Kansassa kasuavassa

Mitä 'nuoriso' tuo mieleesi? Entä 'suomalainen nuoriso'? Havahduin tänään ajattelemaan asiaa. Olin vähäsen huolissani. En saanut mieleeni mitään myönteistä uutis-/oman ärsytyskynnykseni ylittävää, mitä nuoret olisivat tehneet. Kauan asiaa pohdittuani minulle tuli mieleen muutama nuorten ihmisten kuoro, jotka toimivat itsekseen, "iliman aikusia". Luin hiljattain Suomen kirjallisuushistoriaa, joka muuten on toistaiseksi luontevin tapa minulle perehtyä historiaan. Kirjassa sanotaan näin.

"Nuoren Voiman piiristä kasvaneen kirjailijaryhmän nimeä kantoi Tulenkantajat-lehti (1928-1930), jonka näytenumerossa vuonna 1928 joukko taide-elämän nuoria vaikuttajia julisti: "Tämä merkitsee sitä, että uusi sukupolvi astuu Suomen taide-elämän johtoon." Lehden johtavia arvoja olivat kollektiivisesti ymmärretyt nuoruus ja vapaus. Tulenkantajat-ryhmä oli syntyessään (1924) ollut nimenomaan kirjallinen ryhmä."

Siis joukko nuoria astui esiin ja ilmoitti siirtyvänsä Suomen taide-elämän johtoon. Olisiko tällainen mahdollista nykyään? Vai onko tämäkin median vika, kun vääristelee eikä kerro oikeista asioista vaan kertoo vääristä? Minua tuo Tulenkantajien julistus innosti tosi paljon. Ois ollu siistiä olla mukana.

S.

Mozartin hiukset

Pari vuotta sitten hekottelin Maritta Lintusen novellille, jossa rupluuteltiin urkuja. Se oli äänikirja, joten osa kunniasta kuului ilman muuta lukijalle, jota en muista: ole hyvä kuitenkin. Teksti tuli lisäksi lähelle omaa elämääni, kun sitä kuunnellessani tulin juuri eräältä kanttorikeikalta. Että sen verran vielä Lintusen alkuperäisistä pisteistä pois.

Nyt Lintunen saa lisää pisteitä. Luin hänen novellikokoelmansa Mozartin hiukset. Taas vetoan musiikkiin, joka on sekä minun että Lintusen juttu; hänelle (MuM) ammatti tai jotain sen tapaista, minä olen vain rakastaja, amatööri. Lähes joka novellissa soi jokin. Korviinpistämätöntä tavallaan on kuitenkin, ettei sävellyksiä mainita kovinkaan montaa. Säveltäjiä muutamia, mutta ylimalkaisesti. Kokoelman niminovellissa nainen rakastuu kuolleeseen säveltäjään ja päätyy eroon miehestään, kolmannesta pyörästä. Toinen vastaavanlainen tarina kertoo synesteetikosta, joka kokee äänet väreinä kuin Sibelius. Kolmannessa oopperalaulaja tulee maalaisserkkuaan (veljeään) tapaamaan. Siinä novellissa oli kyllä erinomainen vuodatuspätkä laulajan arjesta: 

"- SÄ olet vapaa, kuljet kumisaappaissa ja mutaisissa haalareissa, haiset moottoriöljylle ja vanhalle viinalle, makaat puolille päivin jos väsyttää, saunot, läiskit korttia naapurin isännän kanssa, hoidat lapsiasi, rakastat vaimoasi, saat olla isän ja äidin kanssa viikoittain tekemisissä, voit sairastaa hyvällä omallatunnolla vaikka kaksi kuukautta eikä kukaan vie sillä aikaa sun pestiä, ei puhu pahaa pomolle, vihjaile ettet ole töissä koska sun hermot ei kestä mennä lavalle sen ja sen kriitikon eteen haukuttavaksi, SUN ei tarvitse pitää kirjaa esiintymisvaatteista, tutkia kalenterista ettet vain pukeudu samaan iltapukuun kuin kaksi vuotta sitten, ne nimittäin muistavat kaiken; toimittajat, kollegat, kykyjenetsijät, lobbaajat, ne nostavat tai laskevat urasi, mitätöivät parilla sivulauseella kymmenen vuoden helvetinmoisen uurastuksen, kyseenalaistavat ammattitaitosi yhden epäonnisen konsertin perusteella, SUN ei tarvitse vakuuttaa joka päivä ammattitaitoasi uusille ihmisille, hymyillä kun itkettää, kerjätä huomiota, miettiä menikö keikka tai vuoden kiinnitys ohi loppujen lopuksi vain siitä syystä, että jätit kengät kiillottamatta ennen koelaulua tai ettet avannut reisiäsi oopperanjohtajalle, SULLA ei tarvitse olla miellyttävää, vakuuttavaa, persoonallista muttei liian persoonallista, kaunista muttei liian hunajaista, seksikästä muttei häiritsevän hekumallista, myötäilevää muttei liian särmätöntä, luovaa mutta kapellimestarin, säveltäjän, pianistin, ohjaajan ja managerin tahtoon saumattomasti alistuvaa habitusta - ja tämä HABITUS luodaan jo opintojen alkuvaiheessa, yhteistuumin opettajien ja sparraajien kanssa, sillä esiintyvä taiteilija ei pärjää ilman vahvaa habitusta, se on niin kuin rallikuskille auto, sukeltajalle happisäiliö, tai vanhukselle nitro - ilman sitä olet paljas, suojaton, elinkyvytön, stabiili, ilman tiukasti rakennettua habitusta - istuvaa puvustoa, siihen sävytettyä asustearsenaalia, kampausta, muokattua vartaloa, oikeaa painoa, ryhtiä, puhetyyliä, kielitaitoa, käytöstä - voit heittää hyvästit koko uralle, ja TÄLLAINEN vaatimuslasti harteilla mä lennän kerran, pari vuoteen teitä tapaamaan, ja multa odotetaan siinä silmänräpäyksessä luontevaa käytöstä tyhjässä navetassa, joviaalia jutteluhetkeä tallin uumenessa, hyväksyttävää, kaikille räätälöityä sulhaskandidaattia, anteeksipyyntöjä, muuntumista takaisin pikkusiskoksi, joka jumaloi isoveljeä, joka osasi kaiken, oli kaikkein voimakkain ja komein, hoiti sählingit ja mokat, keksi valkoiset valheet, puolusti, kehui, ja MITÄ VIELÄ."

Tähän päättyi vuodatus, tähän päätän sitaatin. Epärealistisen pitkä ja samaan aikaan napakka monologi, mutta ammattilaiset kyllä saavat tuosta otteen. Muissakin kohtaa Lintusen asiantuntijuus paljastuu, hän osoittaa pienin elein tuntevansa tiskin toisenkin puolen. Siitä ehkä nautin eniten näissä novelleissa. Nautin myös dialogeista, sekä ihmissuhteiden dissonansseista. Omituisuuksistakin. Kaksi heppua hylkää entisen elämänsä ja lähtee seuraamaan humppaorkesteria reput ja teltat varustuksenaan. Siinä oli sellaista paasilinnamaista meininkiä, paitsi että paremmin tehtyä tietysti. Sanoisinko että huovismaista. Tarina vain päättyy vähän kurjasti.

En pitänyt siitä, miten useammassa kuin yhdessä novellissa päähenkilö sanoo ääneen sen, mikä olisi jollain tapaa ollut arvattavissa, ikään kuin novellin teema on kirjoitettu auki. Lukijaa kunnioittavaa olisi, että se oivalluksen ilo jätettäisiin tiskin tälle puolelle. Muuta iloa Lintusen novelleista kyllä löytyi. Ja surua vähintään yhtä paljon.

S.

Pakkasyö on

Yksi lempilaulujani on Tonttu, Viktor Rydbergin ja "jonkun naissäveltäjän" hieno teos. (Googletin tällä kertaa, Lyyli Wartiovaara-Kallioniemi on hänen nimensä). Siinä pakkasyö on, tai kuten siinä paremmassa käännöksessä, tuima talven pakkanen. Niin oli myös viime yö pakkasyö, kuten lienee ollut jo kuukausikaupalla öiden laita, pakkanen. Öiden pakkanen laita ei pelottanut lainkaan poikiamme, tai ehkä he eivät tienneet siitä mitään. Enkä tiedä, kiiluivatko tähdet yössä, nyt on nimittäin pilvistä ja näin kahdeksalta muutaman harhailevan hiutaleen. Mutta poikien silmät kiiluivat, vai pitäisikö sanoa loistivat, kun tuo kiilusilmäisyys on ehkä turhan vakiintunut ilmaus eikä siihen enää voi sisällyttää sellaista silkkaa myönteistä silmien loistoa, vaikka ne tähdet loistavatkin yössä, kiiluvat. Ja kun kävin ulkovintillä toivottamassa heille hyvää yötä, kaikki oli hyvin. Vasta alas käveltyäni, siis eilisillalla, tajusin, että yöstä tulee kylmä, ja kylmyys herättää heidät, vaikka miten on peittoa päällä, ja pimeässä on vaikeaa mutkitella roinaisen vintin periltä köpöisen oven luokse, ja saada se vielä auki. Mietin, miten saan heidät sieltä pois. Hipsin vintille ennen kuin menin nukkumaan, ihan vain nähdäkseni sulot, pienet nuo. Kuiskasin poikien nimiä, mutta ei siitä tullut mitään, he nukkuivat. Minä en nukkunut, minä tonttu, itselleni vain aiheutin päänvaivaa kun päästin heidät vintille nukkumaan. Ja sen verran voin ihan puristamatta sanoa, että mietin ajan virtaa sen verran, että kun itse olin pieni, niin ulkona nukkuminen kiehtoi mieltäni kovin. Sen intiaanikesän 1994 vietin lähes kokonaan ulkona nukkuen, kunnes eräänä yönä heräsin suden ulvontaan.

Viime yönä heräsin kaksi kertaa. Ensin kello oli yhden maissa. Kaikki oli hyvin. Varmistin, että pojat saavat oven auki halutessaan. Nukkuivat. Toisen kerran heräsin ehkäpä viiden maissa. Paraisilla oli jo valoja jossain kaukana, vaikka oli ihan pimeää. Pakkasta oli neljä astetta. Päätin, että nyt he pärjäävät, kun ovat tähänkin asti pärjänneet. Ja nukuin taas. Vaikka jossain kohtaa heräsin luulemaani ääneen, kolaukseen, ja syöksyin siinä sekunnissa yläkertaan. Mutta ei, pojat nukkuivat yhä, lähellä pääskysen pesää. Vaikka pääsky nyt poissa on, kukkiin noustessa nurmikon saapuu se tänne varmaan seurassa puolison armaan.

Kahdeksalta minut herätettiin. Viisivuotias kysyi, tulisinko lämmittämään hänelle kalapuikkoja. Hänellä oli kaikki hyvin. Isoveli vielä nukkui.

S.

Veitsenterällä keikkumista

Elämä on veitsenterällä keikkumista. Vertaus on huono, ei kukaan keiku koskaan veitsenterällä, ei edes elämä itse. (Miten se Lassi Nummi sen sanoikaan, Ei elämä ole vaikeaa, se on mahdotonta, ja se tapahtuu.)

Mutta parempaakaan en keksi. Joko elämä on niin kuivaa, siis tämä kuiva nyt ei-tavanomaisimmassa merkityksessään, siinä, kun on mehut vähissä, paitsi sukkamehut. Tai sitten on niin vuolasta, tapahtumallista ja rikasta arkea (rikas tässä siis kuvainnollisesti), ettei tiedä, mistä aloittaisi, tai sitten ei tiedä, missä välissä kirjoittaisi. Tai sitten on niin, että on tarve puhua, mutta ehkä tämä puhe täällä näin ei ole sitä, mitä itse haluaa.

Vein kukon pois. Se oli kauhuissaan kun aloin tavoittaa sitä paljain käsin. Tai ainakin käsin. Lopulta se yritti paeta siitä ainoasta luukusta, jonka näki, samasta, josta olin työntänyt lonkeroni kanalaan. Sain hänet kiinni, ja siitä hetkestä alkaen Mikko oli ihan hievahtamatta. Käänsin hänet pussin sisuksiin samalla kun pussi kääntyi nurinpäinnistä oikeinpäinniksi (englannissa voi sanoa insaid aut tai toisinpäin, meillä on vain väärinpäin tai nurinpäin tai oikeinpäin.) Nostin nöyrän Mikon auton perään ja ajoin sen sinne, mistä sen tulin epähuomiossa ottaneeksi viime syksynä. Siellä tuttu koppi sitä odotti, ja kevät odottaa myös, mitä nyt vähän lunta satelee viikonlopun päätteeksi, mutta muuten. Ja saa nähdä, miten talonmaalaus sitten meillä, kun tuleekin lunta tai kosteutta taivaalta.

Lähtiessäni kukkolasta lapset kertoivat, että myyräperhe oli ilmestynyt pihaan, ja talon pikkumies, neljä vuotta, oli lapioinut myyrää. Ja koira oli päälle päätteeksi purrut myyrää, mutta myyrä ei käsittääkseni ollut kuollut siihen. Minulle jäi vähän epäselväksi, kuoliko myyrä lapioniskuihin. Osumia otti joka tapauksessa. Lapset olivat asiasta innoissaan, tai miten sen sanoisi. Asia oli heille merkityksellinen ja sysäsi heidät selvästi miettimään. Aurinko paistoi ja oli lämmintä.

Palatessani ajoin, halusin tai kauheasti en, Tuorlan majatalon ja puutarhaoppilaitoksen ohi. Kerron, mielipaikkojani on se, ja sinne kurvasin pihaan vaikka kolme pientä lasta oli takapenkillä. Joku kysyi, miksi minä ajoin sinne. Sanoin, että käyn kevättä katselemassa, josko tuo tällä näkysi. Ei näkynyt. Menen sinne uudestaan vähän ajan päästä, kun leskenlehdet työntyvät pientareilta. Josko tuota sitten näkyisi Tuorlassakin jotain. Minusta on viihtyisää kuljeskella siellä ja opiskella kasvien nimiä. Samaa voi tehdä Ruissalon kasvistieteellisessä puutarhassa. En minä niitä koskaan opi, mutta usein opettelen. Sellainen korjaus edelliseen, että hiljattain vaimoni päätti projektin, joka kesti ainakin vuoden. Opiskelin latinankielisiä eli tieteellisiä kasvinimiä vessamme seinällä olleista A4-arkeista. Taisin minä joskus niistä kirjoittaa jotain. Aika monta nimeä opin. Harmaahankakarve on Pseudeverina furfuracea.

Sitten vein lapsia naapuriin ja otin vastalahjaksi peräkärryn. Ajoin tallille ja täytin kärryn lannalla. Ajoin kotiin ja tyhjensin kärryn pihamaalle lumikinoksen päälle. Eipähän näy iso lumikasa keskellä pihaa rumana. Vein kärryn takaisin Juholle ja hain lapset kotiin. Pojat menivät jatkamaan huoneenrakennusta vintille. "Tämä on elämän paras päivä" julisti viisivuotias jo tuossa puolen päivän maissa. Nyt muuten lienee niin, että ovat nukahtaneet vintille peittojensa alle, kun en ole kuullut heidän sieltä poiskaan tulleen. Mitäköhän minä keksin, että saan heidät sieltä pois ennen kuin laskeutuu yö ja tulee pimeää ja kylmää ja pissahätä ja sen sellaista. Eivät he pimeässä välttämättä ole niin hyviä vintiltäpoistujia mitä päiväsaikaan itsestään luulevat. Muuten kyllä mitä mainiointa sakkia ovat.

Ylen mieskuoroilta pahoitti jotenkin mieleni, kun soittivat niin rumaa musiikkia, että piti sulkea radio heti. Onneksi nyt tulee ihan asiallista soittoa ykköseltä. Tai ainakin asiallista musiikkia. Teppo Koivisto on sympaattisen oloinen mies, mutta jos haluaa kuunnella Chopinin vallankumouspoloneesia ja erityisesti sen juoksutuskohtia, niin suosittelen Kissiniä.