keskiviikko 19. elokuuta 2015

Ilman omaa syytäni

Minä ajattelen niin, että parempi kun kirjoittaa.

Ensinnäkin, se sama lapsi, josta olen jo kirjoittanut niin että muidenkin vuoro periaatteessa olisi, avautui kirjan ääressä. Oikeastaan näin jälkikäteen hahmoteltuna syytän Veljeäni, Leijonamieltä, siitä että hän sai möykkynsä sanottua. Nangijala viritti lapsen sopivalle taajuudelle, ja iltasadun päätteeksi hän puhui suunsa puhtaaksi. Kyse ei ollut rötöksistä vaan tunteista. Sellaisista, joita lapsi oli kantanut kauan sisällään. Hän puhui vuosista, ja puhui kai totta. Asia ei ollut iso, mutta ihmisen kokoinen kuitenkin. Kun lapsi sai ne sanottua, keskustelimme hetken ja poistuin sitten. Menin pihamaalle jotain touhuamaan, mutta poika ei asettunut sänkyynsä. Sitä on ihan turha muuten vaatia, asettuu sitten kun asettuu. Jos olo on liian hyvä, ei asetu vaikka miten päin vaatisi. Tai asettuu ja itkee, enkä näe sitä sen arvoisena asiana. Hän ymmärtää kyllä oman etunsa päälle ja nukkuu riittävästi, yleensä.

Poika roikkui yläkerran parven kaiteelta, katsoi minua alas ja sanoi autuas hymy huulillaan: "Isä, mun elämä on täydellistä." Sanoin, että niin on, sulta ei puutu mitään, on ruoka ja vaatetta. Hän jatkoi hymyten leveästi. "Mulla on ihan paras isä. Mä en ennen nähnyt sitä iloa mikä sussa on." Tämän hän sanoi, ja pohti sitä siinä sitten, että miten on mahdollista, että aiemmin isä ei oikein ollut kiinnostava, ja nyt se sitten tuntuu täydelliseltä. Huomionarvoisaa on, että lapsi ei väittänyt minun muuttuneen, vaan hahmotti muutoksen enemmänkin johtuneen omasta kasvustaan; "mä en nähnyt..." En nyt muista vuorosanoja, mutta tätä asiaa hän pohti ja pyöritteli. Muistan puhetulvan seasta sanat "ehkä vuodet on vieriny, ja..." Kaanaankielellä tätä lapsen reaktiota voisi kuvailla "armon tuntemisiksi". Hänellä oli hyvä olo, ja sellainen usein generoi valtavan määrän puhetta ja usein iltasella myös vilpittömiä rakkaudentunnustuksia. Niin tuonakin iltana.

Tämä oli tietysti paras syntymäpäivälahja, vaikka sainkin sen ennakkoon, aattoiltana, eilen. Toinen paras lahja oli iltahetki. On elokuu, on lämmintä ja on kesäyön konserttisarja, joka on soinut Paraisilla jo vuosien ajan. Tomi-kanttorimme sen aina puuhaa, ja taso on kyllä pysynyt keskimäärin korkeana. Vaimo sanoi, että saan mennä. Antoi lahjan. Menin, vaikka vähän ahdistuneena kokemastani vääryydestä. En kirjoita kokemastani vääryydestä siksi, että täällä dialogimaisesti asiasta jatkettaisiin, vaan siksi, että kirjoittaminen helpottaa, tai saattaa helpottaa. Eihän sitä vielä tiedä. Varsinkin tällainen sekava kirjoittaminen, jossa ei ole mitään suunnitelmallisuutta vaan voi sanoa vain asian kerrallaan, ja itsekin mielenkiinnolla odotella, mikä asia seuraavaksi tulee tietokoneen ruudulle. Tai minkä asian ilmentämisyritys, sellaisiahan ne yleensä ovat.

Olimme ulkomailla ja tulimme kaltoinkohdelluksi julmalla tavalla. Nyt on kaikki hyvin, tai ainakin moni asia on yllättävän hyvällä tolalla. Mieli vielä myllertää. Musiikki kai hoitaa, ja innostavat asiat muutenkin. Huomenna minulla on hyvin innostava tapaaminen. Tänään oli innostava musiikkihetki. Jussi Aalto soitti Alttoviululla J.S. Bachin soolosellosarjat 1-3 Paraisten kirkossa. Musiikki oli hyvin vaativaa, sekä soittajalle että kuuntelijallekin. Kuten totesimme, Bach ei suo tämän musiikin äärellä minkäänlaisia lepotaukoja kuulijalle. Olisi kiva laskea, kuinka monta nuottia nämä kuusi sellosarjaa yhteensä sisältävät. Musiikin vaativuudella en viittaa siihen, että soittaja olisi ollut riittämätön sen kanssa taistelemiseen. Sooloviulumusiikki vain tahtoo olla sellaista. Soolosellomusiikki on sitä yhtä lailla. Mitään hittejä siellä ei ole, kuten se d-mollichaconne siinä jossain viulupartitassa. Jussi Aalto soitti alttoviuluaan hienosti. Nuotit putoilivat kohdilleen ja soitin täytti vaivatta vanhan kivikirkkomme. Joissain kohdissa olisin kaivannut pianissimoa, aivan hiljaista soittoa, mutta en ala tämän enempää neuvomaan kun en tunne soittimen mahdollisuuksia, musiikin aikakauden vaatimuksia tai alttoviulun soittotraditiota muutenkaan. Puhtauden suhteen täydellistä sooloviuluresitaalia ei varmaan ole olemassakaan, eikä näin muodoin tämäniltaisesta sellaista tullut. Silti uskallan sanoa, että soiton puhtaus oli korkealla tasolla. Ja siitä kesäyön fiiliksestä nautin aina, kerta toisensa jälkeen, kun myöhäisen kirkkotilaisuuden jälkeen saan kävellä kirkosta kotiin. Matka on lyhyt, mutta palkitsee takuuvarmasti. Niin kävi tänäänkin.

Vielä se, mitä tulin kirjoittamaan: On tyypillistä, että rikoksen uhri kokee syyllisyyttä ja häpeää. Näin käy aivan erityisesti seksuaalirikoksissa, mutta myös muissa väkivaltaa tai sen uhkaa sisältävissä rikoksissa. Luulen, että näin käy hyvin usein myös sellaisissa rikoksissa, joissa väkivaltaa ei esiinny. Viisas appiukkoni soitti minulle ja kysyi kuulumisia. Kerroin hänelle tunteistani ja kuulumisistani ja kokemastani häpeästä ja syyllisyydestä, jonka tiedän järjen kautta kuuluvan muille kuin minulle. Hän kysyi minulta, kuka minut on tuominnut. Sanoin ettei kukaan. "En minäkään sinua tuomitse."(Joh. 8:11)

S.



sunnuntai 9. elokuuta 2015

Että tarvitsetko apua?

Menin kauppaan. Siellä Sauvon marketissa on aina hirveä pöhinä päällä. Se on S-kauppa, ja muita kauppoja siellä ei isommin olekaan. Pienemmin joitain. Minulla oli kiire, muttei niin kiire ettenkö olisi ehtinyt ympärilleni vilkuilla. Noin 1,5-metrinen nainen seisoi pelikoneen ääressä ja pudotteli ropojaan saamatta niitä sieltä koskaan takaisin. Tästä hänen täytyi olla tietoinen: pelikoneilla ei rikastu, varsinkaan ne, jotka eivät lopeta siinä vaiheessa kun voittavat jotain. Pelikoneet toimivat niin, että ne antavat käyttäjälleen pitkällä aikavälillä vähemmän rahaa mitä ottavat vastaan. Olen keskustellut pelaamiseen liittyvistä nyansseista peliriippuvaisten kanssa. Mitä 1,5-metrisen tietoisuuteen tulee, niin se onkin pidemmän turinan paikka. Saattaa tietää, mutta mitä se tieto tässä tapauksessa on? Toiveikkuutta? En tiedä.

Menin siis naisen ohi. Kiersin kaupan ja ajattelin häntä enintään vähän. Koska kaupassa on aina pöhinää, siellä on aina kaksi jonoa, joista molemmissa joutuu odottamaan. Odottaessani siis toisessa niistä näin naisen edelleen. Rollaattori oli kai siinä vieressä, ja kauppakassi oli rollaattorissa, näin muistan. Ajattelin, että toivottavasti hän on saanut välttämättömyystavarat ostettua, koska on selvästi pelikoneen pauloissa ja syöttää sinne kaiken käteisen rahansa. Mietin, että hän ehkä tarvitsisi apua päästäkseen eroon pelihimostaan. Mietin ihmisen elämää, hänen lapsiaan tai lähipiiriään, onko sellaisia. Nainen oli vanha, ehkä hän asui jo palvelukodissa. Omin avuin liikkui kuitenkin. Addiktiot ovat ihmistä suurempia. Ensin pitäisi pystyä toteamaan voimattomuus niiden edessä, siitä vasta lähtee toipuminen. Tästä löytyy paljon hyvää tietoa, enkä kyllä vähäisimpänä pitäisi tätä Sarasvuon ohjelmaa; minä muuten olen alkanut pitää tästä miehestä!

Palataksemme naiseen, ajattelin jonottaessani, että hän tarvitsee apua, ja että pitäisi tietysti tarjota hänelle sellaista. Samalla tajusin, että minähän voin itsekin tarjota apua. Ei ollut hajuakaan, että mitä tuo apu olisi, mutta jos apu kelpaisi, niin kyllä sitä saisin varmasti järjestettyä. Sain joskus perheväkivallan epäilyyn sellaisen neuvon, että aina voi kysyä, että tarvitsetko apua, olen käytettävissäsi. Epäilin, ottaako mummu apuni vastaan, mutta totesin päänsisäisessä keskustelussani itseni kanssa, että eipä sillä ole vaikutusta siihen, tarjoanko apua vai en. Niinpä tarjosin.

Maksoin paahtotaskun (ensimmäinen ja laitimmainen kerta kun ostan paahtotaskun, jonka luvaataan olevan kinkku-cheddarpainotteinen paahtimeen asetettava ruoka ja joka kuitenkin maistui etikkakurkkusisuksiselle) ja kävelin kassojen ohi naisen luokse.
- Anteeksi, voinko auttaa?
- Mitä? (säikähtyneenä ja ystävällisen anteeksipyytelevänä)
- Että voinko olla avuksi?
- Ei kiitos, en tarvitse apua.
- Ajattelin vain, että jos tarvitsette peliriippuvuuteen apua, niin päätin kysyä.
- Eei, nainen sanoi ja avasi sen sanoessaan silmäluomensa suuriksi niin että silmämunista näkyi enemmän kuin tavallisesti. Hetsilleen hän käänsi päänsä, osoitettuaan minulle että ei syytä huoleen, ja jatkoi toimiaan koneen ääressä.

Lähdin pois, enkä muista olinko surullinen vai iloinen.

S.

tiistai 4. elokuuta 2015

Paikat

Tuntuu, että olen kirjoittanut pojastani jo aiemminkin, mutta kun on, tai ovat niin ihmeellisiä, niin jatkan vielä. Ihmetteleväisiä enemmänkin.

Kävelin eilen naapuriin hakemaan porttia. Isäntä ei ollut kotona, mutta nuori isäntä, 4v, huuteli ikkunasta iloisia tervetulotoivotuksia. Juttelin paikalla olevan perheen kanssa ikkunan läpi, kuten aina kesäisin. Tyttäreni kiipesi syliini ja istahti ikkunalaudalle. Annoin heille pakuria palan. Lupasin myös anjovismunasaaristolaislimppuvoileipiä myöhemmin illalla toimitettavaksi.

Poikani kuunteli keskusteluamme ja hiipi kohta portista sisään, ovesta sisään ja ilmestyi keittiöön paikalla olleen perheen luo. Hän ei puhunut mitään, mutta näin katseesta, että hän oli otettu. Hän katseli paikkoja ja liikkui hiljaa. Naapurillani on upea vanha talo, jossa on tosi vanha liesi, puuhella, keittiön sydämenä.

Kotiin tultuamme poika pähkäili taas irronnutta pyöränketjua. Pähkäilyn lomassa hän puhkesi puhumaan: "Ne elää sellasta elämää, josta mä unelmoin. Niillä on sellainen maalaistalo, ja kukaan ei oo koneilla." Tämä oli mielestäni hyvä tiivistelmä, ja vasta tätä kirjoittaessani tajuan, että sama poika protestoi puolitoista vuotta sitten, että hänkin haluaa sellaisen kodin, jossa on "sileät lattiat ja pleikkoja ja pädejä". Nyt kaikki on toisin. Hän on vakuutellut monta kertaa, että pelaaminen ei oo kivaa, ja että ulkona touhuaminen on mukavampaa. Pyysin poikaa vielä jatkamaan analyysiään. Hän mietti, että siellä talossa sai tavarat vähän olla, ja sitten ne siivoaa sillain aika hyvin aina välillä, mutta ei ressaa siitä siivouksesta kuitenkaan. Taas hyvä huomio talon tunnelmasta. On syytä huomauttaa, että usein tässä talossa on tavarat paikoillaan, enkä mitään kaaosta ole koskaan nähnyt siellä, vaikka tuolloin tällöin siellä piipahtelenkin.

Kotona kävi sitten klassinen. Tyttäreni lausui jo tutuksi tulleet vuorosanat: Isä, tuu tekemään mulle jotain ruokaa. Menin ja panin potut kiehumaan. Tiesin lapsen kuitenkin olevan nälässä. Hän oli jo käyttäytynyt siihen viittaavasti. Muistin, että minulla on avattu Pringles-purkki saunalla. Hain sen ja sanoin, että syö. Lapsi ilahtui tavattomasti. Olimme kahden, isoveli teki toffeeta keittiössä (en tiennyt, että äiti oli kieltänyt moisen touhun vedoten sotkuun, joka siitä syntyy). "Vähän leirua, totesi kolmevuotias nähdessään sipsiläjän, jonka kippasin hänelle kaivonkannen päälle. Hän nauroi ja söi sipsiä ja sanoi vielä uudestaan muutaman kerran: "Reilu mies". Se tuntui kyllä hyvältä. Samalla tajusin, etten ehkä ole noin lähtökohtaisesti tällaisten yllätysten järjestäjän maineessa. Ehkä niihin pitäisi panostaa enemmän. Toisaalta kun pitää frekvenssin maltillisena, vaikutuskin on taattu.

Tekisi mieli vielä kirjoittaa pojasta, joka kerää mammonaa loppukesän reissua ja laivamatkaa varten. Erikoisluvalla hän saa ostaa karkkia viikon päästä laivalta. Samalla hän kamppailee sokerin kanssa; toisaalta se kiehtoo, mutta toisaalta hän uskoo minua, että sokeri ei ole hyväksi, ja on tuon tuostakin ilmoittamassa, ettei halua syödä sitä paljoa. Mainittakoon, ettei hän suomalaisesta keskivertolapsesta poikkea ainakaan sinne huonompaan suuntaan, mitä sokerinhimoon tulee. Niinpä hän sitten ilmoitti, että kun kotitöillä on nyt kerätty x euroa karkkiin, niin jatkossa hän tekee kotitöitä ihan vain ilahduttaakseen muita, eikä aio ottaa niistä rahaa vastaan. Ja tässä onnellisuudenpuuskassaan (Hän kävi välillä minulle luennoimassa, miten toisen hyväksi oma-aloitteisesti tehty työ tuo myös tekijälleen hyvän mielen, kun kukaan ei ehdi pyytää hommiin) hän sitten hiljaa liihotti ympäri huushollia illalla, välillä kysellen miten voisi auttaa mutta pääosin omin päin vain mennen, tehden ja auttaen. Keittiö jäi jäljiltäni mm. sotkuiseksi, ja vaikka koneen sainkin käyntiin, iltasatua lukiessani tiesin, että siellä se vaimo niitä sotkuja siivoaa (,marttyyrinä ehkä). Kiitinkin häntä sitten palatessani alas. Mutta ei hän ollut keittiötä siivonnut, liettä putsannut ja pöytiä pyyhkinyt, vaan joku muu. Samoin oli yläkerran huoneet järkätty ja juuri ennen nukkumaanmenon hetkeä mm. sänky pedattu... Tämän kerron siksi, että se oli hieno hetki ja toivon, että saisin toistekin elää samanlaisia hetkiä. Uskon myös, että näin on, että saan. Elämä tuo lopulta kaikkea hyvääkin, vaikka siitä harhasta meidän olisi jo syytä päästää irti, että tämä kokonaisuus olisi jotenkin hallittavissa. Tämä tällaisena yleisohjeena ihmiskunnalle, koskemaan siis muitakin kuin itseäni.

S.