Ei niin kuin olisi luullut

Helsingin sanomat on katsonut viisaaksi markkinointi-investoinniksi sen 15 000 euroa, jonka lehden oma kirjapalkinto vie. Muitakin kuluja varmaan tulee, mutta tuleepahan sitten myös materiaalia lehteen. Rehellisyyden nimissä en ole tabloid-hesaria montaa kertaa lukenut perusteellisesti kannesta kanteen. En ole montaa kertaa edes selaillut sitä. Lehteen tartuttuani olen yleensä katsonut kulttuurisivut. Vähän on tilaa, ja paljon aiheita, jotka kamppailevat tuosta vähästä tilasta. Minun suosimani kulttuurimuodot jäävät jalkoihin, kun minun suosimattomat kulttuurimuodot vievät tilaa. Tältä ainakin tuntuu.

Menin kuin meninkin kirjamessuille. Kannatti. Elämys ei ollut edellistenkaltainen, sillä nyt minulla oli mukana kuopus ja esikoinen. Esikoiseni puolesta olin iloinen, hän nautti messumeiningistä ihan sellaisenaan. Siellä ei kuulemma ollut tylsää missään vaiheessa. Tyttäreni puolesta olin iloinen myös, vaikka hänen iloisuuteensa ei yleensä vaikuta se, kuinka iloisia muut ovat ja mistä asiasta. Hän oli mitä mainiointa kirjamessuseuraa. Ei tietenkään siinä kirjallisessa mielessä, mutta muuten. Seisoimme mm. Musiikkitalon messuosastolla (Saattoi muuten olla musiikkimessujen puolta jo se osasto, en tiedä) ja kuuntelimme kantapöytää sekä juttelimme paikalla olleiden tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Kuopus seurasi puhallinkvintetin työskentelyä ja hyppeli siinä vähän, kuten hänen luonteeseensa sopii. Olin ylpeä valloittavasta tyttärestäni ja iloinen, että muutkin huomasivat, miten viihdyttävä tapaus hän on. Muuan mummu jutteli hänelle ja oli onnesta soikeana. Tyttäreni tuijotti intensiivisesti häntä silmiin. Saattoipa kommentoidakin jotain, en tiedä.

Kun muuten moni asia oli hyvin, en masentunut, vaikka varsinainen tapahtuma, jonka vuoksi sinne päätin lähteä, ei seisauttanut veriäni. Hesarin kirjapalkintoehdokkaat olivat lavalla kerralla ja heitä haastateltiin. Tapahtuman viihdearvosta oli hävinnyt melko suuri osa, sillä haastattelusta vastasivat tällä kertaa paljon kokeneemmat toimittajat (Suvi Ahola ja Antti Majander) kuin aikaisemmin. Kaikki sujui hallitusti. Lisäksi kirjailijoille esitetyt kysymykset olivat armeliaampia, laajempia ja avoimempia, siinä kysymysteknisessä mielessä.

Erkka Filander oli ulkomailla.

Niina Miettinen kirjoitti kirjan, jossa romaanihenkilö sai hengellisen herätyksen. Suvi Ahola mainitsi uskonnollisen herätyksen olevan kirjallisuutemme tabu. Hän tietysti noteerasi myös, että tämän vuoden kirjallisuudessa aihetta on käsitelty runsaasti. Esikoiskirjalistan julkistamisen ainoa kiinnostava asia minulle olikin, onko Pauliina Rauhala listalla. Ei ollut. Kymmenen finalistia valittiin 90 debytantin joukosta.

Auli Leskinen on kirjoittanut kirjan Chilestä. Hän on työskennellyt muissa hommissa alueella jo vuosikymmeniä. Aikanaan diktatuurin näkeminen oli hänelle "viattomuuden menetys".

Juhani Karilan Gorilla on kertomuskokoelma. Siinä on mm. tappajakana. Tämän minä haluaisin lukea. On vähän hankalaa tosin, kun Juhani Karila on Hesarin kulttuuritoimituksen jäsen, että mitä hän nyt tuolla listoilla tekee. En minä ainakaan tykkäisi haastatella kollegaani tuollaisessa tilanteessa. Ehkä ei Suvi Aholakaan tykännyt. Toisaalta, hän oli samalla tavalla armelias ja ymmärtäväinen Karilaa kohtaan kuin muitakin. Karila kertoi preferoivansa kirjailijan ammattia toimittajan ammatin kustannuksella. "Kirjailijaksi olen halunnut kuusivuotiaasta alkaen, toimittajaksi vasta 16-vuotiaasta." Mainittakoon, että YLEn Seppo Puttonen tuntui tykkäävän Kirjakerho-ohjelmassaan tästä Karilasta.

Tua Harno oli myös Kirjakerhossa muistaakseni, Nadja Nowakin haastateltavana, keväällä. Hänen kirjansa alkaa lauseella "Minun isäni oli Leonard Cohenin näköinen mies." Aloituslauseiden kanssa on oltava tarkkana, ettei kirjan lukeminen pääty ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan. (Olen ehkä kertonut sen Taisto jäi Seinäjoelle -esimerkin) Harno oli olemukseltaan sellainen nuori naiskirjailija, jollaiseksi nuoren suomalaisen naiskirjailijan nykyään miellän.

Veera Nieminen kirjoitti Avioliittosimulaattorin. Sitä voisi kokeilla. Ahola sanoi sen olevan hauska kirja. Nieminen oli ihan hauska hänkin. Ei yrittänyt kuitenkaan olla enempää mitä on. Sanoi olevansa hevostilallinen. Kun omistaa yli kymmenen hevosta, ei tarkkaa lukumäärää enää kerrota. Lintujen bongauksessa on vähän sama homma. Hassua on, että jos ensin menee 39384 hanhea ja sitten menee yksi, niin se ensimmäinen lauma ilmoitetaan laskennoissa 40 000 hanheksi ja yksittäinen hanhi sitten siihen päälle. Näin hanhia on nähty tuolloin 40 001 kappaletta. (Kuinkohan paljon se olisi kiloissa pakastettua hanhenlihaa mitattuna?) Nieminen kertoi, että jos hevoset saavat iltaruoan yhdeksältä ja aamuruoan kuudelta, niin siinä välissä on vaikka kuinka paljon aikaa kirjoittaa. "Toki mietin, että millaistakohan tekstiä tulisi, jos ihan hereillä ollessani kirjoittaisin."

Antti Heikkinen kantoi valitettavasti koomikon viittaa harteillaan. Sen verran minäkin olen nuoruudessani leimautunut hauskuuttajaksi, että tiedän, miten raskasta sellainen voi olla. Sen jälkeen kun Anttikin löytää oman juttunsa, niin hauskuutus voi olla siinä luontevasti mukana. Ehkä humoristisen kirjan kirjoittaja kokee jotenkin velvollisuudekseen olla hauska, tai nostaa hauskuutta esille. Kyllä kirjan on voitava puhua puolestaan ilman, että sitä sitten markkinoidaan hauskasti. Roope Lipastilla, joka oli viime vuoden ehdokas, oli vähän samaa tautia. Hän vaikutti sympaattiselta, muttei ollut ihan kotonaan siinä lavahauskuuttajan roolissa. Heikkinen toki oli luontevammin, mutta silti. Kirjan kielessä on murreilmaisuja ilmeisen paljon. "Nilsiäläistä yleiskieltä", kirjailija tuumasi. Joka siitä pitää, ei muuta kuin kirjastoon tai kirjakauppaan Heikkisen Pihkatappia hakemaan. Hän tuumasi muuten ihan osuvasti muutakin kirjan kielestä. "Kyllä se murre on siinä oleellinen, jos sitä ei olisi siihen tullut, niin ois pitäny suoloo lisätä jollain konstilla perästä päin."

Maija Muinonen kirjoitti kirjeromaanin. Hän ei oikein osannut selittää, mistä idea siihen tuli. "Se vain kerta kaikkiaan jostain pälkähti päähäni." Muinonen oli kiinnostavan oloinen persoona. Pitää olla tarkkana kun tällaisia arvelen, mutta ehkä oli kyse aika nuoresta kirjailijasta. Ehkä hän kirjoittaa lisääkin vielä. Ehkä luen hänen kirjansa. Ehkä nuoren naiskirjailijan mielikuva päässäni liittyy siihen, miten nuori naiskirjailija on valmis/halukas keskustelemaan kirjoistaan.

Anne-Maria Latikka on psykologi ja tutkii novellikokoelmassaan Tuulensuunta ihmisten kohtaamisia. Tämän haluaisin myös lukea, sillä pidän novelleista. Pidän myös ihmisten kohtaamisesta.

Pasi Pekkola kirjoitti kirjan. Oliko kyse runokirjasta, esseistä, novelleista, en tiedä. En ehdi kooklata. Syytän tytärtäni siitä, että Pekkola kirjoineen meni minulta kokonaan ohi. Tyttäreni kiehnäsi koko paneelihaastattelun ajan viereisen ständin lattialla, hyppi, meni välillä makaamaan lattialle selälleen ja pullisteli mahaansa vetäen sen taas sisäänsä. Tämän näki nuori 16-vuotias poika. Hän veti välittömästi kaveriaan hihasta ja pyysi häntäkin lähemmäs katsomaan. Yhdessä he odottivat, että tyttäreni olisi jatkanut samaa. Hän oli kuitenkin jo seuraavassa leikissä.

S.

Elämä vaarassa

Kehveli miten käykään kirjamessujen viikonloppuna! Tarvitsen apua, ja mikä pahinta, ei mitä tahansa apua. Melkomoista olisi sekin apu, jota olen pyytänyt ihan spesifisti: että yksi lapsista saisi olla yön ja sitä seuraavan sunnuntain kylässä. Mutta kun poika ei halua. Miten minun elämän nyt käy?

Menisin siis kirjamessuille sunnuntaina. Olen kerjännyt sinne ilmaisliput tuttavaltani. Rouva on viikonlopun muualla, joten ratkon ongelmani jälkikasvun kanssa, päinemme, kuten se yksi isä tuumasi jäätyään ilman vaimoaan joksikin aikaa. Vanhin tulee mielellään mukaan. Nuorimman otan, seikkailu se hänellekin olisi. Ei siellä varmaan kauaa jaksa sillä setillä, mutta jotenkin jos kävisi ja kääntyisi. Ja se Hesarin esikoishaastattelupaneeli on kyllä nähtävä. Se on sunnuntaina joskus puolen päivän pakeilla.

Kehveli sentään kun meni poika saamaan synttärikutsun sunnuntaille. Melkein vaatii sen, että itse vien hänet synttäreille ja täällä odotan synttäreiden päättymistä ja haen sitten hänet pois. En tunne synttärisankaria enkä hänen vanhempiaan lainkaan, ja vaikka tuntisin, ylimääräisen kyläkutsun kerjuu on minunkin mielestä halloweensynttärien alla vähän kehno idea. Minä en jotekin sitä paitsi tykkää yhtään halloweenista. On niitä halloweensynttäreitä meilläkin kerjätty, ja taidettu pitääkin. En ehtinyt tottua.

Nyt yritän miettiä erilaisia ratkaisuja, joilla voisin päästä pälkähästä. Poikaa en haluaisi pakottaa yökylään, mutta tiedän, että hän muussa tapauksessa menisi sinne mielellään. Nyt vaakakupin vastakupissa painaa synttärit, vieläpä halloween-sellaiset. Saatan sortua ehdottamaan jotain hyvitystä. Onko teillä halpoja, mäkillä pelattavia tietokonepelejä ehdottaa? Jonkun sellaisen voisin ostaa. Ja antaa peliaikaa. Ei kehveli, itsekunnioitus on kyllä aika vähissä tällaisen kaupankäynnin jäljiltä. En tiedä, onko reilua sekään, että pakotan hänet kirjamessuille ja sitä kautta jää sitten synttärit väliin. Vaimoni ei kyllä hyväksy sellaista. En tosissani moista mietikään.

Tätä miettiessä ulkona on puuskittainen tuuli. Syön näkkileipää ja kuuntelen musiikkia. Leukani on niin huonossa kunnossa, että tällainen poikkeuksellisen kova näkkileipä on murrettava niin, että yrittää pitää leivän paikallaan ja taivuttaa kädellä näkkäriä. Toistaiseksi olen taivuttanut ylöspäin sillä seurauksella, että voinen pinta on pyyhkäissyt nenääni entistä rasvaisemmaksi. Alaspäin vääntäminen sattuu liikaa. Yritän olla  varovaisempi.

Musiikkini on yleensä soivaa. Tuohon yllä olevaan, niin ikään tonaalisesti tulputtavaan tarantellaan törmäsin työmatkallani tällä viikolla. Panin nimen mieleen ja tubetin sen heti kotiin päästyäni. Tässä on jotain rahvaanomaista ja ennakoitavaa, mutta tämä on "kaunis kuin kansanlaulu", kuten Pauliina Rauhalan esikoisromaanissa Taivaslaulu sanotaan. Sitaatti jäi päähäni, kun kuuntelin hetki sitten ihastuttavan Nadja Nowakin ohjelman Viikon kirja, entinen Nadjan Huone. Rauhalan kirja on vielä lukematta, mutta en muista toista romaania, josta olisi yhtä paljon keskusteltu Ylellä ja muuallakin. Valtakunnan mediakoneisto on tuottanut uutisia kirjan ympäriltä, mm. tiedon siitä, että Oulun maakuntakirjastossa kirjaan on enemmän varauksia kuin mihinkään kirjaan koskaan, yli tuhat kappaletta. Pottereitakaan ei varattu yhtä hanakasti. Syitä varaushanakkuuteen voi olla moniakin. Kirjakauppoihin kannetaan neljättä painosta, joten innokkaiden lainaajien lisäksi kirjaa on myös ostettu. 

Yllä olevan kansanlaulusitaatin lisäksi Pauliina Rauhalan kirjassa oli lukuisia kauniita lauseita. Saan tänään päätökseen todennäköisesti pitkän kirjan, Lars Saabye Christensenin romaanin velipuoli. En tiedä, miksi kirjan nimi kirjoitetaan pienellä. Se on ajatuksia herättävä, ja lopulta luulen, että erinomainen lukupiirikirja. Mutta ei siinä kovin montaa herkän kaunista lausetta ole. Ehkä minä kaipaan hyviä lauseita kuitenkin aina. Petri Tammisen Rikosromaania luen, ja siellähän sellaisia on, syvämietteisiä ja hiljaisia. Mutta en tiedä, ei oikein Petrikään tätä nykyä. Olen päätynyt ajattelemaan, että kirjailijan uudistumiskyky on kovaa valuuttaa. Että kyllä sitä nyt jokainen osaa äänellään laulaa, mutta että jalostapa sitä sitten vielä, niin se se on jo sitten jotakin. Sanoin jo silloin kauan sitten, että Sofi Oksasen Puhdistus on kirjallisesti niin hyvä, ettei hän pysty edes samaan enää elämänsä aikana. Muutenhan se on paha, kyllä minä sen tiedän.

S.

Ensin, kuunnelkaa rauhallista Bachia. Ei elämäsi mene pieleen vaikka käytät seitsemän minuuttia ihan vain paikallaan oloon.

Toiseksi, lukekaa blogia.

S.

"Mutta minua himottivat udarten hienot kalvot"

Taas on tapahtunut paljon asioita, joista jokaisesta voisi kirjoittaa. Tämä vain tiedoksi, ja olkaat niin hyvät ja kuvitelkaa tapahtumat, kun en niistä kuitenkaan suurimmasta osasta koskaan mitään kirjoita. Yhtä asiaa ajattelin, että tämän voisi kirjoittaa, ja otin taskustani äänityslaitteen ja sanoin siihen, että tuuli puhaltaa suoraan sivulta niin, että toinen puoli päästä on ihan lämpöinen. Mutta en keksi yhtään, mihin tuollaisen asian voi kirjoittaa, joten antaa olla.

Toki sen voisi liittää siihen päivään, jolloin tuuli puhalsi pitkin Hämeenkatua ja jolloin tapahtui muutakin. Ensiksikin, luin Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta ensimmäisen ja 18. luvun. Ne kaksi siis, joissa se karhu seikkailee. Kirjoitin kirjasta pari sivua ja menin kirja kassissa syömään. Avasin kirjan pöydälle lautaseni viereen, vaikka pöydässä oli muitakin. Pian panin kirjan kiinni ja nostin katseeni. Kysyin pöydän toisella puolella (viistottain, tämä on oleellinen tieto) istuvalta naiselta, onko hän lukenut Ilmari Kiannon Punaista viivaa. Hän alkoi hymyillä heti ja kun sai sanottua, että joo, niin purskahti sitten nauramaan. En oikein tiedä vieläkään, mikä häntä nauratti, mutta ilmeisesti hän piti sitä uskomattomana sattumana, että hän oli lukenut juuri sen kirjan, jonka lukemista olin tiedustellut. Olisin kysynyt naiselta mielipidettä kirjasta, mutta hän ehätti heti kertomaan, että lukemisesta on paljon aikaa, eikä hän muista siitä mitään. No, elähän mittään, pian tuli paikalle nuori ujo mies. Hän kysyi, onko paikka vieressäni vapaana. Luulin, että hän osoitti sanansa naiselle, joka siis oli häntä vastapäätä. Luulen edelleen. Nainen ei vastannut. Ehkä hän luuli, että kysymys on minulle. Onneksi ennätin vastaamaan, ennen kuin mies olisi karannut. Hän istui viereeni. Kysyin häneltä, oliko hän lukenut Ilmari Kiannon Punaista viivaa. Hän sanoi lukeneensa lukiossa ja siteerasi myöhemmin sujuvasti esseetä, jonka hän kirjasta kirjoitti aikanaan. Kun kysyin mielipidettä kirjasta, hän kysyi, että haluanko minä, että hän spoilaa (voisko tuo sana olla tuollainen? Tässä kohtaa oli jokin sana, jota en ymmärtänyt, mutta se oli slangisanan tyyppinen, ja ymmärsin että kyse oli jonkin sortin moittimisesta; minä ajattelin, että itse olisin käyttänyt siinä kohtaa verbiä 'suolata'.) sen lopun. Sanoin, että spoilaa menemään vain. Hän sanoi, että no olihan se aika karu se loppu. No, niin oli. Se karhu melkein kuoli, vertatihkuvana vetäytyi metsään. Selitin hänelle oman teoriani kirjasta: Kyse on eläinsadusta, jossa karhu menee talviunille, herää talviunilta ja käy hakemassa itäsuomalaisen lehmän. Kantaessaan lehmää metsään lehmän omistaja tulee vastaan ja lyö karhua kirveellä rintaan. Karhu närkästyy, luovuttaa saaliinsa ja kumauttaa ihmisen kuoliaaksi. Ja pakenee vertatihkuvana metsään. Koira ei uskalla seurata, eikä olisi tarvettakaan.

Tässä vaiheessa kun mies oli kertonut omista kirjanlukukokemuksistaan ja olimme puhuneet niistä yhdessä, nainen pyrskähteli taas nauraen. Että aikamoinen munkki, kun kaksi ihmistä oli lukenut saman kirjan. Hän kiirehti lisäämään, että hänestä ei kyllä tule koskaan oikein opettajaa, kun ei hän osaa tuolla tavalla analysoida mitään. Minusta siinä ei kovin analyyttistä maailmankuvaa kukaan pöydän ääressä heijastellut. Mutta niin hän koki ja suodaan se hänelle. Sen verran palaan tässä vielä kirjan analyysiini, että katselen teoksen keskellä olevaa Topin ja Riikan tarinaa sisäkertomuksena, joka on siinä vain siksi, jotta karhun talviunen ajaksi on lukijalle jotain mielekästä tekemistä. Sanonpa vielä senkin, että kyllä Punaista viivaa lukiessa voi olla ylpeä siitä, että äidinkielenä on suomi.

""Nyt muistan selvästi", se ikään kuin mietiskeli. "Tämä paikka on nuoruuteni hulluuden pyhäkkö. Tässä paikassa olen painanut päähäni viisauden kruunun. Silloin oli kevätkesä. Saavuin ensi kertaa Suomeen. Karjalan kallioluolissa oli emoni minulle kertoillut kaskuja kalisevakaulaisista otuksista, joita muka piileksi Suomen saloilla ja joiden vatsanalukset muka maistuivat makealle. Olin pitänyt noita emoni seikkailuja satuina, mutta samottuani rajan yli - oitis, tuolla lammen notkossa kyhnäili ihmeellinen elukka, jolla oli kalisevainen kaulassa. Hämmästyin hyvänpäiväisesti, samalla kun tunsin outoa himoa. Kuulostin kummallista kalkatusta kallella-korvin, sitten kiljaisin minkä kurkusta lähti ja kirmaisin kohti. En tiedä, miten kaikki oikein tapahtuikaan. Kirjokinttu oli tarttunut takajaloistaan rommakkoon, siinä sen yllätin. Sivelin kämmenellä valkoista selkää. Laiha ronkale, mutta utareet kuin hunajaa - totta oli emoni haastellut.

Kyllikseni herkuteltuani minulle tuli jollakin tavoin paha olla. Minua kammotti varsinkin se kalisevainen. Kiskaisin sen irti elukan kaulasta ja paiskasin menemään. Se lensi korkeassa kaaressa ja pudota molskahti rämähtäen lampeen. Mutta sittenkin oli minun paha olla. En saanut rauhaa ennenkuin olin haudannut haaskan kokonaan sammalien sisään. Mutta en raahtinut siitä luopuakaan. Päätin jäädä pariksi päivää lähettyville uutta nälkää odottamaan, nauttiakseni vielä kerran sitä ihmeellistä herkkua. Kun toisena yönä lähestyin haaskaa, olin tuntevinani sieraimissani vihollista hajua. Mutta minua himottivat udarten hienot kalvot - marssin eteenpäin - nuoruus ja hulluus. Yhtäkkiä havaitsin, että ylhäällä petäjässä, joka oli haaskan vieressä, jotakin liikahti. Lintuko? Oravako? Kavahdin takajaloilleni tutkiakseni tarkemmin... Samalla kuului räikkyvä pamahdus, ja toisessa takajalassani tuntui outo napsahdus. Minä ärjäisin hirveästi, hirveästi, käännyin pois ja pakenin peninkulmien taakse. Siitä alkaen on ukkovarpaani ollut hieman kipeä. Mutta siitä alkaen olen myös kanneksinut viisauden kruunua päässäni.""