keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Oi Herra, tee minut lapseksi jälleen

Vasta perästäpäin alkoi päässäni soida tuo Toivo Kuulan/Eino Leinon Rukous. Sitä ennen olin ehtinyt jo eläytyä ja elääkin oikeastaan lapsuuttani palasen verran uudestaan. Kuinkakohan kauas peruuttaisin?

Tampereen tuomiokirkossa harjoitellessamme J. S. Bachin jouluoratorion kolmea alkupään kantaattia tunsin uudestaan sen, jonka muistan tunteneeni aiemminkin; muistin lapsuuden. Kotini Oulunsalossa, olohuoneen ja mustat kaiuttimet, joista tuo teos soi. Itse radio ja soitin oli toisessa huoneessa, mummunhuoneeksi ristityssä. Mummua en muista juurikaan, mutta musiikin muistan ajalta paljon ennen mummun kuolemaa. Alttoaariat muistan, alkukuoron muistan. Tunnelman muistan hyvin.

Palasin tahtomattani hyvin varhaiseen lapsuuteen. Muistot olivat mieluisia, kotona äiti aina tykkäsi töhöttää jouluna monipuolisesti. Tykkää kai vieläkin. Paluumatkani voi ymmärtää monin tavoin. Olin nimittäin poikakuoron rivissä. Parta ajeltuna, punainen nuttu niskassa. Virallisesti olin valvojana, mutta opportunisti minussa kiipesi lauteille poikien sekaan. Ei voi puhua vahvistuksesta, jos kohta yritin myös olla torpedoimatta projektia omilla toimillani. Siinä kai onnistuin.

Lauloimme kolmen poikakuoron voimin teoksen perjantaina 19.12.2014 Tampereen tuomiokirkossa, 20.12. Turun Mikaelinkirkossa ja 21.12. Keski-Porin kirkossa. Kuoroina olivat Turun CCI, tamperelainen Pirkan Pojat sekä Porin Poikakuoro. Laulajia oli 130. Orkesterina soitti Pori Sinfonietta, pieni sievä pumppu. Sen taiteellinen johtaja Jan Söderblom oli puikoissa. Solisteina lauloivat CCI:n johtajan Rainion Heikin lisäksi basso Riku Pelo, altto Annukka Kuivisto sekä sopraano Tuuli Lindeberg. Jälkimmäinen suoritti tehtävänsä kuten olisi suorittanut Emma Kirkby tai Maria Kristina Kiehr.

Musiikillisesti kiertueen käyrä oli nousujohteinen. Henkisesti taannuin poikavuosieni tasolle. Tai yritin. Eläydyin poikien nahkoihin. Sen täytyi olla hienoa! Yleisö oli aivan innoissaan, vaikkakin sanoi eräs kuulija, että kyllähän poikakuoroa arvioidaan vähän toisenlaisilla mittareilla kuin muita kuoroja. Minä näin ihmisten naamat siellä yleisössä. Toki ilmeillä voi yrittää valehdellakin, mutta kirkollinen porilaisia ei valehtele yhtä aikaa. Kun 130 poikaa jollotti Herscherdeshimmelsiä niin kovaa "että luu paistaa" kuten yhden kuoronjohtajan neuvo kuului, oli yleisön katseleminen kyllä voimaannuttavaa puuhaa.

Luulen, että tämä oli viimeinen kerta kun laulan poikakuorossa. Ja ensimmäinen. Täällä Turussa on tapana ollut, että CCI tekee yhteisproduktioita sekakuorojen kanssa. Esimerkiksi Mendelssohnin Lobgesangin lauloimme joitain vuosia sitten Hämeenlinnassa. Silloin olin kuorossa, mutta ikinä ei ole kuorossa laulaminen tuntunut niin tarpeettomalta kuin silloin, kun Elja Puukko tuuttasi vieressä niin kovaa, että luu paistoi. Toki hän osaa sävyisästikin laulaa. Ja Lobgesangissa olikin tuutattava, jotta orkesterin takaa jotain kuului. Minunkin olisi pitänyt, mutta...

Kerron vielä Tuuli Lindebergistä. Ihastuttava persoona. Ääni kuin maitoa ja hunajaa, esiintyminen hiljaista ja keskittynyttä. Kuultuani muutaman kerran hänen ääntään tivasin, mitä Emma Kirkby on sanonut hänen äänestään. Hän on valmentanut oppilaita Kirkbyn mestarikursseille, muttei ole koskaan varsinaisesti laulanut itse Kirkbyn kursseilla. Samoin hän kertoi Maria Kristina Kiehristä, joka tässä Caldaran teoksessa laulaa niin, että ystäväni Tuomo jo silloin vuosia sitten nuorena miehenä ihastui häneen, tiedä sitten ihastuiko ikihyviksi mutta ihastui.

Sellainen ihastuminen on meille musiikkia rakastaville miehille ihan tavanomaista. Kerroin Tuuli Lindebergille, että hän lauloi niin sykähdyttävästi, ettei tyylitaju ja suoritus jää jälkeen tämän Hermione Grangeria muistuttavan naisen ammatillisesta suoriutumisesta. Välitin myös pyytämättä terveiset kuulijalta, joka oli häneen ihastunut siinä sanan ja sävelen alla. Että tällaisiakin elämyksiä voi jouluoratorio tarjota. Hän nauroi ja sanoi, että ääni on hänen työvälineensä, ja oikeasti hän arjessaan leikkii lastensa kanssa hiekkalaatikolla kirpputorilta ostamissaan vaatteissa ilman meikkinaamiota. En mene nyt tähän teemaan tämän syvemmälle, ei ole tarvetta, vaan palaan aiempaan keskusteluumme. Sain nimittäin sopraanolta kirjavinkin, jonka jaan ennen kuin itsekään siihen pääsen käsiksi. Olen paasannut ennenkin siitä, miten musiikki voi pienessä tilassa ja yleisössä tuntua aivan erityisen suurenmoiselta. Samoin esiintyjän näkökulmasta voi tulla tunne, että puhunpas nyt juuri tälle paikalla olevalle väelle, enkä mieti, miten saisin ääneni kantamaan tuonne kaukana näkyvään viimeiseen penkkiriviin. Tästä keskustelimme, vaikkakin hyvin turvallisen tuntuisesti. Kyse on samasta asiasta, kun suomalainen pitää puhetta. Aina olisi mietittävä yleisöä, jolle puhutaan. Laulaminen ei tässä eroa oikeastaan mitenkään puheesta. 

Pitäisi muuten enemmän uskaltaa haastaa mukaviakin ihmisiä erimielisyyksiin. Niistä kehkeytyy usein ikimuistoisimmat keskustelut. Samaa mieltä oleminen on lopulta väsyttävää, kuten kaikki muu, mitä teemme vain siksi, että osaamme sen tai että olemme näin tehneet aiemminkin tai että yleensä näin tehdään.

Oppimisstrategiastani en kuitenkaan luovu, sillä ei ole syytä: Haastan, kysyn ja kuuntelen kun tapaan ihmisen, joka tietää jostain enemmän kuin minä. Kaikkea kuulemaani en muista, mutta ihmistapaamiset ovat hämmästyttävän usein ikimuistoisia. Minun kohdallani kyse on ihmisenä olemisesta.

S.


tiistai 16. joulukuuta 2014

Perheenjäsenet: poika

Saimme pojan. Kun hän syntyi, en ajatellut sillä hetkellä sukupuolta, vaikka näin toki: lapsi syntyy aina ilman vaatteita. Samalla tavalla täältä muuten lähdetään. Hassua, että ainakin kaksi sukulaista molemmista suvuista oli nähnyt unta lapsen syntymästä. Yksi oli herännyt vähän neljän jälkeen ja katsonut kelloa. Myöhemmin hän kuuli, että poika syntyi tuohon aikaan. Kaksi yli neljän.
Sanoimme poikaa Myrsky-Oskariksi alkuun, sillä syntymää edeltänyt tiistai oli myrskyinen ja yöllä tielle oli lentänyt oksanpalasia. Kovin myrskyisää hänestä ei tullut. Sisällä kuohuu joskus, mutta kenelläpä ei. Hän on rauhallinen tapaus. Jo yksivuotiaana istui sylissäni ja kuunteli satuja. Se on jäänyt mukavana aikana mieleeni. Jo varhain hän osoitti kykynsä syvälliseen ajatteluun. Kun lapsen kanssa jutteli, hän lähes säännönmukaisesti pudotteli suustaan kultajyviä. Minulla on muitakin lapsia kuin tämä, ja tunnen omieni lisäksi muutaman muun. Ihailen ylipäänsä lasten kykyä nähdä asiat luovasti. Poikani hämmästytti jo melko varhaisessa lapsuudessaan minut älykkyydellään kerta toisensa jälkeen. Usein keskustelimme syvämietteisesti, ja hän kyseli minulta asioita. Selitin, minkä osasin. Hän kysyi usein lisää kuullessaan radiosta tai aikuisten keskustelusta sanan, jota ei ymmärtänyt. Usein toistui tilanne, jossa vaikeasti selitettävän sanan selityksen kohdalla pidin ajatustaukoja ja mietin, miten jonkin asian selittäisi niin, että pieni lapsi ymmärtää. Tällä aikaa poikani oli jo ehtinyt täyttää puheeni aukot jokseenkin täydellisellä tai ainakin riittävällä sananselityksellä, kiteytyksellä tai luonnehdinnalla osoittaen samalla sen, että oli ymmärtänyt asian jo ennen kuin olin ehtinyt sitä selittää loppuun asti. Minä olin tietysti hyvin iloinen ja hieman ylpeä. Yritän yhä muistaa, asiassa kuin asiassa, että ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Nyt kanssamme elää voimakkaasti tunteva, mukavuudenhaluinen 11-vuotias poika. Olen yrittänyt varjella häntä Fingerpori-sarjakuvilta, ja yhdessä Hesarin sivuilta niitä lukiessamme olen yrittänyt Vileniuksen Askoa ja Rivo-Riittaa koskevat jutut ohittaa mahdollisimman nopeasti. Tämä on varmaan vähän naiivia. Niin tai näin, nyt hän lukee Fingerporin Naamakirjaa, jonka sai lainaan naapurin 11-vuotiaalta. Illalla huoneesta kuuluu hekottelua. Arvelin, että kirja lienee jo päätöksessään. "Kolmatta kertaa vissiin luen", hän tuumasi. Tämän heikkouden hän on perinyt isältään. http://www.hs.fi/fingerpori/s1349771358004

Poika lukee taas, välissä oli kuiva kausi. On vähän arkaa puhua sähkölaitteista, kun ajassa on niin paljon erilaisia mielipiteitä niistä. Itse edustan omasta mielestäni maltillista linjaa, mutta tiedän, että jotkut näkevät oman linjansa maltillisena ja minut mustavalkoisena demonisoijana. Ehkei ihan näin, mutta tähän suuntaan. Nyt, kun poikani kännykkä on surullisesti rikki, hän yksinkertaisesti lukee enemmän. Olen kannustanut häntä ja tehnyt voitavani, tarjonnut porkkanaa ja keksiä. Anna Kareninaakin yllytin lukemaan ja taisin kolmekymppiä luvata, jos kevääseen mennessä lukee sen läpi. Lisäksi lupasin lukea hänen omia suosikkejaan, Percy Jacksoneita, jos hän lukisi minun suosikkejani. Näissä diileissä emme ole päässeet eteenpäin, mutta ei se haittaa: poika lukee omia suosikkejaan kuitenkin. Nyt on meneillään jokin Karikko, joka ei ole hengellinen nuortenkirja vaan ihan toiminnallinen ja ilmeisen taitavasti kirjoitettu kansainvälinen menestysuutuus.

Poika soittaa selloa. Tunnilla käydään, koska opettaja Sello-Samuli on huumorimies ja ymmärtää häntä. Ei se huono syy ole soittaa selloa. Harjoitellakin pitäisi. Mustavalkoinen isä on aikansa asian äärellä kipuiltuaan päättänyt luopua harjoituttamisesta. En ymmärrä, missä välissä poika on oppinut soittamaan sen, minkä on oppinut, kun niin harvoin kuulen kotona sellonsoittoa. Toivottavasti tämä moitteeksi naamioitu kehu ei pahenna kenenkään mieltä, ja jos poikani tämän lukee joskus, toivon että hän mieluummin hymyilee kuin irvistää. Poikani ja vaimoni yhteiseksi ja kiistattomaksi ansioksi muuten on luettava erinomainen huumorintaju: he molemmat nauravat jutuilleni. Poikani on lisäksi ainoa ihminen, jos äitiäni ei lasketa, joka on suoraan ihastellut mimiikkaani: "Isä, sulla on ihan sairaan hyviä ilmeitä" hän sanoi tässä pari viikkoa sitten kun hämmästelin jotakin asiaa, mitäköhän lie siinä sitten tapahtui. Joo, kiitti. Mjoö.

Poika laulaa kuorossa ja nauttii siitäkin. Olemme käyneet työmoraalikeskustelua senkin harrastuksen äärellä. Hän kuitenkin kynsin hampain pitää kiinni oikeudestaan käydä laulamassa vaikeita lauluja. Tulkaa kaikki tulevana lauantaina 20.12.2014 kello 18.00 Turun Mikaelinkirkkoon. Siellä on valtakunnan mittakaavassa harvinaisen upea poikakuoroesitys, kun CCI, Porin Poikakuoro ja Pirkan Pojat laulavat Ukko Bachin Jouluoratorion kolme ensimmäistä kantaattia. Lupaan, että sopraanot eivät peity orkesterin alle. Olen kuullut näiden poikien iskuvoiman lähietäisyydeltä. Perjantaina 19.12. teos esitetään Tampereella ja sunnuntaina Porissa.

Poika on rohkea ja uskaltaa puolustaa totuutta vaikkei ole koulussa mikään laumanjohtaja. Ihailen häntä siitä, ja olen tavattoman iloinen. Hänen osassaan on jotain samaa, jonka itse elin todeksi kouluaikanani. Mitenköhän sen sanoisi? Kerran Anneli Jäätteenmäki päivitteli, että hän kokouksessa ehdotti jotain asiaa, ja se tyrmättiin. Hetken päästä / seuraavassa kokouksessa samaa asiaa ehdotti mies, ja se hyväksyttiin hurraa-huutojen kera. Oli syy sitten miehessä tai naisessa tai vain annelissa, tällaisen kokeminen voi olla nihkeää. Samaa ilmiötä esiintyy muuallakin.

Poika on herkkä. Hänellä on siniseen taittuvat silmät ja vaalea, vanhemmiten tummunut tukka. Hän on sopivan pitkä. Hän rakastaa eläimiä suuresti, ja kiintyy myös ihmisiin tarvittaessa. Kanojen elämää hän seurasi kesällä tiiviisti ja tipujen kohtalot toisinaan olivat murtaa hänet. Hän poti syyllisyyttä eräästä sisiliskosta kauan, vaikkei olisi tarvinut. Kissakin meillä oli, ja minä typeryyksissäni moitin pientä lasta kissan kohtelusta, vaikka oikeasti hän ei eläintä tuolloin kurmuuttanut juuri mitenkään. Kyllä kissa kaksivuotiasta vastaan puolensa pitää. Nyt koiran ollessa talossa poika rakastaa sitä suuresti ja puhuu sille ystävällisesti joka päivä monta kertaa. Samoin oli kanin tapauksessa. Saa nähdä, mitä hän sanoo porsaalle. Luimme yhdessä eläinten oikeuksista kertovan kirjan, ja olimme samaa mieltä. Ihminen on julma eläimiä kohtaan. Poika ehdotti kesällä lihatonta heinäkuuta. Minä en vielä sellaiseen osaa lähteä, mutta äitinsä kanssa kokeilivat. Jokunen makkararepsahdus siinä taisi tulla puolin ja toisin, mutta hieno kokonaisuus kyllä.

S.


perjantai 12. joulukuuta 2014

Perheenjäsenet: elukka

En esittele perheenjäseniäni arvojärjestyksessä. Ja jos aseella uhaten pakotettaisiin sellaista yrittämään, saattaisin silti arpoa järjestyksen mielessäni. Mieleeni tulee Eduard Uspenskin rakastettu ja nerokas lastenkirja Fedja-setä, kissa ja koira. Sen alussa Fedja-niminen poika löytää kotoaan kissan, joka osaa puhua. Fedjan äiti tulee kotiin, eikä voi hyväksyä, että hänen kotonaan haisee kissalta ja ajaa kissan pois. Pojalle hän antaa vaihtoehdoksi lähteä kissan mukana tai jäädä. Poika valitsee lähtemisen. Samat vaihtoehdot ovat tarjolla isälle: on valittava vaimon ja kissan väliltä. Isä miettii valintaansa kauan. "Minä valitsen sinut. Sinut minä olen tuntenut jo kauan, tuon kissan minä näen nyt ensimmäistä kertaa."

Tämä ei ole analogia puolisooni, vaan eläimeeni. Ei se meillä kauaa ole ollut, mutta eläinten maailma on tullut voimalla tyköni. Olen oikeastaan miettinyt aika syvältä uusiksi sitä, mikä ihminen on ja mikä on eläin. Perinteisesti olen ajatellut, että ihminen on viisas ja eläin enemmän tai vähemmän tyhmä. Tästä käsityksestä olen luopunut jo aiemmin. Nyt mietin, mitkä ovat ihmisen oikeudet yli eläimen ja mitkä eläimen oikeudet yli ihmisen. Vastauksia ei ole, ja tänään viimeksi söin pekonia, mutta luulen, että tämän asian äärellä joudun olemaan vielä kauan. Vastauksia ei varmaan ole luvassa pitkään aikaan.

Eläin on hahmo ja persoona siinä missä joku ihminenkin, jonka tunnemme. Eläimen logiikka on eläimen logiikkaa, ei ihmisen. Sen hyväksymisen jälkeen avautuu ihmisenkin silmä näkemään ihmeellisiä asioita. Osa koiran toimista tosin on nähtävissä ilman mitään eläinteemaista filosofista pohdiskeluakin: koira osoittaa ystävyyttään sen innokkaammin, mitä kauemmin häntä on pidetty telkien takana. Myös muunlaisten tarpeiden tai suosion osoittaminen on koiralle niin tärkeää, että hän yleensä etsii keinot ja kanavat viestinsä läpi viemiseen. En jaksa nyt hakea yläkerrasta lainakirjaani Eläimet kertovat (kirjoittaja on Konrad Lorenz, aivan rakastettava vanha eläintutkija!), jota olen jo 120 sivun verran lukenut ääneen lapsille aina iltaisin. Se on mainio! Kirjoitan siitä vielä sitaatteja joskus. Ei, kyllä minä taidan sen kirjan nyt hakea.

No, en löytänyt pitkästä etsinnästä huolimatta pitkää sitaattia, jota hain. Saman asian kirjailija kuitenkin kirjoittaa kirjansa alkukappaleen "Eläimet kiusankappaleina" alkuun: 

"Minkä tähden kerron ensiksi eläinten parissa elämisen varjopuolista? Koska kyky kestää näitä varjopuolia on eläinrakkauden mitta."
Nyt kun sen tuosta vielä luen uudestaan, niin siinä kai on kaikki oleellinen. Myöhemmin samassa luvussa, kerrottuaan ensin lukuisia esimerkkejä eläinten tekemistä tuhoista ja omituisista vaatimuksista, Lorenz kertoo: "Mutta mitä hyötyä on sitten siitä kalliista loputtomasta kiusasta, jota eläimet perheenjäseninä saavat aikaan? Kuten sanottu, monissa eläinpsykologisissa tutkimuksissa on välttämätöntä, että tutkittava eläin on henkisesti terve eikä sen sielu ole vankeuden painajaisen sumentama. Mutta ei siinä kylliksi: eläin, joka saattaisi paeta ja kuitenkin jää luokseni pelkästä kiintymyksestä minua kohtaan, tuottaa minulle kuvaamatonta mielihyvää. Kun Tonavan rantaniityllä käyskennellessäni kuulen korpin sointuvan äänen ja kun tämä iso lintu vastatessani sen huutoon vetää korkealla taivaalla siipensä suppuun, syöksyy suhisten alas hurjaa vauhtia, jarruttaa levittämällä viime hetkessä siipensä ja laskeutuu kepeästi kuin höyhen olkapäälleni, silloin unohdan kaikki revityt kirjat ja tyhjäksi ryöstetyt sorsanpesät, jotka tällä korpilla on tunnollaan. Sellainen elämys on aina sykähdyttävän ihmeellinen, vaikka se toistuisi tuon tuostakin, päivästä toiseen ja vielä silloinkin, kun Odinin lintu on käynyt minulle yhtä tutuksi ja luonnolliseksi seuraeläimeksi kuin koira tai kissa jollekulle muulle. Tosiystävyys villieläinten kanssa on minulle niin jokapäiväistä ja itsestään selvää, että en aina tule muistaneeksi sen erikoisuutta."

Minun ystävyyteni eläimen kanssa ottaa vasta haparoivia ensiaskeleita. Loukkaannun sille vääristä asioista, enkä ymmärrä sen kaihoisan katseen ja jaloissa kiehnäämisen tarkoittavan kakkahätää, vaan pidän sitä seurankipeytenä ja herkunnälkänä. Ja kun kakka sitten on ilmestynyt - se ilmestyy aina salakavalasti - olen näreissäni. Koirani juoksee minua silloin karkuun, kun murisen, tai sitten tulee vimmaisesti nuolemaan naamaani kun pyyhin hänen jätöksiään lattialta. Penseyttä ei ole missään vaiheessa. Turhaan ei penseyttä sanota rakkauden vastakohdaksi.

Mutta elukka. Ystävällinen, huomaavainen, herkkäkin kai. Utelias, itsenäinen. Silkkinen, yhä. Paimensukuinen suomenlapinkoira. Kaunis, kauniimpi kuin moni muu. Ei kaipaa ihmistä niin kovasti. Ilahtuu silti aina tavattomasti kun yksinäisyys päättyy, mutta ei koko aikaa hakeudu rapsutusetäisyydelle. Ei pysy aina rapsutusetäisyydellä, vaan saattaa vaihtaa paikkaa. Varsinkin jos unesta herätetään rapsuttamalla. Elukka päästää aamuisin mainioita korinansukuisia pienäännähdyksiä, kun joskus yllätän hänet yöunilta ja menen viereen rapsuttelemaan. Elukka pissailee sisälle, ellen huolehdi asiasta säännöllisesti. Eteiseen se ei pissaa, joten pidättäminen onnistuu. Eteisessä häntä sopiikin pitää silloin tällöin. Päiväsaikaan pidän sitä mielelläni kanssani, paitsi tärkeitä kontaktiasioita hoitaessani. Kun aamulla olen metsälenkittänyt ja -kakattanut koirani, on hyvä tulla sisään. Silloin voi rytmi osua kohdilleen niin, ettei koko päivän aikana tule kakkaa lainkaan. Mutta jos rytmi häiriintyy, tulee pissat ja kakat miten sattuu, ja sitten suutun. Suutun, kun tiedän koiran tarvitsevan jotain muuta, mitä typerässä ihmisen-/perheenisänrytmissäni pystyn tarjoamaan. Koira saa kärsiä, vaikkei kovin pahasti. Kiukkuahan se vain on. En minä ole koiralleni koskaan mitään tehnyt.

Mutta koirasta on vaikea puhua, itsestäni helpompaa. Vaikeaa siksi, etten oikein tunne koiraani. Minulla on vielä matkaa siihen, että tunnen hänet ja hänen kielensä. Mutta uskon, että löydän tien eläimeni sydämeen. Pidän itseni avoimena, yritän olla reilu ja rehellinen. Muuta konstia ei ole.

S.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Perheenjäsenet: vaimo

Esittelen huushollittareni. Toivon, että hän jaksaa nauraa tuolle -tar -päätteiselle termille, jonka keksin sitä mukaa kun kirjoitin sen. Huumoriksi hän sen kyllä ymmärtää, mutta naurun ratkaisee se, pitääkö hän huumoriani tässä kohtaa hyvänä vai huonona. Tai en tiedä. Kun toisaalta hän nauraa niin paljon jutuilleni, että voi olla, että joukossa on sitten huonoakin huumoria, joka menee läpi vähän epähuomiossa.

Rouvani on hurmaava. Häneen on moni ihastunut ja muutama rakastunut. Kuulun sekä ensimmäiseen että toiseen joukkoon. Hän kulkee polkua, joka on eräässä mielessä kapea. Hän on ikään kuin harjun laella kokoa ajan. Annas kun selitän. 

Rouvani kulkee ja katsoo ja näkee. Hän haistaa ja maistaa, ja arvioi, voiko hän liittyä joukkoon tai seuraan omana itsenään. Arvioi, voiko ostaa maailmasta jotain omaan arvomaailmaansa sopivaa. En tarkoita rahalla ostamista, kyllä hän sitäkin tekee ja sitäkin kai arvioi. Enkä tarkoita, että hän tekee tämän tietoisesti, aina, vaan koko ajan, osana itseään. Eräs ystäväni on, kuten olen joskus sanonut, kameleontti. Tajuttoman taitava muokkautumaan erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä juuri oikeanlaiseksi. En minäkään ihan nolla siinä ole, mutta yritän seistä selkä suorana, vaikka kuuntelisinkin muita ja muuttaisin puheenparttani tai mitä me nyt milloinkin muutamme. Vaimoni ei lähde tällaiseen kameleontismiin mukaan, näin arvioisin. Hän pitää linjansa, ja lämpenee jos on lämmetäkseen. Yleensä hitaammin, harvemmin nopeammin. Tätä nykyä ei juuri koskaan nopeammin.

Arjessa on tullut lämmettyä. Lämpenemistä aiheuttaa harjun laelta, kapealta polulta horjahtaminen. Kyse on Dingin ja Dongin, kuten Kanervan Ilkka sanoi (Vaimoni ei muuten siedä kovin hyvin sitä, että poukkoilen arkikeskustelussa asiasta toiseen ja kolmanteen, ja palaan ensimmäiseksi aloittamaani aiheeseen vasta pitkän ajan päästä, jos silloinkaan.), tasapainosta. Polun oikealla puolella on Informaatioähkyn Jyrkänne. Jyrkänne on hyvä sana, mutta hiekkaharjun tapauksessa sopii kuvaan vähän huonosti. Olkoon se siis viettävä rinne. Sinne voi horjahtaa, ja jos on oikein väsynyt, saattaa vieriä pitkällekin. Ylös pääsee, mutta se on tehtävä kontaten ja siihen menee aikaa. Informaatiota, kaikessa muodossaan, on oltava kohtuullisesti puolisolleni.

Toisaalta hänellä on oltava aktiviteettia ja ajateltavaa. Ei välttämättä pelkästään mukavaa ja kivaa, mutta sopivasti. Vasemmalla puolella polkua on tylsyyden ja toimettomuuden alamäki. Sinnekin voi pudota. Se on salakavala rinne siinä missä oikeakin, sillä mukkelismakkelishorjahdukseen on yhtä lyhyt matka kuin lähimmän puhelimen luo. Sinne saattaa joutua jos paikallansa pysyy.

Ja tällä polulla hän kulkee poimien kauniita kukkia, surkutellen rumuutta, urheana kärsimystä sietäen, omaa ja muiden, vaikka molemmat satuttavat. Vaimoni on empaattinen ja auttaa ihmisiä, jos vain jaksaa. Jos sattuu olemaan polulla. Hän on musiikillisesti lahjallinen, soittaa viulua, pianoa ja laulaa puhtaasti. Hänellä on sievä mezzo ja keskikirkas puheääni, mutta kuorossa hän laulaa yleensä alttoa. Hän on kaunosielu, kaunis nainen ja hahmottaa maailman silmillään. Tämän asian ymmärtämiseen minulla meni kymmenen avioliittovuotta. Eivät ne hukkaan menneet, vaan opetellessa. Muiden asioiden opettelu jatkuu yhä. Hänen poskensa iho on hienoa kuin sametti. Hänen hiuksensa toivat mieleeni hunajan, kun näin ne ensimmäisen kerran. Hän muistaa, mitä sanoin hänelle, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Minä muistan hänen hiuksensa.

Puolisoni on viisas. Lapsuuteni elin lapsuudenkodissani ja sain sieltä eväitä elämään. Aikuisiällä minulle viisautta on eniten opettanut viisas puolisoni. Hän on myös minua opettanut näkemään kauneutta maailmassa. Vaimoni näkee lapset, omat ja naapurin. Hän ei hyysää, mutta antaa tukea ja rakkautta. Hänellä on myös kyky seistä peilin edessä. Jos minulla olisi hattu päässäni, ottaisin sen nyt pois. Vaimoni on todella suostunut peilin eteen ja altistunut katselemaan itseään. 

Vaimoni on tarvittaessa kiivas ja omapäinen. Ei taipuile tuulessa, eikä hakeudu sellaisten ihmisten pariin, jotka yrittävät häntä vääntää. Hänen nilkkansa ääntelee kun sitä liikuttaa. Hänellä taitaa olla maitohampaita. Hän elää vuoden kierron mukaan ja on pimeällä väsyneempi kuin muina aikoina. Aamulla hän torkuttaa kelloaan pitkään ja lähettää sitten päivemmällä, herättyään, minulle ikään kuin puolustuspuheenvuorona linkkejä artikkeleihin, joissa milloin mikäkin uniprofessori kertoo, että torkuttaminen on luonteenpiirre, josta ei tartte tuntea syyllisyyttä.

Vaimoni on lahja, josta olen vuosi vuodelta kiitollisempi. Onneksi voin sen ilmaista muillakin tavoin kuin bloggaamalla. Ja aina en ole näin osannut sanoa. Onneksi silmäni ovat avautuneet ja katselen myös elettyä elämää jo armeliaammin. 

Vaikeaa puhua vaimosta puhumatta samalla tai sen sijaan hirveän paljon itsestä.

S.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Perheenjäsenet: lastenhoitaja.

Sain lukijapalautteen! Aina joskus niitä tulee blogin ulkopuoleltakin. Matti on joskus soittanut ja ollaan puhuttu pitkäänkin. Muutamana kesänä olen käynyt juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna monta lyhyttä yllätyksellistä sananvaihtoa blogista. Viimeksi sain tekstiviestitse kehotuksen kirjoittaa perheenjäsenistäni. Ajattelin aloittaa "lastenhoitajastamme". Lainausmerkeissä siksi, että lastenhoitaja on lastenhoitaja ja perheenjäsen on perheenjäsen. Kesällä meillä oli naapurustoa puutarhaillallistamassa, ja tämä mainittu perheenjäsenemme saapui sattumalta paikalle. Emme esitelleet häntä primäärisesti perheenjäsenenä, vaan lastenhoitajana. Asiaa piti selitellä, ja lopulta siitä tuli naurun aihe, ainakin lastenhoitajalle jos ei muille.

Lastenhoitajalla on pitkä tukka ja hän tulee meille aina silloin tällöin. Hän on yksi elämämme parhaista asioista. Lapsemme rakastavat häntä ja hän rakastaa lapsiamme. Lapsemme tekevät huomioita hänestä ja hän tekee huomioita lapsistamme. Hän soittaa pianoa taitavasti, vaikka on käsittääkseni omin neuvoin opetellut soittelemaan. Niin opetteli muuten Sviatoslav Richterkin, aika suurelta osin. Ja Jurvelinin Eskokin sanoi, että ei hänellä ole oikein sellaista hyvää opettajaa ollut koskaan. Ehkä sanamuoto ei ollut noin jyrkkä hänellä, en muista. Esko vaikutti herrasmieheltä kun häntä olen tavannut. Mutta Esko ei ole meidän lastenhoitajamme.

Lastenhoitaja asuu naapurikaupunkikeskuksessa ja tulee bussilla tänne edelliseen kotikaupunkikeskukseensa aina silloin tällöin. Meille hän tulee yleensä, kun pyydämme tai jos sattuu muuten täällä päin olemaan liikenteessä. Hän lukee kirjoja paljon ja muistaa ulkoa yhtä ja toista. Jos tapaatte lastenhoitajamme tuolla maailmalla, pyytäkää häntä lukemaan ulkoa Pauli Kohelo - Ohessa tilinumeroni -kirjan alkulauseet. Se on pysäyttävää kirjallisuutta.

Lastenhoitajamme pehmentää kulmikkaiden poikiemme luonteita hämmästyttävällä tavalla. Hän saa heidät loistamaan siinä, missä itse saan vastaavissa tilanteissa heidän kanssaan lähinnä harmaita hiuksia tai tarpeettomasti aiheutettua tulehtuneita kahdenkeskisiä asioidenhoitoyritykseksijääviä. Hän osaa minuakin kannustaa ja ohjata toimimaan lasten kanssa oikein. Onpa käynyt niinkin, että lapset ovat suutuspäissään puhuneet minulle rumasti, ja lastenhoitajamme hoitaa asian lempeästi niin, että lapsi pian pyytää anteeksi, vaikka itse en ole asiaa jaksanut selvittää. Hän näkee ristiriitaisissakin tilanteissa aina hyvät puolet. Hän ei ole hermostunut minulle, vaimolleni tai lapsilleni koskaan, tiettävästi. Hän rakastaa luontoa ja hakeutuu usein metsään. Hän tuntee kasvit ja puut ja niiden latinankieliset nimet. Hän ei pelkää käärmeen puremaa eikä punkkeja. Hän kerää kesällä yrttejä ja keittää ystävilleen kuusenkerkkäsiirappia. Hän tuo aina tuliaisia, ja huomioi lapset, vaikka on opiskelija. Hän nukkuu yksin metsässä riippumatossa, ja on onnensa kukkuloilla silloin. Hän löytää yöpaikan itselleen ja matolleen vaikka Helsingistä. Hän pyytää meitä kylään jatkuvasti, ja me harmittavan harvoin pääsemme tulemaan. Onneksi saamme hänet aika ajoin tänne. Hän on aina tyytyväisen oloinen, vaikka hänellä siinä missä kaikilla muillakin ihmisillä on oma elämä elettävänään. Kun hän on meillä, meillä hyvin harvoin riidellään. Kyse ei ole vieraskoreudesta, vaan kuulemma siitä, että hän tekee asioita, jotka minulta jäävät tekemättä. Itse en usko tähän väitteeseen ihan noin sokeasti tai en pidä asiaa ainakaan noin mustavalkoisena. Oma teoriani tästä riitelemättömyydestämme on yksinkertaisesti se, että lastenhoitajamme levittää hyvää tuultaan ympäristöönsä ihan tahtomattaan.

Riitelystä muuten sen verran, että emme riitele vaimoni kanssa nykyään paljoa. Tänä syksynä hänellä on tosin ollut pinna tiukalla tavanomaista enemmän, mutta yleisesti tulemme nykyään hyvin toimeen keskenämme. Itse en ole kyennyt muuttumaan, joten ansiot tästä elämänmuutoksesta ropisee yksinomaan vaimoni laariin. Vaikka ei hän kyllä tätä blogia enää lue, eikä ainakaan näin pitkälle jaksa lukea.

Lastenhoitajamme on ihana nainen, joka ilahtuu, kun mainitsen hänen olevan vielä lapsi. Toivottavasti muistan oikein, sillä on häpeällistä siteerata omia sanoja väärin, varsinkin kun puhun ihmisestä, jolla itsellään on kiusallisen tarkka muisti. Lastenhoitajamme on aarre, jonkalaista tiedän jokaisen lapsiperheen tai lapsettoman perheen tarvitsevan. En tiedä, miksi meille on sattunut tällainen onni kohdalle. "Olen viitannut silloin kun muutkin viittas tai ollut hiljaa silloin kun on pitänytkin olla hiljaa", kuten eräs merkittävään tehtävään valittu nuori mies minulle pohti valintansa syitä aikoinaan. 

Tämä ei ole markkinointipuheenvuoro: lastenhoitajamme vähäinen koulun ja muun arkielmän ulkoinen aika ei riitä kaikkien perheiden luona viipymiseen. Se on surullista, mutta tästä edusta emme luovu, niin kauan kuin asia on omissa käsissämme. Ja kuten tarkkaavainen lukija huomaa, asia ei ole lainkaan omissa käsissäme. Lastenhoitaja tulee meille niin kauan kuin tulee. Jos jostain syystä tai toisesta joskus lakkaa tulemasta, kiitämme kaikesta kuitenkin.

Lastenhoitajamme on kaunis ja elinvoimainen, aina lämpimästi hymyilevä ihminen. Hän ei puhu pahaa ihmisistä, vaikka kertoisi ikävistäkin asioista. Sitä minä ihailen. Hän tuntee länsimaista taidemusiikkia ja laulaa puhtaasti ja säveltapailee hyvin. Lastenhoitajamme auttaa meitä arkisissa asioissa ja tekee sen hyvällä mielellä. Luulen ja ainakin hirveästi toivon, että hän meillä ollessaan nauttii elämästään. Lastenhoitajamme on aina valmis pelaamaan lautapelejä. Tosin ihan hirveästi emme pelaa, kun teemme muita asioita, mutta kun sitä ehdottaa, hän on aina valmis. Hän innostuu sellonsoitosta ja muista uusista asioista ja perehtyy asioihin. Hän tekee herkkiä huomioita ympäristöstään, ja pidän hänen huumorintajustaan. Erityisesti minua hivelee se, että hän niin usein nauraa lasteni jutuille. Sillä lasteni jutut ovat toisinaan hauskoja, ja joka niille nauraa, ei voi olla läpeensä paha ihminen.

S.

perjantai 5. joulukuuta 2014

"En tunnistanu numerosta"

Soittelen nykyään työni puolesta ihmisille. Eräälle yrittäjälle soitin tänään. Hän pani viestin, että en pysty vastaamaan, mutta voin viestitse keskustella. Kirjoitin takaisin, että ok, voin soitella maanantaina. Kuittasin nimelläni viestini. Kohta puhelimeni soi. Kyseinen Arto soitti ja pahoitteli, ettei ollut tunnistanut minua numerosta. Sanoin, että ei se mitään. Kaverilla oli lounas siinä kesken, joten ehdotin, että palaan asiaan. Tuntui kelpaavan. Ehdin lyhyen puhelumme aikana tajuta tilanteen koomisuuden; hän ei totisesti tunne minua, mutta ajatteli, että ehkä pitäisi tuntea, ja käyttäytyi sen mukaan. Minä puolestani ehdin jo puhelimessa muuttaa omaa käyttäytymistäni keskimääräistä tuttavallisemmaksi. Molemmat siis voittivat. Jos joskus tapaamme, halaamme varmaan ensi töiksemme!

Hauska nähdä, miten juttu jatkuu, kun maanantaina soitan hänelle.

S.

torstai 4. joulukuuta 2014

Koiran kakka

Kakka on tabu. Siitä ei puhuta, vaikka se on osa elämää siinä missä kynnet ja villasukat. Ehkä siihen liittyy jotain froidilaista, kuten froidikin ehdotti aikanaan.

Koirankakasta on vähän helpompi puhua. Ajattelinkin aloittaa siitä. En tosin lupaa, enkä edes uhkaa, että etenen ihmiskakkaan, sillä se saattaa laskea suosiotani ihmisten keskuudessa ja sitähän me perussyylliset ihmiset kammoamme. Olisi hirveän tärkeää, että kaikki maailman ihmiset hyväksyisivät minut.

Koiramme kakkasi mm. eilen, kuten kakkaa joka päivä. Hänellä on ollut alkuvaikeuksia kakkaamisen kanssa, ja aiemmin lenkillä kakka yleensä ei tullut, mutta heti lenkin jälkeen se tuli paperille sisälle. Asia ei ollut vastenmielinen, mutta ajattelin, että koira oikeasti haluaisi pitää reviirinsä puhtaana, ja ulos kakkaaminen on siksi tärkeää. Toki mukavuudesta on kyse myös ihmisten näkökulmasta.

Eilen lenkillä koira teki kakkaansa pitkään. Kyse oli siis sekä ajallisesti että fyysisesti pitkästä kakasta. Ajattelin, että mikäköhän on, ja koiran oltua aloillaan jo puoli minuuttia katsoin, mistä on kyse. Se otti varovaisia askeleita homman vain jatkuessa. Pitkä kakka ulottui maahan saakka mutta ei katkennut. Sen sisällä näyttikin olevan jotain. Epäilin valkoista nauhaa aluksi kalkkunan nahkasuikaleiksi, mutta tajusin pian, että kyse on matonkuteesta. Niitä on ollut sekä pitkiä että lyhyitä versioita lattioillamme lojumassa. Nyt yksi oli päätynyt melko pitkänä mahaan. Astuin hännän, siis matonkuteen hännän, päälle ja odotin, että koira etenisi. Niin kävikin, hitaasti. Lopulta n. 40 cm pitkä naru tuli sievästi ulos koiran suolistosta. Ehkä eläin oli iloinen. Mietin, mitäköhän hän miettii. Mietin aika usein, mitä muut miettivät. Mietin myös, että ehkä muut eivät näin paljon mieti, mitä muut miettivät. 

S.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Lokero Paseille

Tapasin eilen Ollin, jolla on lokero päässä muutamaa ihmistyyppiä varten. Asia paljastui, kun mietittiin, mikä olikaan sen yhden miehen nimi. Oliko se Heikki? 
"Ei ollut heikki. Hän oli Henri, sillä päässäni on huone kaikille Henreille. Siellä on muitakin kuin Henrejä. Lisäksi on huone muun muassa Paseille."

Kysyin myöhemmin Ollilta, onko hänellä useampia huoneita. Kuulemma on. Panun huoneessa on vain yksi Panu. Aiemmin se Panun huone oli Heikin huone, mutta Panu valtasi sen, vähän vaivihkaa. Panun huoneen ovessa on natsisymboli ja se on tunnelmaltaan hyvin synkkä ja ahdas. Siellä ei tosiaan ole muita kuin Panu.

Muistimestarit käyttävät tällaisia palatseja hyväksi. Ihmisiä, jotka näkevät automaattisesti kaiken visuaalisesti tai jonkun toisen aistin kautta "tupla-aistivat" asioita, kutsutaan synesteetikoiksi. Ystäväni sanoi, että Raksilan sitimarketissa Oulussa maistuu aina kumi. Tyttäreni kummitäti voi määritellä jokaisen kuulemansa sanan värin.

Venäjällä asui aikoinaan mies, joka kuoli keskinkertaisena ja ilmeisen onnettomana. Hän muisti kaiken, mitä hänelle puhuttiin. Olen tästä puhunut ehkä ennenkin, en muista. Tämä mies liu'utti silmäinsä edessä elokuvaa kaikesta siitä, mitä hänelle puhuttiin. Kun hän palasi kuulemiinsa asioihin, hän kelasi filmin vain sopivaan kohtaan ja katsoi, mitä siinä sanottiin. Asiasta tuli hänelle riesa, niin että hän lopulta yritti mielikuvissaan polttaa muistilappuja, joihin oli kirjoitettu joitain epäoleellisia numeroita. Nuotiossa hän näki hiiltyneitä lappuja, joista himmeästi vielä hohti niihin kirjoitetut numerot... Mies muisti kaiken, muttei silti menestynyt työssään erityisen hyvin, eikä elämässäänkään. Kuten olen toistanut aiemminkin, toistan taas: pitkäikäisiä ihmisiä yhdistää kaksi asiaa, uteliaisuus ja huumorintaju. Oma uteliaisuuteni kohdistuu tällä hetkellä mm. muistamiseen. Mutta otan tämän ihan huumorilla.

Ollilla olisi potentiaalia. Sanoin joskus, että vaimollani olisi myös. Ensin hänen pitäisi vain innostua asiasta, ja minä luulen, että vaimoni innostuu muista asioista. Eipä silti, visualisoinnin taidon voi opetella kuka vaan. Hyvä muisti on hankittu ominaisuus, yksiselitteisesti. Biologisesti eri ihmisen muistikyky vaihtelee hyvin vähän.

S.