Sagan om grannar V

Peilinvaihto pelotti. Jouluaattona kurttasin sen portinpieleen. Sanoin naapurille, että enemmän harmittaa tällä kertaa tämä oma peili kuin naarmut sinun portinpielessäsi. Pitkin hampain ostin peilin hajottamolta. Soitin naapurille, että tulisin autoineni käymään, sinulla kun on niitä työkaluja. Hän ehdotti, että tulisin silloin, kun hänellä on vapaa-aikaa illalla. Näin hän voisi itse olla paikalla myös. Miten se tuntuukin auton sivupeilin vaihtaminen niin suurelta tuntemattomalta kun sitä ei koskaan ole tehnyt.

Ajoin pihaan, varoin peilejä, vaikka toisessa ei ollut niin paljon varottavaa kuin toisessa. Ensin kävimme läpi naapurin rakennusprojektin, missä mennään ja mitä seuraavaksi. Haasteet ja niihin löydetyt tekniset ratkaisut. Sitten leikitettiin koiraa, joka nuoli korvaani kuumalla kielellään. Kilpirauhaset ovat muuten se paikka, josta ihminen erittää ominaishajuaan tehokkaimmin.

Sitten otimme auton ovesta verhoilun pois ja otimme peilin pois. Naapurilla on paljon työkaluja ja kaikille on aina paikka olemassa. "Minä ihailen sellaisia, minä en ole ite sellainen, mutta sitten eläkkeellä mullakin on sellainen työvaja" sanoi toinen naapuri kun ilmiöstä tuli aiemmin puhetta. Minä lupailin, että ei minulla eläkkeelläkään ole sellaista kuin on joillakin.

Saimme uuden peilin paikalleen. Heti kun sähköliitin napsahti siihen mihin pitääkin, väänsimme virrat autoon ja kokeilimme, miten sähköpeili kääntyi. Hyvin kääntyi. Nostelimme oven muovit paikalleen. Sillä aikaa lapset leikkivät keskenään, ja koira juoksi heidän jaloissaan vauhkona. Tunti siinä meni turinoidessa. Homma oli lopulta hepponen, soitelkaa vain mulle jos tarttee apua Nissan Primeran sivupeilin vaihdossa. Helppo nakki.

S.

Sagan om grannar IV

"Nyt kun te olette asuneet tällä kadulla kaksi vuotta, niin minä voin jo tervehtiä teitä" sanoi mies, jonka poterot ovat betonia. Sallin sen hänelle ilman muuta, ja jos tervehtiminen vie häneltä kaksi vuotta, teen parhaani kunnioittaakseni myös hänen tahtiaan. Sitäpaitsi tervehtimisprosessissa on kaksi osapuolta, paitsi sellaisessa jossa pannaan kädet päällekäin ja huudetaan HOI ja nostetaan yhtäaikaa se käsiläjä ylös. Mutta ehkä sitä ei sanota tervehtimiseksi muutenkaan. Tervehtiä ja talvehtia on samankaltaisia sanoja. Hyviä sanoja molemmat, varsinkin talvehtia.

Mies on valtakuntansa herra, kuten niin moni mies on ja kuten niin moni mies haluaisi olla ja kuten niin moni nainen haluaisi että heidän miehensä olisi. Kai se on luomisjärjestykseen kirjattu, en usko sen olevan ainakaan yksinomaan kulttuurista. Toisaalta en ole perehtynyt kulttuuriantropologiaan, miten miesten ja naisten roolit ovat ja eivät ole esim. eri alkuperäiskansojen kesken.

Mies sanoi opiskelleensa Vaasassa samantyyppisessä koulussa jossa isänikin. Puhuimme miehen kanssa suomea mutta hänellä on ruotsi äidinkielenä. Mainitsin koulusta isälleni, ja hän antoi ymmärtää, että kyseiseen kouluun haettiin bussilla ruotsinkielisiä Ahvenanmaata myöten, sillä kiintiöitä ei muuten meinattu saada täyteen. Olin kuulevinani isäni puheessa vinon hymyn. Hän on elänyt kaksikielisellä paikkakunnalla aikana, jolloin kujilla ei voinut noin vain yksinään kuljeskella jos sattui vihollisia kielimuurin toiselta puolelta kulkemaan lähistöllä. Täällä Paraisilla on ollut samanlainen meininki joitain vuosikymmeniä sitten. Radiossa joku muisteli elämäänsä suomenkielisessä vähemmistössä täällä. Isot pojat olivat tulleet ja kysyneet ruotsiksi haluutsä turpiis. Poika ei ymmärtänyt kysymystä ja vastattuaan myönteisesti sai sitä mitä tilasi. Eihän sellainen reilua ole. Sosiologisesti asiaa tarkastellessamme voimme etäännyttää sekä suomen- että ruotsinkieliset vastuusta tässä kysymyksessä. Näin ihminen toimii, kun käytössä on varsinuija. Tunnen erään komppanianpäällikön, joka sanoi minulle piekseneensä joukolla yhdessä yläkoulukavereidensa kanssa homoksi paljastuneen pojan. Vaikka komppanianpäällikkö epäilemättä on kasvanut ympäristössä, joka ulkoisesti on kannustanut häntä toimimaan oikein ja välttämään vääryyttä, oli hän silti sokea omalle väkivallalleen. Sanottakoon nyt samaan hengenvetoon, että olen minäkin koulukiusannut. Aikuisena olen ymmärtänyt sitäkin asiaa hävetä ja harmitella. Asia myös sovittiin aikanaan.

Miten tämä nyt tähän meni? Naapurini elää tavanomaisessa parisuhteessa, ikänsä puolesta on vapaa työstä, rullaluistelee ja haravoi pihaa. Hän rakensi talonsa vanhan sikalan paikalle. Rakennusaikana tontilta löytyi massor av benar. Ei häiriköi ja antaa minun kerätä pihamaallaan kasvavan kastanjan pähkylöitä. Kyseinen kastanja on juuri sopivan kokoinen: riittävän iso tehdäkseen paljon pähkylöitä mutta sopivan nuori jotta pähkylät eivät jää pieniksi vaan kasvavat suuriksi. Kun niitä kerää aikansa, esim. kolme vuotta, niitä alkaa jo olla aika paljon. Sen jälkeen pitää miettiä, mitä minä näillä pähkylöilläni teen. Omani taisin kipata kompostiin.

S.

Verenluovutus Paraisilla

Seuraavan kerran verta voi luovuttaa Paraisilla 20.6.2014. Saas nähdä missä olen silloin.

Edelliskerralla satuin olemaan paikalla. Kävelin verenluovutukseen seurakuntatalolle. Kävelin kotiin, otin lompakon, ja kävelin takaisin. Pääsin läpi testit ja annoin pussillisen elämän nestettä, kuten vanha tuttavani Esko Viirret asian ilmaisi. Luovutuksen aikana ehdin lukea muutaman rivin, niin nopeasti se käytti. Matkalla sinne ja takaisin ja sinne ja takaisin luin lisää. Nopeasti käytti sekin. Luovutuksen päätyttyä kinastelin ammattilaisten kanssa siitä, onko verta aina luovutettu sen verran mitä luovutin, yhden pussillisen verran. Muistelin, että joskus olen kaksikin pussia antanut. Minua ei oikein otettu tosissaan. Pysyn silti kannassani. Joskus olen antanut kaksi pussia. Nyt annoin n. 460 millilitraa.

Luovutuksen jälkeen söin makeaa ja join kahvia. Kuuntelin, miten eräs mies meni kehumaan anjovisleipiä ja otti sen jälkeen niitä luontevasti. Paikalliset ikääntyväiset olivat keittiöllä palvelemassa, näin miten he nauttivat työstään. Mies tuli pöytääni, onneksi, ja kysyi, vilken bok läser du. Minä puhuin ruotsia vaikka olin kuullut hänen puhuvan suomea anjovisasian äärellä aikaisemmin. Uumoilin, että kai tämäkin kirja (Sujut) Veijo Mereltä on käännetty ruotsiksi. Sanoin, että Meri on yksi sodanjälkeisistä kirjailijoistamme käännetyin. Mies tunsi Meren mutta oli lukenut vain manillaköyden. Hän sanoi ystävänsä kääntäneen Mereä italiaksi ja muisteli tämän puhuneen Merestä usein.

Mies oli viisas. Hänen kanssaan puhuimme aika tiiviisti asiaa, ei kovin kauaa mutta ei asiaa tartte kauaa puhua. Hänellä oli Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu yöpöytälukemisena. Hänen isänsä oli eronnut Ranskan muukalaislegioonasta vuonna 1939. Siihen oli uniikki syy. Kuten tiedämme, sieltä ei noin vain erota.

S.

Sagan om grannar III

Lähellä on ehkä Malmin parhaassa kunnossa oleva talo. Omistaja ymmärsi, että kaiken on oltava hyvin tehty, ja poistatti vanhat ikkunat, jotka siis olivat "ilmatiiviit", nykyaikaiset toisin sanottuna. Ainoa kohta, josta löysivät märkää ja lahoa, oli näiden moternien ikkunoiden alta. Nyt siinäkin on päivitettyä hirsiseinää.

Asukkaat ovat ahkeria ja mukavia, sen lisäksi siis että ymmärtävät rakennetun kulttuuriperinnön päälle. Mies puhuu minulle ruotsia, koska olen pyytänyt näin ja itsekin puhun hänelle ruotsia. Olen onnistunut hämäämään häntä ruotsintaidollani, koska hän puhuu sitä minulle ankaralla vauhdilla. Minä nyökyttelen ja jaajattelen suunnilleen samaa vauhtia. Heidän puutarhansa on aika tilava, ja potanistinen huomionsa on kiinnittynyt, näin analysoisin, pihan perällä olevaan hyötypuutarhaan. Siitä olen heidän kanssaan keskustellut useita kertoja. Meilläkin on hyötymaa, mutta kaikki näyttäytyy tällä puolen aitaa niin toisessa valossa.

Heillä on hyväkäytöksinen pieni lapsi. He käyvät molemmat töissä ja heillä on selvästi pieni elinpiiri, jossa kaikki asiat ovat paikallaan. Tiedän paljon ihmisiä, jotka haluaisivat olla kuin he. Rouva on myös mukava, hänen kanssaan puhun useimmin suomea.

S.

Sagan om grannar II

"Mä oon nyt hommissa, mä en pääse" sanoo mies ja nauraa. Varmemmaksi vakuudeksi hän heiluttaa kädessään olevaa maalitelaa, jossa on uulan pellavaöljymaalia. Hän on maalaamassa eteisen vaatekaapin sisustaa. "Että tulisi tännekin vähän valoa."

Eteisen katossa on pinkopahvi, uusi, nurkissa komeat leveät listat, päälle ollaan levittämässä paperia. Liimamaalia varten on kalkkiliemi jo sekoitettu. Maalari on tulossa seuraavana päivänä. Keittiössä soi Nessun dorma, vaikka viimeksi kun siellä istuin, musiikki oli kevyempää. Kun saan kaarrateltua asiaani, moottorisahan lainaamiseen, hän sanoo, että niinkö vähällä tästä selvittiin. Hän tarjoaa lainaan myös peräkärryä, jolla saan vaahterankappaleet kätevästi kuljetettua. Kiitän kohteliaasti ja tyydyn lainaamaan vain sahan. Sahattuani puut haen kuitenkin vielä kärrynkin. Kun palautan kärryn, piipahdan sisällä. Mies pesee käsiään, radio on yhä auki. Huilu-continuomusiikkia vanhasta Euroopasta. "Joo, uutisten jälkeen tulee monesti hyvää musiikkia." Samainen ohjelma, jota toinen naapurimme kuunteli. Kuuli nimen väärin. Kaksitoistavuotiaan poikansa kanssa olivat nauraneet ohjelman nimelle: Paulin iltapäivä.

Illalla palautan sahan vielä. Kello lähestyy kymmentä, mutta talonväki on tolpillaan. Seison ovensuussa kuin vaivaisukko, liikkumatta, vain suu käy, päivitän kuulumisia ja anekdootteja. Sitten kävelen kotiin.

S.

Hyvää Minna Canthin päivää!

Lopokaan ei puhunut mitään; taukoamatta hän liikutti leukojaan, haukkasi palaa, puri ja nieli. Sillä välin menivät hänen silmänsä aina pärevalkeaan; mutta ajatuksissaan hän sen vaan teki, ei hän pärevalkeata oikeastaan katsellut, sen oli kyllä ennenkin nähnyt.

 Muualla hänen mielensä oli; nyt vasta hän selvästi tajusi, mitä oli kuullut Kortman'issa, salin oven takana. Hän kertoi muistoissaan kaikki, ja vaikka hän itselleen aina vakuutti, ettei tämä ollut mitään uutta, että hän tämän varsin hyvin oli tiennyt aikoja sitten, ettei hän saanut siitä rouvaa enemmin kuin niitä toisiakaan moittia, koska oli sen vallan hyvin ansainnut, niin karvaalta alkoi kuitenkin lopulta kurkussa tuntua eivätkä palaset tahtoneet enää oikein mennä alas.

 Mutta ehkäpä tuo jo riittikin. Hän nousi ylös ja veti kukkaronsa esille. 

 "Mitäs olen velkaa?"

 Vaimo tuli tarkastamaan, minkä verran ruoka oli kulunut, voidakseen muka määrätä kohtuullisen hinnan; vaikka hän oikeastaan koko ajan oli sielussaan laskenut, kuinka paljon tuosta ateriasta mahdollisesti voisi kiskoa. 

 Lopo oli aukaissut kukkaronsa ja odotti; vaimo siinä vielä aprikoitsi. Eivät kumpikaan älynneet, että penkiltä miesten joukosta eräs nousi ja läheni heitä, silmät kukkaroon teroitettuna.

 "Minun kukkaroni!" hän ärjäisi ja kaappasi sen samassa äkkiä Lopon kädestä.

 Lopo jäi seisomaan ja suu unohtui auki. Mutta silmänräpäykseksi vaan. Seuraavana hetkenä hän jo tajusi asemansa.

 "Sinun kukkarosi? Se on valhe. Omani on, vaikka valalle veisit."

 "Poliisikamariin paikalla! Kyllä minä näytän..."

 Lopo huusi ja mellasteli. Vaan kun ei siitä ollut apua, ja miehet väkisin veivät hänet rekeen, alkoi hän rukoilla armoa. 

 Ei armoa ensinkään! Kukkaron omistaja oli kiukuissaan; hän halusi kostoa. Lopo sai itkeä ja rukoilla reen pohjalla niin paljon kuin tahtoi, hän löi vaan hevosta selkään ja antoi sen vilistää kaupunkiin päin.

 "Vai minä sinua vielä armahtaisin! Ja päästäisin irti, että voisit toisenkin kerran varastaa." 

 "Anna anteeksi! Elä, hyvä mies, vie minua vankeuteen. Ikuiseen joudun. Tämä oli kolmas kerta."

 "Sielläpähän sitten lienet korjuussa."

 "Kestää siellä istua. Olen vasta alun viidettäkymmentä. Ehkä jatkuu ikää vielä parikymmentä vuotta. Taikka enemmänkin. Ja linnassa vaan aina, aina. Herra, armollinen Jumala! Kolmen markan tähden!"

 "Kukas käski sinua varastamaan."

Oli jo aivan pimeä, kun he kaupunkia lähenivät. Mies ei ajanutkaan tulliportille saakka,  vaan kääntyi oikotietä, joka vei suoraan harjukadulle.

 He ajoivat Kortman'in ohitse. Kartanolla oli hiljaista ja rauhallista. Ikkunoista loisti tuli, eikä oltu salissa laskettu verhoja alas. Rouva soitti pianoa, lapset tanssivat.

 Mies kehoitti hevostaan, se juoksi alamäkeä että jalat kopsivat ja heitti likaisia lumipallia heidän kasvojaan vasten.

 Mutta Loposta tuntui kuin olisi häntä elävänä hautaan viety. Ja hän itki, - itki katkerampia kyyneliä, kuin milloinkaan ennen.

Minna Canth, Kauppa-Lopo

1889

Tätä kirjoittaessani, siis kopioidessani, tuli mieleen Victor Hugon Kurjat. Tuli mieleen myös, että Canthin teksti sinänsä ei ole ihmeellistä. Selkeää toki, ja runsasta ja rikastakin. Mutta näin lyhyt katkelma ei tuo tykö sitä, mistä Canth tunnetaan parhaiten. Hänhän on ennen muuta yhteiskunnallinen keskustelija ja naisnainen. Novellissa Kauppa-Lopo tämä tulee hyvin esiin. Lopo on hyvin sympaattinen hahmo. Sympaattinen nainen. Lihaa ja verta, etten sanoisi. Hienosti lopulta esiin piirretty, vaikka tekstissään Canth ei konstailekaan, ei kikkaile kuten nämä nykytervot ja muut.

Nyt minusta tuntuu, että vieressä kyselevät pojat (miksi Jumala ei auta niitä joilla on nälkä) tekevät tämän kirjoittamisen liian hankalaksi.

S.

Sagan om grannar I

Naapuri menehtyi. Leskirouva jäi. Naapuri oli kelpo mies, viljeli rajantakaista maata kolmisenkymmentä vuotta. Olivat naimisissa lähes viisikymmentä vuotta. Olen melko varma siitä, että muistan hänen ikänsä, mutta en viitsi arvata jos menee väärin sitten kuitenkin. Vuosia ehti joka tapauksessa olla eläkkeellä.

Hän oli tehokkuuden huippu. Siksi, että koskaan ei näyttänyt siltä, että hänellä olisi ollut kiire minnekään. Usein hän istui pihakeinussa, nousten siitä välillä nojaamaan haravaansa, jolla rapsutti pihasorakkoaan. Kadunvieri oli moitteettomassa kunnossa aina. Kaukaa näki, missä kohtaa alkaa meidän tontti. Siihen asti oli haravoitu hyvin. En minäkään toisten tienpätkien reunustoja haravoi.

Naapuri auttoi aina kun pyysin. Kerran hän kertoi nähneensä peuran pihallaan. Hän myös selitti minulle, miten peura oli sotkenut vadelma-aidan rautalankavirityksen pahanpäiväisesti. Mitä lie elukalle käynyt, kun vahvan langan oli niin solmuun saanut. 

S.

Suunnittelen sarjaa

Kirjoita tästä päivästä, sanoi vaimoni kun kävelimme metsästä poispäin. Jokainen, joka oli kanssani metsässä tänään, tietää että tästä päivästä kannattaa kirjoittaa. Jokainen tietää myös, että vaikka miten tarkkaan kirjoitan, lyön totuutta korville. Totuutta ei saa vangittua sanoiksi, sen totuuden kanssa sitä aina painii kun kokee jotain hienoa tai karmeaa. Mitä parempi tarina, sen mahdottomampi tehtävä on kirjoittaa siitä. Veijo Meri tarinoineen tulee taas mieleen. En jaksa toistaa. Täsmennän kuitenkin: Kirjoittaessani päivästä lyön korville paitsi totuutta, myös erityisesti niitä kahta senioritarta, joiden kanssa olin metsässä. Tuo omani ei vielä ole seniori vaikka ikäänsä joskus huokaileekin.

Aamulla elämä oli niin ahdistavaa, ettei olisi tullut mieleenkään kenelläkään ehdottaa kirjoittamista. Meillä oli molemmilla vapaapäivä. Vein lapset silti hoitoon. Kun tulin kotiin, täällä oli jo viikkosiivous käynnissä. Olimme puhuneet lepopäivästä etukäteen. Oleellista ei ollut, tuliko siistiä, siivoaminen vain toimi luontevana väylänä nahisteluun ja pahan olon konkreettiseen todeksi elämiseen.

Tilanne eskaloitui. Rouva päätti lähteä naapuriin kahville. Minä jäin siivoamaan lautapelikaappiani tyhjänpäiväisellä mielellä, loukkaantuneena ja väärinkohdeltuna. Kului puoli tuntia, ja naapurin rouva soitti. "St. täällä terve! Nyt on ulkona ihana ilma ja tästä päivästä on tulossa hyvä päivä. Kaikki ovat hyvällä mielellä! Tulisitko tänne meille, panisin kahvin tippumaan ja eiköhän tuolta jotain aamupalaakin löydy. Hyvä! Tervetuloa!" Puhelu ei ollut pitkä mutta asia tuli selväksi. Minä en tehnyt muuta kuin nauroin, melko hiljaisella äänellä mutta jatkuvasti. Ehdin vain kuvitella, mitä siellä oli tapahtunut. Sen nyt tiedän, että rouvelini oli jokseenkin todenmukaisesti kertonut tilanteen, aamun tilanteen ja kokonaiselämäntilanteen, josta toki St. tiesikin jo aika paljon.

Otin kouraani maissilastuja viisi kappaletta. Yhteen nyöläsin voita sen verran kuin arvioin kuluvan viiden lastun kyytipoikana. Kävelin villapaita päällä yhdeksän asteen lämmössä naapuriin noin 200 metrin matkan. Menin portista sisään, pihalla porokoira tervehti minua villisti. Työnsin ovella viimeisen sipsin suuhuni. Siihen jäi enemmän voita kuin olin suunnitellut. Astuin sisään, koira tuli mukana. Olohuoneessa naapurini toivotti minut tervetulleeksi. Hän halasi minua lämpimästi ja puhui kai jotain lohduttavaa ja kehotti sitten istumaan keittiön pöydän ääreen. Sain mehua, kahvia, leipää, juustoa, metukkaa ja kroissanttia. Se on vaimoni herkkua erityisesti. Kroissantin väliin panimme vähäsokerista mansikkahilloa. "S. ei tykkää yhtään mansikkahillosta" vaimoni kertoi naapurilleni. Ei pidä paikkaansa, sain oikastua, mutta vasta sitten kun olin syönyt suuni tyhjäksi.

Ehkä voin sanoa, että istuimme naapurissa lähemmäs kaksi tuntia. Pohdimme kotipaikkakuntaamme Paraista, joka on kyllä paras paikka asua. Pohdimme kirjoittamista ja ajattelemista, ja muuta. Mainitusta hilloväitteestä saimme yllykkeen, insentiivin, puhua myös siitä, mistä pidämme. Tai ainakin minä sain.

Lähdimme lenkille. Menimme Munkvikin luontopolulle, joka oli niin kaunis, ettei sitä sanoin voi kuvailla. Yleisesti vain: lounaissuomalainen kostea mereen rajoittuva lehtometsä, jonka reunassa rantaviivan tuntumassa kulkee polku. Meren puolella tervalepikkoa, molemmin puolin polkua jyhkeitä koivuja, kuusia, haapoja, todella paksuja. Ylempänä pähkinäpensaistoa, joukossa harmaaleppää, mäntyä. Vaahteraa tai jaloja lehtipuita ei ollut valtapuustona. Flora siellä on joka tapauksessa hyvin runsas. Kuljimme metsään päästyämme hitaasti. Meidän edellämme kulki kuitenkin vielä hitaampia matkustajia. Kaksi tuulipukuista naista, joista toisella oli aurinkolasit. Jossain vaiheessa hän nosti ne otsalleen tai pani taskuun. Naiset vetäytyivät sivuun ja sanoivat, että päästetään nämä ohitse. Minä kysyin, että ollaanko tässä niin kiireisen näköisiä. En muista mitä he vastasivat siihen, enkä muista heidän vastauksiaan moneen muuhunkaan asiaan, kysymykseen tai toteamukseen. Mutta niitä tuli koko ajan, ja erityisesti toinen heistä murjoi koko ajan pientä vitsin tynkää. Osa jutuista oli kiertäviä sutkautuksia (ennen oltiin nuoria ja kauniita, nyt ollaan enää kauniita. Nuoruus on mennyt.), mutta naisten pölpötys oli suurelta osin sen hetken generoimaa, hetkessä heitettyä huulta. He juttelivat tuttavallisesti veneille, veneistä, joita rannalla lojui. "Tuokin tuossa on meiän vene, me ollaan kyllä pyydetty että se pantais kuntoon vaan kun ei." Me juutuimme heidän seurakseen, ja olimme ehkä tunnin verran neljästään metsässä. Matkaa taitoimme arviolta 500 metriä yhdessä. Siinä kuulkaas ehti kuulla yhtä ja toista. Yritimme molemmat rouvelin kanssa palauttaa keskustelua mieliimme vielä jäljestäpäin. Mahdotonta. Naiset olivat eläkeiässä, toistensa ystäviä. He kertoivat heti alussa kulkeneensa polkua satoja kertoja. Tapaamisesta puuttui, sen huomasin vasta jälkeenpäin, tyystin kaikkinainen utelu siitä, keitä me tai he olivat. Me olimme keski-ikää lähestyvä aviopari, sen he kai arvasivat sillä vaimoni piti minua kädestä kiinni aina välillä. He olivat ystävykset Paraisilta. Puheesta päätellen olivat asuneet seudulla kauan. "Teidän puhe on kauniimpaa kuin meidän. Tämä turun murre on kauhiaa, kaik sanat loppu keske. Teillä on tuollaista huolellista puhetta." Sen enempää meitä ei analysoitu, ja senkin tämä suulaampi (molemmat olivat hyvin suulaita mutta toinen oli suulaampi kuin toinen ja murjoi, kuten mainitsin, koko ajan juttujansa) totesi kuin itsekseen.

Naisia kiinnostivat kasvit maassa. Minä pidän puista, mutta tuntuipa myös toinen heistä pystyväiseksi mainitsemaan Paraisilla kasvavat visakoivut. Hän puhui myös jostain luontoillasta, jossa soittaja oli kertonut menettäneensä visakoivuviljelmän peuroille. Löysimme sinivuokkoja, nupullisia ja jo avautuneitakin. Aurinko paistoi jyhkeiden tervaleppien välistä polulle. Minä kävin halailemassa suurimpia puita. "Onkohan tuo puu yhtä vanha kuin minä? No on se ainakin tukevampi, nainen sanoi ja  molemmat käkättivät perään." Katselimme myös pahoin kallistuneita puuvanhuksia. Naisten edellisen käynnin jälkeen polun maisemissa oli moni puu kaatunut kokonaan. Osa oli kaatumaisillaan. Yhtä lahoamaan päässyttä he katselivat hetken. "Mie romahan", sanoi toinen puun osaan eläytyen. Toinen nauroi. "Mie romahan, nainen sanoi uudestaan, ja sitten hän itsekin nauroi.

Valkovuokkoaika on kuulemma ihan omanlaisensa. "Ja kielot kun ne tulevat tänne, se tuoksu on ihan huumaava." "Tämä luonto on ihmeellinen, kun tänne voi tulla ilojen ja surujen kanssa. Ja kateuden", nainen kähähti. Tuon tuostakin nauroimme neljästään jollekin heidän jutuilleen. Mutta se ei ollut aivotonta pööpöilyä, vaan selvästi asenteellisuutta. Huumori on asenne, sanoi joku radiossa viime kesänä. Ja siihen naurun lomaan sopi kaikki muukin mahdollinen. "Se oli se kevät kun minun poika kuoli, minä tulin tänne ja istuin valkovuokkomeren keskellä ja minusta tuntui että näin hänen kasvonsa joka kukassa." Ja me kuuntelimme, eikä kenelläkään ollut vaivaantunut olo, eikä keskustelu mennyt pojan muisteluun sen syvemmälle, mutta asiaa ei myöskään ohitettu. Sellainenkin on mahdollista,  että sanotaan jotain tosi kolkkoa ja kipeää, ja sitten mennään seuraavaan asiaan. Sellaista tapahtui tänään Munkvikin luontopolulla. Toisessa yhteydessä suulaampi nainen totesi elämän(sä) murheista, että "ei niitä jaksa aina miettiä." Ja minä katsoin häntä ja näin, kuten vaimoni näkemäni myöhemmin sanoiksi puki, että elämän murjoma ihminen se siinä. Mutta hyvällä mielellä.

Erkanimme kun polku haaroittui. Me menimme peremmälle rantavitikkoon, he palasivat polkua pitkin takaisin. Hyvästelimme toisemme iloisesti ja totesimme, että oli ilo olla yhdessä. Nämä kaksi ystävystä sanoivat meille, että "muistakaa olla ihmisiksi. Älkääkä riidelkö. Toki vähän voi omaa mielipidettäkin kertoa, mutta ei kannata liikaa. Kuuntelee mieluummin toisen ajatuksia. (vaikka ei niistä sitten tarvitse välittää, suulaampi sanoi kuiskaten ja kädellään ilmaa huiskaten.)

Menimme kaksin iloisina loppumatkan. Palasimme samaa polkua kovaa vauhtia, ja juuri kun erkanimme rannasta kohti keskustaa ja asutusta, näimme naiset vielä kävelevän hiekkarannalla. Toisen pylly oli juuri nojautumassa rannalle käännettyyn vihreään lasikuituveneeseen. "Me otetaan nyt levot." He olivat eläkeläisiä, heillä oli aikaa. Ihania naisia.

S.

ps. Sarjan nimi on Sagan om grannar.