perjantai 28. helmikuuta 2014

Sukellus menneeseen aikaan

Toisinaan tulen sanoneeksi, että yhteiskunnalliset asiat kiinnostaa. Tiedä häntä sitten oikeasti. Olenko pudonnut kelkasta, kun faktio kiinnostaa yhä vähemmän ja fiktio, jolla faktiota kuvataan, enemmän. Se myös tuntuu toisinaan kovin todelta.

Aamulla oli määrä mennä apteekkiin. Ennen sen avautumista tajusin, että oman kotikirjastoni lehtisaliin on pääsy heti aamukahdeksalta. Odotellessani menin. Jess, siistiä, hihkaisin mielessäni. Otin ensin kuukautisliitteen, jossa pakinaattori kuukautinen kirjoitti siitä, mitä olen aina äimistellyt, jääkiekkoilijoiden kommentit. Hyvä kirjoitus. Jos minä olisin jääkiekkoilija, yrittäisin tehdä maaleja vain siksi, että pääsisin haastatteluihin sanomaan jotain, mitä muut eivät oikeasti vielä ole sanoneet. Sen jälkeen haastattelupyyntöjä tulvisi eikä tarttis enää pelata kiekkoa ollenkaan kun vois elellä ihan vaan haastatteluja antamalla.

Kuukausiliitteessä alkoi juttusarja ensimmäisestä maailmansodasta. Luin ekan jutun, se oli ihan hyvä. Sen oli kirjoittanut Ilkka Malmberg yhdessä olikose jonkun Lappalaisen kanssa. Historioitsija se oli. Korjaan asian jahka saan siitä tolkkua. Ajattelin, että tämähän se olisi elämää, kerran kuussa tulla kirjastoon lukemaan juttua kuukausiliitteestä. Sarjan ilmoitettiin jatkuvan vuoteen 2018. Mietin kaksi kertaa, miten ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä historiasarja voi jatkua vuoteen 2018.

Lehdessä oli myös Unnon juttu Berliinin muurin murtamisesta. Katsoin vahvan kasarihenkistä kuvaa ja ajattelin, että nyt on kuukausiliite vanhoine miehineen tuhon tiellä, Seura-lehden perässä, päätymässä mustavalkopölyiseksi historialehdeksi. Luin pari riviä muutten enempää jaksanut.

Saska Saarikosken tekemän Haastattelun Merja Kyllösestä silmäilin astetta perusteellisemmin. Siinä oli hyviä kohtia.

NHL-dopingia käsittelevä artikkeli lopussa oli hyvä, mutta vähän kuivakka. Aiheen käsittelyä olen odotellut vuosia, ja nyt olympialaisten ruotsalaiskiekkoilijan käryn jälkeen ajattelin, että nyt tästä on tultava urheilujournalismin puheenaihe ihan oikeastikin suomessa. Mutta kuka kiekkoväestä oikeasti haluaisi lehdestä lukea, ketkä suomalaiset NHL-pelaajat ovat käyttäneet aineita? Harva haluaisi.

Otin Kanavan, joka jäi joskus kesken. On sekin joskus hyvä lehti. Luin Kiinan kaupungistumista käsittelevän artikkelin. Kiinalaisia asuu kaupungeissa 710 miljoonaa. Luku on yli tuplaantunut 15 vuodessa. Jutun mielenkiintoisin hoksautustieto oli asuntojen hintojen nousua koskeva. Kiina vaurastuu, mutta valtio ei ole vapauttanut rahavirtoja. Näin varallisuus, jonka kiinalainen kerää, jää sisätalouteen. Tuottavia sijoituskohteita on rajallinen määrä, ja ihmiset sijoittavat varojaan asuntoihin. Siksi niiden hinnat ovat nousseet rajusti. Keskimääräisen palkansaajan pitää kerätä palkkaa alueesta riippuen 10-20 vuoden ajan, jotta saa asunnon maksettua. Normaalisti länsimaissa ylikuumina asuntomarkkinoina pidetään sellaisia, joissa tämä suhdeluku(aika) on kuusi (vuotta). Gradua tehdessäni törmäsin Kiinan säänneltyyn rahapolitiikkaan. Pääomien liikkuvuuden rajoitteet olivat kiistaton etu siinä vaiheessa, kun Aasian aluetta ravisteli finanssikriisi vuosina 1997 ja 1998. Kiina ja Intia selvisivät tuosta tsunamista lähes kupruitta. Myönnettäköön, että sääntelytalouden haitat voivat nekin olla ihmisten arkeen voimakkaasti vaikuttavia. Kiina on yksi maailman tuloeroisin maa. Siksi työläistaustaisten ihmisten on turha kuvitellakaan hankkivansa omistusasuntoa. Erillisen keskustelun paikka on, mihin sellaista ihminen tarvitsee.

Kanavan lopulla oli kirja-arvioita. Yhdessä kritikoitiin etymologista sanakirjaa. Siitä nippeliä: faaraoiden pyramideja kutsutaan suomessa samalla nimellä kuin Egyptissäkin. Kotimaisia vastineita on kuitenkin ehdotettu: tahkulainen-koko, plutti-kehä, särmä-kukkura, särmä-kartio ja särmä-kikka. Erityisesti rakastuin tuohon särmä-kukkuraan. Erinomainen nimi hallitsijan mahtavalle haudalle!

Otin Suomen kuvalehden vielä lopuksi. Rakastin lehteä lukioaikoina, mutta väsyin siihen myöhemmin. Mikä lie minuun tullut. Nyt taas yritin. Alussa olikin erinomaisen hyvä talousjuttu, joita ei yleensä suomalaisissa lehdissä ole. Jarmo Raivio kirjoitti USA:n löysän ja myöhemmin kiristyneen rahapolitiikan vaikutuksista lappeenrantalaisyrittäjän elämään. Erinomaista! Syy-seuraus-suhteita juuri oikealla tavalla avaavaa journalointia. Hänelle pitäisi ostaa kukkakimppu.

Muita juttuja en muistaakseni jaksanut lukea, vaikka symppaamani Karo Hämäläinen olikin yhden niistä kirjoittaja. Kustaa Hulkkokin on muuten hyvä toimittaja, sanotaan se nyt. Ennen kuin kerron, että Risto Lindstedt on kuitenkin kirjoittajien kruunaamaton kuningas, haukun vielä Jukka Ukkolaa. En tajua, mikä minuun on tullut tai mennyt. Ukkolalle hekottelin lukioiässä, ai että miten hauskoja juttuja olivat silloin kaikki hänen kolumninsa. Odotin niitä oikein innolla. Nyt luin jutun, jossa hän totesi, että hallitukset ovat tylsiä ja politiikka ei kiinnosta. Totta, mutta missä vaiheessa Ukkolan Jukka on tuollaisia  juttuja alkanut kirjoittaamaan? Ilmeisesti jo vuosia sitten, koska olen kokenut saman typertymisen tunteen aiemminkin yrittäessäni hänen juttujaan lukea. Tunsin suurta myötähäpeää. Eivätkö tajua jo Jukkaa nostaa sivuun? Meillä kävi vieras, joka sanoi, että myötähäpeä on sana, jota ei ole monessa muussa kielessä kuin suomessa.

Risto pelasti kuitenkin senkin lehden. Risto L. kirjoittaa kolumneja ainoana ihmisenä maailmassa niin, että kun jutun lukee loppuun, tajuaa mistä on kyse, ja tajuaa, miten hyvästä kolumnista on kyse, ja sen jälkeen lukee jutun hykerrellen uudelleen alusta loppuun. Kauan eläköön Risto Lindstedt!

S.

torstai 27. helmikuuta 2014

Sivu päivässä

Joskus kai puhuin tai kirjoitin eteenpäin sen, mitä joku toimittaja kirjoitti eteenpäin siitä, mitä se yksi professori teki. Se menestyi. Konstit on monet, hänen konstinsa oli sivu päivässä. Sivu päivässä tieteellistä tekstiä. Tähän päästiin mm. rimaa laskemalla. Tiedemiehen elämäntapa tuotti kuitenkin epäsuosion. Työyhteisössä hänestä puhuttiin pahaa. Selän takana pahan puhuminen ei ollut vaikeaa, sillä miestä ei koskaan näkynyt työmaallaan. Tai ainakaan tiedekunnan kahvihuoneessa. Luentonsa hän piti aamulla. Oppilaat rakastivat häntä. Ennen luentojaan hän oli kirjoittanut sivun päivässä. Toki moinen vaatii myös opiskelua, lukemista ja mietiskelyä. Mutta kun kuudelta tulee työmaalle, ehtii varmasti yhtä ja toista. Kymmenen jälkeen hän harvoin oli enää työmaallaan. Kuulemma tykkäsi kalastella aurinkoisina aamupäivinä. Kateelliset kai raportoivat tämänkin. Totta sinänsä, toimittajan mukaan.

Minusta sivu päivässä on kiehtova ajatus. Olen kokeillut muutamassa kouluhommassa. Se on toiminut. Suosittelen.

S.

ps. Meidän pitäisi kuunnella jousikvartettoja enemmän.

tiistai 25. helmikuuta 2014

Valvoin yöllä

Kun kerron elämästäni tai pääni sisäisestä lumetodellisuudesta, tulen joskus kohtaan, jossa kerron myös mairittelemattomia asioita. Ison osan niistä olen tietysti pitänyt salassa. Mutta ei ole mairittelevaa se, että nukun napit korvilla. Ainakaan se ei ole yksiselitteisen fantastista. Mutta nukun, koska koen siitä saavani jotain. Mikä onkaan suloisempaa kuin hyvään musiikkiin nukahtaminen!

Eilen nukahdin johonkin mihinsattuun, mutta kun lapset aloittivat vatsanvääntelehtimisen siinä yhden maissa kai, kuulin korvanapeista musiikkia. En ollut sillä hetkellä yhtään pahoillani siitä, että jouduin valvomaan. Mietin, mistä on kyse, ja ajattelin, että ehkä Mendelsohnista ja onkohan jousisinfoniaa. Kuuntelin lisää (kuopus kyllä itkaisi aina välillä muttei suostunut ottamaan minulta minkäänlaista apua vastaan, joten makasin vain ja ynähtelin hänelle välillä jotain lohduttaakseni, lähinnä nukkumaan pyrkivää vaimoani ääntelylläni rauhoitellakseni; olen minä hereillä joo, teen sen minkä nyt voin, nuku sinä vain;) ja sitten ajattelin, että jousikvintetti kai, että olisko Schubertia, kun on niin kaunista. Ja ajattelin jousisoittajia ja kaveriani, joka katsoi jousikvartetin syntyä käsittelevän dokumentin Kvartetin synty ja totesi että "siinä on sellaista elämää jota minäkin haluaisin elää". Ja kuvittelin soittajat erillisinä ihmisinä ja puhtaisiin ääniin pyrkivinä muusikkoina, sillä sellaisiahan ne viulistit ja muut listit ovat. Ja kun aikani kuuntelin ja kuvittelin ja luulin tietäväni, että siellä nyt toi soittaa noin ja toi noin, niin kohta olin jo musiikin vietävänä, eikä siinä auttanut mikään. Tiedättekö, että yhtäkkiä ne soittajat vain haihtuvat ulottumattomiin ja virta venhettä vie, ja on yö, ja lapsi itkee, ja ynähtelen, mutta musiikki soi, ja lapsi ei sitä kuule ja minä kuulen ja lapsi nukahtaa ja minä en nukahda. Ja sitten huutaa seuraava lapsi yläkerrassa isää kurkku suorana. On oppinut huutamaan kovaa, jotta tulen. Jos huutaa hiljaa, en tule. Keskikovaa huudettaessa tosin vaimoni herää ja tökkii minua kylkeen jotta minäkin herään ja tulen sitten.

En suurin surminkaan muista, missä olen tämän kvinteton kuullut, kvintetto se nimittäin oli, Borodinin, f-molli, mutta jossain olen. Ehkä sitten jossain radiossa. Upeaa musiikkia. Ylen yöklassisessa soi juuri tuo yllä linkkaamani esitys. Siihen ei ole mitään lisäämistä, vaikka luulen, etten päiväsaikaan kuunnellen pääse samanlaiseen hurmostilaan kuin yöllä.

S.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Kun olin viimeistä päivää töissä, heräsin seitsemältä. Vein lapset hoitoon niin, että ne olivat patojen ääressä kahdeksan maissa. Siitä suuntasin Turkuun, mutta en mennyt suoraan pelipaikalle. Menin sitimarkettiin ostamaan Pirkka sitruunamuffineja (1,1€/2kpl) jotka olin luvannut tarjota kollegoilleni viimeisenä päivänä. Minulla oli kelpo kollegat siellä.

Viimeisenä päivänä oli määrä siivota varastoa. Mukisematta otin tehtävän vastaan aamulla Turussa. Se riitti, sillä juuri kun olin valmistautumassa käskynjakoon, sain ilmoituksen, että siirrymme kahville. Naantalin aurinkoiseen. Peruspaikka, jossa on erinomaiset pullat. Just mun profiiliin.

Ja mitä tekevätkään työkaverini? Antavat lahjan! Ja minkä lahjan antavatkaan! Agricolan!! En muista että minua olisi näin täsmällisesti osattu lahjoa pitkiin aikoihin! Toki olen lahjoja saanut paljon yli ansaitun, mutta tämä löi minut ällikällä täysin. Olivat käyneet lautapelikauppiaan kanssa syvälliset keskustelut siitä, mikä peli minulta mahdollisesti puuttuisi ja mikä olisi riittävän sopiva muuten. Päätyivät Agricolaan. Erinomainen peli. Aivan erinomainen! Minusta tuntuu, että olin niin hämilläni, etten muistanut edes kiitellä tarpeeksi. Nyt vähän takautuvasti, vaikka eivät he tätä lue, mutta kuitenkin.

Olen ollut naapurin isännän Agricola-yksilön varassa tähän asti. En ole enää.

Istuimme kahvilla kaikessa rauhassa. Se oli mukavaa, olivat raivanneet kalenteriaan niin, että meillä ei ollut kiire mihinkään. Kun tulimme toimistolle, Suomella oli jokin jääkiekkopeli menossa. Katselin sen loppuun. Tyhjensin tietokoneeni usb-kovalevylle. Avasin viimeisen minulle osoitetun kirjeen. Siellä oli lahjakortti Helsingin tovereilta. Kiitos heillekin! Ostan ehkä Akateemisesta kirjoja. Yhden jo ostinkin. Pertti Niemisen lyriikkaa. Paksu pokkari, johon kaman on toimittanut Martti Anhava. Nieminen on hyvä runoilija. Älykäs mutta ei liian vaikea.

"Juuri kun kirjoitin elämäni runoa
pyysit viemään jätesäkin pois.
"Kun sinä osaat sen homman", sanoit."

Poiketakseni hetkeksi päivästäni Niemiseen (Runokirjan nimi muuten sattui mainiolla tavalla olemaan "Näen syksyssä kevään") haluan sanoa, että Nieminen kuuluu niihin kirjoittajiin, jotka sanovat jotain niin hyvin ja osuvasti, että ajattelen huomaamattani, että noin minäkin ajattelisin ääneen, jos vähänkään osaisin.

Ennen kuin työpäiväni päättyi ja lähdin kotiin Akateemisen kirjakaupan kautta join vielä kahvit uudestaan. Pidin lupaukseni ja syötin kollegoilleni viimeiset muffinit. Kirjoitin kollegoilleni kautta yhtiön sähköpostin ja sain siihen mukavasti vastauksia. Jätin viimeisen velvoitteen hoitamatta, koska unohdin. Näin muodoin palkanlaskenta lähestyi minua vielä käytännön asioilla seuraavana päivänä. Hyvästelin työtoverini ja lähdin kotiin. Olo oli kevyt, vaikken tiedä vielä, mitä tuleman pitää. Uskon, että elämä järjestyy. Täällä tai muualla. Illalla mietin päivääni kotona. Vaimo sanoi päivän päätteeksi välttäneensä kehottamasta minua yhtään mihinkään. Illalla mietin päivääni ja suunnittelin kirjoittavani sen muistiin. Nyt siitä on jo viikko, enkä enää muista siitä paljoa. Agricolan muistan, ja kollegat. Ja lahjakortin. Ja sen kevyen olon.

S.

torstai 20. helmikuuta 2014

Miesten vuoro

Ilmestyi taannoin dokumenttielokuva Miesten vuoro. Katsoin sen Areenasta. Siinä miehet saunoivat ja kertoivat avoimesti elämästään. Dokumentissa mentiin jollain tapaa ihon alle. Se oli minusta hyvä.

Miesten on joskus vaikeaa. Ei ole oikein olemisen mallia kaikkiin tilanteisiin. Suhteessa muihin miehiin voi olla vaikeaa. Myös suhde naisiin voi olla vaikea. Joskus. Joillakin. Että miten olla, kuin eleä.

Saatan olla pööpö kun spekuloin tällaisella asialla näin julkisesti, blogissa jota lukee miljoonayleisö päivittäin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että julkisella paikalla tapahtuneita asioita voi kyllä käydä ihan hyvin julkisesti myös läpi. Retrospekulatiivisesti. Palannen tähän vielä, jos osoittautuu, että kaikki mitä olen kuvitellut onkin oikeasti ollut totta.

Miehet joivat kahvia kahvilassa. Kutsu oli käynyt miehille, ja tapahtuma nimettin kutsussa miestenillaksi. Muutama mies oli saapunut paikalle. Ainakin yksi kutsun saaneista päätti jäädä kotiin. Hän ei ollut ilmoittanut tulemisestaan tai poisjäämisestään kenellekään. Poisjääneen miehen vaimo oli samaan aikaan asioilla ja törmäsi seinättömässä kauppakeskuskahvilassa kahvia juoviin miehiin sattumalta. Kaikki miehet olivat naiselle tuttuja siinä missä miehellekin, jota oli kahville pyydetty.

Tässä kohtaa tulee mieleen lapsuuteeni kuuluvat nuortenkirjat, joissa oli vaihtoehtoja. Sellaisia on ilmeisesti vieläkin. Sen jonkun Yli-Juonikkaan Neuromaani on yksi sellainen. Minä luin sellaisia spesiaaliviisikkoja, jotka olivat sen ajan interaktiivista mediaa parhaimmillaan. Luin myös salapoliisikirjoja (Wolfgang Ecke) joissa lyhkäisien tarinoiden päätteeksi lukija sai päätellä, mikä on homman nimi, ja kuka oli murhaaja. Musikaalinen kiristäjä on yksi sen sarjan kirjoista. Minulla taitaa se olla hyllyssäkin. Viisikoissa lukija sai sen sijaan päättää, mitä tapahtuu. Kirjailija oli kuitenkin pannut muutaman vaihtoehdon tarjolle. Tyyli oli jotain tällaista: "Jos Viisikko päättää syödä lounasta, siirry sivulle 70. Jos uskot, että heidän on hyvä yrittää pihistää mikrofilmit hämärämiehiltä, siirry sivulle 99." Siitä sitten lueskeltiin kirjaa ristiin rastiin ja tehtiin valintoja.

Tekisi mieleni jättää nyt blogin lukija avoimeen tilaan. Kuvittele siis, mitä tapahtui, kun nuo muutamat miehet tapasivat tuon naisen. Anna ajatuksen lentää. Ei tarvitse spekuloida ääneen. Vaihtoehtoja voi olla monenlaisia, sillä sellaista elämä on. Monimuotoisuuden lisäämiseksi kuvittele samanlainen tilanne vielä niin päin, että perheenäidit kahvittelevat avokahvilassa ja ohi kävelee kauppa-asioineen mies, jonka vaimo on päättänyt jäädä kotiin. Ehkä vaihtoehdot mielessäsi ovat identtiset, tai sitten huomaat ajattelevasi, että mies- ja naisryhmän käytöksessä voi olla vivahde-eroja.

S.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Sen vähän mitä viiskytluvusta ymmärrän

Niin jotenkin se kiehtoo. Tämä tosin on jo myöhemmiltä vuosilta, mutta kun sijoitan aina Veijo Meren jotenkin sinne viiskytluvulle. Olisi kiva tietää, millaista tekstiä hän tänä päivänä kirjoittaisi, jos olisi voimissaan. Harmittaa, kun en tullut kysyneeksi, kun soitin hänelle.

Katkelma Meren novellista Kujalan jouluaatto.

"Konttoristi oli kahdenkymmenen ikäinen tyttö, jolla oli kolea ääni, semmoinen kuin on 16-17:n ikäisillä tytöillä. Melkein luulisi, että niillä on jonkinlainen äänenmurros, mutta se johtuu kai siitä, että ne matkivat samanikäisiä kavereita, joilla se on juuri ollut. Tällä on välillä keltainen kellohame ja korkeat korot, välillä roikkuva villahame ja korottomat kengät, kai mielialan mukaan. Se käännähteli nopeasti, jolloin kellohame meni pyöreäksi ja nousi hieman."

S.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Rakastumisia on kahdenlaisia

Sitä rakastuu joko kerralla tai sitten vaivihkaa. Juha Mannerkorpeen prosaistina rakastuin kerralla, mutta lyyrikkona vaivihkaa. Hänellä on runo nimeltään Bussi. Minä pidän siitä nykyään kovasti.

Bussi

Minulla on kiire kiire, joka aamu
minulla on vimmattu kiire
tienhaarapysäkille bussiin.

Ja ehdinhän minä.

Se on seissyt siellä, seisoo, joka aamu
se seisoo siellä minua odottamassa,
joka aamu,
varta vasten minua.

Sillä keitään muita ei bussissa ole,
ei yhden yhtä matkustajaa,
ei rahastajaa,
ei kuljettajaa liioin,
eikä keitään muita bussiin tule, 
ei yhden yhtä matkustajaa,
ei rahastajaa,
ei kuljettajaa liioin.

Siinä sitten istun
etupenkissä
kuljettajan tyhjän penkin takana,
istun,
odotan,
vaunussa tilaa 42 matkustajalle,
syön eväitäni,
istun,
vaihdan polvea,
keskustelu kuljettajan kanssa kielletty.

Ja päivä kuluu,
ja tulee ilta,
moottorin kanteen lankeaa ruoste,
ruoho syöpyy ojien pielistä keskitielle,
ja lepät avaavat toisilleen paljaat käsivartensa
lumen tukkiman tieuoman yli

Joka aamu minulla on
vimmattu kiire.
Tienhaarapysäkille.
Bussiin.

S.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Hän otti ja lähti

Istuin tuolissa ja sanoin kuusivuotiaalle, joka teki lähtöä ja lähtikin siitä sylistäni johonkin monta kertaa, että lähde sitten, kun kuulet jotain, jonka ymmärrät. Otin Erkka Filanderin runokirjan Heräämisen valkea myrsky ja luin siitä sattumanvaraisen kohdan. Kirja on n. 60 sivua, yhtä ja samaa runoa kai, ainakaan mitään katkoa ei ole missään. Säkeistöjä on, mutta muodosta en osaa sanoa enempää. Tuntuu, ettei sitä kauheasti ole, mutta totuus lienee, että sitä on niin ankarasti, että lukija ei huomaa. Huomaa termin 'ankara' luova käyttö runoanalyysissa.

Otin sattumalta kohdan ja luin, säkeistön alun. "Hän nukkuu koivut kultaisina." Siinä vaiheessa näin pojan kantapäät, vuorotellen, mutta kuitenkin. Hän palasi vielä selittämään kuulemaansa, mutta ei mielestäni onnistunut siinä ihan täydellisesti. Toisaalta runoanalyysia opiskellessani totesin hiljaa mielessäni, että kaikki käy, jos osaa perustella. Muistan ensimmäisellä tunnilla sen, miten meidän piti antaa pisteitä Oiva Paloheimon Lähtevien laivojen satamalle. Skaala oli yhdestä viiteen. Arvosanat käytiin läpi siinä ringissä, ja minä olin ensimmäinen. Annoin kakkosen. Opettaja sanoi, että sinäkö et tykännyt. Minä sanoin, että onhan se enemmän kuin ykkönen. Siitä sekin kurssi sitten käynnistyi. Hyvä maku jäi tuosta kokonaisuudesta. Erkka Filanderin runoteosta luonnehdittiin Hesarin palkinnon yhteydessä muistaakseni vilpittömäksi. Saatan muistaa termin väärin siksi, että itselleni tuli ensi lauseista vilpittömyys mieleen. No onhan se, jos nuori mies antaa runokirjansa nimeksi Heräämisen valkea myrsky ja aloittaa sitten kirjansa: 

"Heräämisen valkean myrskyn annoin käydä ylitseni. 
Otsan hetkittäin läikkyvä aurinkokello
on puhdas varjosta
ja nyt kaikki raunioni riisuutuvat,
sängyn kupoli vielä puolillaan unta.
Verhojen avoimen pihan annoin kulkea ylitseni.
Äkkiä talo pullollaan minua."

Älkää luulko, että ymmärrän. Mutta olisi valetta sanoa, että koen tämän huonona ja käsittämättömänä. Ehkä jollain tavalla jälkimmäisenä, mutta selvää on, että teksti vaikuttaa. Samalla tavalla kuin musiikkikin voi vaikuttaa ohi sen, mitä siitä ymmärtää. 

S.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Omituisia sääntöjä

Hain kuusivuotiaan kaverinsa luota. Hyppi seinille kun menin hakemaan, ja siinä kaverin äidin kanssa yritimme hymyillä puolin ja toisin ystävällisesti. Hän on erittäin mukava nainen, mutta tilanne oli vähän vallaton. Lastani tuntien arvaan, että homma oli oikeasti pysynyt hyppysissä koko ajan, mutta kun tulin paikalle, jännitys laukesi. Kysyin paremman kysymisen puutteessa, oliko ollut kivaa, ja hän vastasi, että ihan tyhmää. Jatkoin hymyilyäni. Taistelun jälkeen sain pojan pakettiin ja autoon. Siellä hän avautui. "Siellä oli ihan tyhmiä sääntöjä." Minä että mitä. "No että piti pestä kädet." Ongin selville, että talossa pestiin kädet kun tultiin kotiin päiväkodista. Ei ihan ulkoavaruudesta haettu ajatus, vaikka meidän kuusivuotiaamme sitä vierastikin. Tuohtuneempi äänensävy oli kuitenkin toisen säännön kohdalla. "Siellä piti sanoa kiitos kun oli syöny ruuan." Tenttasin taas, ja sain vahvistuksen epäilylleni. Poika oli vakuuttanut, ettei kotona tarvitse. Lisäksi hän oli pyytänyt kalapuikkoja ruoaksi siinä missä kaksi muuta lasta oli syönyt lihapullia. Hän oli saanut kalapuikkonsa. Toivottavasti saan vapautuneen naurun ulos kun tapaan talon äidin seuraavan kerran ja kerron, miten vallattomia kuusivuotiaamme on taas mennyt puhumaan.

S.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Kopiointi

Helpointa kirjoittaa blogipäivitys on ottaa kirja auki syliin ja näpytellä. Teksti on aina parempaa kuin omani. Persoonallisuus voi tosin olla toinen juttu, ja se, miten sen sitten saa ikään kuin alleviivattua sen tekstin, minkä on lukenut ja todennut hyväksi. Jos lukee pitkän kirjan, niin on todennäköistä, että jossain kohtaa toteaa, että kehevatsu, tämä pitäis kyllä lukea sille ja sille tai ihan vain yleisesti, että tässä on hyvää settiä.

Nyt tosin on niin maha kipeänä, että keljuttaa. Tällä viikolla olin muista epäterveydellisistä syistä pois työpaikaltani, joten keljuttaa ajatus, että olisin maanantaiaamuna uuden, entistä ehomman taudin runtelemana soittamassa esimiehelleni, että morjens, että minä täällä taas, että nyt oon pois siittä ja siittä syystä enkä siitä syystä minkä takia olin pois edellisen kerran kun olin pois. Junno tarkoittaa henkilöä, joka ei kertakaikkiaan lähde. Tässä taudissa on nyt junnon piirteitä. Lisäksi muuntuu, kehveli.

Lapsemme oli viikonlopun mummulassa. Vein heidät Vantaan IKEAan ja hain Espoon IKEAsta. Kuopus oli täällä ja rallatteli menemään koko viikonlopun. Paitsi eilen oli karmaisevaa, kun ei meinannut mennä millään nukkumaan. Puoli yhdeltä vielä neuvottelimme, oliko hänellä nälkä vai eikö ollut nälkä. Sen neuvottelun olen nälän kiistävänä osapuolena tuomittu häviämään. Aika kas näetsen on hänen puolellaan. 

Ville Kivimäki Murtuneissa mielissä siteroi Yrjö K. Suomisen tekstiä "Sota ja rotuhygienia". "Suominen oli toiminut Mustasaaren vankimielisairaalan ylilääkärinä ja jatkosodassa 11. Divisioonan johtavana lääkärinä. Artikkeli perustui esitelmään, jonka hän oli pitänyt lokakuussa 1943 divisioonansa lääkintähenkilökunnalle. Mikäli siinä näkyvät asenteet muuttuivat myös käytännöiksi psyykkisesti oireilevia miehiä kohtaan, heidän kohtelunsa divisioonassa on ollut ankeaa. Suominen viittasi Saksassa ensimmäisen maailmansodan aikana saatuun varoittavaan esimerkkiin":

"Jo viime maailmansodan aikana sodan kuluessa Saksan armeijasta vapautettiin kotiinsa satojatuhansia sotilaita, jotka ruumiillisista tai sielullisista syistä eivät kestäneet kenttäelämää. Tämä koskee etenkin niitä psykopaatteja, jotka sairastuivat nk. sotaneurooseihin, etenkin hysterispohjaisiin vapinoihin jms. Suuri oli niidenkin luku, jotka tarkoituksellisesti etsivät ja löysivät tilaisuuden vetäytyä rintamalta, ja jotka tällä teollaan osoittivat itsensä luonteeltaan ala-arvoisiksi. Mainitut sotaneurootikot polveutuivat harvoin poikkeuksin alhaisista kansankerroksista, olivat (Wollnyn mukaan) yleensä pehmeäluonteisia, holtittomia, asosiaalisia, henkisesti vähäarvoisia henkilöitä, joille juuri ala-arvoisuutensa vuoksi sosiaalinen nousu ei ollut onnistunut, ja jotka kykenemättömyydessään pyrkivät vapautumaan leipätaistelusta ja turvautumaan muka sodan uhreina valtion elätettäviksi." (s.288)

Tässä tietysti haisee rotuhygienia aika voimakkaastikin. Sitaatti ei ehkä aukene kaikilta merkityksiltään ellei ole lukenut edeltävältä osin kirjaa. Ensinnäkin, psykopaatti tarkoittaa nykyään eri asiaa kuin sotapsykiatriassa vuonna 1943. Teksti kuvaa myös ankaruutta, jota psykiatria sodan aikana kohdisti mieleltään murtuneisiin, joita oli paljon. (iso osa heistä jäi lisäksi täysin hoitamatta ja palasi keskuuteemme kuka mikäkin myrkky sielussaan, kuten tiedämme. Lisäksi oli heitä, jotka selvisivät, ja sitäkin aihetta Kivimäki käsittelee hyvin.) Syitä psyykkiseen oireiluun etsittiin kategorisesti sotilaan henkilöhistoriasta, geeniperimästä ja alttiudesta mielen häiriöille. Sodan kauheudet nähtiin "tavallisena".

"Nykyään sotilaiden traumaattisia häiriöitä pidetään yleisesti normaaleina reaktioina epänormaalin väkivaltaisiin olosuhteisiin. Toisen maailmansodan suomalaispsykiatrit - kuten lähes kaikkien muidenkin armeijoiden lääkärit tuolloin - katsoivat asiaa juuri päinvastaisesta suunnasta: heille sota oli pääsääntöisesti luonnollinen ilmiö, ja vaikka sotilaan tehtävät olivat raskaita, ne kuuluivat silti väistämättömästi nuoren miehen kansalaisvelvollisuuksiin. Sodan henkisten rasitteiden kestäminen oli normi jokaiselle terveelle miehelle; riittävän henkisen kestokyvyn puute oli epänormaalia. Vain hyvin harvoin psykiatrit viittasivat joihinkin erityisen ankariin järkytyksiin, joiden kohdalla sotilaiden psyykkiset murtumiset olivat ymmärrettävämpiä. Sven E. Donnerin mukaan tällaisia saattoi olla "veljen tai läheisen ystävän silpoutuminen" sotilaan vieressä, jolloin toipuminen saattoi olla tavallista hitaampaa."

Nyt tämä loppu tällä errää.

S.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Ehkäpä kahdenkin

Kirjoja on joskus pelätty, ja kirjailijoita. Pablo Nerudalta jäi muistaakseni jälkeen sitaatti, jossa oli ajatus, että pelottavin ase on kynä. En jaksa kooklettaa asiaa sen enempää. Antaa olla kaivelematta, sanoi Pentti Linkolakin, kun puhe kääntyi Talvivaaraan.

Pauliina Rauhala sai vuoden kristillinen kirja -palkinnon romaanillaan Taivaslaulu (Gummerus). Siitä on kohkattu valtakunnan mediassa enemmän kuin monesta esikoisesta. Oulun kirjastoissa Taivaslauluun on yhä enemmän varauksia kuin on koskaan ollut mihinkään Barry Trotteriin tai muuhun. Minusta tuntuu, että jotkut ovat myös pelänneet  tätä kirjaa.

Olen lukenut kirjasta lukuisia blogiarvioita. Kirjablogeja on nykyään muuten ankaran paljon. Niistä monessa on huono kieli. En muista lukeneeni kovin paljoa moitteita Taivaslaulusta. Jonkin verran olen kuullut moitteita ihan suoraan minulle kerrottuna. Joku moitti sitä juoniromaanina köykäiseksi. Muutama on vihjaillut, että kirja on "vähän julistava". Voi olla. Lähes kaikkialla mainitaan kirjan kaunis kieli. Minäkin taisin sen mainita ennen kuin olin kirjaa lukenut. Nadja Nowak YLEllä oli aivan myyty. Ja Seppo Puttonenkin tykkäsi.

Minusta juonen nerokkuus tai sen puute ei ollut oleellista, vaikka aina kai voi romaanilta sitäkin vaatia, lukijalla on oikeus. Julistuksellisuudesta en osaa sanoa. Enemmän kyse on "erään prosessin kuvauksesta". Minä itkin pariin otteeseen, krokotiilinkyynelisimmin päähenkilöiden rakkaustarinalle. Muutama muu kohta kuristi kurkusta myös.

Päähenkilön puoliso Vilja on ajautumassa kriisiin. Ajautumista kirjailija kuvaa mielestäni riittävästi, niin että asia tulee selväksi. Viljan naapurissa asuu Maria, joka on hänen ystävänsä. Suhde Mariaan on mielestäni lämmin. Viljalla on ystäviä ja vertaisia ja hän on kuten muutkin, mutta kokee kuitenkin toiseutta vähemmistön joukossa. Hänestä tuntuu, ettei hänestä ole siihen tehtävään, joka hänelle on osoitettu.

"Maria tulkitsee hymyni myönteisesti ja jatkaa: Kyllä mustakin tuntuu joskus, että on vain pakko jaksaa. Toisetkin on jaksaneet. On velvollisuus Jumalaa kohtaan. On vaarallista ajatella, että oma vointi olis joku mittari. Silloinhan lähes kaikilla pariskunnilla olis tarve ehkäisyyn ainakin jossain elämänvaiheessa. Väsymyksenkin keskellä on hyvä luottaa siihen, että niin on päivät kuin on voimat. Murheella on myös tarkoitus. Jumala kirkastaa kasvonsa kärsimyksen keskellä. Niin oon ainakin itse kokenut.
   Maria lähtee melko kiireisesti, vaikka tarjoudun laittamaan heillekin täytettyjä paprikoita. Huokaukset voi jakaa ja pienet itkunpyrskähdykset, ne yhdistävät vahvasti uskovaisia naisia ja kuuluvat jaettuun kokemusmaailmaan, ja sitten taas yritetään yhdessä jaksaa eteenpäin. Mutta mustaa luolaa ei voi näyttää. Se pitää uskoa anteeksi, muuten sisaret lähtevät korot kopisten ja marikassit olalla keikkuen kotiinsa leipomaan pullaa.
   Minä haluaisin olla Virtasen Maria. Valoisa ja jaksava Virtasen Maria. Osaansa tyytyväinen Virtasen Maria. Uskossaan varma Virtasen Maria.
   Ei tämä olekaan minun elämääni. Tämä on liian vaativa osa. Keho halkeaa. Pää halkeaa. Luolassa ei ole happea, ei valoa. Jospa aloittaisinkin kaiken aivan alusta. Plim. Suukottelisin lapset sänkyihinsä, avaisin hiljaa oven ja jättäisin kaiken taakseni. Plim. Valitsisin pakoreitin, joka on ainoa mahdollinen. Hauraan ja hajoavan hiljainen haipuminen pois. Jumalattoman perheenrikkojajulmurin ja mukavuudenhaluisen itsensätoteuttajanarsistin törkeä lastenhylkäämistemppu."

S.

Haluan tietää miten asiat ovat

Yöllä lapsi kitisi ja vinkui. Minä olin nukkunut sairauttani kahdet päiväunet ja valvoin salissa. Jo kotvan nukkunut rouvelini huuteli, että tule hoitamaan. Mitäpä siinä hoitamaan, kun ainoa itkun aihe minun saapuessa paikalle oli, että olen olemassa, läsnä. Ette usko, miten kovaa kaksivuotias itkevä lapsi osaa työntää tällaista ylemmän keskiraskaansarjan kokoluokan miehenpäätä.

Nukuin lopulta sohvalla. Se oli ok mulle. Illalla panin yöklassisen soimaan, vaikkei sieltä mitään ihmeellistä tullutkaan. Mutta se aamu. Kun heräsin rouvelin pasteeraukseen salissa, ja valoon, keinovaloon, puoli kahdeksalta, soi korvissani maailman lempein ääni. Se kuuluu Matti Lehtiselle, mutta myös melkoiselle joukolle suomalaisia, jotka tuohon Lehtisen ääneen olemme tottuneet. Tai en tiedä tottuuko siihen ollenkaan. Hurtti-ukkoa olen soitellut ja laulellut siitä asti kun Lahtisen Pertti nuorena kapteenina lauloi kasetillisen isänmaallisia lauluja. Kyseistä kasettia kuunneltiin meilläkin. Matti Lehtiseen tutustuin myöhemmin. Muistan Lapin joulun, joka tuli eräänä joulunsävelonvapaana, joita aina kodissamme kuuntelimme koko joukolla. Se oli ehkä tullut aiempinakin vuosina, mutta muistan, miten tajusin, että ai tällainenkin laulu on. Ja sen jälkeen olenkin kuullut Lapin joulua joka joulu ykköskanavalta.

Kun Matti oli laulamassa viimeistä säkeistöä pitkästä balladista, vaimo (tästä autuudestani autuaan tietämättömänä) veti piuhat irti kännykästäni tarkistaakseen oliko minulla herätys päällä. Matti oli juuri lausunut sanat: "Kädet laski ristiin rinnoillensa/ ukko näin kun oli lausunut./ Hongan juureen nukkui hiljallensa, mihin oli istunut." Sitten filmi katkesi, mutten ollut niin katkera kuin voisi kuvitella. Pelastukseni täällä ajassa on ollut aina vahva mielensisäinen maailma. Siihen turvauduin nytkin. Samalla lempeän imuisalla kertojanäänellä kuulin Matin yhä laulavan korvissani ja jatkavan Runebergin tarinan loppuun. "Luottain oivaan temppuhunsa vaan/ ettei pakenisi milloinkaan." Ja siinä makasin ja mietin vanhaa ukkoa, joka taisteli nuorempien säikkyjen kanssa Suomen sodassa, eikö niin? Tuo ukko istui leirinuotiolla "kertoellen juttujaan. Aina tulta piippuun peukaloi, sammuksiin sen taasen tarinoi". Illalla hän meni ennen nuorempiaan nukkumaan, mutta tarpeen vaatiessa oli aina "valppain valvomaan". Kuva ukosta on äärimmäisen sympaattinen. Ihastelen sitä usein. Tarina on erinomainen, vaikka näistä Cajandereista ei aina ihan joka sanasta saakaan selvää: "Kuninkaal' ol liekkiin tuttu tie, marskikin nyt liian kallis lie". Tekstin entisestäänsekavoittamiseksi huomautan väliin, että Vänrikin tarinoista on tullut nykyaikainen, aivan erinomainen käännös. Sen kautta itsekin vuonna 2007 tutustuin itse tarinoihin. Juhani Lindholm on suomennoksen taustalla. Sitä ennen olin muutaman hassun fraasin varassa. Vanha kansahan näitä tankkasi koulussa ulkoa niin, että moni osaa niitä vieläkin ulkoa pitkät siivut.

Palataksemme vanhaan ukkoon. Hän Oli vetäytynyt taistelussa Venäjän armeijaa vastaan muun joukon muassa. Vanha mies hieman kritisoi perääntymisvimmaa, ja saa siinä nuotion äärellä idean, jonka keksimisestä on niin hyvillään, että "Hävettää nyt häntä alkaa nyt/ ettei aikaa sitten väsynyt". Väsynyt nimittäin pakenemiseen. Ja niin hän ei pakene. Näinpä sanat sattui: 

"Enää suostu en mä opittua oppimaan. Kerran ennen pohjaan päin on juostu, juoksuss' ollaan uudestaan. Pako--vain se kurja toivo jää, lempo tiesi, missä matkan pää. Mutta aamull' alkaa asekiista, tapa toinen silloin tulkohon! Kuka tahtoo, olkoon ajoriista, Hurtti kyllän saanut on. Hävettää jo häntä alkaa nyt ettei aikaa sitten väsynyt. Ukon ei tee enää mieli juosta, hänpä keinon keksi vanhoillaan: selvin pääsy pälkähästä tuosta seistä paikallansa vaan; ken sen tempun oikein oivaltaa, jättää juoksemiset kaikki saa."

Ja kun ukko uinahtaa, hän unessaankin on tietoinen valinnastaan. Ja tyyni. Tämä on tietysti ylimaallista, mutta me maan matoset toisinaan kaipaamme jotain ylimaallista, joka hetkeksi meidätkin korottaa korkeisiin tunnelmiin. Jos on vahva mielensisäinen maailma, näihin ylimaailmoihin pääsee runoilijan tai muusikkojen mukana ehkä vähän helpommin. En tiedä.

Tästä olisi väistämätöntä jatkaa Murtuneisiin mieliin, Ville Kivimäen kirjottamaan selkeään tietokirjaan Toisen maailmansodan psyykkisistä vaikutuksista suomalaiseen sotilaaseen. Olisi kiva kuulla Kivimäen mietteet Hurtti-ukosta. Murtuneet mielet on erinomainen kirja. En siteeraa nyt enempää enkä mene syvemmin tähän, mutta sivulla 137 sanotaan seuraavaa: "Kuten sotapsykiatrian pitkän aikavälin historiaan perehtyneet Simon Wessely ja Edgar Jones ovat todenneet, ainoa tapa välttää sotilaiden posttraumaattista stressihäiriötä on edelleenkin se, ettei miehiä ja naisia lähetetä sotaan."

Unohdan Murtuneet mielet, sillä lapset on saatava päivähoitoon. Houkuttelen yhden ylös sängystä, pissatan ja yritän vaihtaa hänelle housuja. Ei onnistu ilman itkua. Olen vähän huono näissä, vaimoni on sata kertaa parempi. Erityisesti tämän kuopuksen kanssa heillä on hyvät välit. Nuo vanhemmat lapset olivat tuossa iässä ehkä enemmän minun sormeni ympärillä. Tyttö on minusta selvästi irti. Tämä on vähän kipeä asia. Käynnistän auton, jonka akku on jo kahdesti startattu loppuun. Jostain syystä nyt kolmannella se kuitenkin käynnistyy saman tien. Nostan tytön kyytiin ja vien hoitoon. Matkalla näen kissan, joka on keltainen ja joka kuuluu naapurin Valpurille. Hän on niitä naapureitamme, jotka eivät puhu suonta ollenkaan. Ajan tyttären päiväkotiin ja laulan koko matkan hurttiukkoa, olen vieläkin vähän toisessa maailmassa. Nostan tytön päiväkotiin, jossa hänen kaverinsa ilmoittavat iloisesti puurolautastensa äärestä: "Hulda kom!" Häneltä kysytään, "Vill du ha gröt?" ja kohta joku kysyy, "Vill du ha smör eller sylt". Ääntä ei kuulu, mutta tyttö on ihan hereillä ja valppaana. Joskus olen seurannut tähän kysymykseen vastaamista. Hän vastaa "smör" yleensä, mutta sanoo sen niin hiljaa, että se on luettava huulilta, kun ääntä siellä daagiksessa on kuitenkin sen verran.

Sitten ajan kotiin ja houkuttelen koululaisen kouluun pienestä pääkivusta huolimatta. Ja eskarilaisen houkuttelen eskariin pienestä mahakivusta huolimatta. Pienempi ei pidä kiirettä ellei saa automatkaa pelata. En anna omaani. Vanhempi ei ehdi kouluun jos pienempi ei pidä kiirettä. Hän antaa pienemmän pelata omalla kännykällään. Peliaikaa on 300 metrin automatkan verran. Tämä tuntuu tällä kertaa riittävän. Vien pojan kouluun, ja toisen päiväkotiin. Ovella muistutetuksitulen kouluunilmoittautumisesta. Otan kuvan päiväkodin seinällä olevasta ICDP-ohjelman julisteesta, jossa on erilaisia tekstejä. Yksi niistä tulee lähemmäs elämääni kuin muut: "Haluan tietäää miten asiat ovat." Ulkona tapaan vielä naisen, jonka elämä sivuaa yllättävällä tavalla Miina Savolaisen Voimauttava valokuva -projektia, joka siis on nyt saanut tällaisenkin muodon. Suosittelen, ajattelin katsotuttaa tämän myös pojallani.