torstai 27. marraskuuta 2014

Antti Hyryn tuotanto

Antti Hyryn proosatuotanto on koskettava kokonaisuus. On ihanaa, että hän on kirjoittanut kirjoja. Ei niitä hirveän paljoa ole, moni on kirjoittanut kymmenkertaisen määrän sivuja. Mutta on tuota tuossakin. Olen marraskuun viettänyt käytännössä joka päivä hänen tekstiensä äärellä. Alussa ajattelin, että nämä ovat yhdenlaisia, mutta kyllä ne ovat lopulta monenlaisia. Kirjoitan kaikista jotain. Kaikista minulla ei ole vahvaa jälkeä, ja toiset tulivat lähemmäs kuin toiset. Ensimmäinen lukemani taisi olla Aitta. Sain sen äidiltäni 19-vuotislahjaksi.

Maantieltä hän lähti (1958)

Novellikokoelma, jonka niminovelli on maaginen. Mies kävelee, lähtee maantieltä ja kiertää maapallon ympäri. "Samalla tavalla hän kulki kohtisuoraan ensimmäistä suuntaa vastaan ja lisäksi mutamia kertoja näitten suuntien väliltä." Kulkijan liikerata muistuttaa atomia. Hän kutistuu, ja näkee lopulta atomit suurina. Hän alkaa kasvaa suureksi, itsensä kokoiseksi ja suuremmaksi. Äärettömän suureksi. "Tähdet jäivät hänen alapuolelleen, ja hänen kasvaessaan kaikki katosi lopulta kokonaan." Ja kasvettuaan yhä hän alkaa nähdä atomeita ja taas lopulta maantien. Ja "hän lähti maantieltä ja hän melkein itki." Novelli on lyhyt, ja sitä on typerää referoida, mutta omassa typeryydessäni minulle on kaikki sallittua. Loppu on kaunis. Siinä syödään greippiä, joka tuolloin oli vielä 'grapea', lusikalla.
"Ja kun hän söi, hänen mieleensä tuli kirkas syksy, jolloin pakkanen on puhdistanut joen veden ja pojat pyytävät koukuilla mateita, ja jolloin pakkanen on kypsyttänyt puolukat metsissä ja karpalot soilla, ja jolloin ilma on sellaista, että kun sitä hengittää, osa kaikesta siitä menee ihmisen sisälle ja tekee olon vaikeaksi."

Kevättä ja syksyä (1958)

En muista, kumpaa kirjailija aloitti ensin työstämään, esikoisromaaniaan vai tuota novellikokoelmaa. Ilmestyivät kuitenkin samoihin aikoihin. Tästä romaanista jäi mieleen laajuus: sivuja on yli kolmesataa, mutta jotenkin siinä elämä ulottuu lapsuudesta aikuisikään. Henkilögalleriakin avautuu merkillisellä tavalla. Joku voisi moittia rakennetta, mutta nyt ei ruveta moittimaan. Eräs kirjoittamista paljon tehnyt tuttavani arveli, että tällaista kirjaa ei enää annettaisi missään kustantamossa julkaistavaksi. Luulen, että hän on oikeassa. Onneksi meillä oli ennenvanha.
"Kun Niilo kesällä käveli jalkakäytävällä ja näki miehen leikkaavan ruohoa, paistoi aurinko kuumasti tuoreeseen vihreään ruohoon, joka oli kentällä. Ruoho kuivui ja suli tuoksuksi auringon paisteessa. Niilo muisti heinäntekoa ja aikoja, jolloin oli kasvanut. Taivas ylhäällä oli sininen. Hän tunsi ikävää, joka oli kuin ainoa ote elämään ja maailmaan."

Kotona (1960), Alakoulu (1965), Isä ja poika (1971) ja Silta liikkuu (1975)

Pojan kasvutarina, tai ainakin tarina pojan elämän vaiheista. Teokset on koottu yksiin kansiin, vuonna 1991 julkaistuun niteeseen Mitä saa olla. Erityisesti avausromaani Kotona on kuvaileva, päähenkilön Paulin tunteita ei juuri päästetä ilmoille. Lukija kyllä tuntee yhtä ja toista, jos on tunteakseen.
"Löysäsimme irti ja Aune istui penkille. Yritin uudestaan ottaa paperin, mutta Aune ei vieläkään antanut ja minä otin taas kiinni hiuksista; koetin varoa, että Aune ei saisi kiinni minun tukasta. Mutta aune sai kiinni ja se kävi niin kipeästi kuin koko tukka olisi lähtenyt irti, ja vesi tuli silmiin ja kielelle. Äiti tuli navetasta, kun me tappelimme.
 - Hyi, heittäkää tuo heti pois, Aune, Pauli!
 - Tehkää nyt sovinto. Ettehän te pääse taivaaseenkaan, kun tuollalailla tappelette. Tänne se paperi!"

Kerronta haiskahtaa omaelämäkerralliselta, kuten Hyryllä niin usein. Ihmettelin sarjaa lukiessani, millä menetelmällä kirjailija on kaiken lapsuuselämänsä tallettanut. Jos minun pitäisi muistella esimerkiksi ikävuosia 4-10 jossain järkevässä järjestyksessä ja ehjänä kokonaisuutena niin, että vuoden kierto välittyisi, ja eletty elämä elettynä elämänä, niin en onnistuisi. Antti Hyry onnistuu. Kaikki tapahtuu toteamalla, myös päähenkilön äidin kuolema, Kotona-romaanin lopulla:
"Keväällä, kun lumi oli jo sulanut, isä oli kerran vanhaisän puolella soittamassa sairaalaan. Olimme kaikki pirtissä kun isä tuli ja isä ja Aino sanoivat meille;
 - Äiti on kuollut.
 - Älkää itkekö, äiti on päässyt taivaaseen.
Ajattelin, että äiti on kuollut, eikä minua itkettänyt.
 - Minä annan teille jokaiselle karamellipussin, sanoi isä ja hän haki kaupasta neljä pussia ja antoi meille."

Hengellisyys kulkee mukana Pauli-pojan elämässä jatkuvasti. Moni asia on tuttua, mutta pienen pojan kadotuksen pelko myös hämmentää vähän. Pauli-sarjassa toistuu kuvaus, jossa päähenkilö rukoilee, ettei joutuisi kadotukseen kun omallatunnolla on jotain, milloin suurempaa milloin pienempää.

Arki rullaa, ja pieni mies kasvaa ja havainnoi. Tuntuu, että lapsi on aika paljon hiljaa, vaikka sitä ei oikeastaan sanota. Asiat vain tapahtuvat. "Päällysruoaksi söimme valkeaa riisipuuroa ja kylmää hedelmäsoppaa. Maha tuli niin täyteen että oli paha olla, mutta suussa maistui hyvältä. Kyllä se siitä vailenee, mietin ja menin istumaan keinutuoliin."

Isä ja poika oli koskettava romaani. On poika ja isä, mutta ei äitiä. Poika katsoo maailmaa, ja isää, ja ajattelee kirjan alussa, että puhuttelee kyllä isäänsä, joka on toiminut naisasioissa väärin. Hän kirjoittaa isälleen kirjeen.

"Sanoitte silloin, kun lähdimme pois sieltä äitipuolen talosta, että kävisitte siellä aina niin kuin ennenkin. Olette aina sanonut minulle, että se ei ole mies eikä mikään, joka ei sanaansa pidä, että ei ole mitään merkitystä sellaisen miehen puheilla, joka ei sanaansa pidä. Pauli"

Kirja on totisesti lukemisen arvoinen. Se pomppasi jotenkin esiin. Pojan näkökulma ja suhde isäänsä, taas kaiken arkisen lomassa. Kirja on kaksiosainen, jälkimmäisessä päästetään isä ääneen. Hän puhuu, kenelle puhuukaan. Puheessa kuuluu syvä inhimillisyys, mitä se sitten tarkoittaakaan. Luen sitä myös niin, että kirjailija katselee romaanihenkilöä Isä lempeästi ja hyväksyvästi.

"Nousimme ylös ja kävelimme pimeän porstuan ja kuistin läpi ulos kartanolle. Kun olin tuosta kaikesta puhunut Väinön kanssa, tuntuivat nuo asiat helpommilta ja selvemmiltä, sovitetuilta. Väinö varmaan ymmärsi tämän, ja oli jo kuin jostakin muusta kiinnostunut. Kartanon kovassa lumipinnassa oli ohut läpinäkyvä kerros uutta lunta."

Silta liikkuu jäi myös mieleen. Se on Hyryn kirjoista ehkä paikallaanpysyvin, sillä siinä ollaan lähes koko aika sairaalassa. Romaani kuvaa sairaalassa toipuvan tai toipumisen alkamista odottavan päähenkilön pitkästymistä, tai niin minä sen ainakin luin. Varsinaisesti Hyry ei kuvaa teoksissaan mitään muuta kuin elämää, ei sen kummemmin pitkästymistä tai muun yksittäisen asian kokemista. Sairaalaelämä nyt sattui vain päähenkilöllä olemaan sellaista. Toki sairaalassa myös tapahtuu, käydään keskusteluja joista osa hätkähdyttää. Päähenkilö haastaa hoitajattaria keskusteluihin ja sanailuihin. Lähtiessään hän haastaa yhden kirjeenvaihtoon. Maailma oli erilainen silloin kuin nyt. Nyt saattaisi päähenkilö kotiuduttuaan pyytää sairaanhoitajaa feisbuuk-kaverikseen.

Silta liikkuu päättyy myönteisiin tunnelmiin. Sarjan romaaneissa on myös hätkähdyttäviä kohtia, jotka liittyvät seksuaalisuuteen. Sinänsä kuvaukset pikkulastenkeskisistä housuihinkurkkaamisista tai muista vastaavista ovat elettyinä jokseenkin tavallisia asioita, mutta niiden nouseminen esiin tämäntyyppisestä kerronnasta ravistelee hereille. Nuoruusajan kuvauksessa päähenkilö kipuilee, saako pyydettyä anteeksi jotain, joka on kaihertanut mielessä kauan. Asiaa ei kirjoiteta auki, mutta onneksi kerrotaan, että hän saa otettua asian puheeksi isänsä kanssa. Alakoulu-romaanissa on minua eniten hätkähdyttänyt kuvaus. Sodan aikoihin pidetään jossain koululuokassa seuroja.

"Hän ei pitänytkään loppurukousta, vaan oli kauan hiljaa ja sanoi sitten: - Tunnen itseni niin kelvottomaksi ryökäleeksi, kun olen sellainen huorapukki. Saarnaatteko minulle anteeksi. Annatko sinä äiti minulle anteeksi, hän sanoi ja katsoi vaimoaan.
 Vanhaisä, Koivulan emäntä ja muut uskovaiset saarnasivat hänelle kaikki synnit anteeksi ja hän meni vaimonsa luo ja otti kiinni kaulasta. Pitkän ajan kuluttua hän meni takaisin opettajanpöydän taakse ja piti rukoukset."

Novellikokoelmat Junamatkan kuvaus (1962) sekä Leveitä lautoja (1968) ja novelli Ihminen on sellainen (1970) on koottu vuonna 1981 julkaistuun Novellit -kokoelmaan. Lisäksi siihen kuuluu esikoiskokoelma Maantieltä hän lähti, josta ylempänä joku sana. Kansiin on koottu myös pieniä sisäkertomuksia siihenastisista romaaneista.

Hyryn novellit ovat mieluista luettavaa. Pidän novelleista muutenkin, vaikka minun on toisinaan novellin tiivistä rakennetta ja ilmaisua vaikea seurata, kun asioita ei tehdä selväksi kahta kertaa vaan yhden kerran vain. Se on tällaisen hitaan hitaan lukijan henkilökohtainen propleema. En käy läpi novelleja sen tarkemmin. Mieleen jäi vahvimmin Junamatkan kuvaus, sillä pidän sitä muodollisesti omintakeisimpana, ankarimmin Hyryn tekstien luonnehdinnoissa toistuvia määreitä noudattavana. Oliko vaikeasti sanottu, oli, en jaksa poistaa enkä varsinkaan keksiä selvempää ilmausta. Junamatkan kuvaus on kuvaus junamatkasta. Siinäkin on pitkästymistä havaittavissa, ja eksistentialistista tyhjyyden tunnetta, vaikka kirjailija Jouni Tikkasen haastattelussa Uuni-romaanin julkaisun aikaan lausuikin mieleeni jääneet sanat. Toimittaja nimittäin kysyi häneltä suhdetta eksistentialismiin. "En minä oikein tiedä, mitä se eksistentialismi tarkoittaa."

Junamatka kestää ja kestää. "Hänestä tuntui, että aika kului hitaasti. Minä olen nyt tällä kohdalla, en vähän etempänä, enkä millään muulla kohdalla. Mistähän se johtuu, ettei voi olla kuin yhdellä kohdalla kerrallaan. Matka kuluu niin nopeasti kuin juna kulkee. Mitenkähän se ihminen voi aina jotenkin olla, nyt, eilen, huomenna joka hetki se on vain jotenkin."

Tässä Junamatkassa Hyry esittelee ensimmäisen kerran päähenkilön sisäisen mietiskelyn tässä mittakaavassa lukijalle. Samaa pohdintaa on ehkä ollut aiemmissakin kirjoissa, mutta ei näin laajasti. Pohdinta viehättää. Sitä on tämän jälkeen kaikissa Hyryn kirjoissa, ainakin romaaneissa. Tämän olevaisen käsittämisen ja käsittämättömyyden kokemuksen Hyry vie kaikkein kauneimmilleen proosatekstissään Mustan ojan vesi (1986). En näköjään malta olla jo puhumatta siitä. Maltanpas. Ja muistin aikana, onhan toki esikoisteoksessa novelli Kivi auringon paisteessa, jota ehkä kouluissakin on luetettu, joskus. Siinä poika näkee jalkansa ja tajuaa sen. "Ja hän katsoi: jalka oli paljaana polven yläpuolelle asti, ja jalkaterä oli kiven vieressä ruohojen päällä taivuttaen niitä joka puolelle ja kiveä vasten lämpimässä auringon paisteessa. Auringon kuumentama kivi lämmitti.
 Pojan läpi kulki jokin tärisyttäen häntä, ja hän ihmetteli ja katsoi: onko tuo minun, koko jalka alhaalta ylös asti, aivan kokonaan."

Ja taas novelli jatkuu niin tärkeänä, etten kehtaa sitä kyllä referoida, lue itse, mutta poika kasvaa kuitenkin ja on mies ja "jonakin päivänä hänen poikansa huomaa jalkansa kiven vieressä auringon paisteessa ja muutakin." Äh, ei näitä saisi tällä tavalla edes yrittää. Novelli on ihan mielettömän hieno, kun sen taas luen.

Novelli Leveitä lautoja on myönteinen. Monessa Hyryn teoksessa, lähes kaikissa, on merkillinen kaipaus toisiin aikoihin ja tiloihin. Ajatuksellisia takaumia on leveissä laudoissakin, mutta mieleeni jäi silti valo ja elämänvoima, jota päähenkilö Pietari näkee ja kokee etsiessään suuria puita, joista saa leveitä lautoja. Teema on hyvin läheinen minulle itselleni, ja on helppo kuvitella, miten tärkeästä asiasta ihmiselämässä on kyse, kun on kyse leveiden lautojen sahauttamisesta.

"Hän istui pöydän luona ikkunan ääressä ja katsoi ulos. Maassa ja katoilla lunta ja puut puhtaita, kuusenoksistot kuivan ja lämpimän näköisiä huhtikuun illansuun totaalisessa valaistuksessa, kun on kevät tulossa. Pääsiäinen on muutaman päivän kuluttua, hän mietti, ja mielessään hänellä oli tunne asianmukaisista mutta vähän hankalista pyhävaatteista, tukalista, jos ei pysy aloillaan. Toisaalta se on kuin terveyskylpy. On kummallista, hän mietti, miksi ihmiset eivät enää osaa pysyä asiassa ja ymmärrä pitää sunnuntaita  ja pyhiä. Kun ei paljon muuta, niin pitäisi mielessään sen, että kuusi päivää teki työtä ja seitsemäntenä lepäsi. Hän ajatteli, että nyt kun hänellä oli tämä homma, puutavaran hankinta, oli hyvä että tuli pyhiä, eikä silloin voinut mitään tehdä, ja piti olla rauhassa koko asiasta, työ asettuu omaan arvoonsa."

Maailman Laita (1967)

Tämä pieni kirja on romaani, vaikka moni on kirjoittanut pidempiäkin pienoisromaaneja. Siinä on aika ehjä tarina: mies osallistuu veneretkikuntaan, joka tekee matkan Kuivaniemen/Haukiputaan edustalle. Keli on huono ja paluumatkalla he eksyvät. Lopulta kaikki menee hyvin.

Vene on päähenkilön itse tekemä, jos oikein ymmärsin.

" - Niihin täytyy tottua, katso, Pietari sanoi. - Täytyy tietää, minkäkokoiset aallot sopivat millekin veneelle, ja mistä suunnasta. Kun yhtäkkiä joutuu merelle, varsinkin itse ajamaan, tuntuu ensin aivan hullulta. Esimerkiksi ajaa vasten aaltoa kovalla vauhdilla, siitä ei tule mitään. Kun vene putoaa harjalta aallonpohjaan, siinä kuuluu melkoinen pamaus, ja heti tulee uusi aalto, jolta taas putoaa. Menee vene rikki, eikä siitä tule muutenkaan mitään. Näin sivumyötäiseen, katso nyt, se menee mukavasti, eikä pärskytä, ja meillä on täysi vauhti... Eihän se aallokko niinkään, kunhan ei mene karille, ja kone käy, että voi ohjata. Tietysti ne aallot voivat olla niin korkeita, että huiput lyövät sisään, kun ei ole kantta. Näin lämpimän veden aikaan aalto ei kuulu nousevan niin korkeaksi kuin kylmän."

Maatuuli (1980)

Yksi Hyryn kauneimmista romaaneista. Päähenkilöllä on paljon ajatuksia, ne ovat ehkä itselleni kuitenkin se kaikkein viehättävin asia näissä Hyryissä. Arjen tapahtumissa on myös ihmisten välistä vuorovaikutusta, mikä sekin on kiinnostavaa. Kirjan tunnelmassa on paljon sitä mainitsemaani kaipausta johonkin toiseen aikaan ja paikkaan, mutta koen, että samaan aikaan on myös tyyneyttä ja elämää, vuoden kiertoa ja sen sellaista. Luulen, että aika moni ajattelee tätä kirjaa lukiessaan, että tuo se on elämää, kunpa minäkin osaisin/voisin noin. Mitä enemmän päähenkilöllä on aikaa, sitä pidempään hän ehtii miettiä. Kahvia keittäessä:

"Mutta vesi on pantava joutuin kuumenemaan ja kahvin suodatusvehkeet valmiiksi, se on tehtävä joka aamu ja aina on tehtävä jotakin, mutta aina sitä ei tarvitse ajatella. On niin hankalaa panna näin kauhalla vettä pannuun, tippuu reunojen yli ja rupeaa kähisemään levyllä. Ja ottaa aina pieni alumiinipannu ja suodatin, ottaa suodatinpaperi ja taivutella reunat ja pohja, jotta se ei mene rikki, ja aina mitata siihen kahvia ja miettiä, pannako kaksi desiä vai kaksi ja puoli ja sitten odottaa ja kävellä lattialla tai istua, ja sellaista on, aina, aina. Hän yritti miettiä, että sitä ei kannattanut ajatella, että sitä ei kohta huomaa, se on niinkuin hengittäminen, että jos oikein rupeaa ajattelemaan hengittämistä, että kun aina pitää vetää henkeä, niin tuntuu että voiko sitä aina vetää, että tukehtuu. Hullu sitä on ihminen. Vesihän kuumenee hitaasti. Käynpä välillä ulkona.
 Hän seisoi portailla ja veti henkeä ja katsoi eri suuntiin, tuntui lämpimältä."

Kurssi (1993)

Kurssista minulla on hatarimmat muistot. Kun selailen sitä nyt uudestaan, kirja tuntuu toisenlaiselta. Ehkä luen sen vielä. Se poikkeaa muusta tuotannosta: Hyry on lapsuutta ja nuoruutta kuvaavissa teoksissaan pysynyt tiukasti asiassa ja tapahtumissa. Kurssi sijoittuu myös nuoruuteen. Päähenkilö menee kurssille ja yrittää suorittaa seitsemännen luokan tenttimällä kesän aikana. Tässä nuoruutta kuvaavassa teoksessa päähenkilön pään sisälle mennään aivan eri tavalla kuin Hyryn varhaisissa romaaneissa. Näyttää siltä, että romaanin poika ei saa historiasta riittäviä pisteitä.

"Hän oli tainnut saada historiasta väärän käsityksen. Oli luullut, että riitti, kun oli asioista kiinnostunut. Kun keskikoulussa opettaja oli kysynyt Napoleonista, minkälainen henkilö tämä oli, eikä kukaan viitannut, niin hän oli nostanut kättään ja sanonut: "Napoleon oli hyvä sotapäällikkö mutta rupesi mahdottomiin yrityksiin. "Opettaja oli vastaukseen tyytyväinen ja antoi todistukseen yhdeksikön."

Aitta (1999)

Aitan tulemisen minä jo muistan. Muistan äitini sanoneen siskonsa sanoneen, että tämä on Antti Hyryn paras kirja, silloin. Romaani alkaa hartaalla, muutaman virkkeen ja runonpätkän sisältämällä luvulla. Tästäkään kirjasta en muista muuta kuin joutilaan kesäpäivän, jona sitä luin kotonani Elimäellä. Muistan toki kirjan tunnelman. Mies järjestää asiansa niin, että Aitta siirtyy paikasta toiseen. Päreitä haetaan kattoon, mistä halvemmalla, mistä kalliimmalla. Joku päreläjä taisi jäädä myyjällekin, kuten Hyryn tarinoissa toisinaan käy. Novellissa lampunkuupa on liian kallis, ei tule kauppoja. Tai toisessa novellissa maatilkku. Hinta nousee, kun isäntä, jolla ei ole maahan edes oikeutta, kuolee. Myyjä on ahnas ja ostaja nuuka.

Mutta aitta valmistuu. 

"Jäljestäpäin kaikki on aina niin selvää, kuinka käy, mutta nyt ei voi tietää, on mielessä epävarmuus. Mutta on luotettava, niinhän pääskynenkin, joka keväällä tulee ja tekee pesän vaikka harakka on uhkana ja haukka, niin Johanneksen kissa, joka tekee pennut meidän liiteriin, ja hevonen jokainen elukka, niin hirvi, joka huomaamatta väistää ketjun."

Heti perään todetaan, että kaiken aika loppuu. Hirven, kissan.

Kirja päättyy runoon, kuten alkoikin. Ilmassa on luonto, ja sama kaipaus, josta ei näköjään päästä eroon. Sen kanssa on vain opittava olemaan, jos näitä Hyryjä aikoo lukea.

"Hän oli lämmittämässä saunaa, lisäsi puita uuniin ja tuli ulos. Oli kuutamo ja tähtiä taivaalla. Helpottaisiko ahdistus, jos ajattelen tähtiä. Tuossa on Otava, ollut tuolla loputtoman kauan, sen rinnalla tämä minun ikävä kestää vain hetken. Näkyi kuu, liikkui pilviä mutta kuu näkyi koko ajan, muuttui vain himmeämmäksi kun pilvi tuli eteen. On ollut tuolla ja sitä ihmiset ovat katsoneet tuhansina vuosina, samanlaisena.

Ei lunta, tuulee lauhasti.
Kevään puolukoitten maku.
Tulee mieleen pelko,
ei enää oikeaa kevättä, edessäpäin.

Tuulee pimeältä mereltä,
punainen kuu
veneen mallinen
hohtaa kaukana aalloilla
ja uppoaa kohta."

Tässä kohtaa voisi puhua 50-luvun modernisteista, aasialaisen runouden vaikutuksesta kotimaiseen lyriikkaan ja kaikesta viisaasta. En ala siihen, riittää kun lukee ja tuntuu siltä, että haluaa lukea. Hyryhän nuoruudessaan kirjoitti runoja. Tuomas Anhava luki niitä ja rohkaisi häntä kokeilemaan proosaa. Missäköhän ne nyt ovat ja pääseeköhän niitä koskaan kukaan lukemaan, hän mietti.

Uuni (2009)

Uuni on Antti Hyryn tunnetuin teos. Hyry on ehkä vähän kuin Einojuhani Rautavaara. On tehnyt pitkän uran alallaan, tuottanut jo nuorena omanlaistansa juttua, mutta suuri yleisö löysi heidät vasta myöhemmin. En tiedä, en oikeastaan tiedä kuinka laaja Lukijakunta Antti Hyryllä on ollut 60-80 -luvuilla. Uuni kuitenkin voitti Finlandian ja myös Akateemisen kirjakaupan Varjo-Finlandian: se myönnetään myydyimmälle uutuusromaanille. Samalla Hyrystä tuli kirjailija, jonka melkein kaikki uuden kirjallisuuden lukemista harrastavat oppivat tuntemaan. Uunin arvostelu löytyy kymmenistä kirjallisuusblogeista. Finlandia-voiton jälkeen kuulin myös helsinkiläisten divarien tyhjentyneen hyryistä, kun ihmiset alkoivat lukea hänen muita kirjojaan.

Minä pidin myös Uunista. Sen muurauskohdat olivat erityisesti vaarini mieleen, joka ei ollut ensisijaisesti lukumiehiä vaan tekijämiehiä enemmänkin. Minä puolestani pidin kaikesta muusta paitsi uuninmuuraamisesta. Siihen ei ollut sellaista herkkyyttä minulla. Onnesi kirja on paksu ja siinä on paljon päähenkilöä. Ja muita ihmisiä, ja tuttua touhua, sanoisinko näin.

Huomaan, että moni asia Hyryn tuotannosta jää tällaisessa läpijuoksussa väkisinkin vaille huomiota. Yksi sellainen on sisäkertomukset. Niitä on, muistaakseni ei Uunissa, mutta monessa muussa kirjassa. Pienempinä sisäkertomuksina voi pitää tarinoita, juttuja tai anekdootteja, joita kirjan henkilöt kertovat toisilleen. Niitä lukiessa tulee usein Veijo Meri mieleen, vaikka kirjailijoina nämä kaksi herraa ovatkin hyvin erilaisia. Myös hiljainen sisäänpäin hymyävä huumori toistuu kirjoissa. Uunissa mies soittaa rautakauppaan, kysyy jotain ja kun kuulee, että tavaraa on, hän sanoo: "Hyvä, minä panen pojan hakemaan" ja menee itse hakemaan. Juttu on mielestäni mainio! Romaani on täydellisen oikea paikka tällaisten tarinoiden kertomiseen.

Kertomus (1986)

Luonto, hillat, koneet, autolla ajaminen, tähtien katseleminen, puolukat, kasvit, joskus myös eläimet. Näillä mennään, kun Hyryn kyytiin hypätään. Vieraantuneisuus, kaipuu tietysti. Ihmisen pienuus ja ymmärtämättömyys. 

Viimeisenä Hyryn kirjoista luin Kertomuksen. Siinä on neljä novellia ja yksi "vapaamuotoinen proosakteksti". Novellit ovat hyviä. Yhdessä poika rakentaa joulutähden ja panee sen sisään valon joka toimii paristolla. Pukin tultua hän liittää johdot patteriin, vaivihkaa.

"Kaikki katsoivat kuusta ja huomasivat tähden. Jussi katsoi vain paketteja pukin edessä. Isä katsoi häntä.
  -Elämiste, tuota poikaa, isä sanoi.
Hän katsoi, kun isä nauroi omalla laillaan. Se oli peräisin niiltä ajoilta, jolloin häntä ei ollut vielä ollut ollenkaan."

Tämäkin novelli loppuu kauniisti. Kirjoitan vain viimeisen lauseen. "Tuolla ulkona, kun tulee huhtikuu, ja toukokuu, lumi sulaa ja vesi virtaa maantien yli talon yläpuolella ja alapuolella, hän mietti ja muisti, minkähajuista vesi on, kun se tulee pitkin maata lumisohjosta näkyviin."

Ehkä ei ollut sattumaa, että viimeisenä tekstinä oli Mustan ojan vesi, kaunis ja hauras teksti, jolla ei oikein ole alkua eikä loppua. Kustantaja on pidättäytynyt kutsumasta sitä novelliksi. Siinä ollaan ja nähdään, koetaan haistetaan maistetaan. Kirjailija on saanut päästellä. Minä ajattelin tätä lukiessani tuoretta HS:n kirjakritiikkiä Anni Kytömäen Kultarinnasta. Siinä sanottiin jotenkin näin: Mitä Gummerruksella oikein tapahtuu? Viime vuonna tuli Pauliina Rauhalan taivaslaulu ja nyt tämä. Siellä annetaan kirjailijan kirjoittaa niin kuin hänestä tuntuu. En pane sitaatteja, kun muistelen kökösti omin sanoin, mutta tämän vaikutelman tuo ylistävä kritiikki minuun jätti. Tähän toteamukseen palaan: Jo monta kirjaa kirjoittanut 55-vuotias kirjailija on saanut kirjoittaa ihan mitä haluaa, ilman muotoa tai rakennetta. Toki sellainen on, muodollinen muoto, mutta teksti kyllä hajoaa. En moiti, vaan yritän selittää. Joku voisi puhua proosarunosta tai runoproosasta. Minä en, kun en oikein tiedä.

"Hän tuli saunasta, lämpimästä, ja luotti nyt itseensä, hän oli saanut itseensä lämpöä. Autonkorjauksen hän voi ottaa harrastuksena, hän ajatteli. Mutta miksi aamulla, kun herää, on masentunut?
 Astua askeleeet erikseen, ja tehdä liikkeet kiinnostuneena, sillä niitä me vain teemme täällä, kun elämä kuluu. Ajattele robottia, joka tekee ja tekee ja liikkuu ja liikkuu ja vertailee, mutta ei mitään tunne eikä tiedä.
 Kun pitää sylissä lasta ja koskettaa viileää ihoa, joutuu omaan tiedottomaan alkuaikaansa."

Minä melkein itkin, kun luin tätä. En fyysisesti, mutta sisällä oli itku. Jotenkin itkin tätä kertojaa, ja ehkä omiakin surujani, kun niitä on aina sisällä, enemmän tai vähemmän, minulla ja muilla. Teemat ovat ja pysyvät Hyryllä, mutta kirjat eivät missään nimessä ole samanlaisia keskenään. Siksi ne olisi hyvä kaikki lukea.

"Miksi on ihmisen mielessä ikävä, aina. Koivut tienvierellä vaaleanvihreitä, haavat, ruskeanvihreitä, männyt tummempia, koivujen hempeys tummien mäntyjen seassa. Peltojen väri hiekkaa ja suomutaa. Oliko hän juuttunut johonkin kiinni, ihan lopullisesti, epätoivoon, eikä päässyt käsiksi näihin hiekkaisiin peltoihin, juhannuksen koivuihin, mäntymetsiin ja tuomiin, kukassa oleviin.
 Mustan ojan rannalla kasvaa rentukka, keltainen, helposti murtuvat kukat ja helposti katkeavat vihreät varret. Kevätiltana kylvöntekoaikaan, kun sataa vastaan, ihan vähän, hämärässä metsässä. Mustikka kukkii, myrsky on kaatanut muutamia tukkipuita. Tuulee vähän, ja koivut nuorine lehtineen huojuvat ja kahisevat. Vesipisaroita tippuu maahan ja puitten lehdille. On ikävä jotakin, mennyttä elämääni, ja niin oli silloinkin. Metsästä ja suolta tuleva mustan ojan vesi virtaa kiivaasti, kevään vesi, kevään loppuja vesiä, eikä nuoruutta enää ole."

Aamulehti osasi kirjoittaa jo joskus kauan sitten: "Antti Hyryä on hyvä lukea: hänen ihmisensä ovat ihmisiä ja maassa on maan lämpö."

S.



lauantai 22. marraskuuta 2014

Seitsemästoista luku, jossa Pietari miettii syntyjä syviä.

Antti Hyryn romaanissa Maatuuli sahataan pohjoisen ja etelän väliä pari kertaa. Kirja on hyvä, lukekaa se. Luvussa 17 päähenkilö Pietari ajaa etelän kotiinsa käytyään pohjoisen paikassaan. Näille romaanin paikoille on käsittääkseni vastineensa myös reaalimaailmassa.

"Hän ajoi autolla etelään päin. On kova tuuli pohjoisesta, hän mietti, myötäinen, ja Hanomag kulkee helposti. On helppo ajaa näin, kun on vähän kuormaa, lavalla peräkärry kumollaan, ei laitojakaan mukana. Hän oli nyt tullessa aamulla ajanut Jounin luo. He olivat keinotelleet 2 CV:n peräkärryltä alas ja nostaneet lavalle peräkärryn kumolleen, niin että siinä oli renkaat ylöspäin ja vetoaisa perässä. Hän vilkaisi peruutuspeilistä. Peräkärryn renkaat näyttivät pyörivän hitaasti. 

Edellisenä iltana hän oli siirtänyt peräkopperon Hanomagin lavalta vanhan rakennuksen taakse. Hän oli sen saanut nostureilla ylös etureunasta ja saanut hirren alle ja tynnyrit hirren päitten alle. Pekka oli tullut katsomaan, varoitellut, voi tulla tuulenpuuska ja se voi kaatua päälle. Tosiaan, hän oli miettinyt ja samalla ajatellut, että Pekkakin huolehtii näistä asioista. Hän oli ajanut auton alta pois, laskenut kopperon vähitellen alas hirsien päälle.

Mittari näyttää, että nafta on vähissä, hän mietti ja päätti, että kunhan tulee sopiva pysäköintipaikka, hän ajaa sinne ja laskee naftaa tankkiin. On kylmä tuulinen kirkas ilma eivätkä lehdet ole paljon viikon aikana kasvaneet. Eilen hän oli ollut velipojan kanssa virittämässä pyyntiä jonkinlaiseen kuntoon. Oli mennyt myöhäiseen ja viisivuotias Pekka oli istunut koko ajan veneen keulassa. Häntä oli palellut. "Meillä kyllä täällä tahtoo tulla äitiä ikävä," hän oli hokenut vähän väliä. Ei tullut vieläkään se kunnolla se pyynti, hän mietti muistaen aukot, joita oli jäänyt potkun perän ja päätyverkon saumaan. Se olisi pitänyt panna kiinni tai jonkin matkaa limittäin. Aamulla hän oli käynyt sivusta nostamassa koppaa. Siellä oli ollut kaksi siikaa, joista toisella ei ollut päätä. Vehkeet ovat kuitenkin siellä meressä, hän mietti. Tämä on maatuuli, eikä ole paljon aaltoja. 
Hän huomasi P-merkin, piti varansa ja käänsi auton tien yli vasemmalle pysäköintialueelle, sammutti moottorin ja tuli ulos, aukaisi sivuoven, otti nafta-astian ja letkunpätkän, asetti astian suojakotelon päälle, aukaisi korkit. Pitäen letkua sopivasti vähän vinossa asennossa hän imi siihen naftaa, ja kun nafta oli tarpeeksi korkealla, laski letkua alaspäin niin että imu rupesi vaikuttamaan ja työnsi letkua vähän naftaputkeen. Hän oli tyytyväinen, kun kaikki kävi niin kätevästi. Jos naftaputki veti huonosti, oli sinne mittarista hankala laskea.

Linja-auto ajoi pysäköintipaikalle ja sammutti moottorin. Bussinkyljestä hän luki, että siinä oli Torniojokivarresta Helsinkiin festivaaleille meneviä nuoria. Kaksi tyttöä tuli bussin taakse tupakalle. Imevät tottuneesti pillitupakkaa. Tuossa iässä sitä on ihminen kaikkeen tottunein, ihan vaikka mihin. Hän katsoi AIV-astiasta, missä naftan pinta oli. Annan mennä tuohon kahteenkymmeneen asti. Hän haki hytistä pullan ja kahvia termospullon korkkiin ja tuli takaisin lavan vierelle. Retken johtajat seisoskelivat linja-auton keulan kohdalla. Tiellä kulki aina väliin auto kohisten. Hän tunnusteli tuulta. Se tuli tien ympärillä olevan suon yli. Hän tunsi suopursun hajun ja katsoi, näkyisikö kukkia tai nuppuja. Onkohan näillä tytöillä jotenkin samanlaista kuin silloin, hän mietti, silloin kauan sitten, hän muisteli kouluaikoja. Kesälomilla monet kaverit olivat käyneet suurkisoissa Helsingissä asti, ja se oli tuntunut tärkeältä ja syksyllä oli saanut ihmeissään kuunnella, että se ja sekin oli siellä ollut. Vaikuttaa kuin nyt ei mikään tuntuisi kenestäkään miltään. Mutta nykyhetki on aina tällainen raaka. Minäkin ajattelen, että nyt täällä olen vain matkalla tilapäisesti ja yritän saada matkan kulumaan. Kunhan pääsen perille, tulee jotakin vakituista, mutta sitä on turha luulla.

Joskus näitä ei mieti. Hän muisti, kuinka kauan aikaa sitten, kun Juho oli ollut pieni poika, he olivat olleet tuolla kesäpaikalla ja Juholla oli ollut kuumetta ja hänelle oli tullut taas se, että oli vaikea saada vedetyksi henkeä. Juho oli saanut lääkettä ja saattanut jotenkuten olla, ja joku oli jäänyt illaksi häntä katsomaan, kun Pietari oli vaimon kanssa lähtenyt kirkolle seuroihin. Muistui, miltä oli tuntunut koko ajan, kun he olivat menneet sinne elokuun iltana, istuneet suuressa hirsisalissa, kuunnelleet puhetta. Meren rannikon käkkyräinen pihlaja, oksat ja lehdet, näkyi ikkunasta saarnastuolin oikealta puolelta ja länsinurkan ikkunassa oranssi aurinko utuisen ilman halki, nyt tuossa, ja nyt tuossa. Hän oli ajatellut, että kun näin saa olla ja istua ja toivoa ja rukoilla, että Juho kotona pärjää ja sairaus taas menee ohi, niin hyvä on. Sitten yöllä Juho oli nukkunut hänen vieressään. Hän oli vähän väliä kuunnellut, kuinka lyhyesti ja vaikeasti hengitys kävi, mutta kävi kuitenkin, ja taas nukkunut jonkin aikaa. Mutta mitään näitä tapahtumia ei saa varastoon eikä pussiin.
Hän huomasi olevansa perillä, pihalla suurten koivujen alla, muisteli matkaa ja melkein kauhistui, miten oli taas päässyt tänne asti.

Hän oli käynyt saunassa ja istui ulkona alasti puupalikoitten päällä selkä seinää vasten jalkapohjat koivun rungolla. Hän oli pysäköinyt auton ojan laidalle koivun taakse. Peräkärry oli vielä lavalla. Siinähän ne hyvin pärjää, hän mietti. Saunassa tullut kuumuus vähenee, vaikka onkin näin lämmin ilma. Olo rupeaa tuntumaan selkeältä, niinkuin aina kun löylystä tulee ja tähän istuu. Mutta puut ovat täällä liian korkeita, kevät liian aikainen, hän mietti. Tämä on kyllä lasten koti ja minunkin, mutta kaipaan matalampia puita. Tämä on kuin äitipuoli, liian imelä, jaksankohan enää tulla tänne takaisin.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Kummilapseni!

Olen iloinen siitä, että minulla on paljon kummilapsia. Jotenkin olen myös iloinen siitä, että edes vähän pystyn olemaan heidän elämässään. On joitain kummilapsia, joita tapaan hyvin harvoin. On isoja, on pieniä. Vanhin on aikuinen jo, kaunis nuori nainen. Saimme hänet syksyllä viikonloppuvieraaksemme. Nuorin lienee pohjoisessa, kertakaikkisen sympaattis-itsellisen oloinen poikalapsi. Tässä välissä on lukuisia eri tavoin ihastuttavia ja kiinnostavia ihmislapsia. Mainitsemaani nuorinta kummilastani olen tavannut kaikista kummilapsistani ehkä vähiten. Toivon ja uskon, että vielä tulemme tutuiksi hänenkin kanssa, kuten olen muidenkin kummilasteni kanssa tullut. Matkaa tosin on, mutta näyttää myös tuo VR käyneen aika edulliseksi sitten niiden aikojen, kun junilla enemmän sain matkustaa.

Eilen minulla oli mahdollisuus ajaa pääkaupunkiseudulta kotiini Kirkkonummen kautta. Siellä asuu yksi tai puolitoista kummilastani. Minulla oli vähän kiire, tai sanotaanko, että täällä kotona odotettiin. Päädyin kuitenkin tällaiseen itsenäisee ratkaisuun: menin tapaamaan kummilastani. Hän tuli kaksoissiskonsa kanssa kuvataidekerhosta. Minun oli tehtävä valinta myös taloon sisälle päästyäni. Jätin lyhyen sananvaihtomme jälkeen perheen äidin alakertaan touhuamaan ja siirryin lasten luokse yläkertaan. Kyselin koulukuulumisia ja kerroin omia muita kuulumisiani. Puhuimme luetuista kirjoista, harrastuksista, eläimistä (meillä molemmilla (kaikilla) on melko tuore koiratulokas perheissämme), musiikista ja muusta. Kahden 11-vuotiaan tytön lisäksi huoneeseen tulivat myös pienemmät pojat. Meitä oli siinä lattialla ringissä vaihtelevasti viidestä kuuteen heppua, ja rupattelimme iloisesti. Rupattelu olisi voinut, siltä minusta tuntui, jatkua vaikka kuinka kauan. Minä muuten muistan, että olen samassa talossa viettänyt aiemminkin vastaavanlaisia rupattelutuokioita. Mukavia muistoja siitäkin.

Kunpa voisin kaikkiin kummilapsiini säilyttää läheiset välit, ja kunpa he voisivat kokea, että olen heille aikuinen, joka on heistä kiinnostunut. Lahja-asioissa olen huono, enkä siitäkään koe huonoa omaatuntoa. Muistan, kun sukulaistätini pyysi minua kummiksi lapselleen. Olin tuolloin armeijassa ja sain viikonloppuvapaata ensimmäisenä varusmiesviikonloppuna, kun oli niin hyvä syy: ristiäiset ja kummius. Hän sanoi pyytäessään, että ei tartte olla lahjakummi. Ei siis näillä sanoilla, vaan sillä sisällöllä, että kaikkein tärkeintä ei ole, että joka joulu ja juhannus muistaa sen syntymäpäivälahjan, vaan se, niin, mikä? Jokin muu. Kristillinen kasvatus, mainitaan yleisimmin kummin tehtävänä. Profaanimpiakin näkökulmia asiaan on, ja tarpeellisia ovat muunkinlaiset yhteydet, jos jostain syystä kristillisyys lapsen elinpiiristä kokonaan puuttuu. Kuopuksellemme kummeja kysellessämme kävimme hyvän keskustelun yhden kummin, hyvän kummin, kanssa. Hän kysyi, ennen kuin lupasi, että mitä me oikein toivomme kummeilta, millaisia kummeja haemme. Miehensä ehätti siinä keskustelun lomassa vakuuttelemaan, että eikö me kuitenkin iloisin mielin oteta tämä kutsu vastaan (!) Toki ottivat, mutta saimme lisäksi hyvän konversatsioonin.

Mitä se kummi oikein tekee? Ei tee aina kovinkaan paljoa, mutta voi silti jättää järisyttävän merkityksellisiä ja pitkäikäisiä muistijälkiä lapseen. Eikä aikuinenkaan tyhjänä lähde niistä lapsikohtaamisista, silloin kun kohtaamista tapahtuu. Oli niitä sitten paljon tai vähän.

S.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Miksi kohtelemme eläimiä kuin eläimiä? Kirjamessut vol. 2

Olikohan kevättä kun rouveli alkoi puhua koiraeläimestä. Jos oli, niin ei tämän vuoden kevättä kuitenkaan. Kyllä hän oli siitä jo aiemmin maininnut. Luulimme, että nyt on sopiva hetki. Niin olikin, mutta ihan erilainen kuin kuviteltiin. Minä olen ehtinyt vaihtelevasti puuhailemaan eläimen kanssa, rouva ei ollenkaan. Olen tilanteeseen tyytyväinen. En yleensäkään usko siihen, että elämä menee, kuten ihminen suunnittelee.

Koira tuli syyskuun 20. päivä sunnuntaina. Nyt se tuli 15 viikkoa ja pissaa jo ulos, ja kakkaakin, jahka muistamme viedä. Sisäsiisti ei ole sanan ankarassa mielessä, mutta ei haittaa. Olin ollut koiranomistaja alun toista kuukautta, kun menin kirjamessuille. Päädyin yleisöksi paneelikeskusteluun, jossa yhtenä keskustelijana oli Antti Nylén, esseistiksi kai itseään kutsuva nuori vihainen miesajattelija. Menin keskusteluun tämän Antin takia. Lähtiessäni ajattelin, että tämä Eveliina Lundqvist se sitten vaikutti mielenkiintoiselta tyypiltä.

Eveliina oli toinen panelisti. Kolmas oli Salla Tuomivaara, mutta hänellä oli Animalian T-paita päällä.

Paneelikeskustelun aihe oli "Onko eläimilläkin oikeuksia?" Se oli tietysti nykyaikaiseen tapaan provosoiva, vaikka pidin provokaatiota itse jotenkin lapsellisen selvänoloisena, triviaalina. Vaimoni opetti minulle aikanaan tuon sanan triviaali.

En nyt puhu Antista, sori vaan. Hänen juttujaan voitte lukea lehdistä jatkuvasti. Ja kirjoista, niitä ovat viisaat miehet ylistäneet. Esseitä siis. Eveliina oli minulle tuntematon, ja joku voisi sanoa, että on sitä yhä, kun en päässyt hänen kanssaan keskustelemaan. Ehkä vedän hihasta, kun tapaan hänet joskus. Hyväksyyköhän hän minua, kun olen tällainen heteronormatiivinen lihansyöjä? Aina sitä kaipaa, että ihmiset hyväksyisivät. Vaikka tietää, että aina on niitäkin, jotka eivät hyväksy.

Eveliina on maa- ja metsätaloustieteen maisteri, vegaani jo lukiotyttöiästä alkaen, puolet elämästään. Hän päätyi maisterintutkinnon jälkeen eläintenhoitajakouluun. Käsittääkseni vuoden mittainen koulutus sisältää runsaasti työharjoitteluja. Hän halusi nähdä oikeasti, millaista tuotantoeläinten arki on. Harjoittelu oli hänelle paikoin hyvin raskasta, ja hän alkoi kirjoittaa jokaisen päivän jälkeen päiväkirjaa. "Kun olin kirjoittanut  jo useampana päivänä, ajattelin, että ehkä merkintäni voisi julkaista." Näin tapahtui, kirjan nimi on Salainen päiväkirja eläintiloilta (Into 2014). Kaukolainasin sen tänne Paraisille ja luimme sen poikani kanssa lomittain. Keskustelimme kirjasta, ja paikoin hänellä otti ehkä vähän koville, mutta joillekin jutuille nauroimme vedet silmissä.

Kirjassa säilytetään eläintilojen omistajien yksityisyyden suoja, samoin eläinten, mutta tapahtumat kerrotaan niin kuin kirjoittaja on ne kokenut. "Jos joku muu olisi seisonut saappaissani, hän olisi varmasti nähnyt ja  kokenut asiat toisin. Taustalla  kaikuvat omat asenteeni ja omat aiemmat kokemukseni. Uskallan kuitenkin sanoa, etten ole liioitellut."

Eläinlääkäreiden moraali joutuu paikoin kelmeään valoon. Hauska poikkeus, johon jo viittasinkin, oli muuan EL, joka joutui eräällä tilalla tuuppimisen ja muutoinkin epäasiallisen kohtelun kohteeksi. Syynä oli hänen takkinsa, jossa luki "Animal health". Tilalliset luulivat hänen kuuluvan Animalian joukkoihin.

Eläintilat Suomessa ovat erilaisia. Lähtökohtana kirjassa ja paneelikeskustelussa oli kuitenkin, että eläin on tunteva ja kärsivä siinä missä ihminenkin. Keskustelijat pohtivat sitä, miksi lemmikkieläimestä saatettiin eläintilallakin huolehtia hyvin, mutta tuotantoeläin oli kuin massaa, eikä sen hyvinvoinnista oltu kiinnostuneita. Olin varmaan kuullut samaa keskustelua muuallakin, mutta myönnän vilpittömästi, että silmäni avautuivat tälle kysymykselle vasta nyt ensimmäistä kertaa. Kirjan luettuani ne avautuivat vielä lisää. Vastausta en osaa antaa. Tiedän, että vaikka aina eläiemen kohdatessani pyrin kunnioittamaan sitä, osallistun lihaa syömällä järjestelmään. Toivon jotenkin, että voisin Eveliinaa ja muitakin vegaaneja katsoa silmiin, puolin ja toisin, kun tavataan, vaikka saattaa sellainen olla vaikeaa kyllä, ymmärrän. Tämä lihansyöntiasiani on nyt käymistilassa kaikkinensa, mutta ajattelin, että ei sen asian ääneen sanominen minua vahingoita. Ja minähän olen ravintoni puolesta muutenkin rajoittunut mies. Ja kun nyt jäi tuo gluteenikin pois.

Eveliina kertoi kirjan julkistamisen jälkeen MTK:n vihjaisseen, ettei sähköpiiskaa ole käytetty aikoihin. Kirjassaan hän kertoo nähneensä, miten sitä käytettiin. Julkaisutilaisuudessa muuan maajussi oli tokaissut, että sehän on käyttökelpoinen väline sonnin ajamiseen. Joku toinen oli tuumannut (tästä en tiedä, oliko kyse anonyymistä nettikeskustelusta vai kasvokkaisesta dialogista), että pannaan Elina täysikasvuisen sonnin kanssa samaan aitaukseen ja katsotaan, pärjääkö ilman sähköpiiskaa.

Äh, tuntuu etten osaa kiertoilmauksin tätä sanoa. Minä vaikutuin. Vieressäni oli ystäväni, joka tällaisia teemoja ja keskusteluja seuraa työkseen, ja pysyttäytyy niistä aina jotenkin etäällä. Hänelle keskustelu oli triviaalia. Minä myötäelin. Kuuntelin koko ajan puhetta myös poikani korvin. Kun Eveliina kertoi etsivänsä maatilaa Porvoon lähistöltä, jotta voisi perustaa löytöeläimiä varten oman kodin, ajattelin, että heti kun sellainen löytyy ja eläimiä sinne saapuu, vien poikani sinne katsomaan. Tänään kirjaa lukiessani ajattelin, että semmoinen porsas se vasta olisi jotain. Ovat älykkäitä, oppivat kuulemma sisäsiisteiksikin. Mutta kun on tätä elämää tässä. Mutta ehkä vielä joskus.

S.


sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Puuro

Kaikki alkoi, kun heräsin. Kelloa en ehkä ollut pannut soimaan, ja muistanko tuotakaan, oliko se lopulta pullottava rakko, joka minut herätti. Mutta talo oli hiljaa, ja menin heti koiraani tervehtimään. Se on helppoa. Sitten avasin hänelle oven, ja panin kaikki valmiiksi. Vaatetta tarpeeksi ja kuulokkeet. Kaulapanta ja hihna. Kaivoin keittiön kaapista kerroskattilan, joka tuli vaimon sukulaisilta, jotka ostivat induktiolieden ja vaihtoivat kattilaistonsa. Alempaan panin paljon vettä mutta kylmää. Päällimmäiseen panin vähän tattarihiutaletta ja enemmän kauraa. Suolaa vähän, ja vettä päälle. Levy jäi kolmoselle, ajattelin että nukkuvat kuitenkin pitkään, kypsyköön rauhassa.

Kun palasin, oli edellispäivän riisipuuro kaavittu loppuun. Jonkun riisipuurolautanen oli jäänyt lähes koskemattomaksi. Koskematon oli myös kaurapuuro. Lapioin sitä itselleni, upotin annokseen voisilmän ja tursotin fariinisokeria päälle. Söin, se oli juuri niin pehmeää kuin ajattelinkin, mutta suolaa puuttui. Ajattelin naista, joka syötti Turun joulumarkkinoilla lapsilleen riisipuuroa joitakin vuosia sitten. "Joo mutta kyllä äiti tykkää enemmän sellasesta puurosta jossa ei ole suolaa."

Sen jälkeen puuroon taas ei koskettu, kunnes seuraavan päivän iltana. "Sitä ei silloin eilen aamulla syöty, kun se ei ollut vielä kypsää kun lapset tuli syömään. Ja oli muutenkin hyvä, että se riisipuuronjämä tuli syötyä." Taas lapset nukkuivat. Puuro oli kylmää, annoin olla. Kylmä puuro ei ole ongelma, ajattelin ja muistin työhaastattelun, jossa hakijalta kysyttiin yksi kysymys: Onko alkoholi ongelma. Applikantti ymmärsi kysymyksen väärin ja vastasi kieltävästi. Hän sai paikan, mutta tästä on jo vuosikymmeniä aikaa.

Lämmitin maitoa. Panin levyn kakkoselle ja maitoa reilusti kattilaan. Olin ostanut sitä kymmenen purkkia, kun sain puoleen hintaan. Punainen maito ei mene helposti vanhaksi, paitsi yksi purkki oli mennyt. Se oli samalla päiväyksellä kuin alennetut, mutta olin aikanaan ostanut sen normaalihintaan. Joskus olen juonut viikonkin vanhaa maitoa. Ajattelin, että lämmitän mieluummin hiljaisella tulella kuin pesen niitä ylitsevuotavia maitovaahtoja liedeltä ja uuninlasin sisä- ja välipinnoilta. Olen sitä pesuhommaa elämässäni tehnyt yhtä paljon kuin vauvan pyllyn pesuhommaa.

Sillä aikaa luin kirjaa. Koira oli pihalla, ja ajattelin, että käyn taas sitä huhuilemassa kun pääsen seuraavan luvun loppuun. Nälkä ei ollut kova, enkä ajatellut puuroa koko ajan. Koira ei tullut sisään ja annoin olla pihalla. Pitkään luettuani muistin yhtäkkiä maidon. Se höyrysi kannen alla. Laskin kannen pöydälle, johon jäi märkä vesijälki. Ajattelin, että vesi on maidosta pois, onkohan kattilan maito nyt tiiviimpää. Kaadoin maidon puuron päälle. Sitä oli runsaasti. Maito lämmittäisi kylmännaljakkaa puuroa. Nestettä ei varsinaisesti kaivattu, puuro oli tehty aikanaan runsaaseen veteen. Heitin maidon päälle voinokareen ja katsoin, miten se alkoi heti sulaa. Kaadoin päälle fariinisokeria ja istuin syömään. Luin samalla. Istuin keittiössä ja oli hiljaista, mutta puurosta puuttui taas suolaa. Olin unohtanut asian. Hain suolamyllyn ja hieroin sitä ainakin kuusi kierrosta puuroon. Suola putosi maidon läpi puuron pinnalle, ja maistui hyvälle sokerin kanssa. Puuro lämpeni ja maito jäähtyi. Oliko se ystäväni lastenhoitaja, joka kysyi, sanotaanko meillä jäähtyy vai jähtyy. Muistelin haparoiden, että olisiko lapsuudenkodissani toinen vanhemmista sanonut yhdellä ja toinen kahdella äällä.

Luin kirjaa, jonka päähenkilö on koko ajan sairaalassa ja sanoo tuon tuostakin, että paranenkohan minä koskaan. Se toi mieleen oman lapsuuteni, johon kuului sairaalakäyntejä paljon. En muista koskaan epäilleeni, paranenko. Sain sairaalassa puuroa, ja siihen sai panna voita, ja kai maitoakin. Kuuman puuron, voin ja maidon sekoitus liittyy lapsuuteeni muutenkin, kun en ollut sairaalassa. Seurasin iltapalapöydässä voin sulamista ja katsoin, miten pienet keltaiset pallot nesteen pinnalla yhtyivät isommiksi. Tätä saattoi lusikalla hieman auttaa. Ennemmin tai myöhemmin rasva päätyi kuitenkin suuhun. Se maistui jo silloin hyvältä. Poikani sanoi minulle hiljattain: "Isä, voi sopii mausteeksi ihan kaikkiin ruokiin. Sanoppa jos keksit jonkun ruuan, mihin se ei passaa. Ei semmosta ruokaa oo."

S.