Muistitekniikat

Luen mielenkiintoista kirjaa. Etenen siinä hitaasti ja herkutellen, på svenska. Siinä on paljon harjoituksia, joita olisi hyvä tehdä joka päivä. En ole tehnyt, mutta olen toisinaan jakanut muistinharjoitustietoutta lähipiiriini.

Yksi relevantti harjoitus on keskittymisharjoitus. Pane kännykän herätys viiden minuutin päähän ja istu sohvalle ja tuijota seinää. Yhtä pistettä vain, äläkä ajattele muuta kuin sitä pistettä. Kun mieleen pyrkii kaikenlaista, sysää ne aktiivistesti pois ja pidä mieli puhtaana kaikesta muusta paitsi siitä pisteestä, jota tuijotat. Puhelin pirisee, voit lopettaa. Sen jälkeen on hyvä joko olla vain tai vaikka sitten alkaa lukemaan.

Toinen hyvinkin relevantti harjoitus on päivän tapahtumien muistelu. Huomasin, että olen tehnyt sitä aina toisinaan täällä Rullaviisussakin. Käyn läpi jonkun päivän, yritän elähdyttää tapahtumat henkiin. Ylipäänsä muistelemisessa kaiken A ja O on visuaalisuus. Muistettavat asiat koodataan ja eli koplataan johonkin visuaaliseen. Esimerkiksi Moskova on sammal (mosse) ja Lontoo on Towerin bridge. Päivän tapahtumat ovat itsessään visuaalisia, jos maailmaa katsoo silmien takaa. Olipa melkoinen lause.

Tekisi mieleni kirjoittaa eilisestä päivästä, koska silloin minulta lohkesi hampaasta palanen, mutta yritän muistella viime perjantaita, vaikka en oikein muista. Silloin heräsin ja vein lapset hoitoon ja lähetin kouluun. (Nyt muistankin!) Olin sopinut autonkorjaustreffit yhdeksäksi naapurini pihalle, hänellä oli vapaapäivä tuolloin. Söin aamiaisen rauhallisen tunnelman vallitessa, rouvani oli koulun avoimissa ovissa eikä ollut jakamassa aamukahvihetkeä kanssani. Siirryin naapuriin, jossa auto oli odottanut edellisestä illasta saakka. Tuo perjantai oli viimeinen katsastuspäivä, sen jälkeen värkki oli menossa ajokieltoon.

Naapuri soitti autotallissaan c-kasetilta 80-luvulla sävellettyä kansainvälistä populaarimusiikkia. Minä olin varautunut työsuunnitelmalla, sillä käsijarrun vaijeria piti kiristää vähän. Normaali kiristysmekanismi ei ollut enää käytössä. Lisäksi auto ei ollut käsijarrun osalta enää autocorrect -tilassa, vaan kepistä vetäessä vasen jarru tarrasi kiinni mutta oikea ei meinannut millään jarruttaa. Tästä ne katsastusmiehet naputtivat. Kolme kertaa olin käynyt näytillä, ja nyt alkoi kupla nousta minunkin otsaan.

Lisäsin vaijeriin vaijerilukon, jonka puristin tiukkaan sillä tavoin, että värkki pakotti vaijeriin pienen mutkan. Ongelma oli siinä, että vaikka operoin oikean renkaan puolella, vaijerin kiristyminen vaikutti myös vasemmalle, joka oli jo valmiiksi tarttuvampi rengas kuin oikea. Siksi jouduin ikävään tasapainottelutehtävään: Piti etsiä tila, jossa vasen rengas ottaa vähän kiinni muttei liikaa, ja samalla niin, että oikea ottaa riittävästi. Tästä voisin kirjoittaa paljonkin, mutten jaksa. Ei se niin paljoa kiinnosta, vaikka tehtävässä lopulta onnistuimme: naapuri auttoi.

Otin tunkin ja vaijerilukonkiristysavaimet autoni peräkonttiin ja lähdin katsastusasemalle kuin Lucky Luke auringonlaskuun (mestarillinen rinnastus).  Piha oli tyhjä kuin Kouvolan tori tiistai-iltana. Ajoin vakiopaikalleni, sinne oikeaan reunaan, ja nostin tunkin ulos. Nostin Mazdan perän ilmaan ja tein viime hetken säädöt. Menin sisään ja totesin kolmen joutilaan katsastusmiehen seuranneen toimiani toimiston oleskelutilasta. Mitä lie miettivät, mitä lie keskustelivat. Yksi otti totisena avaimeni vastaan. Samalla ilmoitin toisen autoni rekisteriotteen kadonneeksi. Sain uuden.

Läpi meni. Olin helpottunut. Tuuletus oli villi, mutta se pääsi vasta kotona. Katsastusmies oli vähintään yhtä helpottuneen näköinen ja vilpittömän iloinen puolestani. Vein tavarat takaisin niiden omistajalle ja sanoin, että pidä tunkkisi.

Luin loppupäivän, vaikka vähän avutontahan se aina on jos työpäivä kovin lyhenee. Sitten piti vielä ruveta siivoamaan. Mutta rouva ehdotti, että menisin Lumen Valoa kuuntelemaan, ja menin. En väsy ihastelemaan sitä, millaista on kävellä kotikirkkoon. Mukavaa nimittäin, fröidefull, sanois ruottalainen. Yleisö oli ruotsinkielistä, konsertti kuului paikalliseen barokkimusiikkifestivaaliin "I barockens labyrinter". Ohjelmisto piti sisällään Monteverdin ja Schutzin sakraaliteoksia. Hienoa musiikkia, myös hienoa musisointia. Matkaa kansainväliselle huipulle on vielä, mutta hatunnosto hienolle yhtyeelle, että tällaista musiikkia ylipäänsä Suomessa halutaan tehdä. Risto Nordellhan on jo vuosia pönkittänyt tämän mainitun lauluyhtyeen statusta omissa radio-ohjelmissaan kiittelemällä nimenomaan sitä, etteivät he ole hairahtuneet viihdemusiikin lavealle polulle. Mihin lie sitten aina viittaa Risto, tuhlaajapoikiin ja -tyttöihin, jotka eivät koskaan palanneet?

Lumen Valosta mainitsisin mielelläni Titta Lampelan, jonka esiintyminen kaikkinensa teki minuun vaikutuksen. Toivoisin, että koko yhtye kulkisi Titta Lampelan tietä ja muuttuisi Titta Lampelaksi. Kyllä silloin kelpaisi istua ja kuunnella. Hän oli musiikissa läsnä, ilman maneereja, erinomaisesti keskittyen mutta kevyesti sävelvirrassa kelluen, luikerrellen on huono sana.

Kävelin kotiin, hain rekisteriotteen ja lähdin viimeiselle matkalle. Jotenkin minun on vaikea ajatella, että kukaan enää saa vanhasta Nissanistamme salonkikelpoista kulkuvärkkiä. Jobbari hyvitti siitä kuitenkin jotain, arveli saavansa sen myytyä jollekin, joka sitten panee kuntoon. Soitin jobbarille, jolta olin luvannut ostaa auton, että oletkos kotona. Hän sanoi, että ei vielä ja myöhään menee, keksi jotain tekemistä ittelles. Minä keksin, lähdin kylään paikkaan, jossa en ollut koskaan käynyt. Suunnistin pimeässä ja löysin. Soitin ovikelloa ja menin sisään uuteen taloon. Siellä odotettiin isäntää kotiin pitkältä reissulta. Perjantai oli ja RSO soitti Schubertin sinfoniaa suorassa lähetyksessä. Jälkikoirat haukkuivat. Tyttölapset olivat hereillä, jos kohta kyllä enemmistö sammui. Esikoinen jäi olohuoneen sohvalle viereeni eikä kaihtanut minua lainkaan. Lupasin lukea iltasadun hänelle, mutta hän ei hakenut minulle kirjaa, katsoi vain silmiin ja työnsi jalan lähelleni, taisi tehdä itse koskettamalla aloitteen. Otin nilkan käteeni ja hieroin hänen jalkapohjaansa. Sain luvan, ja hieroin aika kauan. Sitten kannoin nukkuvan tytön sänkyyn. Talon aikuinen oli sitä mieltä, että Roman Schatzin radiojournalismia leimaa epäkriittisyys, ja se oli hyvin sanottu. Yle radio yhden kuuntelijoita pidetään hyvänä, mutta kanavalle on hiipimässä kepeyttä myös. Tässä on tietysti oltava tarkkana. Taannoin ykköskanavaa kuunteli neljä prosenttia suomalaisista. On kohtuullista, että yksi radiokanava pidetään korkeatasoisena heitä varten. On myös hyvä, että Tuomas Enbuske on kaupallisten kanavien palveluksessa. Vaikka melko hyvin hän tonttinsa hoiti silloin ykköskanavalla puhuessaan. Oli toki nuorempi tuolloin, ehkä sen seitsemän vuotta.

Join teetä ja söin sämpylää, vaikka siinä oli gluteenia. Kotvan siinä pöydänkin ääressä istuttuani sain puhelun: kolmen vartin päästä Maskussa. Lähdin ajamaan, vaikka jutut jäivät kesken. Tunti puhelusta olin perillä. Teimme kauppakirjat ja silitin koiraa. Näin, miten kissa avasi kielloista huolimatta ulko-oven. Kävin vetämässä sen kiinni. Maksoin omistajan koneella autorahan ja sain avaimet. Hyppäsin Ooppeliin ja lähdin. Ohitustiellä pintakaasuttaessani auto nyki, ja minä mietin, että mikäköhän. Naapuri sanoi myöhemmin, että tahtoo nuo pensa-autot kaikki nykiä.

S.

Tarinan sankari

Poikani on älykäs. Olen tavannut uutterampiakin tapauksia, mutta nopeaa tilanteiden ja niiden vaihtelun tajua hänellä on. Tänään hekottelimme yhdessä äänikirjalle, jonka vain hän meistä kahdesta oli kuunnellut. Sen nimi oli Lukutaidoton joka osasi laskea. Poika selosti minulle kohtia, ja häntä nauratti ne ja minuakin nauratti, niin että vedet olivat silmissä paikoin. Tuon tuostakin hän kysyi, että kuuntelisinhan minäkin tuon kirjan, voisin nyt kuunnella ykkös- ja kakkoslevyä, kun hänellä on kolmonen meneillään. En luvannut, kun on niin paljon muuta velvollisuusluettavaa. Toki automatkoilla, mutta kun ei niitäkään ole suuremmissa määrin nyt tiedossa. (Yksi kirjan henkilöistä oli mies, joka omisti yrityksen, joka myi tyynyjä. Hän oli niin omistautunut työlleen ja yritykselleen, että oli unohtanut, että on muutakin elämää. Hän päätyy myymään yrityksensä pois ja jää eläkkeelle. Poistuessaan kauppapaikalta hän astuu ulkoilmaan, ja hihkaisee: Täältä tullaan, elämä! ja jää saman tien linja-auton alle ja kuolee. Poikani kiinnitti huomiota, ettei kirjassa juuri puhuta tunteista. Moni ihminen kuolee, mutta kukaan ei jää suremaan, tai siitä ei ainakaan puhuta. Kun yksi mies kuolee, joku toteaa: Surullista. Mihin toinen sitten lisää: Mutta edullista.)

Tänään poika oli pikkuveljensä (M.) kanssa suihkussa. Pojat vingahtelivat puolin ja toisin, ja äiti meni jossain vaiheessa selvittämään tilannetta. Hän tuli kuunnelleeksi enemmän nuorempaa, ja ehkä ripittäneeksi hienoisesti enemmän veljeksistä vanhempaa. Tämä totesi, kuin itsekseen, puolustuspuheenvuorostaan enempiä innostumatta: "Ja M. oli tarinan sankari."

S.

Elämä tulee nurkan takaa vastaan

Olen huomannut, että nuoruudessani kuuntelemani musiikki on hävinnyt aktiivisesta muististani. Tai ei, mutta se on koteloitunut jotenkin. Ja nyt kun minusta on tullut vanha, niin minua ilahduttaa, miten eletty elämä kuuntelemani musiikin muodossa kävelee vastaan.

Esimerkiksi nyt tämä Fauren Requiem. Tutustuin siihen kesällä 2000 ollessani Helsingissä satama-ahtaajana. Jätkänä siis, vaikka ei sillä kunnianimellä minua kukaan tohtinut tuolloin kutsua, ei edes pilan päiten. (Maiju Lassilan Kuolleista herännyt -romaani kertoo jätkä Jönni Lumperin seikkailuista. En samastunut Jönniin hänen käänteitään seuratessani, mutta suosittelen kirjaa siitä huolimatta kenelle hyvänsä vauhdikkaista käänteistä kiinnostuneelle.) Vapaa-ajat kuuntelin musiikkia ja kuljailin Helsingin asfalttiviidakossa. Mitä musiikkiin tulee, minulla oli käytössä vuokraemäntäni CD-levyhylly, josta muutamat äänitteet tulivat tutuksi. EMI Recordsin tallenteella Dietrich Fisher-Dieskau lauloi juuri tämän mainitun Requiemin baritoniosuudet. Kyse ei ehkä ollut tästä levytyksestä, mutta saatan muistaa väärinkin. Tässä laulaa 38-vuotias Dietrich, ainakin kaksi kertaa hän on tämän teoksen levyttänyt. Schubertin Winterreisesta jäi häneltä seitsemän eri versiota.

Tuosta Youtube-linkistä aukeaa Youtube-linkki, jonka voi kuunnella alusta alkaen jos haluaa. Suosittelen kuitenkin loikkaamaan kohtaan 30:45, josta alkaa baritonin ja kuoron laulama Libera me -osa. Ei siitä sen enempää eikä vähempää, kyllä musiikin pitäisi puhua puolestaan. Luther epäili muuten, että ne, joita kaunis musiikki ei mitenkään kosketa, ovat sieluttomia. No, puhui hän muutakin aika mustavalkoista. Itse kiinnitän tässä baritonilaulussa huomiota aina vapaasti virtaavan, teeskentelemättömän äänen lisäksi moitteettomaan lausuntaan. Tarkkoja kun ollaan, niin tuosta latinan kielestä kyllä voisi keskustella ja ehkä joku voisi jotain moittiakin. Mutta selvän saa varmasti jokaisesta konsonantista ja vokaalista, eli kerakkeesta ja ääntiöstä (Kerake on kertakaikkisen nerokas sana; se, jonka keralla on aina oltava jotain). Saksaa laulaessa hän toki artikuloi huolellisesti silloinkin, mutta teksti on hetkohta pyöreämpää ja sanojen loput jäävät puheenomaisesti kevyemmiksi.

Miten tämä nyt tähän meni. Tulipahan nyt tämä Faure vastaan, laulamme sitä Paraisten vokaaliyhtyeen kanssa täällä Paraisilla (Paraisten kirkko su 26.10. klo 18.00) sekä Nurmijärvellä (seuraava sunnuntai, 2.11. klo 19.00). Tervetuloa kuuntelemaan! Urkuja soittaa Anna Satomaa, joten orkesteria emme tarvitse. 

Ehkä olin sanomassa, että oli virkistävää tänään harjoituksissa laulaa väärää ääntä, siis viereistä nuottiriviä. Nuotin lukeminen ja muiden kuunteleminen on mukavaa, ja sitä voi verrata urheilusuoritukseen. Vaikkapa lentopallosyötön vastaanottamiseen. Ajatuksen on oltava täydellisesti pallossa ja sen liikeradassa, silloin voi vaikeankin syötön saada taltutettua. Jos ajatus herpaantuu, suoritus jää kauas ihanteellisesta ja pallo pomppii omille teilleen. Säveltapailussa on kyse samasta. Sanoja ja nuotteja on luettava herkeämättä, pitää pystyä katsomaan mielellään tahdin verran eteen, ja musiikin tempo on pidettävä kirkkaana mielessä tai jalanpohjassa. Intervallit eli sävelhypyt tai -vaihdokset osuvat kyllä, vaikeatkin, jos pystyy keskittymään oleelliseen. Mutta kun ote lipsahtaa, putoaa kelkasta ja ajatus sekoaa ja takaisin kyytiin pääseminen voi olla vaikeaa. Parhaimmillaan tuo vaikea on kuitenkin palkitsevaa, sen tietää jokainen joka on yrittänyt säveltapailua ja kokenut, että herttelit, tämähän onnistuu!

Ehkä olin myös ajattelemassa Ariel Ramirezin Kreolilaismessua, jota kuuntelin nuoruudessani sitäkin. Minulle tutuksi tullut tulkinta oli lauluyhtyeversio alkuperäisestä messusta, ja pidin kovasti erityisesti sen avausosasta. Oli siinä muitakin hienoja. Levymerkki oli muistaakseni Naxos, ja jos oikein muistan, laulajaporukka oli Köyhät ritarit. Kun sattumoisin tällä viikolla törmäsin kappaleeseen, synesteettinen aistimustulva vyöryi mantelitumakkeeseeni ja aivokurkiaiseeni (ainoat pääkalloni sisäiset toimivat alueet). Sain silmiini kellarihuoneen, jossa tuolloin asuin, tunsin jalanpohjissani sen muovimaton pehmeänviileän pinnan. Tunsin miellyttävän hajun nenässäni. Hajuun sekoittui läheisen pannuhuoneen öljysäiliön tuoksu. Äänet olivat hillittyjä, sillä huoneen katto oli edellisen omistajan jäljiltä äänieristetty.

Ja niin häipyi, koteloitui sekin teos, kunnes pompahti aivoista esiin, ja toi sieltä muutakin muassaan. Kyllä ovat aivot erikoinen värkki, en muuta sano.

S.

Illalla sattuu ja tapahtuu

Kun makasin ja kai luin sitten, niin lapseni tuli luokseni. Hän oli edeltävän puolituntisen tai kolmevarttisen ollut tuiki tavallisessa iltaflowssaan. Se on tila, jossa kinesteettinen ja ajoin levotonkin lapsukaisemme asettuu tekemään jotain, johon hän uppoutuu. Usein hän laulaa samalla, mutta jos ei laula, niin saattaa selittää ja pohtia pohjattomasti. 

Sunnuntainen iltaflow tuotti syntymäpäivät. Hänen tuli jossain vaiheessa iltaa sääli minua, sillä en hänen mielestään saa koskaan arvoni mukaisia syntymäpäiviä. Siis synttäreitäni ei juuri koskaan vietetä. Se on totta. En ole ajatellut, että se olisi lapsilleni tärkeää, siksi olen yrittänyt selvitä päivästä mahdollisimman vähin ruhjein s.o. vaatein. Hyvin olen mielestäni onnistunutkin. Syntymäpäivät ovat yleensä olleet kelpo päiviä.

Poikani keitti teetä. Hän kaivoi synttäreiltä jääneitä chilikuivalihamakkariinoja, ja työnsi niitä coctailtikkuihin. Lautasellista sitä tavaraa syö monta päivää. Hän voiteli leivän ja pani tarjoittimelle myös viinirypäleitä kokonaisen rasian. Hän tuli suu niin autuaassa hymyssä luokseni, etten voi tilannetta riittävästi maalata jotta sen voisi ymmärtää! Ja hän lauloi, ja muutkin lauloivat, että paljon onnea vaan. Ja lahja oli, se oli paketoitu ja sisälsi kirjanmerkkejä, koska niitä kuulemma tarvitsen. Ja aineeton lahja, joita hän tietää minun arvostavan myös, oli lautapeli-ilta. Hän tarjoutui kaverikseni. Ja niin pelasimme CV -nimistä lautapeliä, johon mahdtuu 2-4 pelaajaa. Se on hyvä peli, sopivan kevyt ja taktikointiakin on vähän, ja laskelmointia, ja nopanheittoa, joten tuurilla voi seilata jonkin matkaa. Ja pelasimme, ja oli sunnuntai, ja meillä meni myöhään, mutta uni ainakin maistui lapsille sitten. Toivottavasti olivat skarppina koulussa.

S.

Kiusallinen

En tiedä, mutta ei kaikkea tarvitse tietää. Poliitikot luulevat, että pitää. Suu käy, vaikka ajatus on katkennut jo tovi sitten. Joskus tuntuu, että jonkun pitäisi taputtaa heitä olalle, että ota ihan rennosti, kyllä sulle palkka maksetaan vielä kuukaudenkin päästä, vaikket sinä nyt tiedäkään tästä asiasta ihan kaikkea, tai vaikka sulla ei ole mielipidettä.

Minä en tiedä, onko Hesarin uusi Kriitikko kohtaa kirjailijan -formaatti hyvä. Se on siis HSTV:n tuottama, elävää kuvaa ja ääntä. Sitä katsotaan kännykästä tai tietokoneelta ja kuunnellaan samalla. Tänään katsoin ja kuuntelin yhden sellaisen ohjelman, ohjelmiinon, istuessani autossa vietyäni vauvamme päiväkotiin ennen oman päiväni alkua. Siinä Antti Majander istui nokikkain Juha Itkosen kanssa ja kuivakanoloinen erotuomari, jolla oli komeankuuloinen sukunimi (Lehmusvesi), oli kolmantena. Väliin nostettiin Majanderin väittämiä kirjasta, ja niitä sitten kirjailija kommentoi, ja toisinpäinkin. Että Itkonen sanoi väliin, mitä hän olisi toivonut kritiikissä olevan.

Majander oli aika perusnihkeänä siinä. Katsoin ohjelman kiinnostuneena, mutta niin kai katsovat kiinnostuneena nekin ohjelmia, jotka ovat kiinnostuneita viidakon tähtösistä tai suurimmista pudottajista tai isoveliohjelmasta. Tai jostain todellisuustelevisiosta, jossa näytetään oikeita ihmisiä ja jotenkin niiden häpeää tai ahtaallaoloa. Sinänsä ohjelmassa oltiin siis koko ajan tolkun äärellä, ja on hienoa, että kriitikot joutuvat kohtaamaan kirjailijan silmästä silmään. Minusta se siinä ohjelmamuodossa on mahtavaa! Mutta samalla tuli vähän sääli, ja sympatiaa saavat oikeastaan molemmat osapuolet, että ei tuo välttis ihan hirveän mukavaa ole kenellekään. Jotenkin se oli jäykkää. Olisi ehkä parasta, jos vastaava keskustelu saataisiin nauhoitettua salaa näiltä osapuolilta, niin että juttelisivat vain, ja puhuisivat suunsa puhtaaksi, ja sitä saisi sitten katsoa. En tiedä.

Jari Tervo oli aiemmin samanlaisessa ohjelmassa Juhani Karilan vieraana. Siitä Tervosta minä vain en pidä, kai nyt julkisuudessa lilluvasta ihmisestä voi näin sanoa? Eikö? Ehkei. En minä tiedä. Mutta en olekaan kansanedustaja. Vaikka kivaahan se varmasti olisi.

S.

Ikimuistoinen

Minä vietin ikimuistoisen illan marraskuussa 2011. Se oli synttäri-iltani, vaikka oli kolme kuukautta myöhässä, muistaakseni. Pyysin meille aikuisia ihmisiä, niitä oli 25. Ja pöytä oli korea, vaikka sortimentteja ei ollutkaan monia (olen törmännyt aikuisiällä näkemykseen, että mitä enemmän on sortimenttia, sen koreampi on pöytä. Itse olen yhä sitä mieltä, että sopivan hapankermainen kanakeitto parmesanjuustolla voi sopivassa tilanteessa olla niin hyvä juttu, ettei siihen kaipaa yhtäkään sahherkakkua enää. Paitsi jälkiruoaksi tietysti, ja kermavaahtoa saa olla myös.), ja kahvia sai hakea seisovasta pöydästä. Ja minua Tuomas haastatteli ja soitatin paikalle saapuneille ihmisille äänilevyjä hyllystäni, ja perustelin, miksi mitäkin. Tämän soitatin myös, vaikka minulla on levyllä Paavo Berglundin suoritus, ei kyseistä Neeme Järven soittoa. (Neeme Järvestä tuli joitain vuosia sitten hyvä dokumentti Areenasta. Siinä mainittiin, että Neuvostoliiton miehityksen aikaan kulttuuriväki joutui kurimukseen, ja heitä ahdisteltiin eri tavoin. Oli mm. kiellettyä mainita Neeme Järven nimeä radiossa. Samoin oli joitain taantumuksellisia säveltäjiä, joita ei sopinut mainita neuvostoradiossa. Niinpä sitten Neeme Järven johtama orkesteri soitti jotain virolaista säveltäjää, tai olisko ollut Ameriikan yhdysvaltoihin loikannutta Prokofjevia, ja kuuluttaja kuulutti: Kuulimme teoksen sinfonia. Sen soitti orkesteri. En valitettavasti muista sanatarkkaan, miten sanat lausuttiin, mutta jotain yhtä pöhelöä.) Tässä kyseisessä kolmannen sinfonian pätkässä, jota olen tänään soittanut itselleni kuusi kertaa, soi syksy. Tännekin se on tulossa, sen voi jo tuntea. Mutta vielä on lämmin, olin äsken tunnin pihalla ja vaikka villapaita oli päälläni, sen alla ei ollut mitään ja jalassakin vain sortsit, vaikka viluinen olen. Mutta tarkenin, ja käyskentelin ja nojasin suureen puuhun välillä, sillä puhuin kaksi pitkää puhelua. Ja raahasin jalkaani perässäni, taas se ärtyi, kun äidyin pelaamaan jalkapalloa poikani kanssa pihalla, vaikka vain ihan muutaman potkun verran ja pallo oli kevyt. Uskon että eilinen jää myös ikimuistoiseksi päiväksi. Niistin nimittäin polyypin nenästäni. Se tuli ulos voimalla.

S.

Ainua lehti

Äimän käkenä luin Suomen Luonto -lehteä. Että miten on näin hyvä lehti! Suosittelen kaikille Suomen Luonto -lehden tilaamista, oli rahaa paljon tai vähän. Meillä sitä on vähän. Lehti taitaa olla  jonkin sortin lahjatilaus esikoisellemme. Hän on hieno mies.

Suomen Luonto on Suomen luonnonsuojeluliiton kustantama lehti. Sen tilaaja siis maksaa lehden tilausmaksun Suomen luonnonsuojeluliitolle, eikä millekään ruotsalaiselle viestintäsuvulle tai amerikkalaiselle eläkesäätiölle. Suomen luonnonsuojeluliitto on, tietäkää, tolkun liitto.

Lehti tuo mieleeni aina isotätini, jota en koskaan tavannut. Hän kuoli pari vuotta sitten. Hän oli persoona, asui yksikseen yli yhdeksänkymppiseksi, kuten naiset toisinaan 2000-luvun Suomessa tekevät. Jotta voi asua kauan yksin, siitä täytyy tykätä tai ainakin sitä täytyy sietää erinomaisen hyvin. Muuten kuolee ennen kuin on yhdeksänkymmentä. Huumori ja uteliaisuus ovat ainoat pitkää ikää selittävät tekijät laajoissa tutkimuksissa. Hänellä oli kai molempia. Ystäväni tapasi käydä kylässä tällä vanhalla naisella. Hän selitti silmät sirrissä, miten hauskoja juttuja täti oli hänelle kertonut. Niissä oli pohjalaista perinjuurisuutta, vaikka huumori lopulta on kuin sormenjälki: jokaisella on omanlaisensa.

"Se on ainua lehti jossei oo pornoa" sanoi tämä yhdeksääkymmentä käyvä täti Suomen Luonto -lehdestä. Kun kuulin asiasta, nauroin tietysti, ja tiesin, mitä hän tarkoitti. Nauroin sanomiselle, mutta nauroin myös tarkkanäköisyydelle. Kyse ei ollut korkeakoulutetusta naisesta, mutta yhteiskuntaa voi oppia tarkkailemaan muutenkin kuin korkeakouluja käymällä. Isotätini väite on ehkä hivenen yliampuva, mutta kyse on tietysti yhteiskunnan viihteellistymisestä ja seksistymisestä, jos nyt näin voi sanoa ja kirjoittaa. Asia tuli selväksi hauskan käänteisesti: Suomen Luonto -lehti on hänen mukaansa ainoa turmeltumaton saareke tässä yhteiskunnassa ja mediamaailmassa. Nyt lehteä luettuani tähän väitteeseen on helppo yhtyä.

Mitä isotätini tarkkanäköisyyteen tulee, väittäisin myös, etteivät korkeakoulut avarra näköaloja siinä määrin kuin muut asiat, virikkeet kotona ja nuoruuden kasvuympäristössä ja kannustus uteliaisuuteen, ja, luvalla sanoen, lukemiseen. Ehkä on pikemminkin niin päin, että kun on sitä uteliaisuutta ja huumoria, niin ajautuu opiskelemaan, kuka mitäkin. Tänään tutustuin lyhyesti muuannen nuoren miehen kanssa, joka oli opiskellut Rovaniemellä. Nyt opiskeli Oulussa ja oli vielä valmis jatkamaan opintoja jossain muualla. Yritin kysellä vaivihkaa, mikä hänellä on opinnoissa meininki. Ounastelin, josko hän haistelee akateemisia tuulia ja suuntaa opintonsa sen mukaan. Nuorukainen sanoi, että häntä ei akateemiset tuulet kiinnosta sinällään, vaan olisi valmis seuraavaksi tekemään jotain käsillään. Se oli kiinnostavaa. Lapseni huusi autossa yhdettätoista minuuttia putkeen, että tulkaa jo, joten minun oli lopetettava keskustelu ennen kuin se oikein pääsi alkamaankaan. Mutta graduaan hän väänsi, tai vääntelehti, oikeuskäsityksestä, jos nyt oion hieman. Oikeustieteen alalta lähtenyt tutkimuskysymys oli johdattanut hänet 1500-luvun teologien äärelle, ja siinä hän ihmetteli sitten, että tänne tulin, vaikken aikonut ollenkaan. Tästä olisi voinut hyvin jatkaa keskustelua.

Otan tuoreimmasta (6/2014) Luonto-lehdestä katkelman tähän. Teksti on Pertti Koskimiehen, ja juttu käsittelee Kurkien määrän kasvua, joka on yllättänyt tutkijat ja harrastajat; soiden ojituksen yhteydessä uskottiin, ettei Kurki asu eikä sopeudu muualle kuin soille, ja soitten kuihtuessa kuihtuu myös kurkikanta. Toisin kävi, mutta näin se juttu alkaa:

"Aristoteles tiesi maailmasta kaiken 2300 vuotta sitten. Linnuista hän tiesi osan lähtevän talveksi pois ja toisten muuttuvan muiksi, talvella näkemikseen lajeiksi. Kurkien Aristoteles arveli talvehtivan Niilin latvoilla.

Sitä hän ei keksinyt itse. Jo 400 vuotta aiemmin kirjallisuuden alkuisä Homeros tiesi, että kurki muuttaa. Mestarillisessa Iliaan kolmannessa laulussa (suom. Otto Manninen) sanotaan:

niinkuni kurkien kiljuna soi kautt' ilmojen aavain,

talvi kun karkoittaa ne ja loppumaton sadetulva;

vyöryvän Okeanon nepä ääriin kiljuen kiitää

Silti piti odottaa yli 130 ihmispolvea, ennen kuin kurkien muuttosalat paljastuivat. Vasta kahden viime vuosikymmenen aikana suomalaiset rengastajat juoksivat soilta kiinni yli 1300 kurkea, joista valtaosa sai kaukoputkella luettavan värirenkaan, monet satelliittilähettimenkin. Nyt kurkien muuttoliikkeet tunnetaan varsin hyvin."

Teksti on upean sivistävää, kirjoittaja osoittaa syvällistä ymmärrystä tästä maailmasta ja haluaa lukijallekin jakaa jotain, jonka on kokenut sykähdyttävänä: mestarillisen kolmannen laulun Iliaasta. Rehellisesti sanottuna en jaksaisi tuollaista Mannisen tarinaa lukea, mutta täällä on, kuta vain kiinnostaa. Tiedoston lopulla on O.E. Tudeerin kirjoittamana selityksiä Iliakseen. Se on luettavampaa, suoraa kerrontaa, jossa on juonivaiheet tiivistetty ja avattu rivi riviltä nykylukijalle vaikeasti avautuvia kohtia. Mutta asiaan; miten sitookaan Koskimies Kurjesta aiemmin sanotun hienolla tavalla nykyaikaan ja pieneen tarinaan, jonka hän kertoo lukijoille: miten, minne ja miksi kurjet lähtevät.

Kokeneen yhteiskunnallisen keskustelijan arvovallalla Koskimies myös mainitsee nimen. Siis jonkun Toivo Rauhalan nimen, kuka lieneekään. Toivottavasti ei ole minulle sukua tuo Rauhala. Ja jos on, niin koitamma senkin tiedon kanssa elää. Sitaatti Suomen Luonto -lehdestä sivulta 19 menee näin.

"Metsänhoitaja Toivo Rauhala tokaisi tuolloin asioiden tärkeysjärjestyksen metsäbiologian kenttäkurssilla: "Me haluamme mersuja. Jos joku haluaa kurkia, tehköön kuovista kurjen."

Suurin osa soista ojitettiin, ja mersuja saatiin, mutta yllättäen saatiin myös sellainen Suomi, jossa kuovilla on isompi hätä kuin kurjella."

Oliko sattumaa vai ei, mutta kyseistä kurkijuttua luettuani seuraavaksi luin jutun Majakoista. Tekstin oli kirjoittanut Antti Halkka, ja hän vastasi myös jutun hienoista kuvista. Niistä avauskuva oli koko aukeman kokoinen, muut pienempiä. Olisi niitä isompinakin kelvannut katsella, mutta tämä on tätä lehdentaittajan roplematiikkaa. Olen itsekin ollut joskus ahtamassa kuvia juttuun, "koska eihän näistä mitään raaski jättää pois". En moiti Halkan jutun taittoa. Enkä varsinkaan jutun tekstiä. Ja vähiten sen avauskappaletta. Juttu siis on otsikoitu "Suomi alkaa majakoilta" ja käsitteli majakkasaarten luontoa, floraa ja faunaa (en tiedä, kirjoitetaanko floora yhdellä vai kahdella oolla).

"Virginia Woolfin romaanissa Majakka (1927) lupaillaan majakalle pääsyä, mutta se on loppuun asti epävarmaa. "Kyllä, tietysti, jos huomenna on kaunis ilma", rouva selittää pojalleen joka toivoo "että retki tehtäisiin ja ihme jota hän oli odottanut, vuosikausia kuten hänestä tuntui, olisi käden ulottuvilla yön pimeyden ja päivän purjehduksen päässä".

Juuri sellaiselta tuntuu majakkasaarelle lähtö, kun maihinnousun mahdollisuus askarruttaa. Ripaus saavuttamattomuuden hohdetta ympäröi majakoita. Silti tai siksi nuo valotornit tuntuvat houkuttelevan meitä meriluonnon ystäviä: jokin niiden luonnossa, historian tunnussa ja meren läsnäolossa kiehtoo."

Eipä kai tuota voisi kiehtovammin enää majakoista kertovaa aikakauslehtijuttua aloittaa. Tänään on muuten viimeinen päivä kun Tove Janssonin näyttely oli auki Ateneumissa. Tuli vain mieleen.

S.