Hekin tekevät vain työtään

Kai sitten on niin, että terveystarkastajatkin tekevät vain työtään. Ja jos he saavat elukkailmoituksen elukoista, joita on alettu kaitsea (voisko sanoa kaita) vuonna 2012 (lomakkeessa kysyttiin jotenkin futuurinomaisesti, että milloin eläimet saapuvat eläinsuojaan) niin ehkä heidän pitää sitten mennä semmoiset toteamaan paikan päälle.

Sanotaan nyt: Tein ilmoituksen niin rehellisesti kuin suinkin. Viidestä linnusta. Nyt vapun jälkeen niitä on kuitenkin syntymässä lisää, jos hyvin käy. Tarkastaja aikoi tulla 8.5. käymään. En tiedä, miten minä tämän tipuasian hänelle selitän. Yksi vaihtoehto on, että vien heidät naapuriin iltapäiväksi, ja haen pois, jahka tarkastaja on käynyt. Mielestäni ei ole reilua, että esittelen hänelle tipujani, joista en ole tehnyt minkäänlaista ilmoitusta.

Jos hän sattuu kysymään jotain, että onko tipuja näkynyt täällä päin, niin kerron, että joo, oli niitä täällä hetki sitten mutta juuri ennen tuloasi kannoin ne kananhäkissä naapuriin.

Ja voihan ne sisällekin kantaa. Miten lie sitten emo asiaan suhtautuu.

S.

Kolkosti kloriseva ääni

Tänään aamusuihkussa riesana oli kahvipannu. Punainen, hyvin ohutta alumiinia. Se oli kai lasten leikkikeittiöstä karannut suihkukaappiin. Hermostuin vähän sen aiheuttamasta äänestä. Pidin käsiäni ylhäällä, mitäköhän olisin kainaloa kai rapsuttanut. Vesi valui kyynärpäästäni lattialle sellaisena paksuna plörönä. Käteni luoma vesiputous koko ajan klorisi sen kumollaan olevan kahvipannun pohjaa vasten. Ääni oli jotenkin suihkuun sopimaton. Ei sitä aamulla ensimmäisenä halua kuulla kaiken maailman eksoottisia ääniä. Veden suhina ja tavanomainen lorina riittää. Klorina on jo liikaa.

S.

Arkikuva

Minä pelailen jalkapalloa silloin tällöin. Täällä Turun seudulla minua on onnistanut, kun meillä on jo monena kesänä ollut ihan kelpo joukko miehiä ja iloksemme jokunen nainenkin joskus pelailemassa. Vauhti on aika kova, taito ei sentään aina samalla tasolla.

En ole kovin hyvä pelaamaan. Minulta puuttuu peliälyä. En osaa sijoittua oikein, ja kun saan pallon, en useinkaan tiedä, mitä sillä tekisin. Toisaalta olen varmaan aika yllätyksellinen pelaaja vastapuoliskon kollegani näkökulmasta. Saatan syöttää tai kuljettaa tai potkaista ohi maalin tai maalivahdin syliin. Viime kesänä tein yhden hienon maalin. Muistaakseni yritin silloin syöttää. Pallo kaartui takanurkkaan ja porukka oli ihan mielissään. Omat ja vastustajat.

Tänään pelasimme kevään ensimmäisen pelin. Miehiä oli 24. Se on aika paljon. Silti isolle kentälle jäi tilaa. Meidän joukkue ei oikein pärjännyt. Minulla oli sellainen olo, etten oikein pystynyt auttamaan joukkuettani. Sitten ajattelin, että ei sillä tavalla ole soveliasta ajatella, vain hyvistä pelaajista sanotaan sillain. Että se ja se pystyi tai ei pystynyt auttamaan joukkuettaan voittoon. Sitä asiaa on vähän vaikea selittää, sillä faktisestihan huonot ei pysty auttamaan ketään voittoon. Mutta näin se menee, se on sellainen sanonta joka on varattu hyville.

Tänään tyttö meni naapurin pihalle leikkimään. Hänet nostettiin aidan yli. Naapurin neljävuotias ei ollut niin äkkiväärä kuin meidän karamellimme, kaksivuotias. Kaksivuotiaamme valtasi hiekkalaatikon ja pihakeinun spontaanisti, talon tytär seurasi, kai vähän ihmetellen, sivusta. Jotain juttua saivat aikaiseksi myös mutta ehkä ensi kerralla lisää.

S.

Merkillinen kyläkutsu

Menin illalla kirkkoon kun oli pääsiäislauantai. Kynttilöitä sytyttelimme tavalliseen tapaan. Tilaisuuden jälkeen seisoin hetken pihamaalla ja juttelin ihmisten kanssa. Sitten panin hatun päähän ja lähdin kotiini. Luulin, että olin viimeinen. Viereeni käveli kuitenkin mies. Kello oli lähellä puolta kahtatoista. Hän sanoi jotain, ja kysyi pian sen jälkeen, puhunko ruotsia. Lupasin yrittäväni. Tunnistin miehen norjalaiseksi (Paraisten ainoa norjalainen;) ja sanoin että sinä kun olet Norjasta, niin tiedätkö mistä päin Norjaa kannattaisi kysyä töitä, siellä kun on kuulemani mukaan työvoimapulaa. Hän mietiskeli asiaa hetken, mutta ei ollut selvästikään sitä tyyppiä joka mietiskelisi asioita pitkään. Ehätin kysymään hänen nimeään. Mies kertoi, paiskasi tassua ja pyysi minut kanssaan juomaan iltaolutta hänen luokseen. Sanoin, että voin tulla istahtamaan, mutten oluelle. Hän ilmoitti, että kahvi tai tee? Menin hänen asuntoonsa, miehen elämäntilanne oli muuttunut ja hän oli lähdössä osittain ulkomaille. Aikoi palata tänne kuitenkin. Puhuimme tunnin. Hän esitteli Google Mapista minulle kotiseutuaan Norjasta. Sanoin, että englanniksi tämä olisi helpompaa, mutta näin on parempi, ja ruotsilla mentiin. Huomasin hänen kyllä pyöristävän siellä ja täällä norjan hyväksi. Lähtiessäni kotiin muistin, että tulin kirkolle pyörällä ja kirjakassilla. Mies antoi minulle kirjansa vietäväksi kirjastoon. Otin ja vein. Kirjaston ovella löysin nuorison ilkivallanteon jäljet. Olivat raahanneet 15 metriä katajapensasta. Musta vana kulki pensaan alkuperäisestä säilytyspaikasta kiveystä pitkin pensaan nykyiseen sijaintipaikkaan. Pääsiäisenä nuoriso saa syyn juopotella ja jollain on kasvinsiirtohanke pälähtänyt päähän. Voi.

S.

Kananpojasta

Sitaatti

Ei ole hyvä syntyä kananpoikaseksi. Pahin kohtalo on syntyä kukkopojaksi. 

 Lintufarmarin näkökulmasta urospuoliset kananpoikaset ovat hyödyttömiä. Ne eivät pysty munimaan, niiden liha on sitkeää ja ne kiusaavat naaraskanoja, jotka tuottavat pöytiimme päätyvän ruoan. Kaupalliset poikaskasvattamot suhtautuvat yleensä urospuolisiin kananpoikasiin kuin tekstiiliteollisuus kangastilkkuihin tai metalliteollisuus sorvinlastuihin: ne ovat teollisuusprosessista yli jäävä mutta väistämätön sivutuote. Mitä pikemmin urospuolisista poikasista päästään eroon, sen parempi. Usein ne jauhetaan muiden tuotantoeläinten rehuksi. Tuottajia on kuitenkin askarruttanut iät ja ajat eräs kallis ongelma: käytännöllisesti katsoen uros- ja naaraspuolisten kananpoikasten erottaminen toisistaan on mahdollista vasta, kun ne alkavat kasvattaa 4-6 viion iässä selviä höyheniä ja sekudaarisia sukupuoliominaisuuksia, kuten kukonharjaa. Siihen saakka ne ovat vain tunnistamattomia untuvapalleroita, joita on ruokittava ja suojeltava - ja se maksaa.

 Vasta 1920-luvulla tähän rahaa vievään ongelmaan keksittiin ratkaisu. Tuon merkittävän keksinnön teki joukko japanilaisia eläinlääketieteen tutkijoita, jotka tajusivat, että aivan kananpoikasen peräaukon suulla on pienten ryppyjen, pisteiden, läiskien ja syvennysten muodostama kuvio, joka harjaantumattomalle silmälle näyttää sekavalta mutta josta asiantuntija osaa jo määrittää päivän ikäisen linnun sukupuolen. Kun tämä oivallus paljastettiin vuonna 1927 kananlihan tuottajien maailmankokouksessa World Poultry Congressissa Ottawassa, se mullisti koko maailman kananlihateollisuuden ja myös alensi ajan mittaan kananmunien hintaa koko maailmassa. Kananpoikasten sukupuolen arvioijasta, jonka ammattiopinnot kestivät vuosikausia, tuli yksi arvokkaimmista maatalouden työläisistä. Parhaat valmistuivat kaksivuotisesta Zen-Nipponin kananpoikasten sukupuolenmäärittäjien koulutuslaitoksesta. Koulutuslaitoksen vaatimukset olivat niin tiukat, että vain 5-10 prosenttia opiskelijoista läpäisi tutkinnon. Mutta valmistuneet tienasivatkin sitten jopa viisisataa dollaria päivässä ja heitä lennätettiin pitkin maailmaa kanafarmilta toiselle kuin huipputason bisneskonsultteja. Kohta japanilaisia kananpoikasten sukupuolen määrittäjiä olikin jo kaikkialla maailmassa.

 Kananpoikasten sukupuolen tunnistaminen on hieno taito, joka vaatii zen-tyyppistä keskittymistä ja aivokirurgin näppäryyttä. Kana otetaan vasempaan kouraan ja sitä puristetaan höllästi, jolloin sen suoli työntyy ulos (liikaa puristettaessa suoli pullahtaa ulos, jolloin lintu kuolee, eikä sukupuolella ole sen jälkeen enää merkitystä). Peukalollaan ja etusormellaan sukupuolenmäärittäjä kääntää linnun ympäri ja työntää sivuun pienen ulokkeen sen takapuolessa. Näin hän saa esille linnun yhteissuolen, jossa sijaitsevat sekä sukupuolielimet että peräaukko. Jotta hän onnistuisi tässä, hänen kynsiensä täytyy olla kunnossa. Yksinkertaisissa tapauksissa hän etsii tuskin havaittavaa nystyrää, joka on suurin piirtein nuppineulan pään kokoinen. Jos nystyrä on kupera, lintu on urospuolinen, ja se viskataan vasemmalle. Jos se on kovera tai litteä, lintu on naaraspuolinen - silloin se pannaan kouruun oikealle puolelle. Nämä tapaukset ovat helppoja. Itse asiassa eräässä tutkimuksessa on osoitettu, että asiaan perehtymätönkin voi oppia tunnistamaan nystyrän vain muutaman minuutin harjoittelulla. Mutta noin 80 prosentilla kananpoikasista nystyrä ei erotu kovin selvästi, ja silloin sukupuolen määrittäjällä ei ole apunaan mitään selvää sukupuolen tuntomerkkiä.

 Joidenkin arvioiden mukaan sukupuolen määrittäjän on tunnettava jopa tuhat erilaista yhteissuolen kuvioiden yhdistelmää. Ja työtä vielä vaikeuttaa se, että sukupuolen määrittäjän on arvioitava lintu vain pikavilkaisulla. Aikaa ei ole pohdiskeluun. Jos hän epäröi parikin sekuntia, hänen otteensa voi saada linnun yhteissuolen turpoamaan niin, että se näyttää hämäävästi kukkopojan ahterilta. Erehdyksistä koituu kustannuksia. 1960-luvulla eräs kasvattamo maksoi sukupuolen määrittäjille pennyn jokaisesta oikein arvioidusta poikasesta ja vähensi palkkiosta 35 senttiä jokaisesta väärin arvioidusta linnusta. Alan parhaat osaavat määrittää 1200 lintua tunnissa 98-99 prosentin tarkkuudella. Japanissa eräät alan supertähdet ovat äkänneet, kuinka he pystyvät käsittelemään kaksi lintua kerrallaan, jolloin tahti voi olla jopa 1700 lintua tunnissa.

 Siipikarjan sukupuolen määrittäminen on kiehtova ala, minkä vuoksi akateemiset filosofit ja kognitiiviset psykologit ovat kirjoittaneet siitä väitöskirjoja. Siksi minäkin löysin tuon salaperäisen taidon muistia koskevien tutkimusteni yhteydessä. Kiehtovuus johtuu siitä, etteivät edes parhaat alan ammattilaiset osaa kertoa, kuinka he määrittävät sukupuolen vaikeimmissa, epämääräisimmissä tapauksissa. He eivät osaa selittää taitoaan. He sanovat "tietävänsä" kolmessa sekunnissa, onko kana uros vai naaras, mutteivät osaa sanoa, kuinka. Edes yksityiskohtaisesti haastatellut tutkijat eivät osaa kertoa, kuinka he tunnistavat jonkin kanan urokseksi ja toisen naaraaksi. He sanovat tietävänsä asian intuitiivisesti. Eräässä perustavassa mielessä linnunpoikasten sukupuolen määrittämisen asiantuntija havaitsee maailman (ainakin kananpoikasten intiimialueiden maailma) eri tavalla kuin me muut. Kun hän katsoo kananpoikasen takalistoon, hän näkee siellä asioita, joita tavallinen ihminen ei siellä näe. Mutta miten kananpoikasten sukupuolen määrittäminen liittyy muistamiseen? Vaikka miten.

Sitaatti päättyy.

Suomentaja Antti Immonen

Ote kirjasta Kaiken muistamisen taito, Joshua Foer (Atena 2012)

Sagan om grannar VIII

Olkoon tämä nyt viimeinen naapurisarjaa. Ei hän ihan naapuri ole, mutta henkinen naapuri. Tapasimme aamulla virpomistilanteiden jälkeen kirkossa. Hän sanoi, että tuokaa lapset heille jos haluatte illalla tulla kirkkoon kahdestaan. Olisimme häthätää järjestäneet jonkin ratkaisun, mutta näin oli ilman muuta paras. Kiitos hänelle ja varsinaiselle hoitajalle, joka siellä päivysti samalla pikkuveljiään. Pieni ele häneltä, mutta meille isoäidittömille aika iso. Isoäideille vain terveisiä, ja lämpimästi kiitoksia kaikista niistä kerroista kun olette lapsiamme hoitaneet tässä vuosien aikana. Viittaan tilanteeseemme, jota hiljattain selitinkin jollekin, että kun isoäitejä ja -isiä ei ole lähistöllä, ei sellaista ekstempporee-avunpyytelyä paljon harrasteta. Paitsi tietysti sitten harrastamme sitä muuhun suuntaan, mutta ei heidän suuntaan. Ja voi sitä riemua kun apua löytyy.

Söimme kirkkolounasta gluteenilla ja ilman. Paastoa eletään, mutta täytekakkuakin tarjottiin. Kiitos vielä siitäkin! Menin nukkumaan päiväunia kun kotiini pääsin. Parit virpojat ehdin nähdä. Kiitos päiväunista, rouveli! Harvinaista herkkua nekin.

Heräsin, vein lapset ja hain rouvan: kävelimme Paraisten kauniiseen kirkkoon kauniiden talojen ohitse. Ehdimme rauhoittua penkkiin hyvin. Parvelta soi aluksi Arvo Pärt. Hän on appeani puoli vuotta nuorempi. Pärt on säveltää päräyttänyt Salve Reginansa vuonna 2002. Uruille ja kuorolle. Kanttorimme Tomi Satomaa on esittänyt Paraisten Vokaaliyhtye -nimisellä kuorolla useita keskisuuria kirkkomusiikkiteoksia, ja tämänpäiväinen Pärt oli kyllä komea lisä kuoron repertuaariin. "Terve, Kuningatar, laupeuden äiti, elämämme, ihanuutemme ja toivomme, terve. Sinua me avuksi huudamme, Eevan maanpaossa elävät lapset, sinun puoleesi käännyme vaikeroiden ja itkien tässä kyynelten laaksossa." Pärtin vaikeus on siinä, että sen vaikeuden saa kuulostamaan helppoudelta. Takanani istui vanha kuoromies, Tauno Satomaa. Hän sanoi kerran, vapaasti kun muistelen, että musiikin esittäjän tavoitteena tulisi olla kuulijan saaminen rentoutumaan penkissä niin, että hän voi jännittämättä, vapautunein ja levollisin mielin ottaa vastaan sen musiikin, mitä kulloinkin hänelle halutaan esittää. Ohje on erinomainen ja asettaa aina riman hyvin korkealle. Toisaalta tähän tavoitteeseen voi hyvin päästä myös satunnainen amatööri. Kunhan vain rakastaa musiikkia. Pärtissä kuoro lauloi hienosti, ja urkuri Julia Tamminen selvisi soitosta hyvin. Saattoi siellä jotain pientä olla, mutta kun en tunne teosta, niin ensi kuulemalta kaikille äänille, mahdollisille väärillekin, löysin selityksen. Mitä vapautuneisuuteeni tulee, niin sujuvasta ja mallikelpoisesta laulusta huolimatta jäi sellainen tunne, että "tästä oli hyvä aloittaa" ;) Kuoro siis antoi laulullaan minulle lupauksen jostain vieläkin paremmasta. Jäin tietysti odottamaan.

Anna Rainion kokoon keräämä soitinyhtye Corde Sonore soitti sielujemme säveliä. Periodisoittimin esitetty Heinrich Ignaz Franz Biberin Harmonia artificioso-ariosa (Partia 1). En ole kovin paljoa kuunnellut elävää jousikvartettomusiikkia. Nyt soittamassa oli kaksi viulua, sello sekä urkuposetiivari. Ihanaa musisointia, kerta kaikkiaan! En ole kriitillisin mahdollinen kuulija, ja tulen toisinaan myös amatöörien syvältä puhuttelemaksi. Toisaalta käy usein myös niin, että ammatillinen musisointi jättää minut kylmäksi. Viimeksi joitain viikkoja sitten musiikkiopistomme Arkipelagin konserttiviikolla Kuusiston kirkossa kuulin Shostakovitsin 7. jousikvarteton. Pidin musiikista, mutta ammattilaiset eivät osanneet ottaa minua mukaansa musiikkiin. Totesin, että jousikvartetointi on vaikeaa. Olen todennut sen myös levyjä kuunnellessani. Tällä hetkellä minussa soi Beethovenin 15. jousikvartetto. Kyseisen teoksen levytysten puhuttelevuus vaihtelee räikeällä tavalla. Kyse ei ole oikesta tai ainakaan vääristä äänistä, vaan jostain paljon syvemmästä. Musiikillisesti tavara on tietysti vaikeaa, mutta Artemis Quartet -porukan tasoon vain eivät muut taiturit yllä. Harhauduin, sillä kirjoitan tätä muiden nukkuessa eikä kukaan ole olan takana huomauttamassa, että asiaan siitä. Sitä paitsi liittyy tämä asiaan: Jousikvartetointi on vaikeaa. Corde Sonore sai sen kuulostamaan vaivattomalta. Musiikin huumaavuus toki oli heidän puolellaan, sen rikkaus ja värikylläisyys, mutta yhteissoitto oli aivan häikäisevää ja kertakaikkisen musikanttista. En minä tätä nyt tämän paremmin osaa todeta.

Mats Lillhannus lauloi gregoriaanisen sekvenssin Stabat Mater. Hänellä oli sylissään kannettava pieni urku, jota hän vasemmalla kädellään pumppasi ja oikealla näppäili. Mutta kirkkolaulu oli niin pysäyttävää, että kaikenlaisesta teknisestä pömpötyksestä puhuminen tässä kohtaa on banaalia. Yksiääninen säestys yksiääniseen lauluun. Sama mies, vanhat sanat, eleetöntä, surumielistä. Vilpitöntä, kaunista ja lempeääkin. Kysyin takanani istuneelta Taunolta musiikin päätyttyä, että onko tällaista laulajaa tullut vastaan hänen urallaan aiemmin. En ehtinyt keskustella pidempään, mutta hän sanoi, että maailmanluokan laulaja, aivan muutaman kerran on kuullut vastaavaa. 

Sekvenssi oli upea ja tyylipuhdas. Täydellisimmillään Lillhannus oli mielestäni kuitenkin Schutzin kollaasimaisessa Seitsemässä Sanassa (Die sieben Worte Jesu Christi am Kreutz), jonka evankelistana hän lauloi. Hänen äänensä on sellainen, että kun sen ensi kerran kuulin, ajattelin heti, että ai onko tällaisia ääniä oikeastikin, luulin että niitä on vain eurooppalaisilla äänilevyillä, niillä joiden kannessa lukee sellaisten muusikoiden kuin Herreweghe tai Savall nimiä. Mutta täälläpäin hän asustelee, ja on ennenkin laulanut lyyrillisesti kirkossamme. Naisevankelistana lauloivat Mikkolan sisarukset Helka ja Silja. Molemmilla ääni toimi mielestäni tarkoituksenmukaisesti. Siljan sopraano on hyvin kaunis ja kirkas ja siitä puuttuu kaikki leikkaava häiritsevyys, joka toisinaan näissä kantavissa naisäänissä on kaupanpäällisenä. Helkan ääni on, kuten hänellekin sanoin, sävyltään hyvin harvinainen, en tiedä onko altto vai mikä, mutta tumma ja persoonallinen ja hyvin kuulijaystävällinen. Soisin hänen laulavan enemmän ja tarttuvan lauluopintoihin ihan kaksin käsin. En tiedä muuten, opiskeleeko tällä hetkellä ollenkaan. Ryöväreinä olivat Mikkolan Tuomas, joka heitti settinsä koko lailla dramaattisesti ja hienosti, sekä Inkeroisen Marko, joka nyt voisi tuonne Lillhannuksen osastolle suunnata lauluopintonsa mielestäni muitta mutkitta. Ääni on lempeästi sointuva. Ei taida Markollakaan olla ainakaan mitään ihan pysyvää lauluopintoa meneillään. Uskon, että hän kuitenkin vielä laulaa julkisesti jatkossakin ja harrastus jatkuu. En panisi ammatillistakaan musisointia pahakseni, mutta ne valinnat alkavat olla sen verran henkilökohtaisia itse kullakin, että en ainakaan tässä yhteydessä ala painostamaan sen enempää.

Kuoro laulaa teoksen alussa lyhyen johdannon: "Kun Jeesus seisoi ristillä, ja hänen ruumiinsa oli haavoitettu näin kovin karvain tuskin, nämä seitsemän sanaa, jotka hän lausui, mieti niitä sydämessäsi." Sen jälkeen teokseen on eri evankeliumeista koottu yhtenäiseksi kuvaelmaksi Jeesuksen sekä muiden, hänen kuolemaansa todistaneiden lausumat. En tiedä, vastaako Schutz itse teoksensa teksteistä tai edes alku- ja lopputeksteistä: "Ken pitää Herran tuskia kunniassa ja niitä seitsemää sanaa usein muistelee, sen Jumala hyvin huolii armoonsa täällä maassa, ja siellä ikuisessa elämässä." Kokonaisuus on kuitenkin puhutteleva. Musiikillisesti Seitsemän sanaa on kohtuullisen helppo teos. Rytminen takapotku on tietysti säveltäjän tunnusmerkki, eikä sitä potkua tästäkään musiikista puutu. Rainion Heikki lauloi Jeesuksen roolin. Hyvin lauloi. Heikki ei taida kuitenkaan olla Schutzin miehiä, ainakaan jos pitää valita Schutzin ja Bachin väliltä.

Tällä kertaa hän sai molemmat. Ukko Bach sävelsi tenorille yhden ainoan soolokantaatin. Kehveli kun olisi ollut joku oikein tenorikaveri hänellä siihen aikaan, niin olisi kai noita tullut enemmänkin, mene ja tiedä. Ja lauletaanhan niitä bassokantaatteja myös kvarttia ylempää, jolloin niistä kätevästi saa tenorikantaatteja, ja jos sattuu olemaan nainen tämä laulajatar, niin siitäpä tuleekin näppärästi sopraanokantaatti. Tämän teoksen kohdalla mukaan liittyi huilisti, jonka soitin oli puinen musta poikkihuilu. En minä sellaista huilua ole montaa kertaa nähnyt. Sallittakoon nyt, anteeksi kaikki feministit ja sovinistit; ja vaikka en tunne tuota mustamekkoista soittajaa lainkaan: kuvankaunis, herkkäpiirteinen. Tiesin heti kun näin hänet, että vaimoni on samaa mieltä. Mutta Heikki, joka Bachia aina rakastaa yli kaiken, lauloi vaikean, vähennettyjä ja ylinousevia intervalleja vilisevän aarian Ich armer Mensch, Ich Sündenknecht. Hyvin lauloi, omaan tyyliinsä. Heikin äänessä kuulen usein Matti Lehtisen äänen. Matti Lehtinen on äänenä ja sivistyneenä laulajana yksi maailman miellyttävimpiä. Hänen luomansa Hurtti-ukon puoleen olen täällä kääntynyt joskus aiemminkin. Ymmärtääkseni Lehtinen oli Heikin opettajakin joskus? Varmistan asian vielä. Heikki selvitti aarian hyvin. Huomasin, että aariaa seurannut äänellisesti armeliaampi resitatiivi vapautti häntä hieman. Saksan kieli on hänellä aika hyvällä tolalla ja tekstilähtöinen musisointi on juttu, josta hän ansaitsee kiitosta. Sen äärellä olimme tänäänkin. Tavalla tai toisella hän sai tekstin kaivettua musiikista esiin niin voimakkaasti, että tämän kantaatin lopulla herkistyin ensimmäisen kerran. Kuoro nimittäin hiipi lavalle jossain vaiheessa ja toisen aarian ja resitatiivin jälkeen koraalissa lauloi seuraavaa:

"Vaikka merkitsenkin sinulle paljon

kuitenkin toimin tahtoasi vastaan.

Meidät on kuitenkin Poikasi vapahtanut

tuskallaan ja kuolonkärsimyksellä.

En kiellä syntejäni, mutta sinun 

armosi ja uskollisuutesi ovat

paljon suuremmat kuin synnit

joista itseni aina löydän."

Seurasin siis sanoja käsiohjelmasta. Todettakoon, että teksti on niin umpiluterilaista kuin olla ja voi. Menemättä sen syvemmälle teologiaan voitaneen todeta, että aiemmin siteeraamani Schutzin seitsemän sanan konkluusio, loppukaneettisonetti, sisälsi vivahteita myös toisenlaisesta teologiasta.

Bachin pehmentämänä me kaikki istuimme ja kuuntelimme, miten käynnistyi Buxtehuden laupiaasti soiva säkeistöbasso-ostinatokantaatti (määrittelinköhän nyt oikein?) Jesu Meines Lebens Leben. Corde Sonore oli aivan huikeassa soittokunnossa myös tämän teoksen äärellä. Kuoro, jolle tämä oli tuttu teos menneisyydestä, otti askeleen oman reviirinsä ulkopuolelle. Kuoro siis lauloi enemmän, mihin sillä yksilöiden summana olisi ollut edellytyksiä. Näin käy toisinaan, tämä on kuorolaulussa sitä mystiikkaa, joka tietysti kätkeytyy pääsääntöisesti kovan työnteon alle. Takanani istunut Tauno sanoo usein, että hyvä kuoronjohtaja tarvitsee hyvät jalkalihakset. Olin niin kuoron ja soitinyhtyeen mukana, että kun musiikki loppui, luulin, että putoan lattialle.

Tässä laulun esiin houkuttelemisessa kuoronjohtaja on avainasemassa, mutta sekään ei kaikkea selitä. Säveltäjän säveltämä musiikki, siihen mennessä konsertissa kuultu musiikki, ehkä yleisökin, valon määrä, lämpötila, vuodenaika, kaikki vaikuttaa. Minä liikutuin pahanpäiväisesti. Tästä voisi jatkaa vielä pitkään, mutta en jaksa. Ilta oli hieno myös musiikin loputtua. Menimme lastemme luokse iltateelle ja saimme sinne oikean basson vieraaksi. Hän lauleskeli muutaman laulun, minä säestin. Soitimme myös ruislinninlaulun korvissamme. Miten voi sellainen harmitonkin ja lyyrillispainotteinen laulelmamusiikki niin tuntua oikeassa tilanteessa lämpöisessä tuvassa hyvän kahvin päätteeksi joskus hyvältä, vaikken aina oikeille äänille osunutkaan. Iso basso siinä olkani takana sentään osui. Sen miehen suhtautumisesta musisointiin voisi myös kirjoittaa pitkään. Hän on aina valmis laulamaan, Parviainen, ja yhtä usein valmis vitsailemaan. Vitsien toisto on banaalia, mutta esimerkinomaisesti: Musiikki-ilta kirkossa päättyi ja keskustelimme siellä vielä lauluista. "Teiän ruotsi oli tosi hyvää" huomautti tämä matalaääninen kielimiehemme jollekin kuorolaiselle. Mitä musisointivalmiuteen tulee, niin sellainen ominaisuus tuo usein yllättävällä tavalla iloa ympäristöön. Sallikaamme keskuuteemme erilaiset muusikkopersoonat, mutta näitä Parviaisiakin tarvitsemme ilman muuta.

Palmusunnuntaina kirkoissa soi ympäri maata. Väitän, että tämän mittakaavan juttuja ei Bachin passioita lukuun ottamatta soinut tänään monessakaan temppelissä. Parainen on pieni paikka ja vaikka ilta oli suomalaisen ja ruotsinkielisen seurakunnan yhteisponnistus ainakin rahoituksen osalta, on ihmeellistä ja ihanaa, että kolmensadan metrin päässä kodistamme voimme kuulla ja kokea jotain tällaista. Puolitoista tuntia monipuolista kirkkomusiikkia. Joukossa ei ollut ensimmäistäkään pikkukappaletta. En kanna murhetta sydämessäni niiden puolesta, jotka jäivät kotiin. Kirkossa oli kivasti väkeä, vaikka paljon oli myös tilaa. Pienen piston ehkä tunnen sydämessäni siitä, etten rummuttanut tapahtumaa etukäteen enempää. Ainoa murhe, jonka illan aikana koin, oli se, etten itse ollut mukana laulamassa. Jotenkin minä kaipasin sitä kovasti. Yleensä en kesken musiikin kaipaa penkistä mihinkään, varsinkaan kun musiikki on niin hyvää. Nyt näin tapahtui kuitenkin. Ehkä ensi kerralla elämä joustaa juuri oikeasta kohtaa niin, että minäkin olen mukana. Tästä kuitenkin pääsiäistä kohti. Enempää en kai kehtaa toivoa. Nyt tämä teksti on ollut jo niin kauan puuroa, että hyvää yötä!

S.

Sagan om grannar VII

Pyysi syömään lammaskaalta. Hänen vaimonsa tekee sellaista, ja ruoka on hänen suurta herkkuaan. Siitä voi päätellä, että jos hän kuitenkin haluaa sellaista herkkua tarjota muillekin, niin laupias mies on kyseessä.

Lammaskaali oli hyvää. Paikallisesta lampaasta, ja tuskin oli kaalikaan kovin kaukaa tänne tuotu. En hoksannut kysyä. Olimme kolmestamme, me miehet. Yksi miehistä oli edellisyönä ollut synnyttämässä lasta vaimonsa kanssa. Koira nukkui pöydän alla. Se on rauhoittumaan päin. Aiemmin, enemmän pentuna, oli jatkuvasti niillä naskaleillaan ranteessa kiinni. Miten olikin ruoka hyvää! Pehmeästi levittyvää voimariinia ja ruispuikulaa.

Aluksi ei ollut juotavaa. Huomautin asiasta, sillä tiesin syyn; tottumus on toinen luonto. Naapuri ei juo ollenkaan ruokailun yhteydessä. Hän jauhaa ruoan niin hyvin, ettei nestettä tarvitse. Juoman aika on toisaalla. Tälle on vankat hyvinvoinnilliset perusteet. Näin on suotavaa tehdä. Ehkä kirjoitin tänne joskus kauan sitten vanhan tarinan, jossa nuori päähenkilö tuli vieraaseen pöytään ja joi pahaa aavistamattomana maitonsa ennen kuin oli syönyt ruokaansa loppuun. "Isä, toi joi maidon!" huusi joku pienistä. Isä oli kuin mitään ei olisi huudettukaan. Saman asian äärellä ollaan.

Join vettä, kanssalounastajani joi samaa vettä mutta kuplilla. Tilasin omani kuplatta. Naapuri on hyväsydäminen. Hän auttaa monin eri tavoin, kuten niin moni muukin naapuri. Nyt alkavat tosin naapurit olla lopussa. Mutta onneksi samoja naapureita voi kierrättää. Aion, jos mahdollisuus vielä tulee, tarjota heille lihasoppaa jonain päivänä. Ja sovimme, että ensi kerralla kyseisessä talossa lounastaessamme grillaamme makkaraa. Kevät on jo täällä.

Olen miettinyt, mikä olisi sellainen oikein intohimoisa työ. Saattaa alkaa hahmottua. Niihin vain on niin vaikia päästä.

S.

Sagan om grannar VI

Tuli tänne jahka sai työpäivänsä päätökseen, eli aika myöhään, kun on iltatöissä. Otti lapset vastaan, siihen asti olivat toisaalla hoidossa. Me olimme humputtelemassa, olihan rouvalla 35-vuotissyntymäpäivä. Hän ei humputellut, paitsi täällä meidän kullannuppujen kanssa humputteli. Lapset pitävät hänestä kovasti. Kuopus oli kuulemma mennyt kiltisti nukkumaan. Pojat olivat generoineet keskustelua, mutta ilmeisesti sekin saatiin jossain vaiheessa tyrehtymään. Sitä paitsi keskustelu oli ollut lämminhenkistä. Nuorempi pojista lainasi hänelle makuupussiaan. Jos minä tai joku muu yrittää sitä lainata, niin protesti on äänekästä. Kun tulimme keskiyöllä kotiin, herätin hänet sohvaltamme. Keskustelimme hetken lämpimiä ja sitten hän lampsi kotiinsa. Hänen ja muiden lastemmehoitoon osallistuneiden ansiosta saimme olla pitkän illan kahdestaan. Harvinaista herkkua. Kun mummulat on kaukana, niin onneksi naapurit vielä on lähellä.

S.