Ongelmia?

Onko ongelma siinä ettei ole mistä kirjoittaa, vai siinä, ettei oikein tiedä, miten sen sanoisi, vai siinä, että kaikki sanottava on niin painavaa, ettei sitä voi sanoa? Kolmikohtaisen listan viimeinen osa on mukana ihan vain huumorin nimissä.

Ajatus siitä, että ihmiseen ei saa koskea, on ultramoderni. Ihmiset ovat kohdelleet toisiaan kaltoin vuosituhansia, ja vielä muutama sukupolvi sitten, vielä yksikin sukupolvi sitten, väkivalta oli laillista. Merkillepantavaa on, että viimeisenä vietiin ihmiseltä oikeus lyödä lasta. Aikuisen lyöminen oli vuonna 1986 ollut kiellettyä jo kauan. En muuten malta olla muistelematta erästä lasten rokotuksia puolustavaa lausuntoa, vapaasti: "...hyvän saavutettavuuden takia". Eli kun eivät osaa panna hanttiin. Palatakseni asiaan, väkivaltaan, vielä kriminalisoinnin jälkeenkin sitä esiintyi. Tietysti sitä esiintyy vielä vastakin, kauan. Lasse Raustela kuvaa aikuismaisen rehvakkaasti vyöryvässä poikakirjassaan Taivaansavut päähenkilön pikkuveljeä Marttia, joka menee oppikouluun, lyseoonko hän meni. Turussa. Isoveli Esko näkee, miten pienempää retuutetaan, satutetaan ja vahingoitetaan. En kokenut mitään sisuskaluja kääntävää tekstiä lukiessa, mutta tuntuu vastenmieliseltä ajatella, että kirjoittaisin sen tänne sanasta sanaan uudestaan. Vaikka Kaisa Neimala sanoikin kerran Aristoteleen kantapään haastattelussa että kannattaa kirjoittaa kirjojen alkuja  kopioiden, jotta huomaa, miten hyviä ne joskus ovat. Sen sijaan että kirjoittaisin väkivaltaa, kirjoitankin nyt päähenkilön kuvauksen siitä, miten hän empii, mennäkö auttamaan.

"Martin vauhkot silmät löysivät isonveljen. 

- Esko, auta!

Kiusaajat katsahtivat olkansa ylitse ja epäröivät. Esko näki itsensä ja Hanneksen toisluokkalaisten silmin, muisti omat pikkupojan tuntemuksensa. Yläluokkalaisia! Sen isompia ei enää olekaan! Hannes vilkaisi Eskoa kysyvästi. Mutta Esko pudisti päätään ja lähti kohti porttia. Kuopuksen rääkynä kuului kadulle asti.

- Esko! Esko!

He harppoivat Aurakatua alas, Esko edellä, kiukku jalkoja siivittäen. Korvissa soi kuopuksen parku. Saamarin rääpäle! Mitä se rimppakinttu lyseolta oikein odotti?"

No, tähän tuli nyt tällaista. Oikeasti olen aika hyvällä tuulella. Henkistä savunmakua on tosin suussa, muttei pahasti. Olen ollut kahden pienimmän kanssa keskenään nyt jonkin aikaa. Lauantaina olin ikään kuin kotimiehenä toisessa talossa. Oma koti kullan kallis jäähtyi sillä aikaa, kun pakkanen paukkui ja talonväki oli muualla. Vesiputki oli jäässä kun tulin. Salissa oli 15 astetta. Toisin on vierahissa. Sieltä lähtiessäni muuten sain pitkästä aikaa parhaan palautteen, lapsilta. "Samppa oli just medium hoitaja."

S.

"Katsoin että on niin leveät hartiat, että on pakko olla suvun mies" sanoi mies tänään toiselle. Toinen istui vieressäni, ja mies tuli takaamme. Esittelin itseni, vaikka olin sivullinen, ja kuulin, että mies oli vaarini tuttu. Hän puhui kauniisti siitä, miten heillä oli ollut vaarini kanssa "puhelinrakkaus". Vaarini oli siis usein soittanut hänelle, vielä sairaalastakin, ja olivat puhelleet paljon, yhtä ja toista. Hän kertoi myös tapauksen, joka ei missään nimessä ollut ainutlaatuinen vaarini puolelta, vaikka hänelle jäikin lähtemättömästi mieleen. Eräänä kesänä vuosien 52 ja 58 välissä vaarini soitti hänelle, että he olisivat tulossa kylään, että ollaanko kotona. Ja niin tulivat, isä, äiti ja viisi lasta. Miehen ja hänen vaimonsa talossa oli kaksi huonetta ja petipaikkoja oli niukasti. Vieraat nukkuivat lattialla, ja kertoman mukaan olivat tyytyväisiä. Viipyivät kaksi yötä. Kyllä on maailma eri asennossa kuin oli viisikymmentä vuotta sitten. Toki siihen aikaan toiset kulkivat kyläpaikoissa ja toiset eivät. Isääni on muuten epäilty mustalaisheimon väeksi, mutta se ei varsinaisesti liity taas hänen isänsä mielihaluun reissaamiseen ja kyläilyyn sekä viehtymykseen ihmisten tapaamiseen.

En tiedä, teinkö oikein kun yhdistin Uuden testamentin lukemisen ja uuden tietokonepelin ostamisen toisiinsa. En muista ostaneeni koskaan tietokonepeliä, paitsi kerran pikkuveljilleni joululahjaksi. Sekin kadutti jossain vaiheessa. Vanhin poikamme lukee aika intensiivisesti tässä meneillään olevassa elämänvaiheessaan. Tarjosin hänelle luettavaksi Raamattua. Hän kysyi heti, kauppamies, että "mitä saan?" Sanoin, että jos luet Uuden testamentin, voin ihan jonkun reilun palkinnon hankkia. Ja hän innostumaan, että Worms 4 olisi sellainen, ja minä selvittämään, että mikä on pelin ikäraja. Kolme. Hyvä on, kiinni veti, ja niin alkoi pikkumies lukea. Muuan pastori kertoi radiohartaudessaan luvanneensa pojalleen nappulakengät UT:n lukemisesta. Ajattelin, että ei Worms 4 voi määrättömän kaukana nappulakengistä olla, vaikka vähän huonompi vaihtoehto onkin.

Hän siis aloitti Matteuksesta. Siinä kohtaa, missä Jeesus kehottaa ihmisiä "olemaan täydelliset niin kuin teidän Isännekin on" nuori lukija nosti katseen kirjasta ja kurtisti otsaansa: "Aika paljon vaadittu". Olin samaa mieltä. Siitä seurasi lyhyt teologinen keskustelu, jota en nyt tähän referoi, sillä koin olevani vähän heikoilla vesillä siinä Sanan äärellä. Toisaalta tuntui myös hyvältä.

S.

Ps. Tapasin tänään miehen, jonka kimppuun Puuma oli hyökännyt. Näin myös lapsia, jotka olivat kuulleet tämän tarinan, mutteivät uskoneet. He halusivat nähdä haavat hänen kyljissään. Ne kyllä olivat siellä vielä, kuusi vuotta tapahtuneen jälkeen.

Osta tästä järkyttävän keskeneräinen ja rähjäinen talo. Saat kaupanpäälle koko idyllin.


K.

Huomio epäolennaisessa

"Että kun runoudessa tekstissä on erityisesti se materiaalin tuntu" sanoi nainen, joka puolusti Edith Södergranin runojen lukemista alkukielellä ruotsiksi. Sanoessaan sanan "materiaalin" nainen siristi silmiään, nosti kätensä suunsa eteen kämmenpuoli ylöspäin ja puristi sormenpäänsä yhteen toisiaan vasten. Huuletkin jännittyivät ihan vähän. Tämä siis vain ohitsekiitävän hetken ajan, ja kuitenkin ajattelin hänen elehdintäänsä ja kehon kieltä vähintään yhtä paljon kuin sitä, mitä hän sanoi, en siksi että keho olisi viestinyt suusanallista viestiä vastaan, vaan siksi, että viesti oli niin yhdenmukainen. Sillä näin keho toimii. Mutta vain naisella on lupa tällaiseen. Jos mies tekisi samat liikkeet ja silmäin siristykset, olisi hänellä hyvin pian hyvin paljon vähemmän kuulijoita, ainakin mieskuulijoita. Tätä dikotomiaa (en edelleenkään tiedä, mitä se tarkoittaa kun en jaksa tähän hätään kooklettaakaan) yritin kerran avata kaverilleni, mutten saanut viestiä perille. Muistaakseni siinä oli tapetilla naisen sielun myyminen, tai ainakin naiseuden myyminen. Älkää te naiset myykö naiseuttanne ollaksenne miehiä. On tilanteita, jotka kokee vahvasti, mutta joita on mahdoton selittää tyhjentävästi kenellekään koskaan. Mutta mielessä ne ovat kirkkaana vuodesta toiseen. Minulla on mielessä eräs vino tahaton hymy, jonka päästin eräälle professorille kun hän esitteli ekonometristä mallia, jonka mukaan olisi viisasta politiikkaa laskea veroja, sillä se tuottaisi enemmän verotuloja. Hän ei siis missään nimessä väittänyt että malli kuvaisi maailmaa, mutta siinä mallin maailmassa tultiin tähän tulokseen. En muista olinko käynyt hänen kanssaan keskusteluja yhteiskunnallisen tulonjaon oikeudenmukaisuudesta, mutta hän huomasi hymyni nanosekunnissa. Hän jatkoi luentoaan ja kysyi kolmen sekunnin päästä minuun katsahtaen, että miksi sinä naurat. En kertonut, mutten voinut hyydyttää hymyänikään. Pian hän sanoi: Sä naurat sen takia, että mä esittelen tällaisen mallin, missä osoitetaan että verojen laskeminen on hyvää politiikkaa. Taisin nyökytellä. Hän sanoi, ettei väitä maailmaa tällaiseksi, mutta mallin todellisuudessa tämä on fakta. Nyökyttelin ja hymyilin typerästi. Istuin pienen luokan eturivissä. Hän aavisti, etten ole niin reaganilainen mitä hän itse oli. Tätä kirjoittaessa alan tulla varmemmaksi myös siitä, että kävin arvokeskustelua hänen kanssaan vasta tämän episodin jälkeen. "Olen reaganilaisempi kuin Reagan itse" hän sanoi, muun muassa. Mutta hän piti minusta kovasti, ja kuulin, että vaikka olen tällainen tavallinen enkä koskaan kasvanut tiedemieheksi kuten kasvoivat toiset, opiskelutoverini, hän kertoi (nimettömänä) elämänvaiheistani myöhempinä vuosina opiskelemaan tulleille. Luulen, että se tahaton vino hymy, joka paljasti sen, että arvotin hänen arvottamisensa jollain tavalla, teki tämän kaiken.

S.

Leikkiväiset, laulavaiset

Lappeenrannassa lauletaan taas kilpaa. Tiedän miesten sarjan voittajan, mutta naisista en ole ihan varma. Minä olen jo vuodesta 1995 seurannut Ylen radiokanavien kautta eri musiikkikilpailuja, ja pidän niistä kovasti. Jostain syystä vähiten olen pitänyt Lappeenrannan laulukilpailuista. Älkää kysykö, miksi. En tiedä. Mutta jos haluaa palata myöhemmin tämän vuoden kilpailun tunnelmiin, niin Aarne Pelkosen välierälaulu kannattaa kuunnella Yle Areenasta. Pianoa soittaa Juho Alakärppä. Kerran hän soitti Oulujoen pappilassa ryhmyisellä pianolla ihan sen perusetydin, "lisä"nimeltään 'vallankumous', onko se sitten c-mollissa, Chopinia. Olin ihan liikutuksissa. Ehkä siksi en pidä laulukilpailuista, että niin iso osa lauluista on minulle outoja. Kun tulee Merikannon Itkevä huilu tai Aleksis Kiven Sydämeni laulu, niin kuuntelen pää kallellaan. Tai jos joku laulaa, että "Die ganze Welt muss Ich tragen", niin senkin minä ymmärrän, ja silloinkin pääni kallistuu, vähän, oikealle tai vasemmalle, miten milloinkin. Mutta jos siellä on jotain Rodolfon aariaa tai Oneginia tai muuta Pukkinia, niin en minä oikein niistä perusta. Ainakaan noin niinkuin kategorisesti. Ehkä koittaa vielä venäläisten laulujen aika minullekin.

S.

Kevään ryhtiliike

Olin kaupassa taas. Nykyään ihan viihdyn marketissa, kun saa yksin olla. Yleensä siinä vaiheessa on työpäivä, monesti työviikkokin, takana. Siellä sitä paitsi näkee erilaisia ihmisiä.

Aikuinen mies käveli hyllyjen välissä teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Asetelma vaikutti selvältä: Työelämässä tiiviisti oleva ihmisen näköinen miesihminen on saanut vieraakseen tyttärensä, joka kenties asuu osan elämästään muualla kuin isänsä. Yhteyttä aikuisen ja nuoren välillä ei ollut ihan maksimimäärää, mutta isä teki parhaansa. "Otetaan sinappia. Mitä sinappia sä haluut?" En kuullut tytön vastaavan mitään.

Kotona olen ollut aika paljon lasteni kanssa. Siitä huolimatta ollut raskasta. Ehkä kevät on valoisa, niin uskon. Tänään pohdimme lukupiirissä Lundbergin Jäätä. Saimme lastenhoitajan, mikä ei ole ihan itsestäänselvyys. Katselin kevättä ja naulasin joitain asioita tavoitteekseni. Yritän olla kotimaisen kirjallisuuden äärellä, käyn Kuopiossa Helatorstain tienoolla, hankkiudun musiikin äärelle ja pyydän ystäviä kylään. Yritän ylipäänsä olla enemmän ihmisille, sillä siihen minun olemiseni lopulta tiivistyy. Huomaan, että tavoitteet voisivat olla myös negaatioita, siis huonojen asioiden välttämistä. On sellaistakin, mutten miellä karkkilakkoani oikein sellaiseksi tavoitejutuksi, enemmän se on päätös vain. Söin joulukuussa koko vuoden karkkikiintiön täyteen ja minulle tuli paha olo. Lisäksi jauhamani sokeri vaikutti fysikaalisesti purukumiin, jota pidän suussani usein. En pitänyt tästäkään. Nyt pidämme vanhemman pojanpässin kanssa taukoa ainakin juhannukseen saakka. Viimeksi sitouduin rahalahjaan hänen lakkoillessaan. Nyt riitti julman kokoinen karkkipussilupaus. Hän itsekin tosin rationaalisesti laski, että tällainen järjestely tulee minulle paljon halvemmaksi. Tunne vei kuitenkin voiton.

Olimme väitöstilaisuudessa marraskuun lopulla. En muista, mitä olen kirjoittanut ja mitä en, mutta loppuvuodesta en paljon mitään. Jos en olisi naimakauppojen kautta päätynyt näin fiksuun sukuun, en olisi päässyt kahteen karonkkaan, mihin nyt siis olen päässyt. Jälkimmäinen oli omanlaisensa, ja tuoreessa muistissa tietysti. Karonkassa lapset esittivät leikkejä. En luottanut etikettiin enkä ehkä oikein itseenikään. Kun karonkan kiitospuheessa mainitaan nimi, pitäisi silloin vastata seisomaan nousten ja vastakiitellen ja kehuen. Toisaalta olen ymmärtänyt, että tämä sääntö ei koske sukulaisia. Se sitten, olenko sellainen, on kolmas juttu. Lisäksi mietin, että olisin halunnut vastauspuheenvuoron sijaan soittaa pianoa, mutten sitten rohjennut, ajattelin että jos unohdan kappaleen kesken kaiken. Ja kun nuotitkin olivat kotona. Sitten kun vaimoni seuraava sisarus väittelee ja pyytää minua taas karonkkaan, olen valmis kaikkeen.

Joulun olimme kotona. Sain lahjaksi pukilta tuolin, joka on niin hyvä, että vaikka on paha mieli joskus, niin tuolia muistellessa mieli muuttuu paremmaksi. En oikein tiedä muuten, miksi minulla on paha mieli. Vähän on kärttyisää kuitenkin. Äyskin tuossa perheenjäsenillenikin hetki sitten ihan turhaan. No, yleensä tällainen menee nopeasti ohi. Joskus huomaan, että jossain tosi syvällä on jotain työhuolia, jotka vaivaavat sitten viikonloppuisinkin. Ehkä niin on nytkin. Työelämä on sellaista toisinaan, kun on vastuuta vähänkin, niin sitten se seuraa kuin koira. Kerran tosin näin kun sika seurasi ihmistä. Ihminen käveli edellä ja piti käsiä selkänsä takana. Sika tuli perässä. Molemmat olivat mukavan kiireettömiä, oli sellainen joellehtosmainen kuuma liikkumaton kesäpäivä. Tämä tapahtui Voikkaalla, nykyisen Kouvolan alueella. Missä lie sika nykyään, on siitä ainakin viisitoista vuotta. Ehkä kinkkuna jossain, tai Kabanossina. Ihmisestä en tiedä sen enempää. Voikkaan tehtaat on suljettu ja siellä monen elämä on muuttunut. Ihminen kai kuitenkin elää päivästä toiseen. Meidän elintasomme on hurja, vaikka sen laskeminen vähänkin sattuu aina ja herättää keskustelua. Pentti Linkola oli syntymäpäiväsankarina tuossa joulun alla radiossa, ja hänellä oli paljon hyviä ajatuksia. Jos ehditte, käykää kuuntelemassa ja muodostakaa oma mielipiteenne. Pentti sanoi mm. että pessimismi on vierasperäinen sana, ja sille on olemassa ihan suomalainen vastine. Se on "elämänkokemus".

Tuolista vielä, se on nahkainen ja musta, siinä on selkänoja ja ristikkojalka. Käsinojat nousevat jonkin matkaa ylöspäin. Se keinuu reilusti ja pyörii rajattomasti. Se on pehmeä, sen istuintyyny, joka ei ole irrotettava, pussahtaa kun siihen röjähtää. Se on sirompi mitä aikaana nojatuolilta hain, mutta jättää muhkeamman olon mitä olin koskaan voinut kuvitellakaan. Siinä voi istua rajattoman kauan, ja siihen voi ihan hyvin nukahtaa. Sen on minulle rakas vaimoni hankkinut. Se on ehkä 70-luvun tyyliä ja löytyi ilmeisesti kierrätyskeskuksesta. En tiedä hintaa, mutta ei siellä mikään tolkuttomasti maksa. Sitä paitsi käytetystä maksan paljon mieluummin kuin uudesta.

Luen Gulag -Vankileirien saaristoa. Se on omintakeinen kirja, niin kuin ei mikään muu. Luulen, että se on ihan kärkisijoilla sillä listalla, johon kirjoja on listattu luettuus-puhuttuus -suhdeluvun mukaisessa järjestyksessä. (korjatkaa noiden sanojen oikea muoto:) Ainakaan läpi sitä ei ole voinut kovin moni lukea, kun se on niin perinpohjainen. Minullakin on vielä satoja sivuja jäljellä, jos nyt ei ihan tuhatta enää kuitenkaan. Pääsiäislauantaina näillä näkymin kokoonnumme sen ääreen tänne meille.

Minulla oli paljon ajatuksia, joita piti kirjoittaa. Nyt en saa mitään ulos. Ensi kerralla paremmalla onnella. Jospa tämä käsittämätön kiukkukin jäisi tänne, internettiin.

S.