Unelmista totta

Kerronpa juhannuksestamme.

Ei siihen ihmeitä ollut ladattu. Arvoimme, lähdemmekö perjantaiksi mökille vai emme, ja lähdemmekö lauantaina rippijuhliin mummulan seudulle osajoukolla vai koko joukolla. Tähän päätökseen vaikuttivat lasten sairastelut ja kanat. Päädyimme jäämään Paraisille juhannusaatoksi.

Rouveli keksi että mennään Sattmarkiin katsomaan, miten juhannussalko nousee. Valokuvadokumentit osoittavat kiistattomasti jälkipolvillemme, että minäkin olin siellä salonnaruista nykimässä. Kun saimme salon pystyyn, porukka taputti. Siellä oli väkeä kuin suvijuhlilla, ehkä kaksisataa tai enemmänkin. Oli enemmän. Kahvilayrittäjä kävi kierroksilla. Oli kuulemma ollut töissä aamuseitsemästä asti. Me joimme kahvikupposet siinä iltakahdeksan aikoihin.

Kello kuusi, kun koivunlehvin koristeltu salko nousi pystyyn, meno Sattmarkin kahvila-alueella oli tavanomaista. Jotenkin sellainen tavanomainen suomalaismeno ei kuitenkaan ole minun mieleeni. Satunnainen muusikkoduo viihdytti sadeteltastansa väkeä soittamalla ja laulamalla, siis syntikka ja mikki olivat heidän työvälineitään. Alkuun soi Merikannon kesäillan valssi. Pianisti soitti jossain kohtaa väärän sävelen, ymmärtämättä teoksen melodian puolisävelaskelisuutta. Ärsytti. Muutenkaan ne humpat eivät olleet ihan minun juttuja. Yhden vedon vetivät niin korkealta, että en voinut keskittyä edes pihan reunustalla kasvavan tammen kuivuneiden alaoksien karsimiseen. Koko ajan pelotti, että tuonne se ei kyllä enää pääse. Mutta pääsi se. Aplodien jälkeen mies sanoi mikkiin ja kovaääniseen, että enemmän aplodeja, se oli kuitenkin alkuperäissävellaji. Arvo se on alkuperäissävellajillakin.

Ystäväperheemme tuli paikalle salonnostoon nähden myöhässä. Iloitsin kuitenkin heidän saapumisestaan. Heidänkin lapsilla oli talvivaatetusta, pipoa ja sensellaista, haalaria. Aikamme seisoskeltuamme valuimme alas rantaan. Lapset heittivät veteen kiviä ja puupalasia veneilijöiden harmiksi. Joku kävi pitkän kivillä keikkumisen päätteeksi kontallaan rantavedessä ja valitti sen jälkeen, että jalat ovat märät. Hän oli siinä ihan oikeassa.

Tuttavaperheen pää otti puheeksi oman unelmansa. Hän varmisteli, aiheuttaako hänen intohimonsa, savukalan syöminen, närää vertaisryhmässä. Hän sai luvan. Siinä siikaostoksia suunniteltaessa tulimme jokainen miettineeksi oman toiveemme, yhden unelman, jonka toivoisi juhannuksena täyttyvän. Ystäväni sai siian, ja tarjosi sitä auliisti meille muillekin. Vaimoni toivoi saavansa juoda kahvikupposen yläpihalla suhtkoht rauhallisessa mielenmaisemassa. Minä esitin unelmanani lautapelin pelaamista. Sain kesäkuun alussa Splendor -nimisen pelin, ja ajattelin, että se sopisi näin neljän aikuisen peliksi ihan mukavasti. Ehdotukseeni suhtauduttiin ilokseni myönteisesti. Ystävättäreni jäi vielä miettimään omaa juhannustoivettaan - häkeltyi hieman kun häneltä sellaista kysyttiin. Lopulta hän päätyi toivomaan yhteislaulantaa. Mikä jottei!

Raahustimme lasten kanssa kahville. He saivat pilliä ja patukkaa. Me söimme mainittua kalaa, sekä ryystimme kahvia. Rouvelini oli tyytyväinen kahvihetkeen, ystäväni oli tyytyväinen kalaan. Päädyimme autoihimme ja ajoimme meille. Olimme varautuneet juhannukseen kuten usein aiemminkin, mansikkakakulla. Brita-pohjainen ratkaisu oli lopulta nopeasti kliimaksivaiheessaan, kun mansikat ja kermat olivat jääkaapissa valmiina odottamassa. Ystävättäreni toi jos jonkun sortin salaattia ja oliivifetaleipää. Minä keitin uudet kahvit ja inkiväärit. Lapset söivät, aikuiset söivät. Sitten putsattiin pöytä ja alettiin pelaamaan. Tässä vaiheessa oltiin siis täyttämässä seurueen unelmista kolmatta. Peli oli viihdyttävä vaikka voitin sen. Kaikki osapuolet pitivät Splendoria hyvänä pelinä ja vaimoni olisi ollut ymmärtääkseni valmis vaikka toiseenkin peliin. Tulin osoittaneeksi ystävälleni, jonka kanssa kertaalleen olin samaa Splendoria pelannut aiemminkin, miten hänen visioima strategia pelin voittamiseksi oli lyötävissä. Nyt kun olen loppujuhannuksen aikana pelannut reilun puolentusinaa lisäpeliä, minulla on lisäymmärrystä siitä, miten tuossa pelissä menestyy. Palataksemme Paraisille paikalliseen pito- ja pelipöytään, totean vielä seurueen olleen erittäin tyytyväinen tähänastiseen iltaan, joka näin unelmien täyttämisen ja täyttymisen myötä oli saanut iloisen ja yllättävän pohjavireen.

Siirryimme laulamaan. Lapset lopettivat YLE Areenan tuijottamisen, johon olimme heidät suostutelleet pelimme ajaksi. Lauloimme ensin muutaman kansallisviihteellisen laulun, mm. Eino Leinon Nocturnen. Sitten menimme lastenlaulukirjan luokse ja lauloimme sitä kahlaten lävitse. Esitimme itsellemme mm. kauniin Tuuli hiljaa henkäilee (Mitäköhän Hiljat tästä laulusta noin niinkuin yleisesti ajattelevat?) -laulun sekä puolitoista tusinaa muuta laulua. Olimme laulamiseen hyvin tyytyväisiä. Lapset olivat väsyneitä mutta toivottavasti myös iloisia. Meidän rytmiimme puolen yön aikaan tapahtuva nukahtaminen sopi ihan hyvin, ja jospa ne vieraammekin tilapäisesti moisen siesivät (tuo -ti/-si -vaihtelu tiettyjen verbien imperfektin päätteenä on häilyvää, mutta on olemassa sanalistoja, joissa kukin sana on janalla jossain kohtaa, ja jos se kohta on toisessa päässä, niin toisen näistä kahdesta päätteestä esiintyminen on näin muodoin yleisempää kuin toisen esiintyminen. Ihan siellä päässä olevat sanat siis ovat sellaisia, joista ei hyväksytä muita kuin yksi muoto; tästä ti/si -ilmiöstä ehkä eniten kansaa kuohuttanut esimerkki löytynee Harry Potterin suomennoksista, kun Harry kiisi luudallaan. Joku muu kuin Kapari olisi valinnut ehkä kiiti -muodon. Mitä Jaanaan tulee, niin lienee ainoa ihminen kääntäjien jalosta ammattiryhmästä, joka on tullut ihan käännöstyöllään valtakunnanjulkimoksi. Yleensähän julkimoksi päädytään jollain poikkitaiteellisella tai ulkoprofessionaalilla rytkäytyksellä.).

Sit me pakattiin kamat seuraavan päivän rippijuhlaa varten ja vaimo meni nukkumaan ja minä katsoin vähän jalkapalloa. Sit me herättiin. Hyvä juhannusaatto!

S.

Minä rakastan metsää, minä rakastan puita

On keskiyö ja tuntuu hyvältä. Se tarkoittaa, että päivä on ollut hyvä. Aamupäivä tosin oli passiivinen, ja sairas tyttäreni halusi olla paljon sylissä. Luin hänelle jonkin verran Vaarallista juhannusta ääneen. Siitä ei meinannut tulla mitään, kun hän kommentoi vain kuvia, ja kun kuvia ei näkynyt joka sivulla, hän halusi kaivaa niitä esiin.

Kun rouvelini tuli reissuiltaan kotiin, söimme, kahvittelimme vähän ja nukahdimme päiväunille. Heräsin niiltä ja pakkasin kimppeeni ja lähdin IKEAan. Olemme saaneet yläkertaan uusia hyllyjä ja rouvelini on siellä siivonnut ja raivannut. Tuntuu aika hienolta kävellä siellä nykyään. Hänellä on kyllä näkemyskykyä, sanottakoon nyt, näissä vaatekaappiasioissa. Ja tilanjakajahyllyasioissa. Lattian värinkin valitsi hienosti. On se hyvä!

IKEAssa ostin perinteisen nakkisämpylän ja lisää vetokoreja vaatekaappiin. Sieltä menin lukupiiriin, jossa oli mukavaa. Se oli profiililtaan "nuorten lukupiiri", jonne satuin näkemään kutsun tuolla sosiaalisen median rajoitetussa toimintatilassa, jonkunlaisessa ryhmäntapaisessa (jossa oli muuten yli sata jäsentä). Oliko meitä kuusi paikalla lopulta. Vaarallista juhannusta pohdimme ja söimme makrillia ja joimme tietysti teetä muumimukeista. Muumikirjoista löytyi paljon tongittavaa. Ensi kerralla pohdimme Knut Hamsunin Viktoriaa, jonka on sanottu olevan maailman kaunein rakkaustarina. Elän tässä ymmärryksessä kunnes toisin osoitetaan. Se on ainoa kirja, jonka olen lukenut kolme kertaa, ellei Viiruja ja Pesosia lasketa mukaan.

Lukupiiristä ajoin jalkapallokentälle. Pelasimme melko rikkonaisen pelin. En tehnyt maalia, mutta yhden itsekkään nousun tein etukulmalle ja päätin ladata täysillä. Tolppa kajahti ja pallo meni sivurajasta yli. Olisin maltilla voinut sijoittaa. Ei jäänyt kaivelemaan. Muuten pelasin suht ehjän oman pelin ja sain muutaman hyvän syötön ja siirron tehtyä. Puolustajana ravasin kohtalaisesti. Laitahyökkääjämme, jolle minun oli määrä toimittaa palloja, ei pelannut ollenkaan niin kuin olisin toivonut, mutta tänään en jotenkin lastannut mieltäni moisella lainkaan. Katsoin, miten hän potki randomkaaripalloja syvälle, josta vihollisen puolustus sitten perkasi ne säännöllisesti pois. Minä mietiskelin syntyjä syviä, Vaarallista juhannusta ja iltateehetkeä.

Kotiin ajaessani löysin Facebookistani pitkän keskustelun. Se pohjasi linkkiin, jonka aamulla olin poiminut surullisten uutisten virrasta. Tässä siihen vielä selvennystä. En tiedä, kuinka pitkään Kalevan uutiset ovat luettavissa. Ajattelin, että vastoin tapojani kirjoitan tänne omaan blogiini näkemyksiäni metsän suojelusta ja Sanginjoen tapauksesta. Poliittiseen prosessiin en ota mitään kantaa, vaikka persiilleenhän se meni, sen voi jokainen todeta. Ja moneen kertaan menikin. Mutta ei kuulu mulle. Nämä metsäasiat sen sijaan kuuluvat, hengitänhän metsien tuottamaa happea minäkin.

Minä rakastan puita, yksittäisiä, erityisesti suuria puita. Lisäksi rakastan metsää. Tätä on vähän vaikea selittää, ja siitä huolimatta olen yrittänyt kertoa omasta luontosuhteestani aika monelle ihmiselle. Keskustelen siitä yhä mielelläni. Mietin tänään, että kun ihminen ymmärtää, mitä tarkoittaa vanha metsä ja sen ekosysteemi, sitä voi verrata siihen muuannen Paavalin tapaukseen 2000 vuotta sitten, kun häneltä meni näkö ja sen jälkeen hän ymmärsi asiat uudella tavalla ja oli kuin suomukset olisivat pudonneet hänen silmistään.

Metsän suojelusta on vaikea puhua, sillä sen tuhoamista, ekosysteemin täydellistä tappamista kutsutaan metsänhoidoksi. Käytännössä on kyse avohakkuusta, joka on vallitseva malli ollut suomalaisessa metsätaloudessa maailmansotien jälkeen. Avohakkuiden maksimilaajuudelle ei ole metsälaissa mitään rajaa. Käytännössä metsän "hoito"velvoite täytetään niin, että matalaksi hakatulle alueelle istutetaan metsäkeskukselta ostettuja taimia (tai jätetään siemenpuita aukiolle jolloin taimet nousevat omia aikojaan). Tätä on markkinoitu puun tilavuuskasvun maksimoivana metsänkasvatusmenetelmänä. Selluteollisuus on ollut vahvana toimijana ajamassa aikanaan tätä vallitsevaa metsänhoitomallia, ja oma keskustelun paikkansa on, pitääkö tämä asia myöntää ja tunnustaa, että harjoitettu politikkaa on ollut kansakunnan edun mukaista. En ota siihen kantaa nyt. Ehkä kuitenkin metsäteollisuuden murroksessa olisi syytä katsella jo eteenpäin ja miettiä, mikä on tässä kansallisessa projektissamme seuraava siirto.

Ihanaa kun saa puhua ihan sekavasti eikä kukaan keskeytä! Tässä välissä voin todeta, että oma suhteeni metsään ja puihin ei suinkaan ole puritaaninen. Jos minulla olisi omaa metsää, poimisin sieltä todennäköisesti kypsiä puita pois valikoidusti ja sahaisin niistä lautaa. Taimiin en kajoaisi, ehkä kuivia alaoksia napsisin aikani kuluksi ja mielen virkistykseksi pois. Vahvat saisivat jatkaa kasvuaan, heikommat sortuisivat. Näin kasvaa hyvä puu, ainakin hyvä mänty ja koivu ja kuusi. Ja vaahtera ja pihaja. Ja moni muu. Teen tätä oksien napsuttelua toki muidenkin metsässä, jos tarpeelliseksi koen. Ilman muuta ainoa vaihtoehto itselleni kuitenkin on, että metsä on jatkuvasti peitteellinen. Metsä ei kaipaa metsäkoneita, vaan eri-ikäisiä ja -kokoisia puita, eri lajeja usein, jos maapohja vain sen sallii. Useimmiten sallii. Toivoisin myös, että suomalaiset metsänomistajat perehtyisivät enemmän eri puulajien kasvatukseen. Esimerkiksi tervaleppä kasvaa kauniina ja jyhkeänä täällä meidän nurkilla, kun olosuhteet vain ovat oikeat. Mittasin viime kesänä yhden kotini lähellä kasvavan pitkänhuiskean tervalepän rinnanympäryksen: 180 senttiä.

Mitä metsiin ja niiden suojeluun tulee, niin asiat ovat surkealla ja kauhealla tolalla. Vaikka suojelusta on, kuten jo toistan, vaikea puhua, metsäekologit (maailmalla arvostusta nauttiva Ilkka Hanski mm. ja moni muu) ovat _yksimielisiä_ siitä että Suomen metsissä on menossa sukupuuttoaalto. Tämän sukupuuttoaallon _pysäyttämiseksi_ tarvitsisimme akuutisti kymmenen prosentin metsänsuojelun kaikista suomen metsistä. Erityisen kriittinen tilanne on Etelä-Suomen metsissä, joista vain yksi prosentti on suojeltu tällä hetkellä. Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava puhui joskus suojelukäytävästä, joka voisi olla yhtenäinen koillis-lounais -suunnassa kulkeva metsävyohyke, jota pitkin ilmastonmuutoksen edetessä lajit voisivat vetäytyä pohjoisemmaksi ja populaatioiden kuolemalta vältyttäisiin. Sellaista ei tietenkään ole vielä olemassa. Tämän enempää en osaa "rationaalisesti" asiaa perustella. Jos sukupuuttoaallon pysäyttäminen on asia, jota kohti halutaan kulkea, tarvitsemme radikaalisti enemmän suojeltuja metsiä.

Pohjois-Pohjanmaalla on sotien jälkeen puitu kaikki metsät ainakin kertaalleen maan tasalle. Koko maakunnasta on vaikea löytää metsää, jossa on vanhaa puustoa. Sanginjoen metsäalue on Oulun keskustan itäpuolella, Oulujoen pohjoispuolella n. 10 kilometriä merenrannasta. Alueesta on hyvä kuvaus täällä. Olen käynyt siellä monta kertaa, ja pyrin pääsemään tähän metsään aina kun liikun Oulun suunnalla. Kerran pari vuodessa siis. Metsääalueita on monenlaisia, ja kovin vanhapuustoista metsää on aika vähän. Yksi pienehkö alue on, jossa siemenpuuksi aikanaan jätetyt emopuut ovat saaneet kasvaa. Alla on 20-vuotias mäntytaimikko, ja niiden päällä muutama mukava jättiläinen, tai isokokoinen puu. Niitä olen käynyt siellä halailemassa. Luulen, että alueen tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa on, miten moni ihminen löytää nämä metsät, kuinka moni haluaa niihin tutustua. Sikäläisessä mittakaavassa kyse on ainutlaatuisesta metsästä, vaikka täällä etelässä (suojelu)metsät ovat taas jotain ihan muuta. Mistään aarniometsästä siellä ei ole kyse, ja ekologit puhuvat jopa 200-300 vuoden aikaikkunasta, jonka jälkeen metsä on luonnollisessa tilassaan, puuston ikäjakauma on päässyt vakiintumaan (paljon pieniä ja vähemmän isoja puita) ja metsäekosysteemi löytänyt itsensä. Se, ettei metsä vielä ole "aarnioitunut" on mielestäni huono peruste suojelua vastaan. Sanginjoen luontoalue on kokonaisuutena ainutlaatuinen koko maakunnan mittakaavassa, ja _sopivamman_ suojelualueen löytäminen Oulun lähistöltä on mahdoton tehtävä. Tarttukaa parhaaseen mahdolliseen vaihtoehtoon ja ruvetkaa sen jälkeen etsimään toiseksi parasta aluetta.

Jos olisin diktaattori, määräisin Sanginjoen metsäalueet suojeltavaksi mutta oman käden oikeudella harrastaisin siellä kevyttä ylispuiden poistoa. Sille vain ei ole olemassa niin idioottivarmaa mallia, että uskaltaisin jättää tällaisen hakkuun toteuttamisesta päätösvaltaa esimerkiksi, sanotaanko nyt vaikkapa Oulun kaupunginvaltuustolle, ja diktaattorina minulla tietysti olisi kädet täynnä hommia muutenkin, joten spekulaationi kaatuu alkumetreillä omaan mahdottomuuteensa. Yhden yrityksen tiedän, joka hoitaa metsänkäsittelyn aidosti vaihtoehtoisella tavalla. Hyvää näkökulmaa asiaan löytyy varmasti täältä. Tiedänpä muuten senkin, että muutama seurakunta Suomenmaassa on ostanut metsänhoitosuunnitelman metsiinsä tältä yritykseltä. Kasvojenpesuvinkkinä, ilmaisena, sinne Oulun suuntaan, vaikka ette Sanginjokea suojelekaan, niin tätä kannattaisi kokeilla. Toki ilmeisesti sikäläinen metsänhoitoyhdistys on hyvin vahvasti koplaantunut Oulun kunnallispoliittiseen päätöksentekosisäelimistöön. En tiedä, arvaan. Jos on, tällaisen uuden toimijan on vaikea uida liiveihin. Ehkä tässä kriisissä olisi kuitenkin heidän saumansa.

Kello on jo paljon. Brasiliassa isäntämaa otti illalla 0-0 turpiin Meksikolta, ja parhaillaan Venäjä ja Etelä-Korea pelaavat lohkovaiheen ensimmäisen kierroksen viimeistä ottelua. Naapuri myi talonsa. Täällä Paraisilla on ihania metsiä ja jospa tuo kesäkin tuosta vielä lämpenisi. Illalla pelasimme pallopelimme yhdeksän asteen lämmössä. Juhannukseksi menen kummipoikani rippijuhliin. Oulun suojelupäätöksestä olen surullinen. Metsän arvon ymmärtäminen on monimutkainen juttu, ja oikeasti, ilman sarvia ja hampaita, sitä ymmärrystä voi mielestäni hyvällä syyllä käsitellä lahjana; sen on joko saanut tai ei ole saanut. En tee tästä tämän teologisempaa, mutta *toivon*, että metsyys vielä kirkastuisi monelle, jolle se tällä hetkellä on pimennossa, puiden takana. Kerron mielelläni myös omia ihania metsäkokemuksiani, jos joskus tapaamme tai olemme muilla tavoin yhteyksissä.

S.

Myin kirjoja

Kuusi kirjaa meni. Olin tyytyväinen, sillä ajattelin, että panen näitä keltaisia, joita olen keräillyt, varovasti kaupan, ja hinnaksi vähän tavallista kovemman kaksi euroa. Että joka tosissaan tarttee, ostaa. Ja niin menivät ja ostettiin ne kuusi kirjaa.

Edellisenä iltana kirjoitin jokaisesta myyntiin panemastani keltaisesta kirjasta aloituslauseen, tulostin listan lauseista ja liimasin sen myyntipaikan viereiseen aitaan. Kopioin tuon listan tännekin:

Tervetuloa tutkimaan kirjoja! Pääosin ovat halpoja, mutta minulle tärkeimmistä, niistä keltaisista, pyydän 2-3 euroa. Kirjan voi aloittaa niin monella tavalla. Jos joku näistä kirjanaloituksista herättää kiinnostuksesi, tule etsimään kyseinen teos käsiisi.

Samuli

Keltainen pyörylä syttyi. Kaksi ensimmäistä autoa lisäsi vauhtia ennen kuin valo ehti vaihtua punaiseksi.

Olen amerikkalainen, syntynyt Chicagossa – tuossa synkässä kaupungissa – ja hoitelen asioita niin kuin olen opetellut tekemään, suorasukaisesti: joka ensiksi koputtaa sille ensiksi avataan.

Sinä vuonna hänellä oli tapana ajella maanalaisella kaupungin laidoille, yli kolmesataa kilometriä kiskoja. Hänestä oli mukava seistä ensimmäisen vaunun etuosassa kämmenet lasia vasten. Juna syöksyi pimeyden halki. Ihmiset seisoivat paikallisasemilla tuijottaen tyhjyyteen, se ilme oli ollut heillä vuosikausia.

Herra tuomari, olette pyytänyt minua kertomaan kaiken oikeudelle omin sanoin, ja nyt minä kerron. Minua pidetään täällä lukkojen takana kuin jotakin eksoottista eläintä, sukupuuttoon kuolleeksi luullun lajinsa viimeistä. Ihmiset pitäisi päästää katselemaan minua, naistensyöjää, joka notkeana ja vaarallisena tassuttelee edestakaisin häkissään ja jonka hirmuinen vihreä katse säkenöi kalteritankojen välistä.

Oik tuota kaunista aikaa, jolloin menin naimisiin, jätin kotiseutuni ja muutin Roomaan. Sitä ajatellessa muistuu mieleen vanha laulu: Kun tyttö lähtee kodistaan,/ hän riisuu kukat kutreistaan...

Hiljaisuutta häiritsi vain joutsenparven tasainen narina, kun se lensi raskaasti, matalalla, ojentunein kauloin kohti merta.

Aluksi kylissä esiintyi voimakasta tyytymättömyyttä.

Minulla on vielä hiukan sanottavaa. Ja aika alkaa jo olla lopussa.

Balladikokoelma jonka Von Humboldt Fleisher julkaisi kolmekymmentäluvulla saavutti heti menestyksen. Humboldt oli juuri sitä mitä jokainen oli odottanut.

Sain tietää A:n kuolemasta Port Sudanissa. Koska postinkulku näissä maissa on pikemminkin sattumanvaraista, tieto saavutti minut vasta kauan sen jälkeen kun ystäväni elämä oli päättynyt.

Se kiusallisen tuttu makea tuoksahdus palaa jälleen kesäkuun kolmannella viikolla, joka vuosi samoihin aikoihin.

Istuessaan tienvierellä, katsellessaan, miten vankkurit nousivat ylös mäkeä häntä kohti, Lena ajattelee: ”Olen tullut Alabamasta. Kaukaa. Alabamasta asti kävelemällä. Se on pitkä matka.”

Tohtori Eduardo Plarr seisoi pienessä Parana-joen satamassa kiskojen ja keltaisten nostokurkien keskellä katsellen Chacon yllä lepäävää vaakasuoraa savupilveä. Se kulki auringonlaskun punaisten viirujen välissä kuin jonkin kansallislipun raita.

Olimme Ednan kanssa lähteneet ajamaan Kalispellista alas kohti Tampa-St. Peteä, missä minulla oli vanhoilta hyviltä ajoilta jäljellä vielä muutama ystävä joka ei antaisi minua poliisin käsiin.

Hyttimatkustaja kirjoitti päiväkirjaansa Descartes-parodian: ”Minun on paha olla, siis olen olemassa”, istui sitten kynä kädessä vailla muuta sanottavaa.

Olisiko minun pitänyt ottaa ne tekohampaat? Poliisilääkärin vuosinani olisin ne varmasti ottanut; mistä sen tietää mitä niihin tai niiden ienkoruihin oli takertunut? En olisi ylittänyt valtuuksiani. Mutta mitä kiistattomia valtuuksia minulla tässä merkillisessä tilanteessa oli?

Rakas Alec,

ellet tuhonnut tätä kirjettä heti tunnistettuasi kuoressa minun käsialani, todistaa se että uteliaisuus voittaa vihan. Tai että sinun vihasi kaipaa polttoainetäydennystä.

Tulee ehkä päivä, jona ihminen nousee ja lähtee. Minkä hän taakseen jättää, jää. Mikä on jäänyt taakse, näkee hänestä enää selän.

Corde joka Amerikassa eli toimitusjohtajan elämää – eikö collegen dekaani ollutkin eräänlainen toimitusjohtaja? - oli joutunut kymmenen, kahdentoista tuhannen kilometrin päähän tukikohdastaan, talviseen Bukarestiin, sulkeutunut erääseen vanhanaikaiseen huoneistoon.

He olivat inhoja olioita minussa. Kuin pieni vanha pariskunta metsässä, aivan yksin toisiaan varten, heidän poikansa pelkkä kohtalon oikku. Se oli heidän surkea pieni talonsa, sitä he eivät antaneet minun unohtaa.

”Rahaako sinulla siis on riittävästi?” poika nimeltä Varis kysyy raukealla äänellään. Sellainen ääni on, kun on juuri herännyt ja suu on vielä raskas ja jähmeä. Mutta hän teeskentelee. Hän on täysin hereillä. Kuten aina.

Outoa että ihmiskunnan hyväntekijät ovat hauskoja. Ainakin Amerikassa näin on usein laita. Jos haluaa hallita tätä maata, sitä täytyy viihdyttää.

Viisi yötä ennen sitä murheellista tapausta Fima näki unen, jonka hän kirjasi kello puoli kuudelta aamulla unikirjaansa, ruskeakantiseen muistivihkoon joka lojui aina epäsiistin aikakaus- ja sanomalehtipinkan alla lattialla hänen sänkynsä jalkopäässä.

St. Cloud'sin orpokodin sairaalassa Mainessa, poikien osastolla, oli kaksi sairaanhoitajaa vastaamassa uusien vauvojen nimeämisestä ja siitä, että poikien pikku penikset rupesivat paranemaan obligatorisen ympärileikkauksen jälkeen.

Kääpiöt tohtorin tavallisesti saivat palaamaan – sirkukseen ja Intiaan. Aina Bombaysta lähtiessään hänestä tuntui että hän lähti ”viimeistä kertaa”.

Esitelmän jälkeen hän yöpyisi jossain pienessä täysihoitolassa, seuraavana päivänä hän jatkaisi matkaansa."

Mainos

Oli määrä kyllä täälläkin mainostaa, mutta tiukille menee;

Yhtä kaikki, kolme perhettä myy kamojaan ja suuhunpantavaa (maistuu hyvälle, voin luvata) halvalla Paraisten vanhalla malmilla osoitteessa Fredrikanaukio 6. Tervetuloa! Meininki on varmasti mahtavaa, kun lapsia pyörii jaloissa ainakin viidestä eri perheestä. Itse odotan päivää innolla.

Myös muualla Paraisilla myydään huomenna kotitavaraa. Päivä on ollut hyvin suosittu ja kasvattanut suosiotaan vuosi vuodelta.

S.

Nyppii II

Nyppii, tai nyppi. Olin Turussa, ja olosuhteiden vuoksi niin lähellä kauppakeskusta, että ajattelin mennä käymään. Nykyään tulee niin harvoin mentyä tuonne sivilisaation pariin, että kauppakeskuksiakin katselee ihan uusin silmälasein.

Olin menossa kirjakauppaan mutta matkalla näin mallinuken. Sillä oli hieno mekko päällä, ja minä, että tuosta rouvalle noin tuommonen. Jäin nimittäin vuosiksi kaipaamaan kerran erästä vihervalkeaa trikoomekkoa, Marimekkoa, kun näin sellaisen. Pitkän ja solakan, olin sitä mieltä että vaimoni olisi pitänyt ostaa se. Olimme köyhiä silloinkin, opiskelijoita, enkä muista oliko virallinen syy ostamattomuuteen rahapula vai se, että vaate ei lopulta vakuuttanut vaimoani. En ole muuten varma, kokeiliko hän edes sitä.

Nyt näin vähän toisenlaisen vaatteen. Joiltain osin se muistutti tuota yhdentoista vuoden takaista, mutta oli omanlaisensa. Käännyin kaupasta sisään ja yritin etsiä tuotetta. En löytänyt. Kävelin peremmälle, en löytänyt. Löysin myyjän, johon, kuten tarinastani käy ilmi, petyin pahemman kerran.

Yritin kävellä hänen perässään jotta hän olisi puhunut minulle. Ei puhunut, puhui kollegoilleen. Kollegat siinä somistelivat liikettä. Eivät huomanneet kollegatkaan minua. Kuljin myyjän perässä, ja kun hän sitten oli kassapöydän toisella reunalla aikansa jutellut kollegansa kanssa hänen oli kuljettava pöydän taitse päästyään myymälässä seuraavaan paikkaan. Siinä kohtaa iskin: Hei!

No hei. 

Etsin mekkoa, joka on tuon mallinuken päällä tuossa noin. Sinulla näyttää päällä olevan samanlainen.

Joo.

Missä niitä on? Minä voisin katsoa niitä.

Tuota väriä ei enää ole.

No näyttäähän tuota olevan. Saanko minä tuon nuken päällä olevan yksilön?

No sitten mun pitää kysyä noilta meiän stylisteiltä.

(Kysyy)

Ei, sanoo stylisti ja puhuu kollegalleen, mutta ei minulle, vaikka olen yhtä lähellä. Ehkä on epäoleellista todeta, että muut osapuolet ovat naisia. Yleensä naismyyjät kohtelevat kuitenkin miehiä paremmin kuin toisia naisia, keskimäärin. Oma henkilökohtaisesta kokemusmaailmastani nouseva mielipide, jonka kumoan mielelläni kunhan löydän tarpeeksi todistusaineistoa.

Myyjä lupaa katsoa, onko vaatetta jäljellä muissa myymälöissä, jos haluan lähteä sitä etsimään. Hän etsii. Sillä välin kyselen vähän lisää. Hän kysyy, mitä kokoa etsin, ja arvailen siinä vähän. Ässää tai ämmää. Kysyn, onko korrektia kysyä, että minkäs kokoinen se tuo sinun päällä oleva mekko on, kun näyttää olevan samanlainen jota olen tässä jahtaamassa, eri värinen vain. Hän kertoo.

En jaksa kirjoittaa tätä dialogia enempää, koska ei siinä sen dramaattisempaa tapahtunut. Petyin siihen, miten puusilmäisesti tuo myyjä suhtautui tilanteeseen. Hänellä oli yllään mekko, jonka halusin ostaa. Asetelmat mukavaan vuorovaikutustilanteeseen olivat erinomaiset. Ja mitä tekee myyjätär? Katsoo minua kuin halpaa makkaraa, ei hymyn häivääkään missään vaiheessa. Ei, vaikka minä ainakin alussa kyllä yritin. Tuli kognitiivinen dissonanssi, kun toisaalta halusin sen mekon, ja toisaalta ajattelin, että jos on noin tölppö nainen joka kantaa tuollaista mekkoa, niin en osta, ei kuulu minun vaimolleni tuollaisten naisten kantamat mekot. Mutta sitten ajattelin, että ehkä hän vain oli aidosti hämillään siitä mitä kysyin eikä osannut suhtautua minuun sen takia, ja ujosteli kai sitten sitä että on itse mjöö-tyyppisesti pukeutunut trikoomekkoon, jonka joku ohikulkeva mies haluaa väkisin vaimolleen ostaa. Arvuuttelee vielä kokoakin, ja mittailee minua. Mikä lie. Loppupäivän olen yrittänyt ajatella siitäkin naisesta sitten vähän armeliaammin.

S.