Ajatuksia Riikka Pelon romaanista Jokapäiväinen elämämme

Virallinen otsikko on vähän kuin nakinkuori: ei muuta sisuksia miksikään. Samaa tavaraa täälläkin. Mutta Riikka Pelo käyttää kielikuvia aika rikkaasti, vastaa hyvin hänestä luomaani mielikuvaa, kun joitain radiohaastatteluja olen kuullut. "Luulin yhä olevani osa sinua niin kuin keltuainen on osa kananmunaa, sillä en tiennyt muusta, en tiennyt että muuta voi olla."

Ennesvanhaan anoppini, kelpo anoppini, tapasi kurkata kirjan loppupuolelta, mitä siellä tapahtuu. Näin hän uskoakseni sai perspektiiviä niihin tapahtumiin, joihin oli tutustunut kirjan alkupuolella. Kirjailija ei saisi kyllä kirjoittaa niin jännittäviä kirjoja, että niitä on pakko lukea harppoen, jotta pääsisi loppuratkaisuun käsiksi. Niille, jotka haluavat saada selvyyden Jokapäiväisestä elämästä, suosittelen viimeisiä sivuja. Siinä nimittäin tiivistetään ikään kuin uudestaan se, mitä koko siihen astinen kirja hitaanpuoleisesti käy läpi. Teksti on soljuvan keinahtelevaa, pakotonta kaikkialla, mutta omaan makuuni kuitenkin kerronta on hitaanpuoleisesti etenevää. Kirjan viimeinen luku on todella koskettava. Sen voi kiireinen ihminen lukea, tai kiireetön, joka on päättänyt, ettei koko kirjaa lue kuitenkaan. Ja hän voi miettiä, miten siinä tiivistyvä voitaisiinkaan kirjoittaa romaaniksi viidelläsadalla sivulla.

Sitäpaitsi vähäeleisen tekstin ja lukukokemuksen keskeyttää väkivaltaisesti kirjan loppupuolen väkivallan kuvaus, joka meinasi olla minulle liikaa. Toki olen niitä lukenut ennenkin, ja mm. Aleksander Solsenitzynin Vankileirien saaristossa kuvataan Tsekan toiminta, periaatteet ja menetelmät niin tarkasti (ja samalla kaunokirjallisesti) että mikään tässä kirjassa tapahtunut ei tullut yllätyksenä. Ja tuli kuitenkin. Viikon kirja ja Puttosen Seppo.

S.

Maha vinossa

Mahani on vinossa. Tajusin sen tänä keväänä, vaikka aina kai tuo on ollut. Kun käy suppluksaattorilla tai mitä naperootteja ne on, jotka luksauttelee (kerran haastattelin yhtä sellaista, ja sanoi, ettei heitä saa missään nimessä kutsua naksauttelijoiksi; ymmärrän, kyllähän se vähän halvalta kuulostaa.) ihmisiä paikoilleen oppii tuntemaan itseään. Oma keho sielun kehtona tai temppelinä on alkanut kiinnostaa aikuisiällä yhä enemmän. Ihmiskeho muutenkin. Siihen liittyy häpeää, tyyntä iloa, riemua, kauneutta, jollaista voi olla myös rumuus. Tutkin ihmisiä mielelläni, kasvoja ja kehoa, mitä ne sanoo. Yhtä ja toista sanovat, tietäkää. Viime viikolla näin miehen, joka oli kuin minäkin, ainoastaan olkapää puuttui. Se, joka tutkii istuvan minäni mahaa, huomaa, että se on vähän vasemmalle päin kiertynyt. Istuessa sen huomaa. Johtuu selkärangan jengasta. Napa ei oo ihan keskellä vaan lähempänä vasenta kuin oikeaa polvea. Kun tutkii seisovan minäni selkärankaa (kannattaa aina katsoa ihmisen selkärankaa, se on mielenkiintoinen kapine) näkee, että mutkalle vetää. Ei paljoa, mutta riittävästi. Tätä mutkaa keho yrittää kompensoida, ja saattaa sitten olla, että vedetään jossain kohtaa mutkalle toiseen suuntaan. Oma mutkuuteni lähtee liikkeelle lantiosta, jonka vasen laita on lähempänä maata kuin oikea laita. Näine hyvineni yritän tulla toimeen täällä maan päällä, tallustaa, ryntäillä, pötköttää ja rötköttää. Tähän asti on pärjätty.

S.

Lääke kaikkeen vaivaan?

Mikä on lääke kaikkeen vaivaan? Valkosipulillekin taannoinen vieraamme oli allerginen. Asia tuli esiin hassulla tavalla: tarjosin hänelle inkivääriä, muttei kelvannut. Sanoi olevansa allerginen sille ja muillekin hassuille asioille. Naapurini allergaa selleriä.

Tämä hoitaa melko montaa vaivaa. On toki olemassa ihmisiä, joita musiikki ei kosketa millään tavalla, mutta yksi Euroopan vaikutusvaltaisimmista miehistä, muuan Martti L. 1500-luvulla tuomitsi tuollaiset ihmiset elävältä, sielut perikatoon. Itse en olisi ihan niin jyrkkä kuin ystävämme Martti. Sopii kuitenkin istua sohvalla ja kuunnella wohltemperierte klavier ykkönen ja kakkonen putkeen lävitte. Siinä on samalla aikaa miettiä, muuttuuko jokin asia ja mihin suuntaan.

Uin tänään ilman housuja kauas meren selälle. En sataakaan metriä, mutta niin kauas, että vaimoni ei olisi kuunaan huutamatta katsonut moista. Hän ei siis ollut katsomassa.

Huomenna menemme Espooseen koiranpentua katsomaan. Minulla ja sillä koirakauppiaalla on 22 yhteistä kaveria feisbuukissa. Toivotaan, että auto ei ala hermoilemaan kesken matkan. Suomenlapinkoirapentujen luovutusaika on vasta tulevaisuudessa, joten tulemme kaiken järjen mukaan samalla kokoonpanolla takaisin jolla menemmekin sinne. Kuulemma niitä pitää kuitenkin mennä tarkkailemaan ja tekemään niistä huomioita, miten ne oksentaa ja miten ne puree lapsia ja tykkääkö valkosipulista tai mitä niitä kysymyksiä nyt olikaan. Sitten osaa ostaa oikean koiran.

Loukkasin jalkani jalkapallossa. Epäilen, että siihen tuli hiusmurtuma. Viikko pelistä olin saanut jalkani kuntoon, ja tyhmyyksissäni lähdin uudestaan pelaamaan. Ärrytin sen ja totesin, että palloilukauteni on paketissa. Toivon, että saan jalan kuntoon Ruissalon puolimaratonille. Valoisa kummityttöni, jolle soitin onnitellakseni syntymäpäivistä ja joka yllätyksekseni ilmoitti olevansa täysi-ikäinen (!) ilahdutti minua tarjoutumalla tulemaan luoksemme käymään syksyllä. Olen minä häntä ennenkin pyytänyt, mutta nyt sovimme jo karkeasti ajankin. Myöhemmin tajusin, että voisimme juosta kyseisen Ruissalon puolikkaan yhdessä. Katsotaan nyt, toivunko siihen mennessä ja miten hän ehtii harjoitella juoksentelua. Ainakin saan hänet kannustusjoukkoihin, ellei nyt joku ebolavirus tule.

Opiskelen suomea ja kirjallisuutta. Naapurini kuuli asiasta ja kysyi minulta, mitä tarkoittaa 'vähitellen'. Sitten hän söpösti suomea sortaen luki jostain valmiin lauseen: "Vähitellen ystävieni avulla pääsin eroon masennuksesta." Toinen lause oli hänelle kokonaisuutena vaikeampi käsittää. "Ei sitä olisi arvannut, mitä elämässä tapahtuu". Lauseet olivat ihan tolkullisia, mutta ulkomaalaisen lukemana ne kuulostivat jotenkin hauskoilta. Ei kaikkea, mikä hymyilyttää, voi selittää ihan loppuun saakka auki.

Kuulemiin, S.

Verensokeri

Kimpaannun aina toisinaan. Aamulla kimpaannuin tk:n labrassa, jossa on kaikki sekavaa ja toimii olemattoman huonosti. Olen purkanut hampaiden välistä sihisten siellä kiukkuani ennenkin. Tällä kertaa kannoin huonovointista lasta sylissäni ja odotin vuoroani, joka oli oikeasti mennyt jo aikoja sitten. Nyt yritän unohtaa sen pettymyksen, ja onnistunkin, sillä toinen kimpaannuttava asia on tullut mieleeni ja aamuinen niin muodoin unohtunut. Menin maksamaan laskuja, niin jo oli Sampo Pankki mennyt paitsi vaihtamaan nimensä, niin korjaamaan jotain virheitään. Ei sitä niin vain mennä huomenna uudestaan maksamaan laskuja kun ei tänään kerta päästy. Se on kuulkaas aina oma operaationsa. Ärsyttää ja tiuskin sitäkin.

Riikka Pelon vaikeaselkoisessa kirjassa (arvioni perustuu puolen romaanin lukemiseen)  Jokapäiväinen elämämme sivulla 75 kuvataan äidin ja 11-vuotiaan tytön suhdetta. Sitä tehdään oikeastaan koko kirjassa, myös äidin ja aikuisen tyttären suhdetta kuvataan, mutta tähän kohtaan tuo kaikki on jotenkin tiivistetty melko selkoisella kielellä.

"Tyttö kysyi sitten, kasvaako ruohokin takaisin kun sataa vettä, ja hän sanoi että kaikki elpyisi. Mutta ihminen ei, vaikka kuinka kastelisi, kun on kerran kuollut, Alja sanoi, niinhän?

 Ei, ihminen ei herää henkiin jos on kerran kuollut, Marina vastasi äkkinäisesti, tai joku hänessä, ääni kuulosti vieraalta, hän tunsi palan kurkussaan, muisti öisen painauman, hän oli herännyt siihen että joku oli kuristanut häntä, aivan kuin se olisi ollut hänen äitinsä, kynttiläkaulainen Maria Meyn, sormet hänen kaulakuopassaan, nyt hän muisti sen.

 Mutta ihmisen sielu ei kuole, Marina, Alja sanoi päättäväisesti, yhtä päättäväisesti kuin oli uhmannut aiemmin taivasta. Se on kuolematon. Te olette sanonut minulle niin. Ja nyt minä sanon sen teille.

 Hän ei osannut halata tyttöä, ei ollut koskaan osannut, mutta nyt hän olisi halunnut tehdä niin. Mistä lapsi tiesi aina oikeat sanat, sittenkin. Oli häntä viisaampi. Siksi häntä kauhistuttikin, miten hän tulisi toimeen ilman tyttöä koko syksyn, kuin joutuisi antamaan pois toisen keuhkonsa jolla hengitti."

Nyt odotan lautapelikokousta, joka on tällä viikolla Helsingissä. Siellä valitsemme vuoden peli -finalistit. Nykyisessä elämäntilanteessani pääsen hyvin vähäisessä määrin yksinäni minnekään. Sitä kaipaan, mutta en mitenkään patologisesti. Kesä perheen kanssa tiiviisti on ollut kyllä koko lailla kelvollinen. Olemme olleet paikallamme, ja tänä kesänä saaristo ja meri on tullut tutummaksi toisella tavalla kuin aikaisempina kesinä. Rouvalla on valtava venekuume. Lisäksi on eläinkuume ja minulla on pakon sanelema autokuume. Keskimmäisemme menee huomenna ykkösluokalle. Tuntuu mukavalta, olen onnellinen hänen puolestaan ja uskon että kaikki menee hyvin.

Jari Järvelän ajatuksia olen vaivihkaa seurannut. En ole lukenut hänen kirjojaan, mutta aion sen tehdä. En siksi, että ajattelisin niiden olevan erinomaisia, vaan siksi, että hän vaikuttaa olevan hyvän mielen tyyppi, jonka ajatuksia kuuntelen mielelläni. Näitä esimerkiksi. Tolstoin sodassajarauhassa on muuten viisisataa henkilöhahmoa. Kuinka kauan kirjan 1800 sivun äärellä tulisi viettää, jotta nuo henkilöt tulisivat kaikki tutuiksi?

S.