Sagan om grannar VIII

Olkoon tämä nyt viimeinen naapurisarjaa. Ei hän ihan naapuri ole, mutta henkinen naapuri. Tapasimme aamulla virpomistilanteiden jälkeen kirkossa. Hän sanoi, että tuokaa lapset heille jos haluatte illalla tulla kirkkoon kahdestaan. Olisimme häthätää järjestäneet jonkin ratkaisun, mutta näin oli ilman muuta paras. Kiitos hänelle ja varsinaiselle hoitajalle, joka siellä päivysti samalla pikkuveljiään. Pieni ele häneltä, mutta meille isoäidittömille aika iso. Isoäideille vain terveisiä, ja lämpimästi kiitoksia kaikista niistä kerroista kun olette lapsiamme hoitaneet tässä vuosien aikana. Viittaan tilanteeseemme, jota hiljattain selitinkin jollekin, että kun isoäitejä ja -isiä ei ole lähistöllä, ei sellaista ekstempporee-avunpyytelyä paljon harrasteta. Paitsi tietysti sitten harrastamme sitä muuhun suuntaan, mutta ei heidän suuntaan. Ja voi sitä riemua kun apua löytyy.

Söimme kirkkolounasta gluteenilla ja ilman. Paastoa eletään, mutta täytekakkuakin tarjottiin. Kiitos vielä siitäkin! Menin nukkumaan päiväunia kun kotiini pääsin. Parit virpojat ehdin nähdä. Kiitos päiväunista, rouveli! Harvinaista herkkua nekin.

Heräsin, vein lapset ja hain rouvan: kävelimme Paraisten kauniiseen kirkkoon kauniiden talojen ohitse. Ehdimme rauhoittua penkkiin hyvin. Parvelta soi aluksi Arvo Pärt. Hän on appeani puoli vuotta nuorempi. Pärt on säveltää päräyttänyt Salve Reginansa vuonna 2002. Uruille ja kuorolle. Kanttorimme Tomi Satomaa on esittänyt Paraisten Vokaaliyhtye -nimisellä kuorolla useita keskisuuria kirkkomusiikkiteoksia, ja tämänpäiväinen Pärt oli kyllä komea lisä kuoron repertuaariin. "Terve, Kuningatar, laupeuden äiti, elämämme, ihanuutemme ja toivomme, terve. Sinua me avuksi huudamme, Eevan maanpaossa elävät lapset, sinun puoleesi käännyme vaikeroiden ja itkien tässä kyynelten laaksossa." Pärtin vaikeus on siinä, että sen vaikeuden saa kuulostamaan helppoudelta. Takanani istui vanha kuoromies, Tauno Satomaa. Hän sanoi kerran, vapaasti kun muistelen, että musiikin esittäjän tavoitteena tulisi olla kuulijan saaminen rentoutumaan penkissä niin, että hän voi jännittämättä, vapautunein ja levollisin mielin ottaa vastaan sen musiikin, mitä kulloinkin hänelle halutaan esittää. Ohje on erinomainen ja asettaa aina riman hyvin korkealle. Toisaalta tähän tavoitteeseen voi hyvin päästä myös satunnainen amatööri. Kunhan vain rakastaa musiikkia. Pärtissä kuoro lauloi hienosti, ja urkuri Julia Tamminen selvisi soitosta hyvin. Saattoi siellä jotain pientä olla, mutta kun en tunne teosta, niin ensi kuulemalta kaikille äänille, mahdollisille väärillekin, löysin selityksen. Mitä vapautuneisuuteeni tulee, niin sujuvasta ja mallikelpoisesta laulusta huolimatta jäi sellainen tunne, että "tästä oli hyvä aloittaa" ;) Kuoro siis antoi laulullaan minulle lupauksen jostain vieläkin paremmasta. Jäin tietysti odottamaan.

Anna Rainion kokoon keräämä soitinyhtye Corde Sonore soitti sielujemme säveliä. Periodisoittimin esitetty Heinrich Ignaz Franz Biberin Harmonia artificioso-ariosa (Partia 1). En ole kovin paljoa kuunnellut elävää jousikvartettomusiikkia. Nyt soittamassa oli kaksi viulua, sello sekä urkuposetiivari. Ihanaa musisointia, kerta kaikkiaan! En ole kriitillisin mahdollinen kuulija, ja tulen toisinaan myös amatöörien syvältä puhuttelemaksi. Toisaalta käy usein myös niin, että ammatillinen musisointi jättää minut kylmäksi. Viimeksi joitain viikkoja sitten musiikkiopistomme Arkipelagin konserttiviikolla Kuusiston kirkossa kuulin Shostakovitsin 7. jousikvarteton. Pidin musiikista, mutta ammattilaiset eivät osanneet ottaa minua mukaansa musiikkiin. Totesin, että jousikvartetointi on vaikeaa. Olen todennut sen myös levyjä kuunnellessani. Tällä hetkellä minussa soi Beethovenin 15. jousikvartetto. Kyseisen teoksen levytysten puhuttelevuus vaihtelee räikeällä tavalla. Kyse ei ole oikesta tai ainakaan vääristä äänistä, vaan jostain paljon syvemmästä. Musiikillisesti tavara on tietysti vaikeaa, mutta Artemis Quartet -porukan tasoon vain eivät muut taiturit yllä. Harhauduin, sillä kirjoitan tätä muiden nukkuessa eikä kukaan ole olan takana huomauttamassa, että asiaan siitä. Sitä paitsi liittyy tämä asiaan: Jousikvartetointi on vaikeaa. Corde Sonore sai sen kuulostamaan vaivattomalta. Musiikin huumaavuus toki oli heidän puolellaan, sen rikkaus ja värikylläisyys, mutta yhteissoitto oli aivan häikäisevää ja kertakaikkisen musikanttista. En minä tätä nyt tämän paremmin osaa todeta.

Mats Lillhannus lauloi gregoriaanisen sekvenssin Stabat Mater. Hänellä oli sylissään kannettava pieni urku, jota hän vasemmalla kädellään pumppasi ja oikealla näppäili. Mutta kirkkolaulu oli niin pysäyttävää, että kaikenlaisesta teknisestä pömpötyksestä puhuminen tässä kohtaa on banaalia. Yksiääninen säestys yksiääniseen lauluun. Sama mies, vanhat sanat, eleetöntä, surumielistä. Vilpitöntä, kaunista ja lempeääkin. Kysyin takanani istuneelta Taunolta musiikin päätyttyä, että onko tällaista laulajaa tullut vastaan hänen urallaan aiemmin. En ehtinyt keskustella pidempään, mutta hän sanoi, että maailmanluokan laulaja, aivan muutaman kerran on kuullut vastaavaa. 

Sekvenssi oli upea ja tyylipuhdas. Täydellisimmillään Lillhannus oli mielestäni kuitenkin Schutzin kollaasimaisessa Seitsemässä Sanassa (Die sieben Worte Jesu Christi am Kreutz), jonka evankelistana hän lauloi. Hänen äänensä on sellainen, että kun sen ensi kerran kuulin, ajattelin heti, että ai onko tällaisia ääniä oikeastikin, luulin että niitä on vain eurooppalaisilla äänilevyillä, niillä joiden kannessa lukee sellaisten muusikoiden kuin Herreweghe tai Savall nimiä. Mutta täälläpäin hän asustelee, ja on ennenkin laulanut lyyrillisesti kirkossamme. Naisevankelistana lauloivat Mikkolan sisarukset Helka ja Silja. Molemmilla ääni toimi mielestäni tarkoituksenmukaisesti. Siljan sopraano on hyvin kaunis ja kirkas ja siitä puuttuu kaikki leikkaava häiritsevyys, joka toisinaan näissä kantavissa naisäänissä on kaupanpäällisenä. Helkan ääni on, kuten hänellekin sanoin, sävyltään hyvin harvinainen, en tiedä onko altto vai mikä, mutta tumma ja persoonallinen ja hyvin kuulijaystävällinen. Soisin hänen laulavan enemmän ja tarttuvan lauluopintoihin ihan kaksin käsin. En tiedä muuten, opiskeleeko tällä hetkellä ollenkaan. Ryöväreinä olivat Mikkolan Tuomas, joka heitti settinsä koko lailla dramaattisesti ja hienosti, sekä Inkeroisen Marko, joka nyt voisi tuonne Lillhannuksen osastolle suunnata lauluopintonsa mielestäni muitta mutkitta. Ääni on lempeästi sointuva. Ei taida Markollakaan olla ainakaan mitään ihan pysyvää lauluopintoa meneillään. Uskon, että hän kuitenkin vielä laulaa julkisesti jatkossakin ja harrastus jatkuu. En panisi ammatillistakaan musisointia pahakseni, mutta ne valinnat alkavat olla sen verran henkilökohtaisia itse kullakin, että en ainakaan tässä yhteydessä ala painostamaan sen enempää.

Kuoro laulaa teoksen alussa lyhyen johdannon: "Kun Jeesus seisoi ristillä, ja hänen ruumiinsa oli haavoitettu näin kovin karvain tuskin, nämä seitsemän sanaa, jotka hän lausui, mieti niitä sydämessäsi." Sen jälkeen teokseen on eri evankeliumeista koottu yhtenäiseksi kuvaelmaksi Jeesuksen sekä muiden, hänen kuolemaansa todistaneiden lausumat. En tiedä, vastaako Schutz itse teoksensa teksteistä tai edes alku- ja lopputeksteistä: "Ken pitää Herran tuskia kunniassa ja niitä seitsemää sanaa usein muistelee, sen Jumala hyvin huolii armoonsa täällä maassa, ja siellä ikuisessa elämässä." Kokonaisuus on kuitenkin puhutteleva. Musiikillisesti Seitsemän sanaa on kohtuullisen helppo teos. Rytminen takapotku on tietysti säveltäjän tunnusmerkki, eikä sitä potkua tästäkään musiikista puutu. Rainion Heikki lauloi Jeesuksen roolin. Hyvin lauloi. Heikki ei taida kuitenkaan olla Schutzin miehiä, ainakaan jos pitää valita Schutzin ja Bachin väliltä.

Tällä kertaa hän sai molemmat. Ukko Bach sävelsi tenorille yhden ainoan soolokantaatin. Kehveli kun olisi ollut joku oikein tenorikaveri hänellä siihen aikaan, niin olisi kai noita tullut enemmänkin, mene ja tiedä. Ja lauletaanhan niitä bassokantaatteja myös kvarttia ylempää, jolloin niistä kätevästi saa tenorikantaatteja, ja jos sattuu olemaan nainen tämä laulajatar, niin siitäpä tuleekin näppärästi sopraanokantaatti. Tämän teoksen kohdalla mukaan liittyi huilisti, jonka soitin oli puinen musta poikkihuilu. En minä sellaista huilua ole montaa kertaa nähnyt. Sallittakoon nyt, anteeksi kaikki feministit ja sovinistit; ja vaikka en tunne tuota mustamekkoista soittajaa lainkaan: kuvankaunis, herkkäpiirteinen. Tiesin heti kun näin hänet, että vaimoni on samaa mieltä. Mutta Heikki, joka Bachia aina rakastaa yli kaiken, lauloi vaikean, vähennettyjä ja ylinousevia intervalleja vilisevän aarian Ich armer Mensch, Ich Sündenknecht. Hyvin lauloi, omaan tyyliinsä. Heikin äänessä kuulen usein Matti Lehtisen äänen. Matti Lehtinen on äänenä ja sivistyneenä laulajana yksi maailman miellyttävimpiä. Hänen luomansa Hurtti-ukon puoleen olen täällä kääntynyt joskus aiemminkin. Ymmärtääkseni Lehtinen oli Heikin opettajakin joskus? Varmistan asian vielä. Heikki selvitti aarian hyvin. Huomasin, että aariaa seurannut äänellisesti armeliaampi resitatiivi vapautti häntä hieman. Saksan kieli on hänellä aika hyvällä tolalla ja tekstilähtöinen musisointi on juttu, josta hän ansaitsee kiitosta. Sen äärellä olimme tänäänkin. Tavalla tai toisella hän sai tekstin kaivettua musiikista esiin niin voimakkaasti, että tämän kantaatin lopulla herkistyin ensimmäisen kerran. Kuoro nimittäin hiipi lavalle jossain vaiheessa ja toisen aarian ja resitatiivin jälkeen koraalissa lauloi seuraavaa:

"Vaikka merkitsenkin sinulle paljon

kuitenkin toimin tahtoasi vastaan.

Meidät on kuitenkin Poikasi vapahtanut

tuskallaan ja kuolonkärsimyksellä.

En kiellä syntejäni, mutta sinun 

armosi ja uskollisuutesi ovat

paljon suuremmat kuin synnit

joista itseni aina löydän."

Seurasin siis sanoja käsiohjelmasta. Todettakoon, että teksti on niin umpiluterilaista kuin olla ja voi. Menemättä sen syvemmälle teologiaan voitaneen todeta, että aiemmin siteeraamani Schutzin seitsemän sanan konkluusio, loppukaneettisonetti, sisälsi vivahteita myös toisenlaisesta teologiasta.

Bachin pehmentämänä me kaikki istuimme ja kuuntelimme, miten käynnistyi Buxtehuden laupiaasti soiva säkeistöbasso-ostinatokantaatti (määrittelinköhän nyt oikein?) Jesu Meines Lebens Leben. Corde Sonore oli aivan huikeassa soittokunnossa myös tämän teoksen äärellä. Kuoro, jolle tämä oli tuttu teos menneisyydestä, otti askeleen oman reviirinsä ulkopuolelle. Kuoro siis lauloi enemmän, mihin sillä yksilöiden summana olisi ollut edellytyksiä. Näin käy toisinaan, tämä on kuorolaulussa sitä mystiikkaa, joka tietysti kätkeytyy pääsääntöisesti kovan työnteon alle. Takanani istunut Tauno sanoo usein, että hyvä kuoronjohtaja tarvitsee hyvät jalkalihakset. Olin niin kuoron ja soitinyhtyeen mukana, että kun musiikki loppui, luulin, että putoan lattialle.

Tässä laulun esiin houkuttelemisessa kuoronjohtaja on avainasemassa, mutta sekään ei kaikkea selitä. Säveltäjän säveltämä musiikki, siihen mennessä konsertissa kuultu musiikki, ehkä yleisökin, valon määrä, lämpötila, vuodenaika, kaikki vaikuttaa. Minä liikutuin pahanpäiväisesti. Tästä voisi jatkaa vielä pitkään, mutta en jaksa. Ilta oli hieno myös musiikin loputtua. Menimme lastemme luokse iltateelle ja saimme sinne oikean basson vieraaksi. Hän lauleskeli muutaman laulun, minä säestin. Soitimme myös ruislinninlaulun korvissamme. Miten voi sellainen harmitonkin ja lyyrillispainotteinen laulelmamusiikki niin tuntua oikeassa tilanteessa lämpöisessä tuvassa hyvän kahvin päätteeksi joskus hyvältä, vaikken aina oikeille äänille osunutkaan. Iso basso siinä olkani takana sentään osui. Sen miehen suhtautumisesta musisointiin voisi myös kirjoittaa pitkään. Hän on aina valmis laulamaan, Parviainen, ja yhtä usein valmis vitsailemaan. Vitsien toisto on banaalia, mutta esimerkinomaisesti: Musiikki-ilta kirkossa päättyi ja keskustelimme siellä vielä lauluista. "Teiän ruotsi oli tosi hyvää" huomautti tämä matalaääninen kielimiehemme jollekin kuorolaiselle. Mitä musisointivalmiuteen tulee, niin sellainen ominaisuus tuo usein yllättävällä tavalla iloa ympäristöön. Sallikaamme keskuuteemme erilaiset muusikkopersoonat, mutta näitä Parviaisiakin tarvitsemme ilman muuta.

Palmusunnuntaina kirkoissa soi ympäri maata. Väitän, että tämän mittakaavan juttuja ei Bachin passioita lukuun ottamatta soinut tänään monessakaan temppelissä. Parainen on pieni paikka ja vaikka ilta oli suomalaisen ja ruotsinkielisen seurakunnan yhteisponnistus ainakin rahoituksen osalta, on ihmeellistä ja ihanaa, että kolmensadan metrin päässä kodistamme voimme kuulla ja kokea jotain tällaista. Puolitoista tuntia monipuolista kirkkomusiikkia. Joukossa ei ollut ensimmäistäkään pikkukappaletta. En kanna murhetta sydämessäni niiden puolesta, jotka jäivät kotiin. Kirkossa oli kivasti väkeä, vaikka paljon oli myös tilaa. Pienen piston ehkä tunnen sydämessäni siitä, etten rummuttanut tapahtumaa etukäteen enempää. Ainoa murhe, jonka illan aikana koin, oli se, etten itse ollut mukana laulamassa. Jotenkin minä kaipasin sitä kovasti. Yleensä en kesken musiikin kaipaa penkistä mihinkään, varsinkaan kun musiikki on niin hyvää. Nyt näin tapahtui kuitenkin. Ehkä ensi kerralla elämä joustaa juuri oikeasta kohtaa niin, että minäkin olen mukana. Tästä kuitenkin pääsiäistä kohti. Enempää en kai kehtaa toivoa. Nyt tämä teksti on ollut jo niin kauan puuroa, että hyvää yötä!

S.