Kuuluisa kirjailija

Luin Kuuluisan Kirjailijan Petri Tammisen kirjaa Muita hyviä ominaisuuksia. Pidin heti siitä ensimmäisestä, Elämiä -nimisestä kokoelmasta, ja muutamasta muustakin olen pitänyt. Enon opetuksista en muistaakseni oikein tykännyt, vaikka samaa tarinaahan se Tamminen kertoo joka kirjassa.

Muita hyviä kokemuksia on esseekokoelman tyyppinen. Siinä on kirjailijan omalla äänellä kirjoittamia juttuja. Muutama on aiemmin julkaistu. Yksi jutuista käsittelee kritiikkiä, jota Tammisen kirjat ovat saaneet. Hän on tallettanut jokaisen, jos kohta lueskellut niitä kaikkien vuosien aikana vain kolme kertaa. Kritiikeissä on kolme lausetta, jotka hän muistaa ulkoa. Ensimmäiseksi hän mainitsi juurikin Elämiä -kokoelman saaneen murska-arvion, jonka kirjoittaja totesi muun muassa näin: "Totta kai on hienoa että kustantajat julkaisevat esikoisteoksia." Siitä voi pohtia sitten, että entä jos, ja mitäpä jos ei.

Toisen lauseen hän on poiminut Ruotsista, sikäläisen painoksen arviosta: "Kirja jättää auki niin monia kysymyksiä että lopulta jäljellä on vain yksi: miksi tämä kirja on kirjoitettu?" En tiedä, itkettikö Tammista mutta minua nauratti.

Kolmas Tammisen ulkoa siteeraama kriitikonlause koski Piiloutujan maa -nimistä romaania. "Vintissä tuoksui sahajauho - jo yksin tämä lause riittää todistamaan kuinka banaali Tammisen kirja on." Että siitä vain lauseita perään, kirjailijat. Mutta varokaa, ettette lankea banaliteettiin! Se voi tulla ihan minkä lauseen kohdalla vaan, ellette ole hereillä. Ainakin osaatte varoa kertomasta, mikä vintillä haisee. Sahajauho nyt ei ainakaan!

Tammista pyydettiin kirjoittamaan Aamulehteen arvostelu hänen omasta kirjastaan. Hän päätti plagioida ilkeileviä kolumnisteja. "Olen seurannut kirjailija Petri Tammisen uraa keskikokoisella kiinnostuksella hänen esikoisteoksensa ilmestymisestä lähtien. Vaikka en arvosta Tammisen kaikkia kirjoitelmia ja vaikka minulle jää hänen julkisista esiintymisistään ätläkkä olo, pidän Tammista yhtenä 2000-luvun alun lupaavimmista keski-ikäisistä päijäthämäläisistä lyhytprosaisteista.

Tamminen tunnetaan koristeellisen melankolian komeettana ja proosan kisällinä. Arvostelijat ovat kiittäneet Tammista persoonallisesta, omasta äänestä sekä vahvoista, selvästi erottuvista esikuvista. Esikuvina Tammisen yhteydessä on mainittu Mikko Alatalo, Reijo Taipale sekä 40 muuta kirjallisuutemme kiintotähteä. Omasta puolestani en saata olla ihmettelemättä, että listalle ei ole mahtunut Remu Aaltosta: Enon opetusten enohan yrittää puhua kuin ilmetty Remu, siinä tosin onnistumatta.

Helsingin Sanomat totesi, että viime vuosisadalla vain Sartre ja Heidegger kirjoittivat Tammisen mittakaavassa eivätkä hekään yhtä etevästi. Päijänteen intiimihierojat ry:n keskustelusivuilla huhutaan, että Tamminen on tatuoinut sitaatin alavatsaansa."

S.

Houkutus

Houkutus kirjoittaa monta peräkkäistä blogitekstiä nousi liian suureksi. Töissä minun pitää tätä nykyä pysyä ruodussa, mitä kirjoitusteni muotoon ja sisältöön tulee, ja aion totta vie opetella sen taidon. Täällä vapaa-ajalla, varsinkin kun on näin kipeänä, ei muodolla tai muodottomuudella ole niin väliksi. 

Joskus meinasin kirjoittaa runon, se tapahtui kesäiltana. Olin lomalla kai, ja kävelin tuossa raitilla, naapurin kohdalla. Siinä mäessä tuli tyttöjä vastaan. Muistaakseni heitä oli kolme, mutta saattoi olla, että neljä. Oleellista oli, että yksi heistä oli viimeinen. Siihen viimeiseen olisin runoni halunnut päättää. Se oli jotensakin niin surullinen tapaus, että ajattelin, että runossa voisi olla ilmaus "voi sitä, jolla". Kai kirjoitin sen aika valmiiksi päässäni, tanka-muotoisen haiku-runon, mutta sitten kun tulin koneelle, laiskuus voitti, enkä kirjoittanut runoa. Hymyssä suin totesin vain vaimolleni, että en kirjoita. Hän yritti, että kirjoita, mutta teki aivan oikein, kun ei sitten sen enempää yllyttänyt. Yllytti aidosti sen, minkä yllytti, muttei enempää. Se on hyvä linja. Jos kehuu, kehuu sen mikä on sen arvoista, ja siihen stoppi. Menee maku jos koko ajan hehkuttaa. Mistä sekin termi lienee ylistysretoriikkaan tullut. Kaasarista kai.

Uppiksellekin kävi (luin lapsena Uppiksia jonkin verran, kunnes sitten lakkasin jostain syystä lukemasta. Äiti niitä kyllä osti ihan tappiin saakka, siis siihen saakka kun niitä tuli. Kerran oli Retretissä, joka on konkurssissa, taidenäyttely aiheena nallet. Siellä oli esillä vesiväritauluja, Hannu Tainan tekeleitä, yksityisomistuksessa, joista oli otettu kuvitus ihan oikeisiin Uppiskirjoihin. Ajattelin, että tuo se sentään olisi käyttötaidetta, kun olisi Hannu Tainan vesivärityö Uppiksesta seinällä. Siihen aikaan ajattelin taidetta. Nyt ei kuvataide enää mahdu elämääni samalla tavalla kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. No, nyt on muut asiat, kuten influenssakolotus ja hammaskiskot. Ja ehkäpä tämä runoilukin tästä lähtee. Elämäni ensimmäinen?

Mutka

Kun kävelin ja oli lämmin 

eikä sormia palellut, 

kuten joskus palelee.

tuli mutkasta kolme tyttöä.

Ja heillä oli pyörät allaan, ja heitä ei kai palellut,

sillä Paraisilla oli kesä,

eikä kesällä palele.

Paitsi jos on kylmä kesä.

Ja kaksi tyttöä tulivat uusilla pyörillä.

Punaisella ja vihreällä.

Ja ne kaksi hymyilivät.

Mutta voi sitä, jolla oli vanha pyörä.

S.

Kokoelmasta "Kolme lyhyttä säkeistöä", 2014, Ntaja

Ps. Pyydän muistin aikana perikuntaani ohjaamaan runon julkaisemisesta aikanaan koituvat tulot Luonnonperintösäätiölle.

Lentävät lauseet

Lehdessä kerrottiin luottamusmiehestä, joka lähti 35. yt-neuvottelujen jälkeen vapaaehtoisesti. Hektisenä aikana hän kävi uimassa. Kerrottiin jutussa, että hän sai altaassa aamutuimaan mieleen hyvän lauseen, jolla aloittaa palaveri. Piti nousta ylös ja kirjoittaa lause muistiin. Sillä mentiin, sillä silloin mentiin, sillä siihen päättyi aamu-uinti.

Jos en nyt alkaisi opetella ulkoa hyviä lauseita ja muitakin tarpeellisia asioita, minun täytyisi siirtyä tuohon samaan menetelmään. Arjessa tulee paljon hyviä ja ainakin hauskoja asioita, ja pahojakin tulee. Yhdestä hyvästä lauseesta saa hyvän tekstin, tai ainakin tekstin. Ihan helposti. Schubertkin sävelsi liedinsä aina hyvän runon pohjalta. "Niin, hyvästä runosta tulee hyvä sävellys", muistan hänen kerran tokaisseen minulle. Muistan myös tunnelman siitä tekstiviestistä, jonka ystäväni, muuan syvään musiikkia rakastava mies Pohjanmaalta, lähetti minulle. Siinä hän kertoi, miten Schubert, vaikkakaan ei ollut koskaan mikään taitavin säveltäjä, onnistuu musiikillaan tätä miestä koskettamaan niin kuin eivät muut onnistu. Sanamuotoa en tietenkään muista, ja vaikka muistaisin, voi olla, etten tänne kirjoittaisi. Toki tästä lähin kun saan tekstiviestejä, painan ne kaikki päähäni ja kirjoittelen niitä sitten nettiin sen minkä kerkeän. Voisin oikeastaan aloittaa: Kerran sain sellaisen viestin kuin "OK".

S.

Torjantai

Torjantaina menimme purjehtimaan. Nostimme purjeet, kehveli vieköön, sen jälkeen kun moottorilla olimme ajaneet irti laiturista. Turha mooottorinkäynnistys. Ihan hyvin olisimme päässeet ilmankin. Tämä ei onneksi pilannut reissua, ei meinannutkaan; asian merkitys vain valkeni meille perästä päin, kun tulimme laituriin: isopurje ylhäällä. Ilman moottoria. että olisihan se ollut, ajaa nyt koko reissu ilman moottoria. Ne, jotka tällaisia purjevenereissuja tekevät, tietävät, mitkä onnenkutkutukset (engl. kicks) siitä saa.

Menimme Sattmarkiin melkein, ja laskimme ankkurin. Arvasimme, mitä kello on. On hyvä arvailla ja muistella. Minä olen hajamielinen, mutta olen päättänyt, että en aio jatkossa olla. Saa haastaa. Aion opetella kaikenlaista ulkoa, en minä tyhmä ole vaikka niin luullaan. Opettelin venereissulla ulkoa muutaman hankalan terminkin. Että siittä, repikää. Staaki tai staagi (opettelin vain puhuttuna, en kirjoitettuna) on se vaijeri siellä keulassa. Unohdin kysyä, onko kaikki mastosta alas tulevat vinovaijerit staakeja. Palaan siihen ensi kesänä; vene nousee huomenna ylös vesiltä. Sakkeli on sellainen pieni rinkula, jolla purje kiinnitetään veneen runkoon. Etupurjeen halssikulmassa oli sakkeli. Mä käytin sitä. Staakiin pantiin ratsastajia. Ne oli kiinni etupurjeen etureunassa. Kun kaikki oli kiinni, vedettiin purje ylös, vai missä järjestyksessä se nyt menikään. Fallikulma oli purjeen ylös nouseva kulma. Skuuttikulma tuli alas mastoa vasten. Skuutti oli sitten minun ja vanhemman perämiehen leikkikaluna. Sitä me kiskoimme vuorotellen, kun luovimme sieltä ankkurinlaskentapaikasta takaisin kohti hämärtyvää valkamaa. Kapteeni puristi pinnaa, ja jos rystyset olivat valkoisina, mitä epäilen, se johtui siitä että hän on joskus palelluttanut keskisormensa. Sillä skuutilla siis ohjattiin etupurje lepattamaan joko styyrpuurissa tai paapuurissa. Skuutti pantiin kiinni hintsaan. Kikkataljaa ei tarttenut oikeastaan säätää kuin kerran vain. Paitsi ankkurissa, kun nostettiin sitä puomia vähän ylemmäs, kikkaa löysättiin silloin.

Minulla oli muistisääntö kaikille näille uusille sanoille, jotka opin. Muistisäännöt on hyviä, niistä saa iloa ja ne rikastuttavat pään sisäistä elämää. Se on tarpeen erityisesti, jos muu elämä on käymässä vähiin.

S.

Kipujen runtelema hän oli

Olen niin kipeä, että makaan.Olen kauan aikonut, mutten ehtinyt, kirjoittamaan.

Paranen, mutta ajattelin esi-isiäni, jotka taudin kourissa ehkä miettivät, että oliko tämä nyt tässä. Ja jos paranivat, niin elämä jatkui.

Jos osaisin, kirjoittaisin poikani puheet tänne. Ei niitä osaa kukaan kirjoittaa, kun ei ole sanelukonetta. Hän innostuneesti kuvailee erilaisia asioita. Tänään hän kuvaili, miten "ilman mua me ei ois voitettu jalkapallossa. Tytöt vastaan pojat." Hän teki tietysti ainoan maalin, mutta ei sitä kuvausta voi kuvata. Se pitää nähdä, ja kun se on nähty, se on mennyt eikä sitä ole. Sellaista se on sen pojan kanssa. Mainio mies.

Toinen poika on maailmalla viikonlopun, ja palaa sieltä sunnuntaina. Toivotan hänelle kaikkea hyvää, lähti osapuilleen niillä main, kun minä tulin. Osapuilleen on termi, jota Nalle Puhissa käytetään. Pöllö käyttää, käyttääkö Ihaakin. Tällä viikolla muistelin Nalle Puhia ystäväni kanssa.

Rakas tyttäreni puhuu ruotsia. Ette usko, miten iloinen hän on,oli tänäkin iltana."Pappa kommer", hän kelaili itsekseen keittiön lattialla elämänsä tähtihetkiä, luulen. Mutta ennen kuin hän oli iloinen, oli hän johonkin tyytymätön, ja kimitti, ja minä sairas mies en meinannut sitä kestää. Kipeänä nousin sängystä ja epätoivoissani lämmitin hänelle kalapuikkoa. Mutta ei sekään kelvannut. Ei kelvannut pitsa, ei pinaattilätty. Sitten vaimo onneksi tuli ja otti hänet.

Lukupiiri valitsi seuraavaksi potilaaksi Lars Saabye Christensenin romaanin velipuoli. Ajattelin, että kun kirjailija näin hyvin kertoo, niin miten tästä voi enää seuraavat yrittäjät paremmaksi panna. Siinä kirjassa en ole pitkällä, tai ainakin loppu on vielä kaukana. Taustalla soi Yle Radio 1 ja sieltä Beethovenin 12. jousikvartetto. Niin vain senkin jälkeen jotkut ovat jousikvartettoja säveltäneet. En tunne Beethovenin jousikvartettoja, mutta 15 ja 16 kuuntelin, perusteellisesti sen teinkin, ja pidin, ja suosittelen niiden kuuntelemista kaikille, mutta erityisesti niille, jotka niistä pitävät.

Eilen sain loppuun Alan Patonín romaanin Itke, rakastettu maa. Se on merkillisen hyvä romaani. Siinä kerrotaan Etelä-Afrikasta ja kaivoksista ja alkuasukaselämästä, jonka on määrä päättyä, kun maa köyhtyy ja kaivosyritykset rikastuvat ja nuoriso kaikkoaa. Ja on siinäkin kipua, mutta se on sellaista merkillistä vanhan miehen kipua. Löytäisinkö sieltä jotain riittävän kaunista kuvausta vanhan miehen kivusta.

Tämän löysin jo aiemmin. Tämä on merkillistä kertojanääntä, kuin pilvistä kuuluvaa, tarinankerronnan rytmin keskeyttävää. Tämä ei tule kirjan päähenkilön, umfundisin (pastori Kumalo) suusta. Mutta umfundisin suru tässä jotenkin kuuluu, vaikka kirja sitten on merkillisellä, niin perin merkillisellä tavalla kuitenkin kaunis. Ja jos minä nyt kehun tätä kirjaa turhan päiten, niin saa minua tulla ravistelemaan. Mutta ei nyt, sillä joka paikkaa kolottaa, etenkin pakaralihaksia. Kipu on siirtynyt alemmas, päivällä se oli selässä. Mutta tämä menee ohi. Ennen ei tiennyt varmuudella, meneekö tällainen ohi.

"Itke, rakastettu maa, sen syntymättömän lapsen puolesta, joka saa perinnöksi meidän pelkomme. Älköön hän rakastako maata liian paljon. Älköön hän naurako liian iloisesti, kun vesi valuu hänen sormiensa lomitse, älköön hän myöskään seisoko liian mykkänä, kun laskeva aurinko värjää aavikon tulenkarvaiseksi. Älköön hän heltykö liikaa, kun hänen maansa linnut laulavat, älköön hän myöskään salliko vuoren tai laakson viedä liian suurta osaa hänen sydämestään. Sillä pelko ryöstää häneltä kaiken, jos hän antaa itsestään liian paljon."

Alan Paton,