Onko rullaviisu tullut tiensä päähän?

Rouvelini kertoi, että tänne blogiin ei enää mahdu kuvia. Ei mahdu, vaikka vanhoja poistaisi. Katsotaan, mahtuuko edes tekstiä. Toivon, että rouvelini jatkaisi kanssani ilmaisua, toisaalla, mutta saas nähdä mitä hän lopulta keksii. Ei pelkkää tarinaa jaksa erkkikään, kyllä pitää nykyajan nuorille olla kuviakin. Pitkästyvät muuten ja lähtevät pois. Minun piti jo aiemmin kertoa päivästäni poikien kanssa, omien poikieni, mutta se jäi kertomatta. Nyt on yö ja leivoin kakkua huomisille halouvviinsynttäreille. En tiedä, mistä sankari sai moisen päähänsä, toivottavasti ei tule pettymystä. Teen parhaani.

Yritin kastuttaa täytekakun glögillä. Rouva näki ja kävimme jäätävän dialogin. Kysyin perusteita hänen glögilläkostuttamiskiellolleen. Hampaiden välistä kuulin jotain sellaista kuin "että joku ees vois syyä sitä". Sitä seurasi lempeämpi kehotus käyttää "vaikka tätä. Maista, onko tää valmista vai tiivistettä." Pullossa oli mehua. Avasin korkin, tai korkkia, ja kuului ankara suhahdus. Sihinä jatkui vielä jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin kaatanut pullon sisällön lavuaariin.

Nyt vatkaan vaahdon ja levitän sen vasta aamulla. Välikiisselistä tuli aika hyvää, mutten tiedä, paninko hilloa tarpeeksi. Enkä tiedä, millä kakusta lopulta saa halouvviinin. Vaahtoa aion panna sikana.

S.

Ps. Tein tänään kirjahyllyn. En ilmoita asiasta huutomerkein, mutta en edes muista, milloin minulla on ollut oma kirjahylly. Joskus lapsena. Aivan mahtavaa. Sitä on noin 240 senttiä ja se on vahvaa. Se meinaa vääntyä rupellille mutta ruuvasin sen jämäkästi kiinni niin eipä väänny.

Pps. Tapasin tänään kiinalaisen kun istuin hänen pöytäänsä syömään. Hän opetti mulle nii hao elikkä moikka. Hänen nimensä oli Chiang Wuang, eikä edes sinne päin, mutta yritin kolme kertaa kysyä, että niin mikäs se sun nimes nyt olikaan, ja toistaa, ja en osannut toistaa oikein, ja hän oli hyvin korrektina mutta pärskäytti aina vähän vasten omaakin tahtoaan kun yritin toistaa. Nimen sanominen oli vaikeaa, mutta hänen nimensä oli suomeksi käännettynä "hiljainen kirjallisuus". Me Helin kanssa haukoimme henkeä, että vau. Heli tuli pöytään myöhemmin ja kysyi, mistä me tunnemme toisemme. Minä sanoin, että kun istutaan tässä saman pöydän ääressä. Kiinalainen kysyi minun nimeni merkitystä. En muistanut. Hepreaksi Samuel kai tarkoittaa jotain? Tietäähän joku, tietäähän?

Ppps. Kysyin aluksi kiinalaiselta, että mistä hän on kotoisin. "Kiinasta. Tiedätkö sinä sen paikan?"

Pohjoisen pappi

Ilari Kinnunen on ehdolla kirkkoherraksi Rovaniemellä. Jostain syystä asiasta puhutaan nyt ympäri maata. En tiedä, miten tavallista on, että kirkkoherraksi valitaan ihminen vaalisijojen ulkopuolelta, mutta helppoa se ei ole. Väitän, että harvinaista myös.

Tuomiokapituli siis asettaa virkaa hakeneista kolme parhaaksi katsomaansa ehdokasta vaalisijoille. Näistä seurakuntalaiset äänestävät itselleen paimenen, joka erään teorian mukaan olisi suomenkielisessä asussaan hullunkurinen käännösvirhe ruotsista: Kyrkohärde, kirkon paimen. En tiedä. Mustankipeä on vähän samanlainen, mustasukkainen, svartsjuk.

Kolmen vaalisijalla olevan lisäksi voi ehdokkaaksi päästä, jos seurakunnasta löytyy riittävästi nimiä listalle, jonka allekirjoittajat tukevat valittua henkilöä virkaan. Ilari Kinnunen on siis saanut taakseen pitkälti kolmattasataa nimeä ja on ehdolla kirkkoherranvaalissa. Hänen pitää kuitenkin saada yli puolet annetuista äänistä sekä yli kymmenen prosenttia kaikkien äänioikeutettujen äänistä. Näin siis äänestysprosentin on noustava yli kymmenen. Jos se on tasan kymmenen, kaikkien äänten on mentävä Kinnuselle.

Kinnunen herättää närää vanhoillislestadiolaisuutensa vuoksi. Uutisia lukiessani ymmärsin kuitenkin, että Kinnunen on hyvin pidetty, eikä itse herätä närää. Tämän momentin lisäksi vaaleissa on tapahtunut yhtä jos toista muutakin, "vauhtia ja vaarallisia tilanteita" kuten sopivan kulahtanut sanonta kuuluu. Yksi ehdokas kuoli, toinen hyllytettiin rikossyytteiden vuoksi.

Juonenkäänteistä on vähän vaikea saada median kautta selvää. Täältä voi lukea rovaniemeläisen, asiaa seuranneen kirjoittajaihmisen omaa pohdintaa aiheen ympäriltä. Hannu Taanilakin puolustaa näkökulmien rikkautta. Viisaaksi tulee sitten, kun on samaa mieltä hänen kanssaan.

S.

Tämä on Suomen ja Venäjän raja

Ihan tavallisista asioista voi tulla iloisiksi, ihan tavallinen asia voi naurattaa kovasti, vaikka on ihan tervejärkinen mies. Tai vaikka ois. Se, että tavallinen asia naurattaa ja että kertoo siitä, voi luoda sellaisen kuvan, että ka, onpas elämä lystikästä. Ei elämä yhtä ja samaa naurua ole, vaikka siitä kertoisikin. Jos päivän aikana on kerran nauranut, niin lopun aikaa on voinut itkeä, mistä sitä voi tietää jos ei kerro ja jos ei kukaan kysy: mitä muuta teit kun nauroit?

Päivän päätteeksi menin Pizzeria Arezzoon, Turun parhaaseen pizzeriaan. Ehkä miellyttävämpiäkin miljöitä löytyy, mutta jotenkin se on paikka, jonne menen kaikkein mieluimmin. Siellä on hyvä meininki. Tänään menin sinne päättämään päiväni, työpäiväni, ja hain perheelleni päivällisen. Pizza oli jo jäähtynyt kun tulin kotiin. Matkalla olin syönyt siitä neljänneksen, siitä puolesta siis, jossa oli poroa, tonnikalaa ja kinkkua, puolikkaan. Ananas-kinkku-tonnikalapuolikkaan jätin perheelleni. Pizzan keskellä oli tomaattikastikevana, ja erilaiset puolikkaat erottuivat selvästi. Lähi-itäsyntyinen, tukevaa oulun murretta (tuleeko oulun murre isolla?) murtava pizzanleipoja ojensi pizzan minulle ja näytti tekemäänsä tomaattikastikevanaa: "Tämä on Suomen ja Venäjän raja". Juttu ei liittynyt mihinkään, mutta nauroimme sille raikkaasti niin kuin omenanraakileet kevätyössä. Rakastan kunnolla ontuvia kielikuvia. Sellaiset vähän ontuvat ovat huonoja. Niinkuin vaikka että "pidä mut kartalla". Ei toista voi pitää kartalla.

S.

Kainen voinen luulen ehken mutta julkaisenpa nyt kuitenkin sähköpostiviestin. Virkamiehen logiikaltaan aukottoman viestin.

"Hei!

Olet aivan oikeassa kukon ilmoittamisesta! Eläinsuojat ja aitaukset kuuluvat TsL (763/1994) ilmoitusvelvollisuuden piiriin, kun ne sijaitsevat asemakaava-alueella tai alueella, missä ne jo olevan asutuksen takia katsotaan tarpeelliseksi. Yleisohjeena voidaan kuitenkin pitää, että ilmoitus tulee tehdä kanoista tai muista siipikarjayksiköistä, jos niitä on enemmän kuin kuusi. Poikkeuksena kukko, jonka pitämisestä on aina (ei ympäristönsuojelulain nojalla luvitetut kohteet) tehtävä ilmoitus asemakaava-alueella tai muulla taajaan asutulla alueella. Voit käyttää liitteessä olevaa ilmoituslomaketta. Ilmoitus tehdään kahtena allekirjoitettuna kappaleena ja siihen liitetään ainakin asemapiirros, sekä piirros jossa rajanaapurit ilmenee. Naapureiden kuulemista varten kaikkien rajanaapureiden yhteystiedot on myös liitettävä (liitteistä riittää yksi kpl). Ilmoitus lähetetään Paraisten toimipisteeseen (osoite alla sekä ilmoituslomakkeessa).

Terveisin,"

S.

Mikä naurattaa?

Selittely naurattaa. Kun saa seistä sivussa ja kuunnella selitystä. Ai että kun naurattaa parhaimmillaan sellainen.

En tiedä, onko tämä naurattavaa tekstiä parhaimmillaan, mutta ihan hyvää ja jotenkin älykästä tämä on. Kappale on eräästä kakofonisesta tai kakotonisesta romaanista. Tunteeko joku?

"Te tulitte käsikirjoituksen takia? Se on luettavana, ei minä erehdyin, se on luettu mielenkiinnolla, tietysti minä muistan! Huomattava kielellinen kudos, mikä kärsimysten paljastus, ettekö ole saanut kirjettämme? Meidän on ikävä kyllä täytynyt ilmoittaa kirjeessämme, siinä on selitetty kaikki, se on lähetetty jo jonkin aikaa sitten, posti myöhästyy aina, julkaisuohjelmat ylikuormitettuja, konjunktuurit epäedullisia, mitä muuta siinä sanottiin, kiitän siitä että olette jättänyt sen luettavaksemme, kiirehdimme palauttamaan sen, ai te tulitte hakemaan käsikirjoituksen pois? Ei, me emme ole löytäneet sitä, olkaa kärsivällinen vielä vähän aikaa, se löytyy kyllä, älkää pelätkö, täältä ei koskaan katoa mitään, juuri nyt olemme löytäneet käsikirjoituksia joita olemme etsineet kymmenen vuotta, ei, ei kymmenen vuoden kuluttua, me löydämme kyllä teidän käsikirjoituksenne aikaisemmin, ainakin me toivomme niin, meillä on niin paljon käsikirjoituksia, näin korkeita pinoja, me voimme näyttää jos haluatte, tietenkin te haluatte omanne eikä kenenkään muun, se nyt vielä puuttuisi, tarkoitan että meillä on paljon käsikirjoituksia joista emme välitä mitään, kuinka heittäisimme pois teidän käsikirjoituksenne joka on meille niin tärkeä, ei julkaistavaksi vaan palautettavaksi teille."

"S."

K.

Ajattelun viikon loppu

Mirkka Rekola puhuu niin, että kuulija lumoutuu. Näin voi päätellä kun lukee artikkelikokoelmaa Kuva Silmissä. Se on ilmestynyt vuonna 2011, "kirjailijan merkkivuotena". Wikipedian mukaan Rekola täytti tuolloin kahdeksankymmentä vuotta. Hänen ystävänsä, tuttavansa ja ihailijansa ovat koonneet joukkonsa ja kirjoittaneet WSOY:n kustantaman artikkelikokoelman. (Toim. Eila Kostamo ja Liisa Enwald). Siinä käydään läpi Rekolan tekstejä, tietysti, mutta yllättävän moni mainitsee myös Rekolan puheen ainutlaatuiseksi.

Rekola on ajattelija, joka on kirjoittanut runoja, aforismeja ja esseitä. Artikkelikokoelma on rehevän monimuotoista ylistystä sekä kirjalijan persoonaa että hänen hengentuotoksiaan kohtaan. Jokainen kirjoittaja käyttää omaa ääntään luontevasti. Kristina Carlson esimerkiksi näin: "Huvilakadun ullakkoasunnon ikkunassa oli ultramariini taivas, kuu, pöllö. Sinä puhuit kuten runosi puhuvat, ja aloin kuulla omankin ääneni toisin. Olen sanojen ja kielen ja maailman sisässä, ja huikaisee kuin lentäisin. Kun sinä puhut, aukeaa ovi, joka on välillä ollut suljettu. Sinun runoissasi se ovi on auki, miten yksinäinen olen ollutkin."

Leena Krohn kertoo omassa tekstissään tapaamisesta, joka muistuttaa todellista ensitapaamista Rekolan kanssa. Näin. "Hän silmäili minua nyt niin läpitunkevasti, että olisin pitänyt katsetta julkeana ellei se olisi ollut hievahtamattoman levollinen. Hän katsoi suoraan olemattomuuteeni, siihen kohtaan missä on kuin neulanpisto mutta niin syvä, että sinne voisi heittää kaiken tavaransa ja muistinsa ja epäilyksensä, vaatimuksensa ja verukkeensa - niin, koko elämänsä - eikä siellä vielä olisi yhtään mitään."

Eila Kostamo, kirjan toinen toimittaja, oli Rekolan kustannustoimittajana pitkään. Hänen kertoilunsa niistä vaiheista ovat kiintoisia myös. Kirjassa on yhdeksän kirjoittajaa, ja jokaisella oma äänensä. Vaikka kirja olisi käsitellyt aidan seivästä, on mielenkiintoista lukea, miten eri tavalla aihetta lähestyy vaikkapa nyt Kalevi Aho ja Vilja-Tuulia Huotarinen. (Kalevi Aho kirjoitti hyvin kiinnostavan kirjoituksen aikamme musiikista, mutta en löydä siitä mistään kiinnekohtaa Rekolaan. Kirjan alaotsikko on "Näkökulmia Mirkka Rekolan kirjailijantyöhön")

Ajattelun viikko on lopussa. Ehkä taas vuoden päästä ajattelemme lisää. Sitä odotellessa voi pureksia Rekolan runoa Vedessä palaa. Se on hänen ensimmäisestä kokoelmastaan vuodelta 1954, modernistinen. Minä en siitä osaa sanoa enempää, eikä tarvitsekaan. Rekolan runoja en muista systemaattisemmin lukeneeni aiemmin. Kirjan halki niitä siteerattiin, ja mielenkiintoni kyllä heräsi. Ehkä ne joskus uivat syliini.

S. 

Syöttinä veteen
kuvasi eteen
valuu hopea
polttava, nopea

Näetkö ne kaksi
tulista kalaa.
Silmäsi syttyvät.
Vedessä palaa.

(M. Rekola)

Ajattelun viikko, viides päivä

Läimin tänne taas tekstiä, joka ei ole omaani. Ratkaisu ei ole "paremman puutteessa" -tyyppinen, tässä vain ollaan niin oleellisen asian äärellä, että Aleksander Stubbilla ei ole tähän mitään lisättävää. Olen koko viikon kirjoitellut ja lainaillut tänne tekstiä alla otsikon "Ajattelun viikko". Nyt kaduttaa vähän. Luin nimittäin jostain, että Jyrki Katainen on valtakunnallisen ajattelun viikon suojelija. Minua alkoi heti epäilyttää, että onko tässä nyt jollakin ketunhäntä kainalossa. Aloin ajatella, mutta ajattelinkohan oikealla tavalla, niin että Jyrki on tyytyväinen?

Alla oleva teksti on lehdistötiedote liittyen väitöstilaisuuteen joka pidetään Oulun yliopistossa 30.11.2012. Väittelijänä on Elina Viljamaa, joka on viisas nainen. Väitöskirja on liikuttava, monesta kohtaa. Ei kaikki ole, olen minä muitakin väitöskirjoja selaillut. Tiedote on parempi kuin kaikki muut väitöstilaisuuksista kertoneet lehdistötiedotteet. Olen minä niitä lukenut. Joka ei lue alla olevaa tiedotetta lukekoon edes tämän: "Arjessa lapsia kohdatessamme on tärkeää kuunnella, mitä lapsi kertoo". Lapsen puhuma kieli voi olla suomea, ja ihan selkeää, mutta silti mennä ohi aikuisen korvien. Istuin tänään uimahallin saunassa. Poikani oli hyvällä tuulella ja sanoi vieressä istuvalle miehelle (60 v.) : Moi. Mies vähän yllättyi, ja sanoi takaisin: Moi. Sen verran hän ymmärsi lapsen kieltä. Seuraava meni jo yli hänen ymmärryksensä: Mun nimi on Mitja. Mies ei sanonut siihen mitään. Miksi? En tiedä. Ehkä hän ei ymmärtänyt. Ehkä hän ajatteli, ettei lapselle tarvitse vastata. Ehkä hän ajatteli, ettei lasta kiinnosta, mikä hänen nimensä on. Ehkä hän oli hän ja lapsi oli lapsi ja oli kuin kuilu olisi ollut siinä heidän välissään, vaikka ei olisi tarvinut. Minä näin ainoastaan lauteiden välissä olevan pienen raon. Tulisin ilman muuta kauas pohjoiseen väitöstilaisuuteen, jos minulla olisi ylimääräistä rahaa matkustamiseen ja lastenhoitajan palkkaan.

S.

"MIKSI AIKUINEN KIERTÄÄ RAPAKON, MUTTA LAPSI HYPPÄÄ SIIHEN?

Lapsella on maailmasta tietoa, jonka aikuinen on unohtanut

Jokaisella lapsella, iästä riippumatta on ainutlaatuista tietoa itsestään ja maailmasta. Tuo tieto on myös olemassa lapsessa. Väitöstutkimuksessa on tutkittu lasten kerrontaa kotona. Tutkijana on äiti. Lähtökohtana on ajatus, että kertominen kantaa mukanaan aina kertojansa henkilökohtaista tietoa ja tietämisen tapaa, ei sellaisenaan, vaan pilkahduksina ja vihjeinä ja usein moneen kertaan kerrostuneena. Lapsenkin kertomassa on näin ajatellen näkyvissä juuri kyseiselle lapselle ainutlaatuinen, henkilökohtainen tapa olla maailmassa, tapa tuntea, ajatella ja tietää. Siksi lapsen kerronnan äärellä olemme aina samalla myös lapsella olevan tiedon ja tietämisen tavan äärellä.

Koti lapsen paikkana voi jäädä julkisten instituutioiden varjoon. Vanhemman näkökulmainen, kotona rakentuva tieto rikastuttaa ammattikasvattajien, vaikkapa opettajien ja päiväkodin henkilökunnan näkemyksiä lapsen olemisesta. Tutkimuksen aineisto on kertynyt lähes kymmenen vuoden aikana. Aineisto on rakentunut tutkijan omien lasten, mutta myös kodissa vierailevien lasten vaikutuksesta. Lapsen ajatus, tekeminen tai lapsen jättämä jälki on toisinaan saanut äidin ja tutkijan pohtimaan ja kirjoittamaan mietteitään päiväkirjaan.

Arjessa lapsia kohdatessamme - äiteinä, isinä, isovanhempina, opettajina, päiväkodin aikuisina, kirjaston työntekijöinä, lääkäreinä, linja-auton kuljettajina jne. - on tärkeää kuunnella, mitä lapsi kertoo. Kerrotun sisällön kanssa yhtä tärkeää on huomioida lapsen tapa ja tyyli. Ne saattavat poiketa paljonkin omastamme. Kun sanomme, ettei alle kolmevuotias lapsi vielä pysty kertomaan aikuiselle loogista tarinaa päivän tapahtumista, on katse lapsessa epäloogisena kertojana. Yhtä hyvin se voisi olla aikuisessa lapsen kertomisen tavan kadottaneena. Emme vain opi uusia taitoja, vaan myös kadotamme niitä tai ne jäävät elämässämme taustalle. Väitöstutkimuksessa tehdään näkyväksi mm. lapsen kerronnan liikkuvuutta, ruumiillisuutta, esteettisyyttä, poikkeuksellista suhdetta aikaan ja siihen mitä kutsumme todellisuudeksi ja kuvitelluksi.

Lapsi ei voi kävellä rapakon ohi, koska hän vielä kuulee veden kutsun ja sen tarjoaman mahdollisuuden. Vesi tarjoaa lapselle kokemuksia, joissa tunteet, mielikuvitus ja ajattelu voivat yhdistyä kokonaisvaltaiseksi esteettiseksi kokemukseksi. Lasta katsomalla aikuinenkin voi muistaa, millaista oli juosta kaatosateella ulkona, ihmetellä veden pusertavaa otetta uidessa, kuvitella mitä järven pohjassa on tai tutkia veden virtaamista rapakosta puroon."

Ajattelun viikko, neljäs päivä

Olen lueskellut Lars Huldénin runokirjaa. Yksi hyvä runo päättyi säkeisiin "Mutta ei, hän vain itki,/ hän oli sitä tyyppiä." Saman tien "menin" googleen ja internethain sanoilla "sitä tyyppiä". Ensimmäinen osuma oli jotenkin paljas. "Kun ei ole sitä tyyppiä johon ihastutaan" luki keskusteluketjun avauksen otsikossa. Virke jatkui viestikentässä: "niin ei silloin myöskään elämänkumppania itselleen voi löytää, se on karu totuus."

Rehellisesti sanottuna tässä perheen, työn ja ilmanpaineen puristuksessa ei tule mietittyä tällaisia asioita. Kun vastaan tulee asia, jota ei ole ajatellut, niin joskus sitä hätkähtää, vähän kuin jos nurkan takaa tulee yhtäkkiä vastaan kaveri, jota ei ole nähnyt vuoteen. Niin hätkähtäähän sitä.

S.

Ajattelun viikko, kolmas päivä

Kesä ja kaipuu.
Vanhana minä kaipaan
sitä mikä kerran oli,
vaikka en ymmärtänytkään
että se oli mitä oli
juuri sillä kertaa.
Kaipaan kesiä
jotka olivat ja menivät,
kaipaan ääniä,
kaipaan naista joka oli
minun luonani silloin,
kesinä jotka olivat
eivätkä kuitenkaan olleet.

Lars Huldén

Ajattelun viikko, toinen päivä

Työssäni haastattelijana tapasin kerran erilaisen ihmisen. Häntä kohdeltiin kaltoin, ja hänestä tuli raunio. Hän oli kymmenen vuotta kotonaan, taisi parhaimmillaan käydä postilaatikolla mutta ei kauempana. Hän luki tuona kotonaoloaikanaan kirjoja. Ihmisen tarina toi mieleen Tsehovin novellin, oliko se vedonlyönti. Siinä mies uskoo voivansa olla vapaaehtoisesti vankilassa, jonne saa kirjoja ja ruumiin ravintoa. Vankilan ovi on aina auki, hän saa palkinnon jos onnistuu olemaan oven takana sovitun ajan, oliko se kymmenen vuotta vai? Teksti teki minuun suuren vaikutuksen, kun lukiossa luimme sen. Tapaamani ihminen kertoi minulle keltaisesta naakasta, muttei alkanut lausumaan runoa vaikka tivastin. Sen sijaan hän kehotti minua kaivamaan sen käsiini. Kaivoin, ja olihan tuo. P. Mustapään sanojen myötä, hyvää ajattelun viikon toista päivää.

S.

KELTAINEN NAAKKA

Oli kirkon harjalla naakka,
oli naakka keltainen,
siis harvinainen naakka,
siis narri naakkojen.

Se viivytteli yksin
kai ajatellakseen
ja perin harvoin nousi
valjuille siivilleen.

Vaan mustain naakkain parvi
hihkui ja vaakkui vain.
Ja annas olla, aamu
kun koitti sunnuntain,

kun tornissa juhlallisesti
kelloja kläpättiin
ja lukkari rovastin myötä
vaelsi temppeliin,

se mustain naakkain parvi
kuten arvata saattaakin
kuin raekuuro sinkos
yli korkean tapulin.

Vaan keltainen naakka silloin
oli ainoa äänetön,
joten silläkin vihastutti
se naakkayhteisön.

Se ei ulvonut susien myötä
- tai naakkakielellä, ei
se vaakkunut naakkojen
lailla - mikä siltä suosion vei,

joten kerran mustat naakat
sen silmät sokaisivat -
ovat vallalla naakkojen maassa
periaatteet ankarat.

Oli kirkonharjalla naakka,
oli naakka keltainen,
siis harvinainen naakka,
siis narri naakkojen.

Ja aforismin laati
se ensimmäisen näin:
On selkärankaa mulla,
jos silmittäkin jäin.

Ja toisen, yhtä hyvän:
Ma oivan osan sain -
on kunniallista kuolla
väriänsä tunnustain.

Ajattelun viikko

Vietämme ajattelun viikkoa. Työkaveri kertoi minulle siitä tänään, kun soitin hänelle matkalla töihin. Hän kysyi, mitä mieltä olen Kurzweilin singulariteetista. Lupasin palata myöhemmin asiaan. (En palannut, keskityin muihin asioihin. Kurzweil on kuulemma futurologi, joka uskoo että parin vuosikymmenen päästä ihminen on integroitunut tietokoneisiin niin, että teknologian avulla tietokone saadaan ihmisen aivoihin. Yksinkertaisimmillaan vaikkapa kalenteri voisi olla päässämme ihan fyysisesti, tai bitteinä, puolifyysisesti, ja sieltä se olisi sitten kaivettavissa ja kai sitten myös täydennettävissä. Emme keskustelleet asiasta enempää, se oli vain sellainen aamun kuriositeetti ja minulle uusi asia. Mutta sitä se singulariteetti sillä kertaa tarkoitti.)

Toinen asia.

"Yhdysvaltalaisen Robert Reichin (1995) karikatyyria mukaillen voidaan Suomessakin 1800-luvun lopulta syntynyttä modernia koulua perustellusti verrata massatuotantotehtaaseen, jossa lapset siirtyvät luokalta toiselle ennalta määrätyn, vakio-oppiaineista muodostuvan ohjelman mukaan, kuten tehtaan liukuhihnalla. Kussakin vaiheessa lasten korvien väliin syötetään tietyt faktat ja asenteet tietyssä järjestyksessä. Ne lapset, joilla on suurin kyky omaksua faktat ja nöyrin luonteenlaatu, siirretään nopeammille hihnoille matkalla koneiston läpi. Vähiten omaksuvat ja kurittomimmat siirretään hitaammalle hihnalle. Suurin osa lapsista päätyy keskivauhtia kulkevalle hihnalle. Faktojen säilyminen pienessä päässä tutkitaan tarkistuspisteissä vakiotestein, ja vialliset tuotteet siirretään pois linjalta ja palautetaan uuteen työstöön. Aivan kuten massatuotannossa, häiriöttömän tuotannon ehtona olevaa rationaalista järjestystä korostetaan yli kaiken (Rinne & Salmi 1998)"

Katkelma Kasvatussosiologian perusoppikirjasta.

Hilpeyttä ja hartautta

Otin hautajaisiin mukaan yhdeksänvuotiaan, jotta hän voisi hoitaa yksivuotiasta. Hyvin hoiti. Minun piti ajaa pitkä matka tuntematonta pientä tietä, jotta pääsisin Kasnäsiin, paikkaan, jossa lautta lähtee Kemiönsaaren Hiittisiin. Arvio matkasta lauttarantaan oli ajassa tunti ja kolme varttia. Sen verran oli aikaa kun pääsin liikkeelle. Sitä ennen vaihdoin yksivuotiaan kakat. Unohdin hänen ruokansa ja vaippansa kotiin.

Matkalla lapsi kävi kärsimättömäksi. Minä yritin olla hänelle niin seurallinen kuin kuljettaja vain voi olla. Löysimme perille ajoissa. Lautalla odotellessamme pappi soitti ja kyseli kuulumisia. Sanoin, että ehdin lauttaan ja kaikki on kunnossa. Pappi oli urkuparvella yhdessä vainajan lapsuudenystävän kanssa. Tätä oli pyydetty laulamaan. Minulle oli lähetetty tekstiviesti, jossa kerrottiin, että laulusta ei ole nuotteja lähetettävissä, mutta se löytyy googlesta. En googlettanut.

Ajoin kirkkoon, tie oli ihana. Perillä saaren perällä oli idyllinen kylä, ensimmäinen vastaantuleva ihminen nosti lapastaan. 50-vuotias nainen. Kirkon pihassa oli autoja aika paljon, vaikka tilaisuuden alkuun oli aikaa ruhtinaalliset 24 minuuttia. Annoin yhdeksänvuotiaalle ohjeet olla kuopuksen kanssa ja kääriä hänet tarvittaessa lakanaan -.peittoa en muistanut ottaa mutta työnantajani logolla varustettu pussilakana löytyi autosta. Poika kertoi myöhemmin urkuparvelle kiivetessään kietoneensa lapsen siihen.

Pappi oli yhä parvella. Hyvin mukava mies. Pieni kirkko oli pullollaan ihmisiä. Vainaja oli syntynyt saarella ja hänet tunnettiin seudulla laajasti. Tunnelma kirkossa oli surun sävyttämä, mutta lehterillä odottava mies oli hilpeänä. Hän puhui vuolaasti ja vähän liian isolla äänellä ja liian "maanläheisesti" minun makuuni. Jutut olivat kyllä mielenkiintoisia, mutta olisin mieluummin kuullut niitä vaikkapa makkaranuotion ääressä. Sain häneltä nuotin, johon melodia oli kirjoitettu. Ajattelin, että ehdin katsoa tähän vähän sointujakin papin puheen aikana. Näin kuitenkin hänen käsissään toisen nuotin, jossa näkyi olevan sointumerkkejä. Pyysin saada sen itselleni ja annoin omani takaisin hänelle. Ei olisi pitänyt, sointumerkit oli siihen kiskottu ihan hatusta. No, siitäkin laulusta selvittiin. Miehellä oli komea ääni, mutta hän lauloi laulun keskiosan ihan eri tavalla mitä nuoteissa luki. Yritin edes aika-arvoja venyttää solistin pirtaan sopivaksi. Lahjani eivät riittäneet kolmisäkeistöisen laulun aikana siihen, että olisin oppinut sen vaihtoehtoisen melodian kokonaan. Säestäviä ääniä ja sointukulkuja soitin "valikoiden".

Soitin alkumusiikkina Myrskyluodon Maijan. Opettelin laulun kotona jollekin mallille. Aikataulun takia minulla ei ollut mahdollisuutta soittaa yhtään laulua ennen tilaisuuden alkua. Varovasti piipitellen säädin äänikertoja kahdelle eri sormiolle, enkä edes tiennyt, kumpaan suuntaan se koppeli vaikuttaa. Ehkä molempiin? Kun kellot olivat soineet, aloitin. Soitin hyvin hitaasti, ja selvisin tehtävästäni kertauksineen päivineen. Tilaisuuden oli määrä päättyä varttia vaille, sillä lautta lähti tasalta ja matkaan oli syytä varata se vartti. Addresseja oli kuitenkin hirveä pino. Pappi pani parastaan ja luki niitä minkä kerkesi. Ne loppuivat kymmentä vaille. Sen jälkeen soitin nelisäkeistöisen virren niin nopeasti kuin kehtasin. Ja sitten vielä se Maija uudestaan. Jätin intron pois, en kahdentanut melodiaa, en kerrannut ensimmäistä osaa, enkä toista. Soitin laulun niin nopeasti, etten kotona kertaakaan saanut sitä menemään paljon hitaammallakaan tempolla yhtä luontevasti. Kun viimeinen ääni vielä soi, jalkani olivat jo keinahtaneet saaden lantioni hyvää tekevään kiertoliikeeseen. Ajatukseni olivat kuitenkin jo lautalla. Kävelin portaat alas, käytävä oli täynnä ihmisiä. Pääovella oli tukos päädyin kävelemään surusaattoa vastavirtaan, kirkon sivuovesta ulos. Poistuin kapeasta kiviaidan raosta kirkkotarhasta ja kiidin autolleni. Yhdeksänvuotias oli nostanut heränneen yksivuotian jo kyytiin ja vyöttänyt hänet paikoilleen. Nostaessani kytkintä aikaa lautan lähtöön oli kahdeksan minuuttia.

Ehdin. Pappi soitti myöhemmin ja kertoi soittaneensa lautalle, että odottavat minua. Huomaavainen mies! Lupasi myös lähettää nuottini, jotka "siinä hötäkässä" unohdin urkujen ääreen. Ystävällinen mies!

S.

Kotus on kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Lyhenteet on hauskoja, vaikka kotuksella ei liene mitään varsinaista tarkoitetta. Joku otus?

Kotuksen sivuilla löytyy bloggareita, joista toiset ovat ahkerampia kuin ensimmäiset. Näin muodoin ensimmäisiin voidaan lukea Raimo "Sailas" Sailas, jonka edellisestä kirjoituksesta on kulunut yli kaksi vuotta. Sofi Oksasen tuorein kirja Kyyhkyset kiihdytti Kersti Juvan kritiikkiin. Juvan blogipäivitystä lukiessa tuli raikas olo. En muista, että olisin koskaan lukenut mitään poikkipuolista Oksaseen liittyen (ellei lasketa sitä yhtä Fingerporia, jonka Ina näkyy linkanneen sivulleen). Moittiminen ei ole itseisarvo, mutta kuten Tuomas kerran tuumasi, Sofi oli jo hyvän aikaa ollut jollain tapaa kritiikin yläpuolella. Ei sillä, ei minullakaan ole mitään moitittavaa siitä ainoasta kirjasta, jonka olen lukenut. Moni viisaskin on sanonut Puhdistusta parhaaksi lukemakseen. Mutta kun ihminen on tällaisen puolipakanajumalattaren maineessa, asiallinen suhtautuminen hänen uusiin tuotoksiin voi olla vaikeaa, ja kritisointi tuomittavaa. Juvaakin näkyy joku tuolla blogikeskustelussa vähän moittivan. Minusta hänen esiin nostamansa esimerkit ovat vastaansanomattomia, jos kohta voi olla, että kirjan alkuun on jostain syystä päästetty tällaisia, jotta jonkun ääni tulisi juuri sellaiseksi, jollaiseksi kirjailija sen halusi. Rosoiseksi? En tiedä, arvaan.

Kieli on huikea teema siksi, että se sisältää kaiken. Laaja kielen taju kätkee sisäänsä paitsi sivistyksen, myös viisauden. Kielen avulla tavoitamme toisen ihmisen, mikä on täällä maan päällä parasta, mitä on. Italo Calvinon novellihenkilö Marcovaldo on sielukas köyhä mies, ja hänen äänensä kuuluu siksi, että kirjailija lainaa sitä. Muuten emme tietäisi siitä mitään.

"Yhdentoista kuukauden ajan kaupunkilaiset rakastivat kaupunkia ja voi sitä joka sen haukkui: pilvenpiirtäjät, savukeautomaatit, elokuvateatterien laajakankaat olivat kaikkien jakamattomassa suosiossa. Ainoa asukas, jolla tätä tunnetta ei ollut, oli varmasti Marcovaldo; mutta mitä hän ajatteli - ensinnäkin - oli vaikea tietää koska hän oli huono kommunikoimaan ja - toiseksi - sillä oli niin vähän merkitystä että se oli samantekevää."

Sanottavani piti, että kieli on ihan hyvä otsikko kaikkinaiselle blogipäivittelylle.

S.

post scriptum

Pyhäinpäivä oli eilen

Pyhäinpäivänä luin Miki Liukkosen tuoretta teosta Elisabet. Teos on omistettu kirjoittajan äidille, joka kuoli nuorena. Tämän voi mielestäni lukea muutkin kuin äitinsä menettäneet. Pyhäinpäivän teema ulottuu toiseen aikaan, tässä runossa ollaan ihmisen ikävässä. Silti.

"Äiti minä olen ajatellut sinua
minä olen ajatellut sinua jatkuvasti
punavalkomustassa huoneessani kissa sylissä
itkenyt sinua kylmässä saunassa
vavisten ajatellut sairaalan loppumattomia käytäviä
tuoksuja, jotka tulevat aina yhdistymään kuolemaan
repimään minulta peiton päältä
6 vuotta tietämättömyyttä, tajusin kuinka huolettomasti elelin
   Nyt kun olet poissa sinun peilisi
  laatikot, päiväkirjat, siteet, verhot kädenjälki
 kaikki, ovat kummallisia irtonaisia
niin kuin sinun ruumiisi nyt on irtonainen tästä talosta

      Voi! Kuinka kaikki minussa huutaakaan sinua!
          Veri, joka on sinun vertasi
          minun lihani ja ohuet sormet
          minun huono ryhtini
          minun silmäni, jotka, niin sanotaan,
          ovat sinun silmäsi
       ja kuinka kaikki tämä hämmästyy sinun poissaoloasi,
       hämmästyy tyhjää puutarhaa ja uutta
       outoa pölyä nurkissa."

Oli minulla jokin ajatuskin

Olen kuunnellut Das wohltemperierte Klavieria Maj Lindien jälkeen enemmän kuin moni muu. Ykköskirjaa. Siitä on Sviatoslav Richter tallentanut jäljittelemättömän versionsa. Kuulin tänään hauskan analyysin Richterin tulkinnoista, ammattilainen oli näin tuumannut: "Voihan sitä Richteriä kuunnella mutta ei sitä kannata yrittää matkia". Itse tiedän, että oma yrittämiseni jäisi yrittämiseksi, enkä siksikään yritä. Yrittäminen on kuulemma määritelmän mukaan epäonnistunut suoritus, sanoi muuan yrittäjä, joka ei minun mielestäni ollut niin hauska kuin omasta mielestään. Lähtiessä hän yritti halata lounastapaamisessa mukana ollutta naista. Tämä ei antanut lupaa. Ei naisia saa halata ilman lupaa.

Viikonloppuna kuulin pieniä hyviä tarinoita. Yksi nainen parkourasi ja kertoi siitä minulle. Hän oli yli viisikymmentä, mutta käveli sujuvasti kissakävelyä. Olin keskisuurkeittiössä töissä lauantaina vähän aikaa, ja siellä hän harrastuksestaan kertoessaan demonstroi. Kuulemma kissakävellessään hänen tyttärensä oli tullut koulusta ja kysynyt, mistä on kyse. Kun tytär kuuli, että kissakävelystä, kohautti olkiaan ja jatkoi matkaa. Ei naiseus ja viidenkympin ikä ole este parkouraamiselle.

Eläkeläisnaiselle laulettiin yllättäen syntymäpäivälaulu. Meni sekunti, kun hän tajusi tilanteen, ja enintään neljä sekuntia, kun hän oli pöydän alla piilossa. Alkujärkytyksestään toivuttuaan hän muisteli valittua muistissa olevaa tapahtumaa mahdollisimman varhaisesta lapsuudesta. Hän oli naapurissa, jossa asui poika. Poika tykkäsi hänestä niin paljon, ettei päästänyt häntä kotiin. Oliko sitten samasta illasta kyse, kun tytön isä tuli hakemaan häntä kotiin, mutta poika pyysi, voisiko tyttö jäädä heille yöksi. Hän jäi. Aamulla pojan piti lähteä isänsä kanssa matkoihin, ja tyttö jäi nukkumaan tai ainakin makaamaan. Päivänsankari muisteli maanneensa selällään patjalla, ja hänen ystävänsä oli syöttänyt hänelle suoraan suuhun käsin murrettuja pullanpalasia päälaen puolella kontalleen istuen. Eläköön ystävyys!

S.

Mitä musiikki voi olla

Olin askeltaa minne sattuu. 

Tänään ajattelin, miten musiikki voi olla oma asia, henkilökohtainen, salaisuudenkaltainenkin. Että minulla on tämä, vaikkei muilla olisikaan. Tätä ette vie, vaikka ruumiini veisittekin, ja vaikka henkenikin, musiikkia ette vie. Muistaako joku keskitysleirikuvauksia, joissa musiikki on kantanut? Moni selvisi muistin avulla. En spekuloi sillä, selviäisinkö musiikin avulla, jos joutuisin leirille.

Kun musiikki tulee sinne, minne sitä ei odottanut, niin maailma voi keikahtaa. Tänään kävelin Citymarketissa ostamassa kondensoitua maitoa ja pakastepuolukkaa, joka muuten oli samankilohintaista kuin pakastetyrnimarja, jota päädyin myös ostamaan. Sain uudesta laitteestani langattomasti tiedon korvanappiini, mitä valtakunnan virallinen sivistyskanava jakoi torstai-iltaansa nääntyneelle kansalle. Taisi olla kyse Faunin iltapäivästä. Ensin soitti Tampereen orkesteri kitarasolistin kanssa. Ihan ok, ajattelin, ja olin jo suuntaamassa digestivekeksien luokse. Kunnes napista alkoi kajahdella Toivo Kuulan ja Veikko Antero Koskenniemen Tule Armaani. En meinannut pysyä tolpillani enkä ehkä hallinnut kasvojeni lihaksia ihan täysin. Joku konsulentti saattoi ihmetellä, niitä on sitimarketissa aina aika paljon. Ehkä he eivät jaksa katsella ihmisiä kasvoihin, paitsi niitä jotka tulevat käsi ojossa makkaralautasta kohti, kuten minäkin sitten myöhemmin tein. Siinä Jorma Hynnisen laulaessa en olisi millään saattanut. Olin askeltaa minne sattuu, se oli niin hienoa. Ralf soitti pianoa, ja Jormalla homma pysyi koko ajan aika maltillisena. Laulu antaa mahdollisuuden ronskiin tuuttaamiseen, ja jos Jormalla joskus onkin taipumusta sellaiseen, nyt hän pysyi kyllä ruodussaan. Viimeisen kaaren voimakin syntyi pikemminkin pidäkkeellisestä kuin pidäkkeeettömästä äännähdyksestä, Tule Armaani!

S.