Tärkeintä ei ole matka vaan loppuunpääsy, joka sanana on vähän sellainen, että vieraissa kielissä sille lienee parempia ilmaisuja

Hyvälle ruoalle on paikkansa, mutta mikään ei voita hyvää seuraa. Pärjään yksinäni, mutta paremmin pärjään kaksinani, kai, toisinaan. Lapsineni pärjään ja aikusineni. Vapaapäivinä pärjään, ja töissäkin pärjään, vaikka toisinaan se on vähän pärjäämisessä. Hyvässä seurassa pärjään aina. Liljan Matti kielsi kyllä pärjäämisen, vanha äidinkielenopettajani, joka oli monessa taitamaton mutta kuulemma reipas ja raitis nykyään. Matti sanoi, että pärjääminen on svetisismi, ja pitäisi puhua toimeen tulemisesta. Vanhoilla opettajilla on se vahvuus, että he muistavat asioita kaukaa. Mutta asiat muuttuvat, ja kielikin muuttuu, ja Matti ei kyllä ollut Kielikelloa lukenut valmistumisensa jälkeen. Mutta hyvin hän klaarasi hommansa minusta. Keljuttaa, kun hävitin sen paperin, johon hän oli koonnut kotimaisen kirjallisuuden kaanonia. Kirjoituskoneella hakattu liuska, siis sillä fontilla, joka muistuttaa tätä nyt lukemaasi fonttia. Siinä oli kaikenlaista, ja vaikken silloinkaan ollut lukenut juuri mitään siitä listalta, niin jotain jäi kuitenkin mieleen siitä oppitunnista, jolla listaa käytiin läpi. Menetelmä oli sellainen, että matti kulki kävellen luokan edessä, ja käveltyään luokan reunasta reunaan liitutalulun editse, ja takaisin, hän käveli luokan takaosaan, ja taas takaisin.

Olen tästä ehkä joskus kirjoittanutkin, mutta tälläkin kertaa voi lukemisen jättää tähän, ja olisi kai voinut jättää jo vähän tuonne aiemmaksikin. Muistan kuitenkin Jotunin, josta olen puhunut, ja Waltarinkin muistan, jotain siitä. Minä en Waltarista piittaa, vaikka nuorempana piittasin. Luen mieluummin jotain raikasta, Waltari on hapanta. Huikeassa monipuolisuudessaan tuuttaa sitä samaa surusanomaansa koko ajan, ei sellaista hullukaan kestä tulematta hulluksi.

Muistan lukiosta myös opettajan analyysin tai lyhyen luonnehdinnan Antti Hyrystä. Jotenkin näin siis: "Hyry on arvostettu kirjailja mutta hänen tyylinsä on tavattoman hidas. Minä en itse jaksa sivukaupalla lukea sitä kun pikkupoika pysähtyy aittapolulle kuselle." Hymyilin sille jo silloin, ja ajattelen, että jos vain löytäisin pitkän tekstin, jossa kuvaillaan aitan polulla kulkemista ja kuseksimista, niin ottaisin ja lukisin, ja jos sitä ei olisi kustannettu, niin kustantaisin, vaikken rahoissani olekaan ja tällä hetkellä käyttäisin kustantamisrahat myös mieluusti metsän hankintaan. Olen muuten tehnyt erinäisille kiinteistövälittäjille härskejä tarjouksia heidän välittämistään metsäkiinteistöistä. Tarjoushintani ovat olleet niin matalia, että jos kaupat jostain syystä tulee, niin ei harmita eikä ole tuolle rouvelillekaan niin paljoa selittämistä sitten. Kääntöpuolena on sitten ne viestit, joita välittäjät lähettelevät minulle takaisinpäin. Kerrankin eräs halusi varmistaa, että olen kirjoittanut oikean summan tarjoukseeni. Minulle tuli sellainen olo, että hän pelkäsi ainakin yhden nollan tai muun pilkun vasemmanpuoleisen numeron pudonneen pois.

S.

Lukupiirissä voi puhua mitä sattuu

Eilisessä (Ylen ykkösen kuuluttaja viittasi kerran puhuessaan illalla kanavalla soivaan musiikkiin sanoilla "tänäisessä konsertissa") lukupiirissä pysyttiin taas yhtä huonosti asiassa kuin aina ennenkin., enkä pidä sitä huonona asiana, vaikka on varmasti myös sellaisia hyviä lukupiirejä, joissa keskustellaan kirjoista. Tällä kertaa oli Jean-Paul Sartren Inhon ja Emma Donoghuen Huoneen vuoro tulla sivuutetuksi... Ei sentään, kyllä ne pakettiin saatiin, ainakin tuo Huone. Sartrea ei ollut kovin moni lukenut, ainakaan kokonaan. En minäkään. Se tuntui niin kaukaiselta, että päätin käyttää aikaani muuhun. Sadan sivun aikana en huomannut minkään asian liikahtavan, minkään yksityiskohdan en muista valuneen silmieni ohitse niin että olisin sen pannut merkille. No, oli siinä yksi kirjastokohtaus, jonka muistan. Älkää lukeko sitä kirjaa, vaan käyttäkää tekin aikanne johonkin muuhun. Jos haluatte tietää Sartresta lisää niin Wikipediassa lienee kaikki oleellinen ;)

Donoghuen Huone sen sijaan oli hyvä, vaikka olikin nykykirja, jossa mainittiin jopa feisbuuk. Hyvä lukupiirikirja.

Tulin lukupiiristä kotiin ja olin vähän höyryissäni, ja istuin hetken koneella ja menin sitten alakertaan. Totesin, että minulla on monta Veijo Meren kirjaa ja kaivoin ne kaikki esiin ja jos en ihan väärin ole laskenut, niin minulla on kaikki hänen esseekokoelmansa. Mikä mistäkin tullut tai tupsahtunut. Olen minä niitä tännekin joskus kirjoitellut, esseitä. Luin esseetä mannerheimista mutten pitänyt siitä. Samasta Tätä mieltä -esseekokoelmasta luin myös toista tekstiä, esitelmää, mutten pitänyt siitäkään. Liian pitkä. Päätin kaivaa kirjan keskeltä lyhyen tekstin, ja olin varma, että kolmannella kerralla osuisin. Veijo ei kirjoita kolmea tekstiä, jotka eivät sytytä. Olin oikeassa.

Luin armeijakuvauksen, hänen omansa. Niitä on paljon, ymmärtääkseni hän vietti lapsuutensa kasarmialueella, mutta sotaväkiajoistansa hän on myös kirjoitellut. Niissä on jotain samaa hymytöntä hymyä kuin Petri Tammisen jutuissa. Tekstin nimi on Polkupyöräkomppaniassa, ja valitut kappaleet ovat valittuja kappaleita.

"Menin kauniina elokuun päivänä 1948 suorittamaan asepalvelustani Hämeenlinnan Linnankasarmille jääkäripataljoonaan. Komppaniassa oli vain neljä hämäläistä, muut olivat Pohjois-Pohjanmaalta Raahen takaa. Ruokasalissa se ilmeni sillä tavalla, että he kieltäytyivät syömästä tomaatteja ja emmental-juustoa He olivat puhumattomia synkästi katsovia nuoria miehiä.

- - 

Tarpeettoman pelon ja kunnioituksen kupla puhkesi. Toinen kreikkalaiskatolisistamme meni päiväruokailun jälkeen patjalleen pitkäkseen. Me muut seisoimme kaksikerroksisten sänkyjen välissä ahtaissa solissa ja varoimme koskettamasta vuoteitamme, ettei niihin olisi tullut kuoppia ja ryppyjä. Yksi alikersanteista tuli tupaan, huomasi makaavan alokkaan, hihkaisi ilosta ja ryntäsi hakemaan paikalle tovereitaan. He ympäröivät miehen joka puolelta. Teko oli niin tökerö tai julkea, että meni yli heidän ymmärryksensä. He alkoivat puhua sääntöjen rikkojalle leperrellen kuin lapselle. Sitten he kiljuivat hänelle komentoja. Kaveri vain haukotteli. Alikersantit vaikenivat ja poistuivat. Seuraavana päivänä he kuiskivat että meidän oli jätettävä toverimme rauhaan. Niin kuin me olisimme häntä höykyttäneet. Kapteeni oli sanonut, että häntä täytyisi suvaita ja sietää. Hän ei näyttänyt ymmärtävän, missä kulki leikin ja toden välinen raja. Taisivat pelätä että hän pimahtaisi. Tämän jälkeen kaveri loikoili patjallaan iltaisin eikä juossut käytävään niin kuin kaikki muut, kun siellä huudettiin yhtä miestä. Hän ei luutunnut kanssamme lattioita, sijannut pitkin iltaa vuodettaan eikä kuorinut perunoita kasarmin keittiöllä.

- -

Alikersanttimme kertoivat toisenlaisistakin kokeiluista. Kuorma-auton perään oli kiinnitetty pitkä köysi. Miehet olivat pyörillä ja pitivät köydestä kiinni. Auto veti heitä. Mies saattoi kuitenkin lentää pyöränsä päältä, kun köysi tempaisi hänet sivulle. Jos taas hänen otteensa irtosi, hän ajoi ojaan tai päin köyttä. Jos hän silloin kaatui tielle, toiset kaatuivat hänen päälleen. Jos joku miehistä kaatui ja veti köyden tien pintaan, toiset kaatuivat silloinkin, ja koko ryhmä saattoi raahautua tietä pitkin auton perässä. Nopeassa vauhdissa oli miehiä lentänyt päälleen ojan yli metsään saakka. Nämä kokeet oli kokonaan kielletty.

--

Ajoimme yhtenä aamuna hotellin ohi. Mieheltä miehelle kulki tieto, että se oli Aulanko. Pari kilometriä myöhemmin jätimme pyörämme tien viereen ja haimme everstin huvilan Vanajaveden rannasta. Se oli purettu. Seinät olivat kahden miehen kannettavina levyinä. Kantomatkaa oli muutama sata metriä. Tiellä nostimme kantamuksemme kuorma-autoihin, jotka veivät ne Hattulan kirkolle johonkin riihenkatokseen.

   Iltapäivällä meillä oli historian oppitunti. Kesken kaiken kaikki vähintään keskikoulun käyneet komennettiin ulkotöihin. Meitä oli viisi. Esimiehiksemme tuli alikersantti Kantola. Kuorma-auto vei meidät samaan paikkaan, missä olimme työskennelleet aamupäivällä. Ulkokäymälä oli unohtunut. Kannoimme sitä kahta puolta kuin ruumisarkkua, kun olimme ensin sen kauniisti kaataneet. Laskimme sen maahan aina kolme, neljä askelta otettuamme ja lepäsimme. Se oli painava. Vettynyt. Vanha ja harmaa. Alikersantti Kantolakin kantoi. Emme jaksaneet nostaa sitä auton lavalle, vaikka monta kertaa yritimme. Kantola meni herättämään kuskin, joka nukkui kopissa lakki silmillä.

 - Eks jelppaa sen verran, että saadaan tuo rötiskö lavalle?

 - Ei kiinnosta, kuski sanoi eikä ollut edes sen verran utelias, että olisi kurkistanut, minkälainen hökkeli meillä oli. 

 - Me ei saada sitä lavalle. Kymmenen sentin päähän saadaan mutta ei ylemmäks. Et sä paljon kulu ja köyhdy, jos sä just sillä hetkellä autat sen verran, että saadaan etupää lavan reunalle. Kyllä me sitten jo pärjätään.

 - Mulle on sanottu, että mä en saa nostaa raskaita esineitä silloin kun mun täytyy ajaa.

 - Mikä raskas se on, yhden istuttava hyyskä. Eikä sulle o sanottu mä olen varma, että just tää hyyskä on niin painava, että sä et saa sitä nostaa.

 - Kyllä mä tietysti saan nostaa sitä, mutta mun ei tarvitse.

   Autokuskit kestävät vaikka minkälaisen katseen, puheenkin. Sen olen usein todennut istuessani kaupunkilinjan bussissa. Kantola katsoi kuskiamme pitkään. Kaveri kesti sen hyvin. Sitten Kantola tuli luoksemme. Nostimme hyyskän auton lavalle.

 - Tuo kuski antaa lisää voimia, Kantola sanoi."

(S.)

Glenn Gouldin elämä oli kuulemma yhtä suurta performanssia!

"Sitä mukaa kun Glennin vainoharhaisuus kävi yhä ilmeisemmäksi, en oikeastaan pystynyt tekemään mitään ilman hänen valvontaansa. - - Hänen persoonansa muuttui nopeasti ja hänessä oli vähemmän ja vähemmän Glenniä. - - Varmasti hän vaistosi että asiat eivät menneet hyvin. Hänestä tuli entistä vainoharhaisempi, mikä taas pahensi asioita. - - Lähdin murhemielin."

Nämä sanat lausuu Glenn Gouldin ystävätär Cornelia Foss, joka asui pianistin kanssa yhdessä Torontossa neljä vuotta. Mukana olivat myös Cornelian kaksi lasta. Heilläkin on sanansa, kauniit mielestäni, sanottavana. Sanat ja säveliäkin kuullaan dokumentissa, jonka ovat ohjanneet Michèle Hozer ja Peter Raymont. Se on nähtävissä Yle Areenassa tätä kirjoitettaessa vielä kolmen viikon ajan. Dokumentti antaa sen, mitä lupaa. Näin ei useinkaan ole laita klassisen musiikin dokumenttien. Katselen niitä sitä mukaa kun Areenassa sellaisia näytetään. Sitkeästi katson, vaikka monesti ovat puisevia tai, luvalla sanoen, triviaaleja. Toivottavasti ei ollut liian hieno sana. Tarkoitan itsestään selviä. Kyse on sanomalehden tai aikakauslehden lukemisilmiöstä. Luen nykyään molempia harvoin, ja kai se on surullista, en tiedä. Mutta kun luen, toivon aina, että kirjoittaja vie minua, antaa minulle tunteen, että olen kyydissä. Samaa tunnetta kaipaan usein noita musiikkijuttuja kuunnellessani ja katsellessani. Tässä Gouldin dokumentissa minua viedään. Kokonaisille musiikkikappaleille ei valitettavasti ole sijaa, mutta piano soi melkein koko ajan, taustalla. Puhe ei ole tyhjänpäiväistä, ja kuva on mielenkiintoista monessa kohtaa. Jotenkin erityisen onnistuneita ovat hetket, joissa kuvataan valokuvaa, onko ne niitä still-kuvia? Kun samalla kerrotaan pianistipersoonasta, valokuville on hyvin tilaa katsojan korvien välissä. Vaikutelma on enemmän kuin osiensa jakojäännös.

Minulla on monia hyviä muistoja Glenn Gouldista. Äitini vanhan kasetin kautta tutustuin häneen ensin. Kului aikaa ennen kuin ymmärsin, että kasetti on äänitetty Silver Jubilee -nimiseltä levyltä. Siinä soi mm. C. P. E. Bachin joku sonaatti taikka sellainen, olisko ollut aamolli. Levyllä eli kasetilla oli myös maanmainio fuuga, jonka sanoja saatoin 14-vuotiaana vain arvailla. Siinä soittaa jousikvartetti ja laulaa laulajakvartetti. Kappaleessa pohditaan fuugan kirjoittamista, ja se alkaa jotenkin näin: So you want to write a fugue - - so go ahead and write a fugue that we can sing. Come, write a good fugue!" Jossain vaiheessa kerrotaan, että "Never be clever for the sake of being clever, for the sake of showing off". Tämä on hyvin sanottu, pätee fuugan kirjoittamiseen siinä missä moneen muuhunkin: älä koskaan heittäydy nokkelaksi vain ollaksesi nokkela tai vain patsastellaksesi.

Yläasteen jälkeen menin vuodeksi sisäoppilaitokseen. Siellä tutustuin erääseen Jukkaan, joka oli kuunnellut siihen mennessä enemmän musiikkia kuin minä. Jukka tunsi jo silloin hyvin Glennin, josta tuli luontevasti yhteinen ystävämme, viittaan nyt myös muihin opiskelutovereihini. Myöhemmin sitten Helsingissä kuljimme levykaupasta toiseen, Eroselta Digeliukseen ja oli niitä halpislevypaikkojakin, ja jos rahat olivat ihan loppu niin menimme Kluuviin Fuugaan kuuntelemaan levyjä. Siellä ne olivat niin kalliita, etten montaa levyä tullut sieltä ostaneeksi mutta vanha kauppias , mikä sen Nuotion etunimi nyt olikaan, oli aina ystävällinen ja palveli meitä. Jukka tosin kertoi joskus, että häntä jo hävettää mennä sinne, kun aina vaan kuuntelee eikä koskaan osta. Onneksi, omatuntoni onneksi, olen kuitenkin jotain sieltäkin kaupasta ostanut. Pinnistämättä tulee mieleen Paganinin viulukonserttojen kokonaislevytys, Salvatore Accorde tai jotain sinnepäin oli viulisti. Luovuin levyistä muistaakseni jonkun pikkuveljeni syntymäpäivien yhteydessä, ja hyvä niin, kokonaisuuden kannalta.

Mutta Glenistä, Jukka oli todennäköisesti lähettyvillä, kun ostin Glenin soittamana Bachin partitat, ja saattoipa hän olla olan takana kannustamassa, kun ostin Glenin soittamana Goldberg-muunnelmat, ne ensimmäiset. Oliko se vuodelta 55? Viimeisen levytyksenhän hän sai ulos vain hetki ennen kuolemaansa, 1982. Tätäkin asiaa avataan tuossa dokumentissa, joka tosin on saatavilla vain hetken, ja poistuu sitten. Mutta sellaista tämä on, asiat tulevat ja menevät ja poistuvat ja haipuvat, ja niin poistumme mekin, ja joltakin jää jotain jäljelle mutta vähän on niitä, joita moni muistelee. Glenn Gouldia muistellaan yhä, vaikka kuolemasta on yli 30 vuotta. 

S.

"Toronto viehättää minua siksi ettei mikään paikka viehätä minua enempää"

Suhteessa isompi

On ollut vähän kirpeyttä. Kai se on hyvä, vaikka ei sitä ruukata elämän kirpeyksistä kertoa julkisesti. Maistuupahan sitten makia makialta kun sen aika koittaa.

Ja koittikin. Kirpeän elämän keskellä rouveli toi pullat pöytään. Minä olin yrittänyt samaa, mutta pieleen meni. Ensinnäkin, ostin vain kaksi munkkipossua. Perheen yhteinen pullansyönti jäi toteutumatta, kun lapsille piti antaa piparit ja aikuiset söivät muhkeammin.

Siksi toiseksi munkkipossut olivat vanhoja. Ostin ne uusien munkkipossujen tiskiltä, mutta ne olivat vanhoja, ei voi mitään. Vanhan pullan kestää ihan hyvin, jos tietää ostavansa vanhan ja varsinkin, jos tietää maksavansa siitä vähemmän kuin uudesta pullasta. Mutta kehveli vieköön, kun asiasta tehden menin hakemaan munkkipossua Paraisten keskustasta AXOsta, joka muuten on äärimmäisen omaleimaisella tunnelmalla vuorattu kahvila. Siinä on lattia niin vinossa, että mäkiauto olisi siellä kova sana. Ja ruotsia kuulee tietysti niin paljon kuin jaksaa kuunnella. Ja piparit ovat kalliita mutta kolmella eurolla saa ison säkin piparia. Säkkipipari vain on epäkuranttia muotonsa puolesta, mutta suussahan ne sekoittuu kaikki iloisesti. Kun ensi kerralla menen sinne kallistelemaan, sanon suomeksi pari valittua sanaa munkkipossuista ja niiden päivämääristä ja reilun pelin hengestä.

Mutta ne pullat, munkit, jotka tulivat keskelle kirpeää arkeamme, olivat siis rouvani tuomia. Niitä oli neljä samanlaista, kaikissa vaaleanpunainen kuorrute ja "krottelia" päällä, kuten keskimmäinen asian ilmaisi. Söimme niitä päiväkahvin kanssa, lapsille oli kahvin sijasta mehua. Tunnelma oli silloin jotenkin hyvin demokraattinen ja mukava kaikin tavoin. Lapsilla oli asioita, ja heitä kuunneltiin ja siinä muistaakseni vitsailtiin hyväntahtoisesti jotain ja sanaleikittiin. Ja jokainen söi vaaleanpunaista munkkiaan, ja kuopus kerjäsi osaansa ja sai kerjuunsa kyllä erinomaiseen päätökseen. Ja kun siinä keskimmäinen, joka on sellainen sokerihiiri, alkoi osoittaa väsymisen merkkejä munkkinsa kanssa (!) niin haistoin hetkeni tulleen. Vetosin alhaisesti hänen säälin tunteeseen, ja kysyin, "liikenisikö vanhalle isäukolle tuo munkinjämä, jota sinä et näytä jaksavan syödä?". Hän sysi munkkia kuitenkin isoveljensä suuntaan, halusi osoittaa huomiotaan hänelle. Tämä työnsi munkin onnekseni minulle. "Mä annan tän isälle." Tämä ei aluksi käynyt keskimmäiselle, vaan hän uudestaan tarttui munkinrepaleeseen (vaaleanpunainen hyvä kuorrute oli syöty siitä hyvissä ajoin pois häiritsemästä) ja töni sitä taas pöydän toiselle puolelle, missä minä en istunut. Lopulta sain munkin, koska olin "suhteessa isompi".

S.

Pianokilpailun kauneinta soittoa

Kun piano laulaa, se kuulostaa tältä. Tämän kiinalaisneidon Bach-soitto heti kilpailusuorituksen aluksi hakee vertaistaan koko kilpailussa. Tämä ei ole mielipide vaan fakta ;)

S.

Pääni on kipeä

Pää oli kuin ampiaispesä: jos siihen olisi lyönyt pesäpallomailalla, kaikki sisällä oleva olisi lähtenyt karkuun. Ei, nyt ei vertaus oikein lähtenyt käyntiin. Eivät vertaukset muutenkaan lähde käyntiin, mutta erityisesti ei tämä lähtenyt.

Pääni on ollut jo pitkään kipeä. Päänahassa on omituinen jännitys, joka tuntuu jonkin sortin stressijännitykseltä, muttei lähde mihinkään vaikka tänään alkoi loma. Kesäloma niin, ja päänahan jännitys on saavuttanut lakipisteensä, toivottavasti. Ei tämä ainakaan pahempaa ole koskaan ollut.

Menin hoitamaan päätäni ulos. Autottoman päivän mainoksessa luki tänään, että "pallolle parasta" taikka jotain sellaista. Se oli hyvä mainos. Tänään Paraisilla tuuli kovasti ja satoi, siksikin halusin ulos. Viivyttelin kuitenkin, ja kun ulostulin, sade oli melko vähäistä ja puuskittainen tuulikin oli yhä vähemmän puuskittaista. Mutta illalla pimeys sen kun lisääntyy, vaikka kauneus on katoavaista. Ja minä painoin kipeän pääni vasten suuren tammen kylkeä.

Suuri tammi on ainakin 200 vuotta vanha. Olisi kiva kuulla jonkun tietelijän arvio puun iästä. Se on Paraisten kunnantuvan vieressä, eikä rungon ja seinän väliin mahdu kovin montaa kymmentä vuosirengasta. Jos olisin jännittäjätyyppiä, jännittäisin, kuolenko ennen kuin puu. Veikkaan, että puu tapetaan ennen minua. Jos veikata pitää, niin veikkaan ettei minua tapeta, mutta koska tällaisella asialla ei ole korrektia edes sanaleikitellä, lopetan tämän psekulaation tykkänään tähän. Pää tässä oli kipeänä. Sen minä painoin vasten suuren tammen kylkeä. Kyljessä oli syviä uurteita, ihan rehellistä paksua kaarnaa siis. Lehtipuissakin on kaarnaa, vaikka lapsena ajattelin, että sitä on männyssä vain. Ajatella, että lapsena Hailuodossa oli aina mäntyjä, joista sai kaarnaa, josta sitten sai veneitä veistää. Ei enää ole kaarnavenekaarnoja, sillä metsänkasvattajan kvartaali on neljännesvuosisata ja sadassa vuodessa ei puu ehdi kasvaa vielä yhtään minnekään. Siinä vaiheessa sitä ollaan viimeistään hakkaamassa, kuin ampiaispesää, ääh ei.

Kun on pää kipeä, päänahkaan koskeminen sattuu. Siksi nahkakipeän pään painaminen kaarnan uurteisiin sattuu myös. Mutta jotenkin ajattelen niin, että se kannattaa. Nojasin nimittäin, ja kannatti, sillä puu jotenkin kannatti minua ja siinä oli hyvä olla, eikä se kipukaan mitään sietämätöntä ollut. Oikea silmäkulma oli yhden uurteen vasenta reunaa vasten ja vasen silmäkulma toisen uurteen oikeaa reunaa vasten. Sieltä minä suuren puun juurelta pimeältä pihalta katsoin kadulla käveleviä poikia, jotka olivat aivan liian nuoria polttamaan tupakkaa ja kävelemään sillä tavalla, myöhään illalla sateisella tiellä, mutta niin vain kävelivät. Ajattelin, että hyvä olisi heidänkin tulla tänne tammen juurelle nojailemaan ja olemaan hiljaa, vaikken minä hiljaa ollut, vaikka hiljaa olemisella voi tarkoittaa myös sitä, että puhuu hiljaa eikä ole hiljaa, vai voiko. Mutta taisin minä siinä jotain puhua pukistakin. Mutta ihan hiljaa, enkä enää sen jälkeen, kun ne pojat kulkivat ohitse, vaikka en minä heidän takiaan lopettanut pukisemista vaan hiljaisuuden. Ei tee mieli puhua hiljaa jos jossain muualla puhutaan.

Puhetta ja ääntä. Vanhemmiten, niin sanoi Teppo Koivisto vai oliko se Timo Asikainen, alkaa kaivata pianonsoittoon myös hiljaisuuden aspekteja. Kesälomani kestää koko Maj Lind- kilpailun ajan, ja vähän vielä päällekin. Tästä minä pidän, muistan musiikkikilpailuja lämmöllä aina Pekka Kuusiston ajoista asti. Jospa tuo päänahkakin taipuisi viimein. Huomaan, että tämänpäiväisistä soittajista on hirveä sanomisen tarve, mutta ei tästä tule mitään jos kaikesta yrittää kaiken sanoa. Silloin ei sano mitään, kuten tänne asti päässeet voivat tällä kertaa todeta.

S.

Vanhus ei saanut istumapaikkaa raitiovaunussa!

Koiviston presidenttipari joutui seisomaan ratikassa. Tästä taisi olla kuvakin tämän päivän mediassa, tai sitten kuvan alla luki että "kuvan presidenttipari ei liity tapaukseen".

Mikä oli tapauksessa uutisinta? Se että Koivistot seisoivat? Se, että koivistot eivät saaneet istumapaikkaa? Se että Rouva ja Tellervo Koivisto olivat joskus olleet presidenttipari ja nyt heille ei ole sijaa raitiovaunussa?

Millä perusteella Koivistojen seisomataipaleesta voi tehdä numeron? Miksi sitten ei siitä, että joka päivä sadat vanhukset ympäri Suomenniemen seisovat erilaisissa kulkuvälineissä ja tuijottavat varattuja, siis joko istujille tai heidän repuilleen varattuja istuimia. Miksi toinen vanhus, joka jää vaille ikänsä myötä hänelle kuuluvaa arvostusta on enemmän oikeutettu istumapaikkaan, kuin toinen? Vai kuuluuko presidentille istumapaikka julkisissa kulkuneuvoissa enemmän kuin muille eläkeläisille? Jos Koivisto olisi jäänyt tutkimaan sosiaalisia suhteita Turun satamaan eläkeikäänsä saakka, kuka olisi repinyt otsikot, kun Halisista Lonttisiin vievässä bussissa ei olisikaan ollut paikkaa Maunolle, Maukalle siis, joka joutui, surullista, luopumaan lempinimestään kun toimittajat nimesivät hänet sittemmin Manuksi. Tämän tiedon kertoi minulle muuten Heikki, ja Heikin faktoihin voi luottaa siinä missä hänen fiktioonkin, niin uskottavaa se on.

S.

Ps. Kuljin yläasteelle linja-autolla. Joskus kyytiin tuli vanhuksia, ja bussimme oli aina ihan täynnä. Voin sanoa, ettei paikan luovuttaminen vanhuksille ollut helppoa. Äiti antoi kotoa lähtiessämme siihen selvät ohjeet. Ryhmän paine oli kuitenkin niin suuri, etten saanut pyllyäni aina ylös silloin kuin olisi pitänyt, vaikka sympatiani vanhusten puolella olikin. Varsinkin jos vanhus yritti saada paikkaa neljästä ensimmäisestä penkistä ja itse istuin taempana. Muistan kuitenkin, miten pikkusiskoni teki joskus tilaa kyytiin eksyneelle vanhukselle. Pidän sitä yhä suurena tekona. Sitä sosiologiaa, joka siellä pikkupaikkakunnan koulubussissa vallitsee, on ihan mahdoton kuvailla, muutoin kuin että se on ankaraa ja joustamatonta ja että siinä todellisuudessa näkyväksi tuleminen on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Mutta sen jälkeen saa tietysti olla rauhassa, kun on rauhassa itsensä kanssa, vaikka onkin tullut nähdyksi. Kun nyt tuli tonkaistua sitä tunkiota, niin luulen, että palaan tähän vielä.

Kerran kun päätin kirjoittaa jutun otsikon vasta lopuksi, unohdin sen kokonaan

Noin pitkää otsikkoa kirjoittaessa olin unohtaa jo sen, mitä tulin tähän kirjoittamaan. Olisikohan nimittäin ollut Chaconne sen kappaleen nimi, todennäköisesti. Bachin Chaconne (BWV 1004) sisältää kaiken lohdun ja lohduttomuuden niin, että kaikki lohtu ja lohduttomuus soi samanaikaisesti. Se on merkillistä, mutta sen voi todeta. Minun levylläni lohdun ja lohduttomuuden soittaa Michelangeli, tuo jääräpäisen myyttinen hahmo. Hän siis soittaa omalla vakioflyygelillään Busonin sovitusta viulupartitan osasta Chaconne. Sama lohtu ja lohduttomuus soi tietysti myös alkuperäissovituksessa, kunhan on riittävän sielukas musikantti viulun kaulassa kiinni. 

S.

Varovainen mies

Olen tullut varovaiseksi. Viisas vaimoni on ollut varovaisempi jo kauan aikaa. Kas kun lasten kanssa joka päivä tapahtuu jotain jännää, ja päivän mittaan tulee hörähdeltyä monta kertaa. Meillä on erityisen hauskaa kun meillä on miehiä koolla, minä siis ja kaksi poikaani. Ei siinä ole mitään sovinismia tai naisen syrjintää, pojat vain tarvitsevat sellaista. Niin kuin tarvitsevat äitiäänkin.

Kirjoitin joskus lasteni kommentteja tänne, mutta vanhempi pojista ei tykännyt, kun hänen lohkaisunsa kävelivät häntä vastaan 300 km päässä kodistamme. Hän kysyi minulta kerran kulmat kurtussa, olinko kertonut jollekin siitä, mitä hän sanoi silloin ja silloin. Minä että miten niin? Ja hän, että kun siellä ja siellä se ja se sanoi, että mä olin sanonu sillain. Tunsin syyllisyyttä, sen jälkeen en ole kirjoitellut lasten lohkaisuja kuin hyvin maltillisesti.

Nyt on kirjallisia syitä, kun löysin leikkauspintaa lasteni lohkaisuille maailmankirjallisuudesta, jollaiseksi Seitsemän veljestä on ilman muuta luettavissa. Yritän olla mahdollisimman hienotunteinen rakkaita poikiani kohtaan.

He nimittäin saivat kiistan aikaiseksi. Toinen ärsytti toista ja toinen otti toisen huoneen ovesta vanhan ison avaimen ja piilotti sen. Toinen oli tietysti pahalla tuulella ja vaati avaimen pikaista palauttamista. Sitä ei heti löytynyt, ja tilanne oli kauhea toisen mielestä. Tässä vaiheessa toinen oli jo ihan hyvällä tuulella. Ja kun avain vihdoin löytyi sieltä, minne hän sen kätki, nimittäin pussilakanan sisältä, löytäjä oli riemuissaan (avaimen omistajan ollessa yhä käärmeissään). "Mä löysin sen tunteella".

Ihailin ilmaisua. Löytää jotain tunteella, sitähän se juuri on! Lapsi ei ollut vielä kuunnellut Seitsemää veljestä, jossa toisen sivun puolivälin jälkeen kerrotaan "kelpo miehestä, veljesten oivasta enosta, joka nuoruudessaan uljaana merimiehenä oli purjehtinut kaukaiset meret, nähnyt monta kansaa ja kaupunkia. Mutta näkönsäpä kadotti hän viimein, käyden umpisokeaksi, ja vietti ikänsä pimeät päivät Jukolan talossa. Hän silloin usein, veistellen tunteensa viittauksen mukaan kauhoja, lusikoita, kirvesvarsia, kurikkoja ja muita huoneessa tarpeellisia kaluja, kertoili sisarensa pojille tarinoita ja merkillisiä asioita sekä omasta maasta että vieraista valtakunnista, kertoili myös ihmeitä ja tapauksia raamatusta. Näitä hänen jutelmiansa kuultelivat pojat kaikella hartaudella ja painoivat lujasti muistoonsa. Mutta yhtä mieluisasti eivät he kuullelleetkaan äitinsä käskyjä ja nuhteita, vaan olivatpa kovakorvaisia vallan, huolimatta monestakaan pieksiäis-löylystä. Useinpa kyllä, huomatessaan selkäsaunan lähestyvän, vilkaisi veliparvi karkutielle, saattaen tämän kautta sekä äitillensä että muille murhetta ja kiusaa, ja sillä omaa asiaansa pahentaen."

Aika velikultia, voisi tähänkin todeta, ellen olisi jo aikonut aikaisemmin todeta, että tunteella sitä on touhuttu ennenkin.

S.

Taulu ja tapetti !

Myyn kameran: Canon EOS 400D. Ehkä en osaa käyttää sitä, ehkä tarvitsen paremman. Postia osoitteeseen rullaviisu@gmail.com, jos kiinnostaa.

Ihmiset. Toisten kanssa ei synkkaa. Toisten kanssa synkkaa. Kaikki ovat samanarvoisia, mutta ah kun löytyy joku jonka kanssa voi hengittää vapaasti!

K.

Kaverin Blogi

Me rouvelin kans pidetään blogia, yhä vaan. Kaks vuotta tulee pian täyteen, vai tuliko jo. Tätä blogia linkataan jossain muualla, ja se on kiva. Itse olen linkannut laiskasti muiden blogeja. Joskus olen jonkun Sivuseikan maininnut. Nämä postaukset minä luin jo kauan sitten ja olen aina silloin tällöin ajatellut, että tässä on hyviä kirjoituksia, joita voi ihan hyvin jakaa muillekin. Kirjoittaja on entinen työkaverini, tosi juureva tyyppi, tosi hyvä tyyppi ja oman polun tallaaja. En uskalla jääräpääksi sanoa, koska määritelmä hänestä voi mennä näin sanoen metsään. Mutta ei ehkä huoju mielipiteineen kuin korsi tuulessa, jos näin negaation kautta yritän määritellä... Plääh, en yritä.

S.

Ps. blogissa muuten on kuva appelsiinipuusta, joka on kasvanut ym. blogistin ikkunalaudalla Rovaniemellä jo vuosia. Meillä täällä Paraisilla kasvaa samanlainen kasvi, huomasin viikko sitten, vanhin poikamme pani kolme vuotta sitten jonkun siemenen purkkiin ja noin vuosi sitten pieni nysä nytkähti isommaksi. Iso se ei ole vieläkään.

Mikä noissa tomaateissa oikein on, kun niitä pitää poimia raakana. Kun koko kesän odottaa marjojen kyspymistä kuin lehmä uutta veräjää niin kai sitä sitten pienenkin punan noustessa tomaattien poskille antaa keräilijävietille pikkurillin. Kun saavun pihaan työpäivän päätteeksi, kierrän katsastamassa tilukseni. Tosiaan, voi se sitäkin olla. Että on kuin isäntä maillaan, ja varmemmaksi vakuudeksi sitten pitää kerätä jotain kättä pidempää, että "kasvaa se minullakin täällä". Palsternakat menetin. Ne minä nypin, molemmat, kun olivat sentin paksuisia ja kymmenen pitkiä. Olisinpa älynnyt jättää ne silloin alkukesällä rauhaan, niin nyt olisivat jo muhkeita!

Porkkanaa taas on kappalemääräisesti ihan liikaa. Tomaatteja ei kuitenkaan ole liikaa. Kun niitä kerää raakana pöytälaatikkoon, ne kypsyvät siellä omia aikojaan. Oma tomaatinsyömiseni on siinä vaiheessa, että minun pitää vielä esikäsitellä ne ennen suuhun panemista. Mutta nautin siitä ajatuksesta, että rouvelini syö niitä yksitellen sitä mukaa, kun niihin tulee punaa. Hän sanoo yleensä "nää on ku karkkeja" tai "nämä on karkkeja" tai "ihan karkkeja". Rouvelini keksii yleensä asioille erilaisia ilmaisuja, vaikka kuulen kyllä helposti hänen puheestaan, milloin hän käyttää toisen ihmisen hänelle välittämää ilmaisua. Toki sen voi arvata siitä, että hän kertoo kertovansa toisen ihmisen tarinaa. Minua sen sijaan on syytetty siitä, että kun löydän uuden sanan, kylvän sitä innoissani (kriitikoiden mielestä huomaamattani, hmph) joka paikkaan. Kiivaimmat kriitikot älähtävät, kun käytän samaa sanaa kaksi kertaa.

Olen parin viikon ajan aikonut kirjoittaa kirjasta, jonka luin, ja josta tykkäsin kovasti. Se on niin hyvä kirja, että lyhyessä kansiliepeessä kerrotaan kirjan sisältö sellaisena kuin se on ja silti sen lukemisen jälkeen vielä kirjakin kannattaa lukea. Kirjoitanpa liepeen tähän:

"Varamo on tarina panamalaisen pikkuvirkamiehen, Varamon, epätavallisesta päivästä vuonna 1923. Saamme aluksi tietää hänen olevan Keski-Amerikan tunnetuimman runoteoksen kirjoittaja. Työpäivänsä päätteeksi Varamo nostaa 200 peson palkkansa viraston kassasta, mutta huomaa kauhukseen rahojen olevan väärennettyjä. Päivästä muodostuu muutenkin hallitsematon: Varamo joutuu seuraamaan merkillistä autokilpailua, jossa voittajaksi selviytyy se, joka ajaa tasaisimmalla nopeudella. Hän vaeltaa kotiin ja koettaa jatkaa yöllistä harrastustaan, eläinten täyttämistä - mutta toteaa pian projektinsa mahdottomuuden. Nopeasti etenevän romaanin lopussa Varamo ajautuu kahvilassa kolmen innokkaan kustantajan seuraan. Tuloksena on kustannussopimus ja 200 peson ennakko."

Sitten minä kopioin vähän kirjaa. Tämä kohta (Anu Partanen, ilmeisesti sama joka oli Imagen toimittajana ja esiintyi muinoin Pressiklubi-nimisessä ohjelmassa, siinä, johon minä pari kertaa ilmiannoin naapurilehden hölmöyksiä (tosin vain kerran koko nimelläni) on suomentanut teoksen espanjasta) on alusta, siitä kun Varamo on saanut väärän rahan käteensä.

"Hän lähti ministeriöstä huolten nujertamana. Hän oli havainnut setelit väärennetyksi samalla hetkellä, kun kassanhoitaja ojensi ne hänelle tuhansia kertoja toistetuin koneellisin liikkein, mutta hän ei osannut reagoida siihen millään tavalla vaan lamaantui täysin. Mitä hän tekisi noilla rahoilla, tuolla vaivaisella summalla, jonka olisi sitä paitsi pitänyt riittää kuukauden ajan hänen taloutensa ylläpitämiseen? Hänen byrokraatin sielunsa esti häntä reagoimasta siinä vaiheessa kun hän ei ollut vielä koskenut seteleihin, ja sitten kun hän oli työntänyt ne taskuunsa, oli jo liian myöhäistä. Hänestä tuntui, että setelien lainvastaisuuteen liittyi julkilausumaton käsky pysyä hiljaa ja olla varuillaan. Lähes kaikkien virkamiesten tavoin hänkään ei tehnyt juuri mitään palkkansa eteen, joka sen tähden tuntui melkeinpä lahjalta, joten hän oli vaistomaisesti painanut päänsä, alistunut ja vaiennut. Rahasumma olisi joka tapauksessa ollut surkea, valtion nakkaama almu niille keskiluokkaan kuuluville etuoikeutetuille kansalaisilleen, jotka eivät kyenneet tuottavaan työhön."

Tekstin kopioimisen katkaiseminen on työlästä, sillä se houkuttelee jatkamaan. Koko kirja on sellaista, koko ajan mennään eteenpäin. Mitään mullistavaa ei tapahdu, ehkä hieman absurdeja juttuja kyllä. Romaani kommentoi itse itseään, tyyliin "Jos tämä kirja olisi romaani..." Ja on koko ajan hiukkasen päätön mutta kuitenkin vakava. Siellä täällä, oikeastaan melkein joka virkkeessä, on kerronnan ohella myös maailman tilaa kuvaavia heittoja. Toisinaan ryöpsähtää kertojan runsaudensarvesta jotain hallitsemattoman filosofista puuroa. Tässä nyt yksi sattuman valitsema sivu, 50:

"Ja ilman tuotakin ongelmaa oli olemassa toinen, sitä edeltävä ongelma: miten sen tekisi. Paitsi että tuo ongelma oli ylitsepääsemätön, se oli myös käsittämätön. Tärkeintä olisi jäljitellä luonnollisuutta, toisin sanoen improvisoida tilanteen mukaan. Mutta se mikä vaikutti maailman helpommalta jutulta, suorastaan helppouden perikuvalta, oli todellisuudessa kaikkein vaikeinta; jo pelkkä aikomus olla luonnollinen oli ristiriitainen ja kumosi itse itsensä. Hänet oli tuomittu etukäteen, sillä jos hän päättäisi improvisoida tilanteen mukaan, hänen täytyisi tehdä se ikään kuin hän tosiaan improvisoisi ja samaan aikaan todellisuudessa improvisoisikin, mikä oli yhtä mahdotonta kuin kulkeminen vastakkaisiin suuntiin yhtä aikaa. Sillä aikomuksista riippumatta tekoa (eleitä, yritystä, hetkeä) pitäisi seurata toinen teko, jonka oli voitava olla mikä tahansa. Improvisoijan olisi kyettävä tekemään yli-inhimillinen valinta kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen välillä, joita jo määritelmänkin mukaan oli niin paljon, ettei koko ihmisikä riittäisi laskemaan niitä saati sitten tarkastelemaan koko niiden täyttämää tilaa. Samoin jo määritelmänkin mukaan ja improvisoinnin ominaisluonteen seurauksena hänellä ei ole ollut koko ihmisikää käytössään, ei rahtustakaan siitä, vaan ainoastaan ajan atomi, katoava ripaus aikaa. Aika oli päätösten, toisin sanoen valintojen, samoin kuin aikomusten, ravintoa, mutta jo improvisaation edellytykset ahmivat kaiken käytettävissä olevan ajan ennen kuin mitään ehti edes aloittaa. Sitä paitsi ilmiasut olivat häntä vastaan, koska riippumatta siitä, millaisella diskurssilla hän yrittäisi kuvailla päivänsä kulkua, tarina edellyttäisi aikaa, eikä kukaan uskoisi että se oli mitätöity."

Taas voin vain todeta, että samanlainen kappale seuraa heti sivulla 51 ja vielä sivun 52 puoliväliin. Koska poikani huutaa naapurihuoneesta, että lopeta jo se naputtelu lopetan tämän naputtelun pikapuoliin. Kirja on joka tapauksessa upea, täynnä vauhtia ja vaarattomia tilanteita, pieniä ihmiskunnalle mutta suuria Varamolle. Niiden yleistä merkitystä jää tosin vielä pohtimaan kun on päässyt niteen puoliväliin. Siinä vaiheessa nimittäin Varamo päättyy ja toinen pienoisromaani alkaa. Sen, Maisemamaalarin, sanotaan olevan Cesar Airan "häikäisevin" romaani, mutta sitä en jaksanut ollenkaan lukea, vaikka kyse oli yhtä lyhyestä kirjasta kuin Varamo.

S.

Salaisessa puutarhassani. 

K.