valloitti kyllä myös. Aistin jonkun avoimuuden ja vilpittömyyden, mutta samalla tuli tunne, että hänellä on tunne runoilunsa (Valkoinen) oikeutuksesta. Ei, tästä virkkeestä ei saanut mitään selvää. Enkä minä niitä Matinmikon runojakaan ole lukenut, vielä. Korjaan asian. Niissä väikkyy teemana valkoinen, josta puhuttaessa pieni puna nousi hänen vaaleille poskilleen. Matinmikolla oli myös paljon hyviä vastauksia, kirkkaita ja valkoisia. Mitä runous voi tehdä maailmalle? "Kaataa seiniä pään sisällä. Sirkka Turkka on kaatanut seiniä pääni sisällä." Myönnän, hänen hihaansa olisin halunnut repäistä.

Matti Kangaskoski (Tältä sinusta nyt tuntuu, runoja) kirjoitti runoja, joissa on kyse "yrityksetä kurkottaa kohti sinää". Esa Mäkinen kehui runoja "hankaliksi". Kangaskoski on kirjallisuudentutkija ja veti settinsä hyvin.

Veera Antsalo (Sähkökatkoksen aikaan, runoja) vastasi rehellisesti "en tiedä" tai ainakin sinne päin, kun häneltä kysyttiin liian vaikeita.

Ville Ropponen oli porukan ainoa esseisti. Hän puolusti tarmokkaasti esseistin oikeutta olla kärkevä. Mäkisen heittämän hyväntahtoisen kritiikin hän tuomisti kärjistetyksi, ja, aivan oikein, huomautti ettei varsinaisesti sano teksteissään kaipaavansa Alkukotiin (näin Mäkinen tosiaan provosoi). Esseitä pitäisi kaikkien kirjoittaa, vaikka kukaan ei tietysti kirjoita niitä yhtä hyvin kuin Veijo Meri.

Kaikki panelistit olivat fiksuja ja käyttäytyivät hyvin. Viime vuodelta muistan jotain muuta. Olisin mielelläni jatkanut ja osallistunut keskusteluihin, mutten tietenkään ollut lukenut yhtään teoksista. Ainahan sitä voi lämpimikseen puhua kuitenkin.

Lähdin kulkemaan. Löysin antikvariaatit, niitä oli monta, mutten Mannerkorpea enkä puuttuvia Hyryjä. Ihmisiä purjehti sinne ja tänne. Hyllyjen takaa tuli ihminen, jota katsoin häpeilemättä silmiin. Kun olin ohittanut hänet, tiesin, kenen silmiä olin katsellut.

S.

Skistestfiik

Mies luki kolme Skistefstiikin kirjaa. Jos olisi lukenut muutaman lisää, olisi oppinut lausumaan kirjailijan nimen varmaan vieläkin paremmin. Tai kukapa tietää, jos lakipiste vain saavutettiin kolmella kirjalla. Minä en ole lukenut yhtäkään hänen kirjaansa. Sen verran, että tavallaan niinku S. oli mun ex-esimies, vaikkei tietysti ollut lähelläkään. Mutta näin minä hänet kerran Oulun kauppahallissa istumassa kahvikupin ääressä. Ajattelin, että siinä istuu ja turisee kaverin kanssa, kirjat myyvät ja rahaa kilisee tilille eikä tartte juosta hommissa kaheksasta viiteen vaan voi juosta kauppahallin kahviossa. Kunnes tulee vaksi ja sanoo että hei, täällä sisällä ei pojat juosta.

EM kertoi joskus S:n kirjoitusrosessin alkuvaiheista. Se oli salaisensorttista. Kolme kirjaa lukenut mies kertoi minulle, että kirjoissa on merta joka on symboli jollekin, mutten muista enää mille. Kai milloin millekin. Minä liitän S:iin Haukiputaan ja Kellonlahden, ja kai ajattelin häntä silloin kun kävin Kellonlahdella viimeksi, kolme neljä kesää sitten. Veneenkuljetusalan ammattilainen Sami Seliö oli siellä viihdyttämässä meitä hänen sidosryhmäläisiään, ja minäkin pääsin hänen veneensä kyytiin. Se oli F1-vene, ja kyyti oli sellaista, ettei sitä oikeastaan voi kenellekään selittää. Kellonlahti oli tyyni kuin ärsytetty etana (Kuuntelin Pauli Kohelon kirjan Ohessa tilinumeroni, ja hekottelin halki opuksen niille kehnoille kielikuville, ja lopussa ajattelin, että tulipahan naurettua, mutta ei kai tässä mitään muuta hyvää ollut. Että jos näitä ei yhtenään kuuntele, niin silloin tällöin voi kuunnella ja nauraa ja lukea tai kuunnella sitten jotain vähän järkevämpää.) ja lokit lilluivat paahteisella merenpinnalla toimettomina. Ne olivat ensin kaukana, kunnes yhtäkkiä näin, että olimme heidän keskellään. Vene meni kahtasataa, lokkiparat eivät ehtineet edes suunnitella lentoonlähtöä kun olimme jo heidän keskellään. Jos ymmärsin oikein, lokkiruumiita ei kuitenkaan tullut.

Mutta mutka tuli. En ymmärrä vieläkään, miten sellainen vene voi tehdä 90 asteen mutkan vasemmalle sellaisessa vauhdissa niin, ettei vene kippaa kyljelleen. Valitettavasti näin kuitenkin tapahtui. Löin pääni veneen lasikupuun, josta on tarkoitus katsoa ulos. Pääni oli tarpeeksi painava ilman sitä painavaa kypärääkin, kypärän kanssa edellytykseni pitää päätä paikallaan olivat entistä heikommat. Olisi se veneenkuljetusalan ammattilainen voinut hihkaista, että hei, pitele päätäs, me käännytään. Mutkat ja vauhti olivat muutenkin minulle liikaa. Muistan, kun nousin veneestä ja sanoin laiturilla nauravalle kollegalleni: Voin pahoin.

S.

Minä ja poika

Ostin litrahkon kanelia. Ostin, vaikka joulun alla luin, että pienessäkin määrässä kanelia on pieni määrä myrkkyä. Samassa jutussa kerrottiin, että jos myrkyn ottaa pois, makukin häviää. Totesin, etten muuta tämän takia kanelinkulutustottumuksia. Optimisti voi tosin olla taakka jollekin, mutta ajattelen usein, ettei minulle käy mitään vaikka jollekin kävisikin.

Kanelia ostin, koska kaneli oli loppu. Se loppuu helposti, vaikka ennenkin olen ostanut sitä paljon kerrallaan. Sitä sekoitetaan sokeriin ja sekoitusta ripotellaan puuron päälle. Puurossa on hyvin tärkeää olla manteli. Keskimmäinen penää mantelia kaikkiin valkoisiin puuroihin. Hän iloitsee suunnattomasti jos saa mantelin itselleen ja on tekemisissä, että saan hänet rauhoitettua, kun manteli löytyy kaverin lautaselta.

Kerran kysyin Ullalta, se hänen nimensä muistaakseni oli, (Oulun yliopiston erään ruokalan lyhyttukkainen rempseä kokki-kasööritär) että onko EU antanut direktiiviä siitä, missä suhteessa sokeri ja kaneli on sekoitettava. Kuulemma sai laittaa ihan oman maun mukaan molempia. Tämä mielessäni kippasin kanelia metalliastian pohjalle niin, että puoliväli ylittyi. Sokeria mahtui tämän jälkeen runsas kolmannes. Sekoittuessaan aineen tilavuus vähän muuttuu, niin minä ajattelin, mutta säästin sekoittamisen tuonnemmaksi. Katsoin valkoista sokerikukkulaa tietoisena siitä, että alla on aika paljon kanelia. Siellä se purkki odottaa tälläkin hetkellä sekoittajaansa. Saa tulla sekoittelemaan.

Keskimmäinen touhottaa aina jaloissa jos teen keittiössä jotain. Kun teen. Nyt innostui tekemään oman seoksensa. Annoin luvan, sillä näen hyvin läheltä hyvin, miten hän ilahtuu kun saa tehdä. (Viimeksi hän sai minulta luvan tehdä "koritteekki" veden ja jauhon sekoitusta. Epäselväksi jäi, mitä oli tarkoitus koristaa. Pöydältä kuppi sittemmin löytyi.) Sanoin, että tee pieni annos, pikkulusikalla otat kanelia varovasti. Hän otti pikkulusikalla, mutta oli ilmeisesti innoissaan ja osa kanelista lankesi valkeuttaan hohtavalle lattiallemme. Etsin imuria, mutta se ei ollut siellä mistä sitä hain, ja päädyin ottamaan syhvelin ja harjan. Lakasin kanelin pojan varpailta, ja se lähti sukista yllättävän hyvin. En uskonut kuitenkaan saavani kanelia lattialankulta syhvelin kyytiin, ja päädyin suosiolla lakaisemaan ruskean jauhon lattialankkujen väliin. Siellä tuottaa jauho iloa ja hajua meille pitkälle syksyyn.

S.

Isä, äiti ja poika olivat viikonlopun täällä.  Kotimatkalla Eivori oli täynnä Utöstä palaavia bongareita - helsinkiläisiä. Mietin, mitä ihmettä neljäntoista asukkaan Aspössä mahdettaisiin ajatella helsinkiläisistä tai mitä aspölainen ajattelisi jos joutuisi Helsinkiin.

Kiitos T kameran lainasta.

K.

Ohiammuttujen talo

Kävin tänään ohiammuttujen taloissa. Rakennusryväs, jonne sodan jälkeen ohjattiin hengissä selviytyneet. Moni kuoli, mutta hengissä selviytyneet pääsivät ohiammuttujen taloon. Nyt sen talon ammoisista ohiammutuista tuskin on ketään jäljellä, ainakaan eivät siellä enää asu.

Nyt siellä asuu ohiampuneita. Sen aistii vaikka ja mistä. En luettele kaikkia asioita, mutta esimerkiksi isännöitsijöiden jättämät viestit taloyhtiön julkisilla seinämillä puhuvat paljon. Niiden sävy voi olla todella monenmoinen. Olen käynyt paljon sellaisissakin taloissa, joissa asuu oviensa takana napakympin ampuneita. Niiden talojen ilmoitustauluilla puhutaan, jos nyt ei ihan enkelten kielillä, niin kauniisti kuitenkin.

Isännöitsijöiden ja talonmiesten lisäksi ohiammuttujen talossa äänivaltaa käyttävät tietysti vuokra-asukkaat. Yksi sellainen istui luhtitalonsa keskimmäisellä terassiparvikäytävällä, luhdilla(?). Terassilla, siis julkisessa tilassa, oli televisio ja toimettoman näköinen puinen yöpöydänkaltainen (neljä n-päätteistä sanaa peräkkäin, se alkaa jo tuntua suussa). Mies poltti tupakkaa. ja istui hyljätyn telekkarin päällä. Ovi oli auki niin, että minulle näkyi ovikyltti ja sen takaa miehen sivuprofiilia. Ristiselkä taisi olla oven takana piilossa, mutta näin miehestä suurimman osan.

Joku tai jokin tuli ovensuuhun huoneistosta. Mies sanoi hänelle hyvin rumasti ja hyvin laiskasti, sadatellen turpeasti, että ala painua siitä sisälle. Ilmeisesti tämä, jolle puhuttiin, alkoi painua, sillä hänelle ei tarvinut sanoa kahta kertaa. En minäkään olisi kahta kertaa jäänyt kuuntelemaan sellaista puhetta, mutta kun siinä jouduin aikaani kuluttamaan, niin pääsin osalliseksi. Onneksi ovi oli auki minuun päin, enkä tullut koskaan tietämään, oliko miehen puheen kohde ihminen vai eläin. Voin jättää sen asian avoimeksi, tai toivoa hiljaa, että hän puhui vaikkapa kaniinille. Jokin pieni se oli, sen minä tiedän, sillä hän ei katsonut kovin korkealle kääntäessään päätään ovea päin. Surullista siinä oli ehkä se, että mies ei ylipäänsä vaivautunut katsomaan tuota otusta, joka ovesta tuli. Pää vähän kääntyi vain. Ehkä hänellä oli niskanikamat huonossa kunnossa. Elämä otti varmasti lujille. Pitäisi varmasti ymmärtää. Mutta kuinka pitkälle pitäisi? Ja entä se otus, kaniini? Sen elämä?

S.

Onnen murusia?

Jouduin töissä hankalaan tilanteeseen. En ollut siihen itse syypää, ei liioin työtoverini eivätkä varsinkaan ne tanskalaiset, jotka kolme tuntia istuivat toimistossani ja odottivat tietoa siitä, missä he seuraavan yönsä viettävät. Olin katkeamispisteessä illalla kuuden maissa soitellessani ja selvitellessäni asiaa kotoani huutavien lasten keskeltä huonolla englannilla koko ajan vaihtuville asiakaspalvelijoille, joilla heilläkin tuntui keskenään olevan erilaista tietoa ja ymmärrystä. Viimeiselle puhelukumppanille puhuessani kuulostin epäilemättä itkukurkkuiselta. Hänen englantinsa oli kaunista, mutta olin väsynyt ja omani oli tahmeaa, ja jouduin hänenkin sanomisiaan pyytämään uudestaan. "Vaan siniseks muuttuu harmaa harmaa harmaa" sain todeta seuraavana aamuna. Tanskalaisperhe tapasi minut, tyytyi vähään ja ymmärsi, että olin oikeasti ponnistellut ongelman ratkaisemiseksi. Kun lähdin heidän luotaan viimeisen kerran, perheen pää kätteli minua ja sanoi, että olen hyvin ystävällinen. Minä sanoin että kiitos, vaikka yleensä olisin sanonut että enkä ole.

Samalle päivälle sattui, ennen tuon ongelman ratkeamista, pieni onnettomuus. Laatikollinen kamaa kaatui asfaltille. Joukossa oli 15 lautasta, joista viisi meni rikki. Posliinisiruja keräillessäni joku nainen kulki ohi, ja halusi osoittaa myötätuntoa (ilmeisesti) ja kertoi minulle jotain, mitä luuli minun ei-tietävän tai ei-muistavan. "Sirpaleet tuottaa onnea". Minä siihen, että toivotaan. Nainen jatkoi matkaa. Luulen, että häntä jäi vähän kaivelemaan, tyyliin että "no joo, yritin olla sille ystävällinen mutta en nyt keksinyt parempaa ja olihan se vähän tyhmää." Minä taas kyykkiessäni asfaltilla ajattelin, että olisin voinut jatkaa keskustelua pohtimalla, mitä onnea se sellainen on, kun pyörätiellä on sirpaleita, pyöräthän niistä kärsivät ja kumit puhkeilevat. Onneksi en avannut suutani.

Kerroin tapauksen illalla pojilleni iltasadunluvun yhteydessä. (Oli aika hilpeä meininki, kun luin heille illalla Aleksis Kiven runoja. Niitä on yhteensä 60 tietääkseni, ja hämmästyttävän iso osa runojen sanoista päättyy konsonanttiin. Kieli oli niin hassua, että sitä oli vaikea nauramatta lukea, mutta onnistuin. Pojat kuultelivat ilahduttavasti.) Pohdimme sirpaleiden onnentuottamislogiikkaa. Nuoremmalla pojalla oli hyvä ehdotus. Kun sirpaleet ovat pyörätiellä, pyörä ajaa niihin ja kumi puhkeaa eikä sillä enää voi ajaa, niin kävelijöillä on silloin turvallisempaa.

S.

Ennen kaikissa runoissa oli otsikko

Kun heräsin, nousin ylös. Talo oli kylmä, ei liian kylmä minulle mutta ehkä jollekin muulle. Panin patteria päälle ja sytytin tulipesän, joka on sillä tavalla tuulella käyvä, että vetää jos huvittaa. Tänään huvitti. Kuulin ulkoa tiekarhun äänen ja muuten oli hiljaista. Ajattelin lumisadetta, jonka jälkeen voi olla niin hiljaista, että hiljaisuuskin pyöristyy, kunnes tulee tiekarhu, jonka ääni möyryää pyöristyneen hiljaisuuden läpi. Mutta lunta ei ollut satanut. Ja koska unohdin panna ruokani lämpenemään ennen aamusuihkua, minun pitää hetken odottaa, että lasagne lämpenee. Ja kun tietokonettakin pitää odottaa, otin odotellessani runokirjan, ja avasin sen loppupäästä, ja kohta olinkin jo lumen ja hiljaisuuden äärellä.

S.

"Oli useampia asteita lämmintä
kun kävimme nukkumaan keskiyön tienoilla
ja maa oli paljas.
Kun aamulla katsoimme ulos
maa oli vastasataneesta lumesta valkea.
Emmekä me olleet huomanneet mitään.
En edes minä, joka olin maannut valveilla
kaikkien huolieni keskellä
suurimman osan yöstä,
ollut huomannut että satoi lunta.
Niin hiljaa voi lumi tulla."

Lars Huldén

Hei te kaikki. En omista toimivaa valokuvauskonetta, enkä sen tähden päivitä blogiani. Nyt tuli kuitenkin asiaa. Kerron sen kuvan kera. Kuvitus on viimekeväistä.

Asia: Tekstimies. Suosittelen. 

K.

Kuin märkä rätti vasten kasvoja

Kun perheemme äiti lähtee maailmalle, meillä muilla lähtee aina vähän lapasesta kun ei kukaan ole kieltämässä että ei saa meluta. Itse pysyn itse asiassa rauhallisena, saatanpa tehdä jotain järkevääkin, kuten keittiön tasojen pyyhintää, mistä tulee aina joskus pyyhkeitä jos ei oo muistanu pyyhkiä. Mistä tulikin mieleen puheenparsi, josta en ehkä ammenna mutta jolle kyllä hekotin kun tämän kirjoittaja itse luki tämän ratiossa. Kaikki jutut ei naurattanu ollenkaan mutta jotkut vimmatusti. Tunnustan, vaikka on aika riskaapelia tunnustella mitään, mistä tykkää tai ainakaan mitään, mille nauraa. Kun muut sitten, että hö, ei naurata yhtään meitä.

Tänään järkevä tekeminen oli säveltaiteeseen keskittymistä minun osaltani, ja jotain omituista meuhkaamista muiden poikien osalta. He tappelivat sulassa sovussa kunnes toisen arviointikyky petti ja alakerran huoneesta singahti kaksi poikaa peräkanaa, toinen toistansa jahdaten. Muistaakseni siinä vähän itkuakin väännettiin, joku oli ehkä kokenut jollain tapaa kovia. Minä kaappaamaan pojat siitä pianon kohdalta pysähdyksiin ja kovistelemaan, että mitäs tämä tällainen on, ja isompi inttämään, että tuo alotti, (näitä sanoja ei muuten ole missään muualla varmasti koskaan lausuttu) ja koki vääryyttä sen tähden että hänen kasvoilleen oli heitetty märkä tiskirätti. No, meikäläinen oli vähän tuohuksissaan, että kaveri haloo, että jos nää et tykkää että sun naamalle heitetään rättiä, niin elä sitten heitä toisen naamalle, onko selevä! Ja edelleen muistutettiin, että tuo alotti. Minä sain sanottua just, että "ja sinä lopetat" ja olin aika tyytyväinen sellaiseen jaritervomaiseen dialogiin, josta minulla on tosiaan kokemusta yhden puolikkaan Moskan verran. Ja sitten se pienempi, jonka usein onnistuu jättäytyä nuhdesaarnojen ulkopuolelle tai ainakin laitamille, otti siinä saarnaani kuunnellessaan sen rätin ja heitti minua sillä naamaan. Ja jos en olisi taas ollut virkistymässä säveltaiteen äärellä, olisin kyllä heittänyt rätin takaisin, vaikka karkuunhan se poika heti juoksi. Mutta samassa huomasin, että jos itse jatkan tätä leikkiä, minulla on jatkossa hyvin vähän tai ei sitäkään vähää eväitä evätä pojiltani minkään sortin sohimisia.

S.

Pelasin pitkästä aikaa lautapeliä

Kirjastosta sai ottaa lehtiä mukaan. Otin NIVA-viikkolehden vuosikerran, ilmeisesti vuodelta 1895. Muuta vuosilukua en löytänyt kuin 1882 ja sitten luki aina että 13. vuosi(kerta). Vuosikerta oli vanhoissa sinisissä pahvikansissa ja on ihmeitä täynnä. Minä näytän sitä vierailleni.

Sitten otin sellaisia lehtiä, joiden nimi oli Encounter. Siinä oli erilaisia artikkeleita erilaisista maailman tilaa sivuavista aiheista. Ne olivat vuodelta 1960 ja 1961. Niitten lehtien juttujen aiheet oli mielenkiintoisia.

Sitten yhden kappaleen otin Svensk tidskrift -nimistä lehteä. Vuodelta 1911. Siinä on fru Rosa Heckscherin kirjoittama artikkeli "Kvinnofrågan". Se alkaa selkeästi:

"När man vill diskutera hela den s.k. kvinnofrågan och söker taga ställning till densamma, finner man, hur den sönderfaller i tre alldeles artskilda frågor eller grupper af frågor: 1) Frågan om den politiska rösträtten och valbarheten, 2) frågan om kvinnors rätt till lika utbildning som män, rätt att som likställda söka ämbeten och tjänster, rätt till lika lön för lika arbete, och 3) frågan om kvinnans ställning inom äktenskapet och den  ogifta moderns ställning."

Näin siis satayksi vuotta sitten Ruotsinmaalla. Nämä sanat tutkistelun ja tutkiskelun aiheeksi itse kullekin, mitä sadassa vuodessa on tapahtunut ja mitä ei. 

Sinne jäi vielä ottamatta, mutta luulen, että kun huomenna menen niitä hakemaan, pöydät ovat tyhjentyneet.

Lauantaina siivosin taloa. En päässyt muualle. Joskus on sellaisia päiviä, ettei saa päästyä, vaikka olisi mahdollisuuksia. Piipahdin minä naapurissa viemässä ja hakemassa poikia. Onneksi vaimoni, toipilas, sysi meidät tänään metsään. Vaikka puut olivat monesta paikkaa kaadetut, polku oli ennallaan, selvästikin, ja näin, miten lapset olivat riemuissaan. Aikuisetkin, kun päästiin ulos kauniiseen syksyyn. Vauvamme istui mättäällä ja keräsin hänelle puolaimia. Niitä kertyi ylituotantoa, kun pieneen suuhun meni vain kolme marjaa kerrallaan ja niitä piti kuitenkin aika kauan jauhaa. Oli mukavaa syöttää marjoja hänelle illalla vielä ennen lapsen nukahtamista. Syötin kuppiin keräämäni puolaimet pikkulusikalla, johon mahtui noin kahdeksan marjaa per lusikka. Sysipunaisia olivat puolukat, lieko halla sitten jo pannut niitä, eivät ne ainakaan kurtahtaneita olleet. Sanottakoon nyt lapsiasioista sen verran, että lapsemme nukkui tänään kahden minuutin päiväunet ja oli taas valloittavalla tuulella illasta. Mutta junttura se on, kehen lie tullut. En vihjaile, ihmettelen vaan avoimesti.

Olen soitellut Bachia. Aion opetella yhden (musiikillisesti) vaikean kappaleen, d-mollifuugan numero II, jossa on opettelua koko loppuiäksi. Osaan siitä ehkä puolet ulkoa, elikkä olen hakannut sitä aika kauan. Vaimolleni pisteet sen johdosta, ettei ole vieläkään sanonut minulle, että olen kuullut tuon kappaleen aika monta kertaa. Tänään hän tosin alkoi laulaa kappaletta kun istuin pianon ääreen. No, siinäpähän laulaa.

Niin, pelasin pitkästä aikaa lautapeliä. Tori, vanhin sai sellaisen synttärilahjaksi. Naapurin poika on siitä innostunut myös. Hän on tullut meille muutamana päivänä, ja ollaanko me nyt kahtena iltana sitä pelattu hänen kanssaan. On ollut tosi mukavaa, ja vaikka pelin mekanismin hoksaaminen ja voittopisteiden keräämisen strategioiden ymmärtäminen vaatii mielestäni melko kehittynyttä peliälyä (pelissä ilmoitettu 10 v ikäraja on aika optimistinen) nämä kaksi nokkelaa yhdeksänvuotiasta tarjosivat täyden vastuksen. Niin että kun eilen saimme pelin päätökseen, ja minä voitin yhden pisteen kaulalla kakkoseksi sijoittuneen kolmasluokkalaisen ja kahden pisteen kaulalla kolmoseksi sijoittuneen kolmasluokkalaisen, olin aidosti iloinen. Niin sitä voi aikuinenkin pienestä asiasta tulla iloiseksi.

S.

Jarmo Papinniemi

Jarmo Papinniemi menehtyi toissapäivänä. Suren ja olen vähän mykkänä. Pidin hänestä vaikka en koskaan puhunut hänen kanssaan kasvotusten. Onneksi voi pitää myös ihmisistä, joiden kanssa ei koskaan puhu. Joku sanoi eilen radiossa, että elämää voi kuvata parhaiten niinä hetkinä kun ei puhu mitään. Hiljaiset hetket ovat monesti hyviä hetkiä, vaikka niitä pitää toisinaan sietää. Useimmiten ne tosin ovat vältettävien asioiden listalla. Mutta kun niitä tulee tai on, niiden voima voi olla valtava.

Jarmo Papinniemi oli Parnasson päätoimittaja. Sellainen tavallinen, jalat maassa oleva kirjanlukija on juuri oikea tyyppi toimittamaan Parnassoa. Tietysti siinä hommassa voi olla tosi monenlainenkin tyyppi hyvä, mutta minä pidin hänestä. Ehkä samastuin häneen, ja samastuinkin. Ymmärsin ison osan "hänen Parnassonsa" jutuista mutta itse lähestyn kirjallisuutta eri tavoin kuin ne innokkaimmat kriitikot tai taitavimmat analyytikot, jotka lehden palstoille ovat kirjoittaneet. Sinne on muuten kirjoittanut muuan Roo Ketvel, jonka teksti on ihan mielettömän taitavaa, ja joka on oikeastaan sen takia vähän outo lintu siellä joukossa. En itse koskaan pysty sellaiseen suvereeniin krumeluuriin, jossa on vielä jotain asiaakin, eikä minun tarvitsekaan. Kirjoja pystyn onneksi lukemaan, sen vähän minkä pystyn, riittävästi kai. Jarmo Papinniemen tekstit ymmärsin aina alusta loppuun, niissä ei ollut mitään vaikeaa. Jarmo Papinniemi oli siksi loistava kirjoittaja, että häntä oli helppo ymmärtää. Hän kuoli 44-vuotiaana.

S.

Musiikkia.

Syntinen nainen

Otin tänään huoneeseeni syntisen naisen. Hän itki.

S.

Diudiudiudiudiu

Tiedättekö miten auto sanoo kun se etsii pienellä tiellä pientä kirjastoa? Se sanoo diudiudiudiudiudiu. Minä tiedän, sillä etsin tänään autollani ajaen pientä kirjastoa, jossa oli hyllyssä Juha Itkosen Anna minun hämärtää enemmän vai mikä se hänen uusin romaani nyt olikaan (Kuukausiliitteessä tai jossain haukuttiin joskus Itkosen kirjan nimiä, muuten). Kirjasto löytyi ja kirjakin, mutta sitä ennen löytyi tupakoiva nainen kadunkulmasta. Hän oli siinä kadunkulmassa kuin kotonaan, saattoi johtua tupakastakin se tunne, että hän oli kotonaan. Voin hyvin kuvitella, että joku on tupakoidessaan kotonaan. Kysyin naiselta, missä täällä on kirjasto. "Ai Vasaramäen kirjasto?" No sepä se, kun Vasaramäessä tässä harhaillaan, ei kai täällä muitakaan ole lähettyvillä. Nainen selittämään. "No ajat tuosta noin, ja noin, ja siitä sen mäen päälle, ainiin mutta et sä pääse siitä kun siinä on se remontti kesken. No, ajat sitten tuota toista kautta, tuosta risteyksestä vasemmalle ja ajat tuolta diudiudiudiudiudiu ja sitten sä pääset - ai niin mut et sä pääse sieltäkään. Kyllä sun täytyy vaan kävellä se ylämäki ite."

En tiedä, mistä hän arveli minun karsastavan kävelyä. Joku voi tietää, mutta itse on omalle ulkomuodolleen monasti sokea. Puntarilukema toisaalta on lahjomaton, ja mahanympärysmitta, ja molemmat ovat lähihistoriallisessa katsannossa hyvällä tolalla, joten niihin vetoan jos en muuta voi. En karsastanut, kävelin kirjastoon ja sain kirjan. Se kirja oli jokeri, joka tarkoittaa ettei sitä voi varata eikä uusia ja laina-aikaa oli vain kaksi viikkoa.

Kirjastosta lähtiessä voitin kiusauksen ostaa poistokirjoja, siellä oli Jari Sinkkosen ja Tommy Hellstenin ajattele positiivisesti -kirjoja, vai milläköhän yläotsikolla niitä voisi vielä huonommin kuvata yhdessä. En voittanut sen sijaan kiusausta silittää Oksasen Sohvin toimittamaa Gulag - vankileirien saaristo -nimistä järkälettä. Se oli painava ja ohutsivuinen paksu kirja, josta kyllä löytyy netistä tietoa, en minä tähän viisastele tämän enempää. Ja siinä silitellessäni syttyi ajatus, joka, kuten ajatuksille usein käy, oli silmin nähtävässä liekissä vasta, kun istuin autossa ja ajelin kotiapäin. Että järjestän Gulagin ympärille lukupiirin, ja kutsun feisbuuk-kaverini paikalle. Lukupiirin ajankohta on syytä työntää puolen vuoden päähän, jotta kaikki halukkaat sen ehtivät lukea. Lonkalta heittäen viisikin sivua päivässä riittää, mutta kurinalainen pitää olla. Ja ennakkoluuloton, sillä lupasin syöttää vierailleni purjopiirakkaa. Jos ei ole sianliha-allergikkoja joukossa, niin panemme pekoniakin vähän sekaan.

Kotona tulin hyvin iloiseksi, kun Harri sieltä pohjoisesta oli ilmoittanut tulevansa. Muitakin innostuneita mylväisyjä tuli, joissa tosin oli kuultavissa varautuneisuuden jälkikaikuja, ja joita kaikuja kuunnellessani ajattelin, että kaikki syyt, jotka estävät meitä liikkumasta Pohjois-Suomesta Etelä-Suomeen ovat tekosyitä. Myös lähempää olen saanut asiaan liittyviä sitoumuksia, ja Helsingistä sitoutui yksi piiriläinen. Aivan mahtava homma! Olethan minuun yhteydessä, jos projekti kiinnostaa sinuakin. Tusina tänne mahtuu ihan mukavasti, ja ajattelin, että jos kaksikin vierasta tulee, niin pidän kutsun voimassa hamaan kokoontumiseen asti.

Kirjastosta menin kauppaan ja ostin kärryn täyteen, kun halvalla sai. Kassoilla oli väkeä, paitsi yhden kassan luona olleesta väestä en oikein saanut selvää. Ooksä jonossa, mä kysyin. "Mää tuata vaimoketta odottelen" mies sanoi, ja hymysi hieman. Minä sanoin, että se on tärkeä tehtävä. Tämän sanottuani totesin itsekseni, että olipas se tyhmästi sanottu, että en ole maailman aikoihin sanonut mitään noin tyhmää ja tilanteeseen sopimatonta.

Mutta ei minua hävettänyt, jostain syystä. Käännyin vain ympäri ja lähdin hakemaan kalapuikkopaketteja, jotka minulta oli unohtunut. Eurolla sai paketin.

S.