torstai 28. maaliskuuta 2013

Ihmisiä me vain olemme

Kävelin Kouvolan keskuskirkkoon kun aurinko vielä oli ylhäällä, tai ainakaan se ei ollut ihan alhaalla, siellä piilossa. Kirkko oli aikanaan ruma, mutta minusta sinne on aina ollut mukava mennä. Muistan kun olin siellä ensi kertaa, loppuvuodesta 1992. Kävellessäni söin leipää. Jatkoin leivän syöntiä vielä penkissäkin. Kun ruumis on ravittu, on helpompi ottaa vastaan hengen ja mielen ravintoa.

Ennen kuin pääsin penkkiin, törmäsin evankelistaan puuterihuoneessa. Se on sellainen huone, jossa pitää käydä herrain ja narrien. Evankelista oli naapurin miehiä, ja muusikkona kuuluu siihen hyvin vähälukuiseen joukkoon, jonka edustajat pystyvät laulamaan samassa esityksessä Bachin Matteuspassion evankelistan osuudet ja tenoriaariat ynnä ariosot vai mitä ne aarioita edeltävät mietiskelevät jutut nyt ovatkaan. Tenorilla ei Matteuspassiossa taida olla kovin pohdiskelevaa se tavara, enemmän kiihkoisaa sorttia ompi.

Eteisessä tapasin myös Ainalin Pekan. Kertakaikkisen hieno mies se Pekkakin, kohtelias aina. Hyvin innokas muusikko, lahjakas ja tarkka. Pekka soittaa koskettimia lähestulkoon aina, kun Kouvolan seudulla esitetään jotain Matteuspassioon viittaavaa. Hän opetti minulle pianonsoittoa aikanaan muutaman vuoden. En ehtinyt kertoa hänelle, että tätä nykyä osaan soittaa muutakin kuin Hendelin sarapanden. Ehkä hyvä, koska helposti olisi voinut se totuus vääristyä toiseen suuntaan, vaikkei tällaisella harhaisella tiedolla toisaalta Pekkaa olisikaan vahingoitettu, päinvastoin.

Menin penkkiin nuotteineni. Innostuneena odotin, mitä tuleman pitää. Sieltähän tuli kapellimestari solisteineen. Kapellimestari oli niin tutun näköinen, että vaikka tiesin, etten ole häntä koskaan tavannut, mietin yli tunnin verran kuumeisesti, ketä hän muistuttaakaan. Jotain, jonka tunnen mediasta tai joltain luennolta, mutta ei sellaista ihmistä, joka tuntee minut. Lopulta keksin. Hän oli ihan Martti Kuuselan näköinen. Hän oli tottunut johtamaan orkesteria enemmän kuin kuoroa, arvioisin. Vaikkei hänellä puikkoa ollutkaan. Martti on se suomalainen jalkapalloprofessori.

Matteuspassion alttoaariat lauloin hyvin maskuliinisella äänellä varustettu nainen. Pidin hänen äänestään, jopa niin paljon, ettei pieni epätarkkuus ja hermostuneisuus häirinnyt kuuntelukokemustani. Pulssin pitäminen on joka tapauksessa tärkeä asia. Jos siinä oli huojuntaa pitkin passiota, vierittäisin asiasta vastuuta kapellimestarin suuntaan. Kohtaus ensimmäisen osan lopulla, se, missä sopraano ja altto laulavat miten Jeesus on nyt vangittu, oli hieno. Solistit solahtivat toistensa lomaan. Toki sopraano oli ihan omaa luokkaansa. Hän olikin Mari Palo. Hän ei kuulemma ollut laulanut sopraanoa koskaan aikaisemmin tässä teoksessa. Joskus se on sekin homma aloitettava. En ole kovin montaa Matteuspassiota kuullut, mutta varmasti ei ole parempia eikä takuuvarmasti tehtävään paremmin sopivia sopraanoita tullut vastaan. Sisilialaiset mielikuvat musiikillaan eteeni loihtiva Aus Liebe resonoi niin, että ääni alkoi karistaa vaikkua korvakäytävästäni. Tai sen suuntaisesti. Kokemus oli myönteinen.

Bassoa lauloi mies, jonka isä on laulupedagogi. "Minä muistan hänet nuoruudestani Nivalasta, sen täytyi olla seitkytluvun ihan alkua" minulle kerrottiin, kun söin karjalanpiirakkaa myöhään illalla Kuusankoskella teekupin ääressä. Tyttäreni nukkui siinä vaiheessa sen talon yläkerrassa. Kummityttöni hoiti häntä esityksen ajan, ja kaikki meni kuulemma hyvin. Olen minäkin häntä hoitanut joskus, tuntuu hyvältä että hänestä on kasvanut nuori neito, joka nyt voi jo hoitaa minun omaa nuorta neitoani. Mitä bassoon ja hänen täyteen ääneensä tulee, naissolistit seurasivat hyväksyvin katsein hänen lauluaan, päät kallellaan. Haastavimmaksi hänen äänityypilleen osoittautui keskimmäinen aaria Komm, süsses Kreutz. Siinä on niin julmasti niitä ylennettyjä nuotteja, etenkin siinä puolivälin paikkeilla. Ja kun se aarian sävy vielä on aika herkkä, niin siinäpä sitä on herkistelemistä. No, basso oli tumma komea mies.

Keskimmäisessä bassoaariassa muuten soi viola da gamba. Miten soikaan gamba, kun sitä soitetaan oikein hyvin. Gambaa soitti Maija Lampela. Hän oli hyvin sielukkaan oloinen muusikko, vaikka olikin totinen. Aina toisinaan minulla tulee tarve käydä haastattelemassa erilaisten tilaisuuksien jälkeen erilaisia ihmisiä, muusikkoja tai muita. Tämä Maija kuuluu siihen joukkoon. Ei se niin kauhean isoksi joukoksi ole kasvanut. Valitettavasti en ehtinyt, kun piti lähteä hakemaan lapsia hoidosta. Heidät olin tosiaan ripotellut kahteen eri paikkaan hoitoon. Huilua soitti niin ikään viehättävä muusikko. Hän olini (elikkä lieni) Kymi sinfoniettan oma huilisti. Samoin puupuhaltaja, toinen heistä ainakin, soitti hyvin tunnollisesti. Mies oli ihan lääkärin näköinen, olikohan oboensoittaminen hänen päätoimensa? Orkesteri oli kaiken kaikkiaan hyvä, erityisesti konserttimestari oli mestari. Kapellimestari oli sympaattinen.

Kuoro oli perinteikäs. Kuorolla oli hyvä nimi. Kuorosta nousi muutama rivijäsen laulamaan Pilatuksen, Juudaksen, Pietarin ja muiden osuuksia. Pietarin repliikeissä saattoi olla "jotain pientä", mutta samalla koin ne hyvin puhutteleviksi ja aidoiksi. Pietarin ääni oli kantava. Kuorossa oli yksi kiva tuttu nainen, joka lauloi ihan siellä takarivissä. Muistan naisen nuoruudestani. Minulle on kerrottu hänestä muutamakin tarina. Kerron yhden niistä eteenpäin. Nainen oli eräänä iltana päätymässä iltakylään. Hän sai kyydin erään nuoren miehen autosta, mutta halusi välttämättä päästä peräkonttiin. Sehän ei ole ihan lainmukaista, mutta näin kuitenkin tapahtui. Minulle kerrottiin, että kuljettaja oli mutkiin tultaessa kääntänyt rattia erittäin nopein liikkein. Matkan mutkien aikana nopeisiin ratinkäännähdysliikkeisiin yhdistyi keskimääräistä hillitympi jarrupolkimen käyttö. Aikalaiskertomusten mukaan peräkontista oli kuulunut kolinaa. Valitusta ei kuulunut, ei matkan aikana eikä myöhemmin.

S.

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Hyvää musiikkia ja kokonaisvaltaista elämysteollisuutta

Tämä tulee nyt vähän kiireellä, mutta jos asut lähellä tai muuten vain kiinnostaa tarpeeksi, niin illalla kuudelta on Sibelius-akatemialla kuuntelemisen arvoinen konsertti. Paikalle vain!

S.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Luomuvihaa

Onko sinulla vihaa? Tiedätkö, että onko sinulla vihaa? Jos ihmisellä on vihaa, se voi näkyä (ainakin) kahdella päinvastaisella tavalla. Toiset ovat avoimen aggressiivisia ja huokuvat vihaansa niin, että se näkyy kauas. Sitten on niitä, joiden sisällä oleva viha on piilossa. He eivät siedä omaa eivätkä muiden vihaa. Sellainenkin voi höhkyä ihmisestä kauas.

Tänään näin ainakin tuota ensin mainittua. Paraisilla, jossa asumme, on päiväkoteja, kuten muuallakin. Joulun alla tuli tieto läheisen Koivuhaan päiväkodin sisäilmaongelmista, ja tänään tiedotettiin vielä läheisemmän, Merituulen päiväkodin, samaisista ongelmista. Joulun alla tyhjennettiin siis Koivuhaan päiväkoti "mobiilipäiväkotiin" tuohon lähelle, Tennbyhyn. Nyt mobiilipäiväkoti on varattu, ja Merituulen väki siirretään kuulemma Nurkkaan, Knuteniin. Toinen osa Merituulesta siirtyy Norrgårdin taloon, joka on heti siinä sen hevostallin takana, mäen päällä.

Kaupunki järjesti päiväkotilasten vanhemmille tänään tiedotustilaisuuden. Hyvin kohteliaasti käyttäytyvä virkamies Seppo Pihl voitti minun luottamukseni puolelleen. Myös muiden paikalla olevien virkamiesten viestintä oli asiallista ja hyvää. Pihl vastasi avoimesti kaikkiin kysymyksiin, joita alkoi tulvia heti kun niille annettiin tilaa. Ensimmäisenä olivat äänessä vihaisimmat. Miten tämä on mahdollista, kysyttiin. Etupenkissä oli mies, jonka ääni muuttui lopulta aika kireäksi. Hän tiedusteli kaupungin kiinteistöistä vastaavalta virkamieheltä, onko tällä rakennusalan koulutusta. "Niin ne jotkut väittää", virkamies vastasi. Lisäksi vihainen etupenkin mies oli kiinnostunut virkamiehen omasta mielipiteestä siihen asiaan, onko virkamies pätevä hoitamaan tehtäväänsä. Että kun näitä homeisiä päiväkoteja on. Lisäksi hän tivasi, kuinka monta päiväkotia on vuoden sisällä joutunut remonttivasaran alle. Sitä toki saa tiedustella. Jos ihminen on vihansa vimmassa, niin siinä saattaa kysellessä käytössäännöt unohtua. Tiedättekö mitä myötähäpeä on? Se on sellaista, mille ei kuulemma ole sanaa muissa kielissä. Että sitä niinkuin tekisi mieli mennä pois. Ehkä minussa on häpeää, jota yritän piilottaa, ja kun sitten sitä tulee huoneeseen, jossa olen, en meinaa kestää.

Kävellä kölkötin kauppaan, josta ostin kaksi kassia ruokaa. Kaupassa panin kuulokkeet korviini ja kuuntelin Yle radio yhtä. Sieltä tuli Euroradion konsertti, joka oli taltioitu viime kesänä Berliinistä. Yefim Bronfman soitti Brahmsin kakkosen, siitä voi ilmaiseksi kuunnella pätkän täältä. Rahalla saa lisää. Musiikki oli hyvää ja toi lohtua, vaikka kauppakassit painoivat ihan liikaa. Viimeisessä mutkassa toisen kassin kahva repesi. Liu'utin kasseja alamäessä, sillä tie oli liukas ja jäinen. Hyvin luistaa liukkaalla tiellä muovinen kassi.

S,

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Lyhyet askeleet, tiheä puhe

Seurassani oli tänään nuori herra, joka puhuu kuin Runeberg. Emme me kauaa kulkeneet yhtä matkaa, keskustan AXOn edestä meille. Pojan puhe oli yhtä tiheää kuin hänen askelluksensa. Poika on mainio tyyppi, ja puhuu aina kun tapaamme, hänellä on aina minulle uutisia. Nyt lähdimme liikkeelle siitä tosiasiasta, että hetikohta alkavien syntymäpäiväjuhlien, siis niiden joille hän aikoi osallistua, ansiosta hän sai jättää musiikin teorian tunnin väliin. Kun ei siellä ehtisi kuitenkaan olla koko aikaa kun pitäisi lähteä.

Minä sanoin, että olen minäkin jotain teorioita suoritellut. Kerroin hänelle myös yleisestä musiikkitiedosta, joka poikaa odottaa, jos hän vain jatkaa teoriaputkessa. Nyt hän oli nollakurssissa menossa, tai joku nollajuttu se oli. Markkinoinnin näkökulmasta tuollaiset nollat on aina vähän kyseenalaisia. Niin kuin ovat ei-sanatkin. Oulussa on kauppa nimeltä non-boutique. Naiset, jotka sitä aikanaan pitivät pystyssä sanoivat miettineensä, että se herättelee ajattelemaan. Ei muuta kuin ajattelemaan siitä sitten vain.

Poika on innokas musiikin kuuntelija. Kerroin, mitä yleisessä musiikkitiedossa pitää osata ja mitä siellä opetetaan. Eri aikakauden säveltäjien tyylit tulevat tutuksi, ja joitain yksittäisiä sävellyksiäkin on tunnistettava. Hän sanoi, että se olisi helppoa. Että Bachin tuntee aina, ihan leikiten. Ja kuulemma Vivaldinkin. "Sen kappaleet kuulostaa aina ihan samalta." Siitä sain kimmokkeen toistaa hänelle sitä vanhaa sanontaa, jollaisia on muusikoiden maailma sakeanaan. Että Vivaldi oli ihan hyvä tyyppi, mutta hän sävelsi kolmesataa kertaa saman konserton. Kaverini tuumasi, että ihanko totta.

Näiden barokin mestarien lisäksi hän uskoi tunnistavansa Beethovenin musiikin. "Se on sellaista..." hän aloitti, mutta ei oikein löytänyt sanoja. Minä ajattelin taas siinä vaiheessa sitä Claudio Abbadoa, jota ajattelen niin usein, häneltä olen poiminut sitaatin "kun puhutaan musiikista, sanat eivät aina riitä". Beethoveniin varsinkaan eivät sanat riitä. Poika oli kuitenkin vaikuttunut Beethovenista. Hän sanoi tunnistavansa kyllä Beethovenin tyylin sitten kun sitä kuulee, muttei osannut sitä ihan kylmiltään tyhjentää sanallisesti. Ei ihme. Hän oli menossa pyöreitä täyttävän kaverinsa synttäreille laserpyssyhalliin. Omat pyöreät pojalla on edessä kesemmällä.

Kysyin, onko hän kuunnellut pianosonaatteja vai sinfonioita. Hän kertoi kuunnelleensa kirkossa, jonka kohdalla olimme juuri kävelemässä, Beethovenin jousikvartettoa. Kirkko oli ollut melkein täynnä väkeä. Tai ainakin puolillaan. Samassa konsertissa samainen kvartetti soitti myös Sostakovitsin jousikvartettoa. Kysyin pojan mielipidettä Sostakovitsista. Hänen naamansa vääntyi keskihappamaan irvistykseen. Sostakovits oli vähän sellaista musiikkia, ettei heti hoksannut, miten musiikin eri osat liittyvät toisiinsa. Aika hyvin sanottu. Poika tuumasi, että sen hoksasi sitten, kun kuunteli kappaletta pidemmälle. Sama efekti tuli kuulemma, kun soitti sellolla jotain kappaletta, ja jätti jonkun nuotin soittamatta. Silloin voi kuulijalle tulla mieleen kysyä, että miten nämä osat oikein liittyvät toisiinsa. Mutta kun sen puuttuvan nuotin soittaa, niin kaikki selkenee.

S.

http://www.kaleva.fi/jari/2013-01-29

lauantai 16. maaliskuuta 2013

En juo viinaa

En käytä alkoholia. Ihan hyvin olen pärjännyt tähän asti. Kuulin luotettavilta tahoilta sitä paitsi, että raittiusaate tekee tuloaan, muodin varjolla. Pitäähän sille jokin syy olla. Minulla on ystävä, joka on elämänsä aikana juonut alkoholia säännöllisesti, mutta on nyt viimeisen vuoden aikana kuin vaivihkaa jättänyt alkoholin pois elämästään. "Kai sä nyt kuitenkin kesällä sit juot" ovat hänen ystävänsä kyselleet. Että pienen paussin näin talvisaikaan jotenkin ymmärtää, mutta.

Ajattelitpa alkoholista mitä hyvänsä, kuuntele tämä, paras journalistinen ratio-ohjelma pitkään aikaan.

S.

Elämän suuntaviivat

Onko olemassa muita viivoja kuin suuntaviivoja?

Olin tänään työnantajani strategiapäivillä. Minun piti yhdessä kollegoitteni kanssa miettiä, millainen on unelmieni X (missä X on työnantajani) vuonna 2017. Meidän piti stormata. Jotka ovat Pasilaan tutustuneet, siihen ihan ihkaensimmäiseen jaksoon, tietävät, miten stormataan. Muutkin saattavat tietää. Siinä heitetään ajatuksia, singotaan oikein. Meidän ryhmän puheenjohtajana oli nuori mies, jonka tapasin tänään ensimmäistä kertaa, mutten kiireisen päiväohjelman vuoksi varsinaisesti esittäytynyt hänelle. Hän vaikutti todella hyvältä työntekijältä. Minulta tivattiin heti alkuun kiteytystä ryhmämme käsittelyn alla olevaan asiaan. Sanoin, että kieltäydyn. Tivaajan leuka putosi, ja hän alkoi nauraa. Et voi kieltäytyä, tässä kuuluu nyt kommentoida (stormata). Minä sanoin, että voi olla ryhmädynamiikan kannalta haitallista, jos minä nyt alan puhumaan. Hän ymmärsi yhä vähemmän. Minusta tuntui, että minäkin ymmärsin yhä vähemmän. Ei tämä elämä ole yhtä ymmärtämistä. Välillä ollaan yksin, välillä ei kukaan ymmärrä yhtään mitään. Mutta sitten taas tulee puhelinsoittoja, että kolmen vartin jälkeen lähdetään naapurin pihasta juoksemaan, että lähde mukaan, sen jälkeen on sauna. Menin, kun muu perhe jäi nukkumaan. Mutta silloin oli jo ilta, päivän pää.

"Sitä mää oon tosi monesti miettinyt", tuumasi viisivuotias poikani eräänä aamuna, "että miten ne muurahaiset on niin vahvoja. Mää oon tosi monesti miettiny sitä." Siinä sitä on mietittävää pienelle ja isolle. Viikko sitten olimme koko perheellä Hiittisissä. Idyllinen saari, olen minä siellä ennenkin käynyt. Ihan hymyttä en silloinkaan selvinnyt siitä reissusta, en liioin tästä jälkimmäisestä. Perhe oli mukana. Menin ennen ruotsinkielistä jumalanpalvelusta parvelle virittelemään soitinta siihen asentoon, että saatoin tehdä työni niin hyvin tai huonosti, mihin lahjat ja päivän kunto riittää. Kirkko oli hiljainen, vaikka tiesin, että alakerrassa on jo kirkkoväkeä. Sitten ovi kävi. Aikaa toimituksen alkuun oli jokunen minuutti. Viisivuotiaani julisti (ilmeisesti kirkossa odottaneelle isoveljelleen) voitonriemuisella mutta kovalla äänellä: "Me löydettiin vehha!" Hän on osannut sanoa kaikki sibilantit ja muut jo pitkän aikaa, muttei ole viime aikoina vaivautunut niitä kaikkia kovin huolellisesti lausumaan. Niinhän me aikuisetkin oiomme aina sieltä, mistä aita on jo maatunut ja mistä helpoimmalla pääsee. Vai oiotaanko? Vai ollaanko aikuisia?

No, minä iloitsemaan siitä, että vessa löytyi. Isoveli ei kuitenkaan ollut kirkossa pikkuveljen sinne saapuessa, joten jäin miettimään, että kenelle lapseni julisti vessanlöytymisen ilosanomaa. Ai miksikö ei isoveli ollut kirkossa? Siksi, että pian pikkuveljen (ja hänen äitinsä) saapumisen jälkeen kirkon ovi kävi uudestaan, ja kuului ihan selvänheleä laulunpätkä: ruma rilluma rilluma reeei. Minä iloitsemaan siitä, että olen parvella ja saan soittaa urkuja sillä aikaa kun vaimo huolehtii muusta perheestä alakerrassa. Iloitsin myös siitä, että lapsemme viihtyivät automatkan Hiittisiin niin hyvin Areenasta löytyneen Reino Helismaan radiohupailun äärellä. Tämän maailman tartunnaisena vain jäi pojalle rallatus soimaan päähän ja sai sitten muotonsa uudestaan siinä kirkon ovella.

S.

Ps. tämä kirjoitus kuuluu "Sivu päivässä" -kampanjaan.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Pimeyttä puolillaan

Tänään päädyin erään keskustelun päätteeksi sanomaan pojalleni, ettei Harry Potter ole hyvä kirja siksi, koska hyvä ja paha on siinä eri osastoissa. Ei missään muualla kuin mielikuvituksellisissa kirjoissa ja elokuvissa ihmiset ole sitä tai tätä. Oikeassa elämässä on, kuten Harri Nordell kirjoittaa:

Meri on tyhjä.
Miespolvet pilviä.
Taivaanrannoilla veneet kumollaan.

No, en liittänyt tätä nyt tuohon ylläolevaan mitenkään, kunhan kirjoitin. Piti sanomani, ensinnäkin, että ahneuden arvostelu on hyvin helppoa, kun on köyhä. Koska runoilijat ovat köyhiä, heiltä se käyttää erityisen näpsäkästi. Vaarana on aina nyrjähtää hurskasteluun. Mene ja tiedä sitten, hurskastellaanko tässä vai mitä tehdään.

Ne teurastavat metsän
kasvattaakseen puita
ne kaivavat mereltä silmät
ja taivaalta linnunluita

ne tekevät rahaa ja ne tekevät sitä rahasta
niiden hymyt on käsin ommeltu ihmisen kaltaisen eläimen nahasta

ja ne hymyilevät kuvissa ja kantavat huolta kuin napinlävessä kukkaa.

(Juha Kulmala)

Jouni Tikkanen kirjoitti Kuukausiliitteeseen jutun, joka oli niin hyvä, että harvoin lehdestä saa niin hyviä juttuja lukea. Siinä haastateltiin Antti Hyryä ja oltiin kirjoittavinaan Antti Hyryä, jota Antti Hyry ei koskaan kirjoita: kirjaa nimeltä Urut. Juttu löytynee Hesarin sivuilta, kai. Lehdestä nyt ainakin. Jouni Tikkanen on yksi aivan parhaista kirjoittajista, joita valtakuntamme lehtitaloissa on. Tai yksi absoluuttisesti mieleisimmistäni, vaikka omat ongelmansa hänenkin journalistisessa menneisyydessään on, mielestäni. Kuvaavaa tälle tämänhetkiselle tilalleni on, että jo toista kertaa tätä juttua kirjoittaessani kadotan lankani täysin. Tai ehkä näin on käynyt aina, mutta nyt olen vain niin skarppina, että huomaan sen itsekin. Minä minä, tuumasi myös muuan etana.

Minä olen maailmankaikkeuden erikoisetana, pehmeäihoinen
ja elän turvallisesti vain kotilossa.
Asiaan kuuluu, että maailma vähän väliä nappaa kotiloni pois
ja katsoo miten pärjään.
Sitten se, tai jokin muu kotilo, annetaan minulle takaisin.
En kovetu ikinä, mutta nahkaani tulee kerros kerrokselta
monimutkainen kuvio, jota tulkiten yritän ymmärtää ja pärjätä.

(Pauliina Haasjoki)

S.

perjantai 1. maaliskuuta 2013