Kirjamessut Vol. I

Bussimatka Turku-Hki, OnniExpress 12 €
WC-maksu, Kupittaan asema 1 €
Iso kahvi, Picnic Kamppi 2,9 €
Pääsymaksu, Kirjamessut 10 €
Pentti Saaritsa, kolme runokirjaa 6 €
Teemestarin kirja 10 €
Junamatka Pasila-Pitäjänmäki 2,5 €
Pääsymaksu + narikka, Kirjamessut 12,5 €
Kahvi, Hesburger 2,5 €
Piko ja Fantasia -sarjakuvia 3 kpl 13 €
Antti Hyry, Maailman laita 5 €
Antti Hyry, Novellit 8 €
Novellin vuodenajat 7 €

Kaksi vuorokautta yht. 94,4 €, sis. matkat, messuliput ja majoituksen. Vähemmälläkin olisi voinut päästä, mutta mistä päästä.

S.

Murhetta

Elämä on murhetta ja surua. Mutta on se myös työtä, siis palkkatyötä. Otin sellaisen vastaan, kun tarjottiin. Kahden kuukauden koeaika, jonka jälkeen sekä minä että muut varmasti tiedämme, jatkammeko. Iloisin mielin siltä osin.

Muitakin ilonaiheita on. Lähimmäiseni olivat nähneet minun ajavan polkupyörällä pimeässä ilman valoa. Niinpä sain syntymäpäivälahjaksi pyörävalon. Sen toimitus viivästyi, sillä olen päässyt viime aikoina kotoani huonosti irtaantumaan. Nyt pääsin, nyt sain.

Surua koen vääryyksistä, jotka tulevat niin lähelle, että itseänikin sattuu. Ainoa keino on olla rehellinen itselleen ja muille. Rakkaus on metka asia: jokainen, jota rakastetaan, tuntee sen oikeasti. Jos joku haluaa minulle hyvää, minä kyllä uskon tunnistavani tarkoitusperät. Samoin tunnistavat muutkin ihmiset, joihin "rakkauden teot" kohdistuvat. Jos toiminnan motiivi ei kestä päivänvaloa, senkin voi aistia. Ystävääni on moitittu, mutkan kautta, mutta kukaan ei koskaan ole puhunut hänelle moitituista asioista suoraan. Hän on lauhkea kuin lammas, eikä vahingoita ketään, koskaan. Ei varmasti. Silti.

Minä en ymmärrä, ja todennäköisesti et ymmärrä sinäkään. Kirjoittaminen helpottaa, mutta kaikkea ei voi. Yritän kirjoittaa oloani asioiden sijaan.

Valo on myös symbolinen lahja. Mitä pimeämpää, sen tarpeellisempaa. "Et ehkä enää tarvitse tätä" arveli lahjan antaja, mutta erehtyi. En ollut hankkinut valoa, vaikka pimeyttä kohti kuljemme.

Joulukaan ei ole kuten ennen. Pääsisinpä kohdun veteen kellumaan, eikä tarvitsisi vuodenvaihteessa aavistella, miten hyvin olen täyttänyt lähimmäisteni toiveet ihmisenä ja lahjanantajana.

Koiranpentu on onneksi kiva. Ja perheeni, kävin viikonloppuna lasteni kanssa heidän mummulassaan. Lapset oikeastaan kaipasivat omaan kotiinsa reissun ajan, mutta sisaruksiani ja sukuani oli ilo tavata. Ja iloisin mielin palasin puolisoni vuoksi. Minulla on viisas puoliso, eikä ole salaisuus, että tämäkin asia on avautunut minulle vasta vuosien mittaan. Oma häpeäni.

S.

Penikka

Olin Ylimäellä kerran. Niillä oli koiranpentuja. Emäntä nimitti niitä poikasiksi, mutta isäntä sanoi painokkaasti, että "pooikasia, PENIKOITA ne on."

Ei tuota osaa penikaksi nimittää, on se sen verran hauska ja henkilökohtainen jo. Ja isokin jo alkaa olla, vaikka kadulla suurten koirien rinnalla yhä tietysti pieni. Henkilökohtainen sikäli, että kun automme varastettiin viime viikonloppuna ja soittelin siihen liittyen apua ja vinkkejä, niin isäni puhelimessa vastasi äiti, jonka puheista ja voivottelusta vieressä autoa ajanut isäni veti johtopäätöksensä: Onko kettu syönyt koiranpennun? Sain pohdittavakseni myös kysymyksen, kumpi olisi lopulta kipeämpi asia. Rahalla mitattuna auto kai. Ja onhan auto helpompi, ei sitä tarvitse käyttää ulkona tai sisällä eikä se laske alleen vanhojen lattialautojen väliin. Toki syö enemmän kuin pentu.

Auto löytyi saman tien. Maailma ja erityisesti kotipaikkamme on pieni. Ystäväni aikuinen tytär oli saapunut paikalle yöllä, kun autovaras oli ajanut juuri kaaran ojaan. Hän taivutteli kuskin jäämään paikalle poliisien saapumista odotellessa. Tapasin tänään sattumalta tuon nuoren naisen, ja kiittelimme häntä. Hän sanoi ottaneensa kaikki konstit käyttöön, jotta oli saanut pojan pysymään paikoillaan. Olivat kuulemma yhdessä surreet huonosti kiinni pysyvää hiusväriä. Lisäksi hän oli moittinut nuoren 18-vuotiaan pojan karvaratkaisua; kuulemma ei sovi ollenkaan niin nuorelle miehelle sellainen pitkä (6 cm) leukaparta. "Tää on mun tyyli", oli poika perustellut. Nuorukainen oli tämän ystäväni tyttären kavereita kouluajoilta. Puhalsi 2,19 promillea kun poliisi saapui paikalle. Alun kiukun jälkeen on jo osin sympatiseeraava olo häntä kohtaan. Luulen, että jos tapaan hänet, pyydän kahville ja pidän saarnan. Mies ei muistanut edes, mistä auton oli ottanut. Hauskaa, että kun aloimme etsiä kadonnutta autoa, saimme 20 min. päästä yhteydenoton, että auto on löytynyt. Vaimoni pani viestiä paikallisille ihmisille ja auton kuvaa jaettiin Facebookissa. Ystävämme Joonas ja Iida löysivät auton ollessaan sunnuntaikävelyllä.

Olen käynyt kahtena aamuna koiran kanssa metsässä. Sitä ei voi oikein kertoa, miten hauskaa on katsoa, kun pentu juoksee vapaana syysmetsässä sammalen ja lehdistön seassa. Kynnöspeltoakin pitkin eläin meni, ja kun sopivan uran löysi, niin vauhti oli aika kova. Parasta oli katsella kuitenkin poikkikynnöksellistä menoa, kun välillä aina kovassa vauhdissa jalka lipesi ja maha otti pohjakosketuksen. Koko reissun aikana pentu ei inahtanutkaan, ei päästänyt ääntäkään. Ihan hiljaa oli koko ajan. Mutta paikallaan ei ollut ollenkaaan.

En ole koskaan asunut aiemmin koiran kanssa. Lapsena mekin tavalliseen tapaan pyysimme koiraa kotiimme, mutta jotenkin se tuntui niin mahdottoman kaukaiselta toiveelta toteutuakseen. Perheessäni oli jäseniä, jotka pelkäsivät eläimiä. Muitakin syitä koiran hankkimattomuuteen oli. Nyt kun tämä pentu, Ruusa, on tullut taloomme, koiraidean äiti, vaimoni, on samaan aikaan aloittanut erittäin vaativan työn. Minulle on näin muodoin jäänyt luontevasti koiranhoidollinen vastuu. Olen yllättynyt, enkä syytä ketään; ei tämän näin pitänyt mennä. Mutta välimme ovat erittäin läheiset, ja olen oppinut jo yhtä ja toista häneltä. Joo, täällä Varsinais-Suomessa koiratkin ovat elollisia. Olen jo ihan sisäistänyt tuon hän-sanan käytön.

Olisi kiva kuulla, onko joku lukenut Anni Kytömäen esikoiskirjaa Kultarinta? Kehuivat vuolaasti tuolla.

S.

Te visakalloiset sonnit!

Ihanaa Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää! Luin eilen kirjallisuustieteellistä tekstiä, (josta tekstinä näin muodoin puuttui tyystin henki ja palo) joka käsitteli Marja-Liisa Vartion romaania Tunteet. Teksti oli Lea Rojolan ja löytyy kirjasta tämän linkin takaa. Ei niitä kannata niin vakavasti ottaa, mutta on toisinaan kiva lukea, mitä asioita tutkijat romaaneista löytävät. Jos jotain löytävät, nimittäin, niin ihanaa kieltä aika harvoin. Rojolan teksti sinänsä käsittelee uutta romaania ja uuden romaanin kieltä, ja ansiokkaasti sen tekeekin. Tuli oikein kutkutus, että luenpa, vaikka toisaalta moni hienous jo minulle avattiin. Mutta hehkua ja henkeä ei kirjallisuudentutkimuksellisesta tekstistä ole, totta vieköön, helppoa löytää.

Hehkua ja poltetta sen sijaan on Seitsemän veljestä täynnänsä! Ai ai! Kirjan keskellä on hiidenkivikohtaus. Kahdeksas luku alkaa, kun kivellä on jo istuttu päivätolkulla. "Tullut on jo neljäs päivä, veljesten ollessa kivellä, mutta alati vielä härkien piirittäminä he istuivat." Hiidenkivi on keskeinen tekijä kirjassa ja muuttaa lopulta kaiken. Siinä missä demarien ja muiden keskustalaisten käyttämä termi "torjuntataistelu" näyttäytyy vaalitappioita seliteltäessä omituisessa valossa on veljesten voitto Viertolan isännästä torjuntavoitto puhtaimmillaan. Ja mitä kaikkea ihanaa Aleksis näkeekään veljesten tulevassa elämässä, kun oikeus alkaa voittaa! Tässä katkelmassa veljekset voimainsa tunnossa, tai pikemminkin "armon tuntemisissa" tekevät lupauksia paremmasta elämästä.

"Mutta kun kolmantena päivänä aurinko jo kiirehti laskuansa kohden, astuivat veljekset vuorelta alas, kävivät pirttiinsä, iloiten sydämissään, koska näytti, että oli heidän pelkonsa turha. Mutta ei katsoneet he kuitenkaan vielä ihan luotettavaksi asiaansa, vaan silmäilivät yhä varoten akkunasta ulos. Siitä seuraavana päivänä lähetettiin vakooja ulos, lähetettiin Aapo, saattamaan heille visseyttä lujaa. Vuorokauden viipyi hän kylissä ja taloissa, ja koska hän palasi, nähtiin hänen kasvoillaan rauhan sanoma. Ja istuivat he nyt miehissä honkaisen pöydän ympärille, ja Aapo, istuen itse pöydän päässä, rupesi kertoilemaan veljillensä mitä oli kuullut.
AAPO. Veljet! hän on verraton mies, tuo meidän vallesmanni; hän on tehnyt niinkuin hän sanoi, ja niin on asiamme laita. Toukolan miehet, vaikka onkin monella etujalassa aika patti, tai päässä millä korkea kuhmo, millä pahoin irvistävä reikä, eivät hiiskahda lainkäymisestä sanaakaan, eivätkä oman käden kostosta; ja nimismiehen toimesta, hänen hirveistä uhkauksistansa kaikki tämä. Ja mitähän nyt tuumiskelee meistä provastimme? Niin; ukko on suonut meille rauhan, ikuisen rauhan; sillä hän on päättynyt uskoon, jota nimismies hänelle on vakuuttanut, että kova leikki meitä kohtaan olisi ijankaikkiseksi tuhoksemme. Mutta huomatkaat vielä: Koska tuo Härkämäki, oiva äijä ainakin sentään, jutellessaan eräänä päivänä provastin kanssa, oli myös meistäkin jotain maininnut, sanonut, jörähtäen: »kukas tietää vaikka tulisi pojista vielä oikein jupisteerit», niin tuohonpa oli lausunut pappi, että suuri olis hänen ilonsa ja riemunsa Herrassa, jos se ihme tapahtuisi, että Jukolan veljekset kerran astuisivat hänen eteensä, lukien välttäväisesti sisältä ja nuot kymmenen käskysanaa ja uskontunnustuksen ulkoa. Niin on hän lausunut sulavan lauseen. Tämän ja paljon muuta olen kuullut, kuullut monen miehen suusta, ja luotettavin niistä on Tammiston Kyösti, joka ei koskaan naura eikä valehtele.
JUHANI. Nimismies, sinä kunnon mies, rynkäisinpä sun tähtes vaikka loimoittavaan tuleen! No vie sinun musta, kiljuva sonni! Voinhan tuskin uskoa.
 AAPO. Kaikki niinkuin sanon. Mutta nähkäämme siis, etteivät herrat juuri olekkaan niin suuria junkkareita kuin luullaan. Muistakaamme tässä myös tuota Viertolaista, joka leppyi aivan pian ja suostui pyyntöömme kaikin puolin. Ja provastimme, jos katselemme häntä ilman närää hyvän sydämen ja järjen suoralta kannalta, nousee, tiedän minä, edessämme ankaraan arvoon. Hän on kiivas, mutta oikea Herran viinamäen mies, ja sanomattoman paljon on hän jo tehnyt seurakunnallemme hyvää. Kumonnut on hän monen ilkivaltaisen krouvin; monen miehen ja hänen entisen jalkasiippansa on hän pakoittanut käymään lailliseen avioliittoon; ja monta naapurusta, jotka ennen veristellen toinentoistansa vainosivat, on hän saattanut ihanimpaan sovintoon. Ja mitä on hän tahtonut, puuhaten meidän tähtemme? Meitä kristityiksi kunnian miehiksi. Nyt on hän meidät jättänyt, mutta lausuu kuitenkin meistä niin ihanan toivoituksen, että sydän likistyy sitä muistellessa.
TUOMAS. Mutta nytpä miehet lukemaan, nyt aapiskirja kouraan ja sanaa päähän vaikka halkonuijalla.
AAPO. Lausuitpa jotain, josta, jos niin teemme, syntyy meille uusi onni. Ah, jos yksimielisesti kävisimme nyt tärkeään toimeen, siitä heltimättä ennen kuin työ on päätetty!
JUHANI. Minä ymmärrän: Iskisimme aapiaiseen kynsin ja hampain, siitä heltimättä ennen kuin olemme kukon hännän alla. Oikein! Kentiesi kohta päätämme jotain, ja kerran päätettyämme, sen teemme myös, teemme vaikka verta hikoillen. Onhan minulla pää kova, kohden kova, mutta löytyypä siinä kuitenkin yhtä ja toista, yhtä ja toista hyvin närkkiäkin värkkiä. Enköhän jokapäiväisen harjoituksen kautta voisi kulkea kilpaa viidenvuotisen tyttö-rääsyn kanssa? Miksi en? Ahkeruus voittaa kovan onnen.
AAPO. Oi Juhani! nostaahan sydäntäni tämä puhees, miehuutta ja järkeä täys.
JUHANI. Ahkeruushan kovan onnenkin voittaa. Niin, jos kerran käymme juoneen, ikenet irvissähän siinä pinnistelemme. Mutta asiaa käskee tuumiskella, visusti ja juuresta jaksain.
AAPO. Koettaa tahdomme, sillä tämä pykälä on mahtava. Katsokaat: ellemme osaa lukea, niin laillinen vaimokin on meiltä kielletty hedelmä.
TIMO. Jassoo! Onkos se niinkin? No vie sinun! Sittenhän kelpaa tuota koettaa, koska sen konstin kautta saan itselleni ehkä kelpo akankin, jos niin hulluksi tulisin. Mutta kukas tietää kuinka täällä pojan päähän mällähtää. Sitä ei tiedä muut kuin Jumala.
JUHANI. Aprikoitkaamme asiaa visusti: meillä on niin kovat päät."

S.