Radiofoonii finnikee keneraalis

Taas kävi se, mikä on ennenkin käynyt. Radio tuli, ja pelasti päivääni. Päivääni pelastaa tämän tuostakin myös moni muu hyvä asia, mutta nostan radion esiin, sillä on hyvin tavallista, että radiosta tulee hyviä asioita, joista saan elämääni sisältöä. Viime aikoina tosin olen käyttänyt autoillessani ajan äänikirjan kuunteluun ja radio on jäänyt vähemmälle. Osin syynä on yhdeksästä kymmeneen soiva Muistojen bulevardi, jonka ohjelmatarjonnasta harvoin pidän.

Mutta aamulla sai poliitikko minut liekkeihin. Voitte itse kuunnella tämän ykkösaamun, vaikkapa kohdasta 6.30 eteenpäin ja tykätä tai olla tykkäämättä Oras Tynkkysen puheesta. Minut se sytytti. Hänen retoriikassaan mutta ennen muuta argumentaatiossaan oli jotain niin sykähdyttävän, piristävän sanoisinko epäpoliittista, että oksat pois. Kaivoin ohjelman päätyttyä kännykkäni saman tien esille ja etsin Tynkkysen puhelinnumeroa hänen kotisivuiltaan, mutta sen etsimisessä aika loppui kesken. Ehkä vielä palaan hänelle. Olen epärationaalisesti, siis vaistonvaraisesti ydinvoimavastainen mies, ja siksikin minun oli helppo sympatiseerata Tynkkysen ajatuksia. Mutta olen työkseni kuunnellut aika monen poliitikon puhetta, ja täytyy sanoa, että esim. ohjelmassa esiintynyt Rantakankaan Antti, joka on muuten mukava mies, puhuu niin kiusallisen täydellistä poliitikkoa, että limaisempaa diskurssia saa hakea. Tynkkysen argumentteihin hän ei kyennyt millään tavalla vastaamaan, mutta puhe (jonkun tietyn) eturyhmän puolesta jatkui kuin vastaväitteitä ei olisi koskaan esitettykään. Totta kai ydinvoiman rakentaminen on tärkeä asia jonkun tietyn alueen ihmisille ja elinkeinoelämälle. Senkin taakse pitäisi kuitenkin pystyä katsomaan; mitä sitten? En rehveroi keskustelua tähän, jos kiinnostaa, ohjelman voi kuunnella.

Toinen ilopilkku tuli siinä puolen päivän tienoilla, vai oliko se aikaisemmin. Janne Koskinen, jonka Hienostelua-ohjelma on minut aiemmin joskus tuskastuttanut perinpohjaisesti, on jostain syystä saanut vaivihkaisen hyväksynnän. Toisin sanoen olen alkanut pitää hänen ohjelmistaan. Yhä vieläkään en pidä siitä härskistä naisesta, joka hänen ohjelmissaan näyttelee esimiehen roolia, mutta ei nyt puhuta siitä. Tänään nimittäin Hienostelua-ohjelmassa haastateltiin mattokauppiasta. En kuullut ohjelman alkua, aloin kuunnella sitä vasta noin kahdenkymmenen kahdeksan minuutin kohdalta. Kuuntele sinäkin. Hyvin pian oltiinkin tilanteessa, jossa haastateltava Eva Perander kertoi eräästä ulkomaanmatkastaan. Hänen repliikkinsä päättyi jotenkin näin: "Silloin mua vähän pelotti." Ja mitä keksikään toimittaja? Keksi Bachin, keksi Monteverdi-kuoron solisteineen, John Eliot Gardinerin ja ennen kaikkea lohduttavan motetin: Fürchte dich nicht, ich bin bei dir. Miten voi kuoro laulaa niin taivaallisesti? Kuunnelkaa taas itse, kuin enkelit. Sävellys soi pianossa melkein koko ajan, ja silti sävyjä tuntuu olevan rajattomasti. Kohta "Ich Stärke dich, ich helfe dir auch" lauletaan tietysti voimallisesti, kuten Bach lienee toivonut. Kun mattokauppiasta pelotti, Koskinen keksi lohduttaa häntä Jesajan kirjan sanoin: "Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi! Älä arkana pälyile ympärillesi -- minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni." Motetissa lauletaan myös toinen jae samasta kirjasta. "Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun." Tämä temppu jotenkin kolahti kovaa, vielä kun aurinkokin sattui paistamaan.

Kolmanneksi kuulin Aristoteleen kantapäätä. Kyllä elämme ihmeellistä maailmanaikaa, kun kaikki hyvät radio-ohjelmat kuulee perästä päin milloin vain haluaa. Aristoteleen kantapää käsitteli tänään Kalevalaa, tuota suomalaisten suurta kirjaa, johon olen ollut omituisella tavalla rakastunut jo pitkään, vaikken vieläkään ole lukenut sitä loppuun saakka. En aio pitää kiirettä, kuuntelen omistamaani äänikirjaa yhä uudestaan alusta niin kauan kuin sen kuunteleminen alusta ei tunnu pahalta. Luulen, että siihen menee kauan. Kalevalasta on tänään kuulemani radio-ohjelman mukaan erilaisia käännöksiä ja versioita olemassa yli kaksisataa. Ajattelin muuatta Inkeriä, joka on kirjoittanut oman versionsa, selkeäsuomisen sellaisen, Kalevalasta, että onkohan hän nyt kuulolla kun ohjelma tulee radiosta. Hänkin voi ohjelman tietysti kuunnella jälkikäteen, jahka se nyt Areenaan ehtii. Tätä kirjoittaessa ei vielä ole ehtinyt.

Paitsi Kalevalan käsittelystä, ilostuin erityisesti tästä uutisesta, joka mainittiin Aristoteleen kantapään Viikon sitaatti -tunnustuksen yhteydessä. Maria Matinmikon hieno runokirja, jonka minäkin (!) olen lukenut, sai Tanssiva Karhu -runopalkinnon. Aristoteleen kantapää ei ottanut palkintoon sen enempää kantaa, vaan ohjelma ilakoi palkintolautakunnan vuolaalla kuvauksella, josta katkelma kuulostaa tällaiselta: "Hienovireisesti suggestiivinen sarja peräkkäisiä, päällekkäisiä, toisensa läpäiseviä tiloja. Valkoinen on myös taideteos. Hyvin harva kirja saa raadin mukaan lukijan kysymään ja ihmettelemään." Että jos runokirjan kuvaus on tällainen, niin millainen onkaan itse kirja!

Puristamatta tulee mieleen myös Viikon kirja-ohjelma, jota kuuntelin tänään areenan kautta itsekin. Siinä toimittaja Seppo Puttonen lanseerasi veikeämäisesti uuden adjektiivin: veikeämäinen. Antti Leikkaan melanheilutustrilogian toinen osa 'Huopaaminen' on kuulemma sellainen. Sellainenkin.

Olipa tosiaan radiopäivä!

S.

28.30

Kuin varkain minut puhkaistiin puhumaan

Lasteni kanssa minulla on erityisen hyviä hetkiä silloin, kun kerron heille juttuja ja meille syntyy yhteisiä keskusteluja. Tosin usein tunnen sanaisen arkkuni saranat ruostuneiksi, kuten täällä blogimaailmassakin. Ei ole oikein sanottavaa, ellei kerro eletystä elämästä. Kaikki eletty on tietysti minussa, muttei tule mieleen silloin kuin pitäisi. Siinäpä se. Olin kerran tilaisuudessa, jossa oli juontajana Nicke Lignell. En tiedä, kuka hän on, enkä jaksa kooklettaa, mutta jonkin sortin juontaja kuitenkin. Hänen piti juontaa eräs musisoitto, mutta koska orkesterin altto- tms. -viulistilta puuttui nuotit, koko orkesteri odotti. Johtajansa Mikko Franckin johdolla tietysti, orkesteri sekä soittaa että odottaa nuotteja johtajansa johdolla. Johtaja ei ole kuka tahansa; hän on esimies. Kerran tein juttua jostain johonkin lehteen, ja päädyin soittamaan erään orkesterin eräälle alttoviulistille, joka lähestyi eläkeikää, ja pyysin luonnehtimaan johtajaansa. Ja hän luonnehti! Myöhemmin tosin sain soiton, ettei hän haluakaan luonnehdintojaan lehteen. Että hänellä ei ole mitään tarvetta luonnehtia esimiestään julkisesti. Minä olin pahoillani, mutta ymmärsin tilanteen. Ei kyse ole mistään johtajasta sillä hetkellä, siis dirigentistä, vaan esimiehestä. En minäkään kenellekään löysäposkiselle toimittajalle luonnehtisi esimiestäni, ainakaan hänen heikkouksiaan, tai jos niitä siis olisi, niin sittenkään en... Mutta se Lignell oli palkattu juontamaan, ja hänellä oli varmasti hieno käsikirjoitus juontoa varten, mutta 15 minuutin odottelua varten hänellä ei ollut mitään. No, siinä piti sitten keksiä paikan päällä. Koville otti, ja nöyräksi veti. Hän päätti haastatella kapellimestaria, ja kysyi, sattuisiko hänellä olemaan jotain vitsiä siihen saumaan kerrottavaksi. Kuulemma oli vitsit vähissä siinä kohtaa. Se oli ainoa kohta, jossa yleisö nauroi. No, ei siitä pitänyt puhua, vaan tarinoista, joita on mutta joita ei muista, mutta jotka ovat muistoissa ja vaikuttavat. Muistia ja muistoa on paljon käsitelty kirjallisuudessa, viimeksi luin sekavaksi haukutun kuvauksen Tapetinvärinen, Virpi Hämeen-Anttilan tuoreimman romaanin, jossa pelattiin muistoilla, ja lopulta jäi mieleen kysymys, mikä on totta ja mikä ei. Mutta siitä mikä on ja minkä melkein muistaa, voi joskus nousta jotain, ja minulla jostain syystä nousi esiin jotain, mikä oli tapahtunut armeija-aikanani. En muistele sitä aikaa erityisen hehkeänä aikana, jos kohta en masennuksenkaan aikana. Siellä ei kauheasti tapahtunut hauskoja asioita, mutta joitakin. Mitä lie minä päädyin kertomaan, ja pojat kuuntelivat ihan innoissaan. He vaativat minua kertomaan lisää. Kerroin, ja poikani päätyi kirjaamaan ylös armeijan sääntöjä. Sain jotenkuten selitettyä, miten tuvissa odotetaan aina jonnekin lähtöä. Jäkitetään, liidetään sisällä, juostaan ulkona, käydään aamupissalla, "ja sitten kusi katkeaa" huudetaan aina kun on pissan saanut aluilleen, ja niin pois päin. Viikkosiivouksesta vai oliko se päiväsiivous taisin kertoa myös. Poikien silmät loistivat. En muistanut paljoa, mutta hän vaati minua kertomaan. Parahdin, että hän saa kyllä käsiinsä sotilaan käsikirjan, jahka pääsee itse armeijaan. Siellä kerrotaan kaikki yksityiskohdat. Ja kun aloin etsiä sotilaan käsikirjaa huutonetistä, löysinkin sellaisen pdf-muotoisena netistä. Sitä poikani sitten lueskeli. Tänään hän sanoi yllättäen: Ainoa tyhmä kysymys on se, mikä jää tekemättä. Missä niin sanottiin, sotilaan käsikirjassako, minä kysyin. Niin, hän sanoi. Toivon poikani armeijauralle kaikkea hyvää, sitten kun sen aika koittaa. Saa nähdä, millainen on maailma siltä osin kymmenen vuoden päästä.

S.

Lapset

Minulla on nuo lapset tuossa, joita lupasin hoitaa hyvin huomenna. Lupasin siis itselleni. Tänään olin ihan tyytyväinen hoitamisiini, mutta pieni kupru tuli illan mittaan. Tyttäreni meni lopulta tyytyväisenä nukkumaan, mutta pojat pelasivat herkullista Roqfort-juustohiiripeliä. Se on herkullinen loppuun saakka. Totta kai isompi pelaaja nautti siitä, että pääsi pudottelemaan nuoremman pelaajan hiiriä juustolinnan tyrmäonkaloihin. Tätä asiaa on vähän vaikea selittää, mutta kaikki, jotka ovat Roqfortia pelanneet, tietävät mistä on kyse. Pienempi pettyi, ja kun minulla oli oma peli kesken toisella pöydällä, en oikein päässyt eläytymään heidän elämiinsä, en kummankaan pojan. Siksi lupasin itselleni olla huomenna parempi isä siltä kohtaa.

Mutta näissä puitteissa jos joku on valmis toimimaan, niin keitän kyllä inkiväärijuomaa, kun joku tulee maanantaina käymään. Pannaan hunajaa sekaan ja lipitellään näin muodostuvaa makeaa lämmintä juomaa niin kauan kuin sietää. Tervetuloa Minä olen jo vuosia harrastanut runsasta ja epäsäännöllistä inkiväärijuoman nautiskelua. Kamomilla on jäänyt vähemmälle, sillä lastenhoitajamme antama kamomillateepussipaketti on ehtymässä. Hänen pitäisi tulla uudestaan käymään. Ei taida tällä kutsulla vielä tulla.

Olimme mummulassa. Tapasin pieniä lapsia, ja isompiakin. Meillä vähän eri ikäisillä oli yhdessä hauskaa. Tulimme kotiin, ja toin jauhoa muassani, sillä mummulassa on pieni mylly. Siitä inspiroituneena ostin kotimatkalla hiivaa kaupasta ja leivoin leivän. En jaksanut tehdä neljää, joten tein kolme. Kolmannesta tuli tuplakokoinen. Se oli näyttävän näköinen, sillä leikkasin siihen viiltoja ja voitelin sen maidolla. Munat unohdin ja lisäsin ne perästäpäin, mutta en usko, että sitä olisi kovin moni tiennyt ellen olisi kertonut. Leivän leipomisessa on jotain mukavaa, siis ajatuksessa, että leivotaan leipää. Markku-kaverillani oli aikanaan jääkaapin ovessa kortti, jossa oli ruisleivän kuva ja teksti: Jos äiti tietäis, niin leivän lähettäis. Se kuvasi kyllä hänen elämäänsä. Hän oli opiskelija tuolloin, ja vähävarainen, ja jos jostain sai palkan, niin osti julkean kalliit silmälasit ja söi taas kaksi viikkoa pelkkää kermavaahtoa. Sitä sai ilmaiseksi hänen silloisen työpaikkansa Saa ottaa-osastolta. Nyt Markku on perinteisessä porvarillisessa ammatissa, ja ehkä hänen vaimonsa pitää osittain hänen rahoistaan huolta. Markku on oikein mukava ja tasapainoinen mies.

Leipä on vielä huomenna syöntikunnossa. Kuin varkain on tullut pelattua lautapelejä kuluneen viikon aikana. Tiistain pelit menivät puihin, mutta keskiviikkona oli jo vieraita. Torstaina menin ajoissa nukkumaan, mutta perjantaina taas pelasimme. Pyysin Tuomasta, Tuukkaa ja Aria mukaan, mutta kukaan ei päässyt vaikka kaikki halusivat, tai ainakin niin he väittivät. Pelit olivat kuitenkin mitä mainioimmat, sillä pojastani on kasvamassa hyvää vauhtia kelpo pelimies, ja kummipoikani lienee sellainen ollut jo jonkin aikaa. Minulla on paljon erinomaisia kummilapsia, ja pelaaminen on kyllä ihan mainio yhdessä olemisen muoto myös heidän kanssaan.

Lauantaina leivoin tosiaan sitä leipää. Nostatuksineen kaikkineen siinä meni aika kauan aikaa, ja lopulta päädyin nostattamaan viimeistä leipää läpi yön. Aamulla työnsin sen uuniin. Tästä kommentteja lisää kasvotusten jos jotakuta kiinnostaa, nyt tuntuu että tuli niin paljon sellaista, mikä ei kiinnosta ketään. Mutta ei elämä ole sitä tai tätä, kyllä se on tätä kaikkea. Enkä minä pelkkää leipää leivo.

S.

Soitin kirjailijalle

Luin hiljattain novellikokoelmaa Ettei maa viheriöisi. Kirjoitin siitä tänne melkein yhden novellin kokonaan. Pian sen jälkeen soitin kirjailijalle. Hän vastasi haloo, tai jotain sen suuntaista. En tiedä onko se sukupolvikysymys vastata puhelimeen haloo vai mistä siinä on kyse. Minä tunnen yhden poliisin, jolle joudun soittelemaan toisinaan. Hän aina vain ynähtää puhelimeen. En tiedä, onko se ammatti-identiteetillinen, ammatillinen vai identiteetillinen kysymys eli puhelimeenvastaus. Luulen, että minulla on ollut vaikutusta erään vanhemman polven edustajan puhelimeenvastaamistapaan. Ennen hän vastasi aina haloo, ja nyt vastaa jo nimellään, kun aikani huomauttelin.

Minä sanoin puhelimeen, että onko siellä puhelimessa kirjalija se ja se. Hän että kyllä, ja minä, että täällä on kansalainen S.V. Paraisilta. Kysyin häneltä, voisimmeko tavata. Olin menossa Helsinkiin seuraavana päivänä ja tarjouduin tarjoamaan hänelle lohisoppaa Espan kahvilassa. Siitä, että hän kieltäytyi kutsustani, on löydettävissä hyviäkin puolia. Jos olisin puhunut lohisopasta kovin alleviivaten, mikä on ihan hyvin mahdollista, olisi ollut kiusallista mennä kirjailijan kanssa syömään sitä soppaa. Nimittäin, menin (erään toisen skribentin kanssa) Espan kahvilaan, ja kysyin lohisoppaa, ja minulle sanottiin, että just loppu. Minä harmittelemaan, että kehveli. Hän näki mieliharmini ja tarjoutui katsomaan, onko gulassia vielä. Minä, että mitä se sellainen. Hän, että sellaista naudanlihapohjaista. Minä, että no katso. No, hän katsomaan, ja kurkkaamaan sitten seinämän takaa kaula pitkällä minua katsoen, että on sitä, ja minä nyökkäämään ja hän hakemaan lautasellista. Maksoin lounaskortilla, vaikka oli jo päivällisen aika.

Kirjailija sanoi että edellisestä käynnistään Espan kahvilassa on jo kulunut 20 vuotta. Hän selitti elämäänsä, jota kuulemani perusteella sävyttivät hänen ja hänen läheisensä sairaudet. Sellaista se elämä on, minä ajattelin, kuten niin monesti ajattelen, eikä siitä oikein saa kukaan selvää, että millaista, jos niin sanoo. Mutta kun ei ole kummempi ajattelija, niin ajattelee vain, että "jo vain", ja "vai sellaista", ja vaikkapa "vai niin". Mutta niin se menee, että kun on vanha, niin kuolee ennemmin tai myöhemmin. Kirjailijakin sanoi aikansa puhuttuaan, että "niin, minä alan olla jo..." ja hän piti pienen, mutta retorisesti ihan riittävän pitkän tauon, ja jatkoi, "no, vanha".

Minä kerroin hänelle, että olen ilahtunut ja surahtanut kovasti hänen teksteistään, joissa on usein tragiikka ja komiikka läsnä niin kuin ei muilla. Erityisesti mainitsin tuon novellin Asemasotaa, ja hän sanoi, että palautteeni ilahdutti häntä kovin. Ja minulle tuli sellainen olo, että vanhana voi taitavakin kirjoittaja olla yksinäinen, ja vaikka voimainsa päivinä on kirjoittanut miten hienoa tekstiä hyvänsä, niin vanhana ihminen voi olla yksin. Kysyin häneltä, pitääkö hän yhteyttä kirjailijatovereihinsa. Hän mainitsi, että ovat kuolleet monet heistä. Yhden hän mainitsi elävältä, mutta kuolleita oli pitkä lista, Haavikko ja Anhava siinä vilahtivat ainakin. Eeva Kilpi muuten sanoi Nadja Nowakin haastattelussa, että takana on aika, jolloin sanomalehden kuolinuutisissa oli paljon tuttuja.

Kirjailija kykeni kävelemään parin sadan metrin matkan. Lääkintätouhut lopulta keskeyttivät puhelunkin, vaikka puhuttavaa olisi ollut. Olimme vasta päässeet sotaan. Sanoin, että usein hänen teksteissään vilahtelevat pienet tarinat herättävät kysymyksen: Millainen tarina tämän älyttömän jutun taustalla oikeasti on. Ja kirjailija sanoi mm. novellin Asemasotaa loppukohtauksesta, jossa mies kuolee riu'ulle, että sekin oli sellainen uskomaton tarina, että mies oli kuollut ihan vierestä ilman, että kukaan huomasikaan. Hän itse sanoi omista jutuistaan sen, mitä olin ajatellut: Ne on usein niin mielettömiä ne tapahtumat, että niiden on pakko olla totta, ei kukaan voi sellaisia keksiä. Juuri samoin olen minäkin kokenut!

Olen ehkä kerrannut joskus senkin episodin, joka on kirjattu Suku-romaanin kansien väliin. Siinä mennään bussilla. Jollain on paha olla ja oksettaa, ja hän pyytää, että pysähdyttäisiin. On kova pakkanen, ja kuskilla on jostain syystä kiire. Hän suostuu avaamaan oven kovassa vauhdissa. Matkalainen oksentaa. Kirjailija kuvaa lopulta elävästi, miten vauhdissa oksennettu tavara oli tarttunut bussin kylkeen kiinni. Erityisesti mieleen on jäänyt kuvaus substanssin sisältämistä ruisleivänmuruista, jotka näkyivät pieninä kohoumina muuten tasaisemmasta jäljestä.

Kirjailija puhui myös tästä maailmasta, joka on mennyt sellaiseksi, ettei tätä oikein ymmärrä enää. Luulen, ettei tarvitse välttämättä olla vanha kirjailija, että voi kokea jotain tällaista.

S,

Mies, jolta ei puutu uskottavuutta

Ystäväni, joka luki romaaneja silloin kun itse koin, että pitää työn puolesta lukea tietokirjoja, puhui suu vaahdossa suomalaisten mieskirjailijoiden luomista hahmoista, niistä mies-sellaisista. Että niiltä puuttuu uskottavuutta. Koin hänen vuodatuksensa niin, että ovat liian naurettavia mieshahmot, että oikeasti miehet eivät ole sellaisia kotirintamamiehiä, Matti Virtasia, vaan ovat jotain muuta. En tiedä.

Ystävän avautuminen tuli mieleen tänään. Jos Veijo sallii, pätkin hieman hänen esikoisnovellikokoelmansa Ettei maa viheriöisi (1954) novellia Asemasotaa. Novelli on lyhyt, joten kun siitä leikataan jotain pois, tehdään tuskin oikeutta kenellekään, mutta ehken kuitenkaan kirjoita sitä tänne kokonaan. Menkää ja lainatkaa kirja lainastosta ja lukekaa. Novellissa esiintyy mies, Vihtori Lumimaa. Hänessä, kuten niin monessa muussakin Veijon mieshahmossa on jotain käsittämättömän elämälle vierasta, mutta kun hahmoihin tutustuu lähemmin, ne heräävät henkiin ja kulkevat keskellämme kuin kuka tahansa meistä.

Novelli alkaa kuvauksella maasta, joka on asemasodan aikana jäänyt rintamalinjojen väliin. "Mutta kuiva sara menestyi tuossa hiekkaisessa maaperässä, jossa oli repeytynyttä rautaa yhtä paljon kuin pirstoutuneita kivenviiluja."

"Kilometrin levyisellä vyöhykkeellä kukaan ei kävellyt maan pinnalla eikä tallannut sitä. Käärmeitä kihisi kaikkialla. Niitä tuli takaa päin ja ei-kenenkään-maalta. Ne kurkottivat päänsä taisteluhaudan reunalta ja heiluttelivat sitä ilmassa. Ne yrittivät päästä kaivantojen yli. Hitaasti tunnustellen ne työnsivät kapeaa ruumistaan ilmaan, varovaisesti, mutta hauta oli liian leveä. Mätkähdellen niitä putoili sen pohjalle. Ne olivat painavia. Niitä tapettiin joka päivä. Oli Rintamamuotia pitää kävelykeppiä, jonka päälle oli pingoitettu käärmeen nahka.

 - Mooseskin heitti keppinsä maahan ja katto: se oli käärme.

Harvasanainen ja yksinkertaisena pidetty sotamies keksi tällaisen vertauksen, kun keppi putosi hänen kädestään korsun lattialle. Tämän jälkeen komppaniassa alettiin pitää sotamies Vihtori Lumimaata leukavana miehenä. Ei hän kuitenkaan ollut sellainen. Hän oli ujo ja hiljainen mies, joka kuului vanhimpiin ikäluokkiin. Hän oli jo siviilissä vakiintunut siksi mikä oli. Ei sota voinut hänestä enää toisenlaista tehdä, kaikkein vähiten leukavaa."

Veijo kuvaa asemasotaa lyhyin lausein, niin kuin ei kukaan ennen häntä. Tuli tätä kirjoittaessa mieleeni, että vaarivainaastani kerrotaan, että hän maistoi kyytä, juurikin jatkosodan asemasotavaiheessa. Ties vaikka olisi Lumimaan kanssa ollut samoilla tantereilla.

"Vihtori Lumimaa oli kova saunamies. Hän lämmitti kolmekin kertaa viikossa pienen saunan, joka oli pari kilometriä etulinjan takana. Hänet nähtiin vihta kainalossa niin usein liikkeellä, että häntä ruvettiin kutsumaan Vihta-Lumimaaksi. Kesällä hän oli taitellut lehdeksiä ja tehnyt kymmeniä vihtoja talven varalle. Kun häneltä yritettiin ostaa niitä, hän ei myynyt, koska oli tehnyt ne yksistään hänen omaan käyttöönsä.

 - Tehkää männynoksista, hän opetti. - Olisitte itse tehny. En mä vihro kahta kertaa samalla vihralla.

Vihtori Lumimaa oli omastaan kiinni pitävä mies. Muiden oli suostuttava siihen.

Upseerit pitivät Lumimaata luotettavana, mutta yksinkertaisena. Hän ei koskaan sanonut vastaan, sillä hän oli niin hidaspuheinen, ettei hän ehtinyt sanoa juuri mitään. - Herra luutnantti tai herra kapteeni, hän sai vaivoin vastatuksi. Kun hän näin tunnusti esimiestensä arvovallan, ei häneltä enempää voitu vaatiakaan. Kun hänet pantiin tekemään työtä, hän teki sen hitaasti aina, mutta sitä ei voinut pitää jermuiluna, kun hän sen teki. Upseerit seurasivat joskus epäluuloisina pitkät tovit hänen puuhiaan, mutta pääsivät epätietoisuudestaan ja lähtivät rauhoittuneina omille teilleen. Vihtori lumimaa oli kunnon sotamies, jonka esiintymisessä ei ollut moitteen sijaa."

Veijo kuvaa taas yhtä kevättä ja komppanianpäällikköä, joka sai surmansa ja uusi tuli tilalle. "Illat muuttuivat valoisiksi ja vihollisen tarkka-ampujat alkoivat kiinnostua pystypäisistä miehistä."

Sitten on kohta, jota minä en ihan ymmärrä, mutta kirjoitan sen kuitenkin tähän. Kaikkea voi kuitenkin kopioida. Se ei vaadi kuin käsityötä.

"Kun Vihtori Lumimaa oli kaivamassa ylimääräistä yhdyshautaa tulevan vastahyökkäyksen varalle, luutnantti sattui näkemään hänet.

 - Teettekö te mitään ylipäänsä vai teeskentelettekö te?

Lumimaa kuuli viimeisen sanan hieman väärin.

 - Herra luutnantti, mä teen enkä teeskentele.

 - Väitättekö te että minä teeskentelen! luutnantti hihkaisi.

 - Herra luutnantti ... Vihtori Lumimaa sanoi moittivasti.

 - Te olette pahin jermu koko maailmassa, tämän ilmankannen alla, mutta kyllä minä opetan teidät jermuilemaan. Opetanko? Kyllä tai ei.

 - Kyllä, herra luutnantti.

 - Menkää pois! Viekää lapio pois! luutnantti alkoi hihkua. Sitten hän otti kuitenkin lapion käteensä ja alkoi itse kaivaa. Hän heitteli hiekan toisten kaivajien päälle ja herätti paheksuntaa ja närkästystä. Vihtori Lumimaa meni korsuun maata."

Ja niin vaihtui sitten sekin luutnantti, sai komennuksen muualle ja toinen tuli tilalle. Ja niin tuli Vihtorikin korsustaan esiin. Ja kun kevät oli tullut ja koivussa lehdet, "hän meni ensi töikseen taittamaan uuden vihdan."

"Miehet ikävystyivät joutuessaan Vihtori Lumimaan kanssa parivartioon. Hänen kanssaan ei voinut keskustella mistään. Hän oli naimaton ja vailla kokemuksia. Jos jutteli naisista, hän kuunteli tarkasti ja rupesi sitten kyselemään yksityiskohtia piinallisen tarkasti.

 - Oliko se lato?

 - Oliko se heinälato?

 - Oliko se täynnä heiniä?

 - Ei se sitten juhannus ollut. Muistat väärin.

Kun Nisula-niminen nuori sällimies joutui Lumimaan kanssa vartioon, hän koetti menestyksettä houkutella tätä aktiiviseen toimintaan. Lumimaa seisoi koko ajan ylätasanteella ja päätään kääntelemättä tarkkaili etumaastoa, kuten oli käsketty. Kyllä hän tarkkaan huomioi, mitä siellä tapahtui, sillä vähän väliä hän ilmoitti, mitä havaitsi.

 - Joku yskii.

 - Koira haukkuu.

 - Rupeaa satamaan vettä.

 - Taivas meni pilveen.

Nisula istui haudan pohjalla kivääri kohti taivasta ja ampui minkä kerkisi kahden tunnin aikana. Hän toi aina mukanaan kantamuksellisen patruunoita.

 - Tämä hyvää tekee. Nyt saavat.

 - Ammut yli, Lumimaa väitti.

 - Ei, kattos, nää on hajaluotia. Nää lentää monta kilometriä linjojen taa. Nää on ilkeitä. Ei yhtään kuule laukausta, mutta luoteja sataa taivaan täydeltä että mettä roikaa. Kyllä aina joku osuu. Ammu sinä välillä. Minä vahtaan.

 - En mä viitti, Lumimaa sanoi päätään kääntämättä."

Toinen sotamies oli nimeltään Joppila. Hän lauloi aina, kesät talvet, parivartiossa laulua "Mä vartiossa seison nyt yössä yksinäin. On seurassain vain taivaan tähti kirkas ..." Vihollisen propagandisti alkoi puhutella laulajaa. "- Laulajapoika, tule tänne!" He kävivät yli rintamalinjan tovin keskustelua, jonka Meri kirjoittaa omalla jäljittelemättömällä tyylillään. Lumimaa ja Joppila keskustelevat lisäksi keskenään. Ja pian Joppilalta jo tivataan: 

"- Mikä sinun nimesi on, Suomen poika.

 - Sanonko mä?

 - Sano ny jotain.

 - Vihtori mä olen. Vihtori Lumimaa!

Silloin Lumimaa hyppäsi seisaalleen vihan vimmassa ja heitti Joppilan alas hautaan.

 - Et huutele mun nimeäni. - En mä oo Vihtori Lumimaa, vaan Joppila on mun nimeni, Ville Joppila! Kaiku huusi korvessa vähän aikaa Joppilaa: laa-laa-jop jop-laa!

 - Nyt sä pirun teit, Lumimaa sanoi laskeutuessaan alas ja lysähtäessään haudan pohjalle. 

 - Itte sä sanoit mun nimeni, Joppila melkein itki.

 - Ei ne niillä nimillä mitään tee, Lumimaa rupesi rauhoittamaan.  - Sullakin kun on nimenä Joppila.

 - Ei puhuta tästä kenellekään, Joppila vakuutti.

Vihollisen puolelta oli huutelu lakannut.

 - Eihän puhuta? Joppila kysyi Lumimaalta.

 - Ei.

Seuraavana päivänä vihollisen kaiutin alkoi puolen päivän aikaan huutaa särisevällä äänellä yli rintamalinjan:

 - Minä kysyn sinulta sotamies Vihtori Lumimaa ja sotamies Ville Joppila, tahdotko kaatua asian puolesta, joka ei ole sinun omasi. Vastaa minulle rehellisesti, minkä puolesta sinä tulit tänne Vienan korpeen kuolemaan. Minä sanon: et tiedä sitä. Pimitetty sielu...

Silloin alkoi oma kaiutin vastata korsun takaa kuusen juurelta. Se huusi kimeällä äänellä vierasta kieltä. Mutta äänten sekamelskassa kuului vielä selvästi: Minä kysyn suoraan. Vastaa. Onko sinussa miestä vastaamaan?

Kaikki miehet katsoivat Lumimaata ja Joppilaa kuin aprikoiden, millä he olivat ansainneet sellaisen kuuluisuuden. Mutta vastaamaan vaaditut vartiotoverukset eivät puhuneet mitään. Olivat täysin tietämättömiä ja katselivat ympärilleen kuin kuurot.

 - Mistä kummasta ne tietävät teidän nimenne? komppanian päällikkö kävi kysymässä Lumimaalta ja Joppilalta ja törmäili hermostuneena sinne tänne.

 - Jos ne on vakoillu, Joppila arveli ja katseli maahan, niinkuin olisi nähnyt siinä jäljet, joissa oli syvät pohjanastojen kuopat, vakoilijan jäljet.

-Tästä voi tulla tiedustelu divisioonasta asti, päällikkö hoki ja lähti harppomaan muualle saadakseen selvyyden merkilliseen tietojen vuotamiseen.

Vihollisen kaiutin alkoi kuuluttaa villiä tanssimusiikkia. Oma vaikeni silloin ja viholliset ja ystävät hiljentyivät kuuntelemaan soittoa, joka pauhasi synkässä korvessa.

 - Nyt ne alko soittaa ripaskaa, Lumimaa sanoi.

Vihtori Lumimaa ei käynyt kertaakaan kotilomalla. Aina kun hänen lomavuoronsa tuli, hänet kutsuttiin komppanian päällikön puheille. 

 - Eikö teillä ole koti-Suomessa mitään asioita hoidettavana?

 - Ei ole ketään hoidettavana. Kaikki on kuollu.

Sinä päivänä kun kaiutin huusi, Lumimaa meni illalla komentokorsuun. Hän pysähtyi oven suuun. Hän oli niin suora ja leveä mies, että kun hän pysähtyi, hän oli heti valmiissa asennossa, johon kenelläkään ei ollut mitään huomauttamista. Koskaan ei ollut hänen nähty tekevän erikseen asentoa. Se sopeutui häneen eikä hänen tarvinnut sopeutua siihen.

 - Herra kapteeni, pyyrän päästä lomille.

 - Mitä varten? Onko joku omaisista kuollut?

 - Ei. En mä kuolleen tähren.

 - Ette suinkaan te vaan naimisiin mene kesken kaiken?

 - En mä naimaan, vaan...

Vihtori Lumimaa oli mennyt ansaan sanoessaan vaan. Kapteeni ei sanonut mitään. Kului pitkä aika. Lumimaa katsoi ankeasti eteensä. Kapteeni odotti ja hykerteli käsiään.

 - ... menen muuten vaan.

 - Kävikö se kaiutinpropaganda hermoille?

 - Rupesivat huutamaan suotta mun nimeäni. Lopettavat, kun menen pois.

 - Saatte loman. Huomenna pääsette lähtemään.

Seuraavana yönä Vihtori Lumimaa ei saanut nukutuksi. Hän ähki ja kuuhki pitkin korsun lattiaa alusvaatteisillaan.

 - Onko sulla matkakuume? Nisula kysyi.

 - Ei ole. Mutta en mä tosissani lähre.

Aamulla Vihtori Lumimaa kävi perumassa lomansa."

Huomaan, että ei tästä loppupäästä oikein voi karsia mitään pois.

"Eräänä päivänä sotamies Nisula löysi Vihtori Lumimaan istumassa riu'ulla metsässä. Hänen selkänsä nojasi yläriukuun ja hän piti kaksin käsin alariu'usta kiinni. Lakki silmillä hän tuijotti kanervikkoon ja istui liikkumattomana. Sotamies Nisula istui hänen viereensä ja alkoi hänkin tuijottaa kanervikkoon. Mutta kun hän oli aikansa tuijottanut, hän nousi pois. Mietteliäänä hän otti vyön kaulastaan. Lumimaalla oli myös vyö kaulassa, mutta sen lukko oli auki.

 - Vyös putoo kun lukku on auennu, Nisula sanoi.

Lumimaa ei liikahtanutkaan.

 - Vyös putoo, kun lukku on auennu, Nisula toisti.

Ei liikahdustakaan Lumimaassa.

 - Nukuks sä?

Nisula meni Lumimaan eteen ja kumartui katsomaan lipan alle. 

 - Nukuks sä tosissas vai piruileks sä?

Lumimaan silmät olivat auki, tummansiniset silmät, joiden yli paksut kulmakarvat pensastuivat kuin kuusennäreen naava. Ei olisi uskonut että niiden takana oli niin värikkäät silmät.

 - Oleks sä kuollu? Nisula parkaisi ja lähti juoksemaan korsulle, sillä siihen kysymykseen ei tarvinnut odottaa vastausta.

Sotamies Vihtori Lumimaan korvan takana oli päässä pieni reikä. Tarkan etsimisen jälkeen se vasta löydettiin. Siitä oli mennyt kranaatin sirpale sisään. Verta ei ollut tullut pisaraakaan. Kranaatti oli räjähtänyt kymmenkunta metriä kenttäkäymälän takana kuusikossa. 

 - Kaatui se Lumimaakin riu'ulle, miehet alkoivat sanoa, kun kuulivat jonkun kaatuneen erikoisemmissa olosuhteissa.

Lumimaan jäämistöä löytyi lompakko, johon oli kertynyt päiväraha sodan alusta saakka. Sotilaspappi pani sen rahastoon, joka oli perustettu rykmentin kaatuneiden omaisten tukemiseksi, sillä Lumimaalla ei ollut omaisia.

 - Sellaista miestä ei saa unohtaa. Hän oli oikein kunnon sotilas, Vihtori Lumimaa, komppanian päällikkö sanoi siinä tilaisuudessa ja hänen silmissään oli kyyneleitä.

 - Luutnanttikin itki, Nisula sanoi miehistökorsussa ja itki sen sanoessaan.

 - Mitä se itki? kysyttiin.

 - Kun Lumimaa kaatui, Nisula kuiskasi tuskallisesti.

Kaikki muuttuivat hiljaisiksi ja seisoivat hetken aikaa siinä asennossa jossa olivat. Korsu oli pimeä, kun oli myöhäinen ilta ja ikkuna oli niin pieni."

Pelatkaa hyvät ihmiset tekin lautapelejä!

Tänään pelaamme lautapelejä. Merkillistä, miten odotankin niitä pelejä aina. Tapasin Tuomaksen keskiviikkona, ja pohdittiin siinä, miten viikko on jo hyvässä vauhdissa, ja minä muistelin isäni ystävää, joka kuulemma tapasi aina sanoa maanantaiaamuisin, että "äkkiäpäs se on viikko mennyt, ylihuomenna on jo keskiviikko". Ja Tuomas siihen, että on hyvä olla sekä pitkän että lyhyen aikavälin suunnitelmia sellaisten asioiden varalle, joita odottaa. Ehkä se on näin. On ollut myös aikoja, jolloin viikonloput ja viikot ovat sekoittuneet yhdeksi mauttomaksi hammastahnaksi ilman, että niitä olisi voinut erottaa. Kyllä rytmi on tärkeää.

Suosittelen kaikille vähän sofistikoituneemmista lautapeleistä kiinnostuneille Caylusta, Puerto Ricoa ja Power Gridiä. Kaikki on suomennettu jossain vaiheessa, joskin luulen, ettei kahta ensin mainittua saa suomenkielisenä enää uutena tällä hetkellä. Mainio keskustalainen peli on myös Agricola. Siinä on valinnan mahdollisuuksia todella paljon. Farmia pitää rakentaa ja laajentaa, ja samalla huolehtia asukkaiden ruokkimisesta sun muusta. Ai herkku sitäkin peliä. Maukalla on se. Katotaan, saanko pelikavereitani tänään siitä innostumaan.

S.

Kello

Haukiputaalla on kello. En koskaan ole ymmärtänyt, miksi jonkun paikan nimi on kello. Sen olen ymmärtänyt, että lähes aina on paikannimille hyvät perusteet. Kellollekin, vaikkei minulla soitakaan mitään kelloja. Ahguoika on toinen, jota en ole koskaan ymmärtänyt, kunnes luin Elimäen tarkoituksesta, että kyseessä on tunne, joka tulee, kun näkee toisen ihmisen kävelevän soraisella tiellä paljain jaloin.

Kanalassamme on kello. Se pyörii siinä missä muutkin kellot, ja kun on pyöritty tarpeeksi, valo syttyy, ja kun taas on valoa katseltu tarpeeksi, se sammuu. Kello sen kun liikkuu vaan. Myönnän, että on lapsellista ajatella, että kello pyörisi myös silloin, kun se otetaan töpselistä irti. Se siis normaalitilassa on pistokkeen ja pistorasian välissä. Meillä kanalassa on siltä osin vallinnut normaalitila jo jonkin aikaa. Tai tarkentaisin, että on lapsellista olla ajattelematta, että kun johdon ottaa irti, kello lakkaa pyörimästä.

Mutta näin se jotenkin meni. En ajatellut sitä ollenkaan. Minun piti ottaa kanojen valo pois siksi aikaa, kun lämmitin samasta roikasta autoani. Kello vie tilaa, eikä roikan pistoke mahdu kellon kanssa samaan töpseliryppääseen. Auto lämpeni noin kahdeksan tuntia. Kun panin valon takaisin päälle, kello jatkoi kulkuaan. Näin kanojen yöstä tuli kanojen päivä ja kanojen päivästä tuli kanojen yö. Tai sinnepäin ainakin.

En ajatellut asiaa sen kummemmin, kunnes eräänä yönä heräsin yöastialle, ja kuulin kukon kiekuvan. Kello oli puoli kolme. Tiesin naapurin kuulevan hyvin kukon kieunnan. Sattuneista syistä hän ei itse pidä puheyhteyttä minuun, joten en saa koskaan häneltä kuulla, miten paljon kukko häntä häiritsee. Toivoa tietysti sopii, että kukko ei häntä herättänyt puoli kolmelta, mutta pahoin pelkään, että herätti. Tai ei päästänyt nukkumaan, miten vain. Minä jatkoin unta, ja aamulla ymmärsin, että kanaparat, ja kukko. Että ihan on häränpyllyä heittänyt heidän aikataulunsa. Että kun vain isompaan kanalaumaan pääsevät, niin voi sitä kotkotusta kun he tästä elämänsä yllättävästä käänteestä raportoivat kanssasisarilleen. Raportointi kannattaa, sillä kertoen aina haihtuu suru.

S.