Nyt tulee ruma sana

Tämä blogiteksti syntyy melko hyvissä tunnelmissa. Siis otsikossa lupaamani ruma sana ei tule sen takia, että minun pitäisi purkaa oloa, ei suinkaan. Minulla vain oli täällä tänään pieni mies vieraana, ja hänellä tuli tarve käyttää voimasanaa. Muutaman kerran peräkkäin, samaa sanaa. Ajattelin, että ehkä siitä voisi kertoa muillekin, vaikka asiassa oli jotain ikävääkin, pojan kannalta.

Meillä nimittäin juhlittiin esikoisen 12-vuotisjuhlia. Tuo syntymäpäivä aikanaan oli muuten hieno. Keskiviikkoaamuyönä hän sukelsi maailmaan. Ei siitä nyt enempää, ollaan jo tässä päivässä. Täällä oli taas perinteiseen tapaan isä, päivänsankari ja vieraat lapset paikalla. Pikkuveljet ja siskot oli ajettu pois, ja äiti vietti iltaa heidän kanssaan jossain. Koira jäi kotiin meidän kanssa.

Poikia tuli himpun verran yli puoli tusinaa. Toiminta oli itseohjautuvaa, jopa siinä määrin, että kun jäin entisen paraislaisen ystäväni kanssa puhumaan päivänpolttavista asioista, sillä aikaa lapset olivat aloittaneet syömisen. Tullessani sisään pihamaalla vastaan juoksi poika, joka huusi. Hänellä oli kieli ulkona, hän juoksi taloa ympäri ja huusi, että polttaa. Arvasin, että veijarit ovat leikkineet chilipaprikoilla. Ne tosiaan polttavat, vaikka väitetään että niitten väkevyysaste on kymmenportaisella asteikolla kolmosta. Ei siis kovin väkevää. Oikeasti yksi siemenkin on minulle liikaa. Tai melkein liikaa. 

Tämä kaveri selvisi juomalla maitoa. Mutta herkkujen syöminen ei käynyt enää päinsä. "Mulla on maha maitoa täynnä." Kun tulin keittiöön, sinne tuli seuraava potilas. En tiedä, minkä lainalaisuuden mukaan hän oli joutunut chilinsyöjän paikalle, mutta otsa punoitti siihen malliin, että tiukkaa teki. Vesi valui pojan silmistä, vaikkei hän varsinasesti vollottanutkaan. Hän sai kerjättyä maitoa. Sanoin, että se tuntuu kamalalta, mutta voin rauhoittaen kertoa, ettei chilin polte vahingoita sinua fysiologisesti mitenkään, niin hirveää kuin se onkin. "blblb blblbl blblbl blb lb". Hän joi maitoa. Juodessaan hän yritti sanoa: "joo mä tiedän". Nuori mies keskittyi omaan oloonsa, mikä oli tietysti ihan oikein. Muu juhlaväki keskittyi sipseihinsä. Sekin oli oikein; varsinaista ilkuntaa en havainnut, vaikka siihen tuollaiselta esipuberteettikollegiolta olisi saattanut jotain taipumusta esiintyäkin.

Poika ei puhunut mitään. Paitsi kun maitopurkki (Arlan luomumaitoa, punaista) oli tyhjä ja suu vielä täysi, hän tökki minua etusormella, leuka kohti kattoa silmät seljällään, ja yritti viestiä: "maitopurkki on tyhjä". No niin oli. Hain hänelle lisää.

Ja kohta hän oksensi. Poikaa hävetti ja harmitti, ja hän sanoi: "Hyi saakeli". Hän oli aika hiljainen poika, ja hän toisteli kirosanaa siinä muutaman kerran. Näin, miten reilun kokoisia punaisia chilinpaloja tuli maidon mukana ulos. Kun kiroilu oli loppunut, hän sanoi minulle: "Mutta nyt se polte loppui". Kävi ilmi, että sitä poltetta oli tosiaan ollut ihan kurkkutorvessa asti. Kaveri oli sen verran järkyttynyt, ettei heti osannut siivota itseään. Sanottakoon, että toimitus oli verrattain siisti ja pienimuotoinen, mutta pieniä roiskeita hän siinä sai käsilleen. Annoin hänelle paperia heti.

Jäin tuota kiroilua miettimään. Poika pelkäsi, että tilanne on nolo ja ehkä ajatteli, että pojat tulevat hänelle naureskelemaan. Niinpä hän päätti siinä noitua vähän, kuin ahdasta oloaan ja sen totista luonnetta itselleen ja mahdollisille kuulijoille todistellakseen; olo oli varmasti ikävä kaikin puolin. Onneksi eivät muut pojat sitä siinä huomanneet, sen verran olivat keskittyneet jäätelön syöntiin. Tämä kai helpotti tätä sankaria hieman. Loppuillan hän oli kovin iloisen oloinen, ehkä siitä ei syviä haavoja hänelle jäänyt. 

Yeensä nämä chilinsyöjät ovat kertaluonteisia ilmiöitä. Uusia ihmisiä tulee ja uusia elämyksiä, mutta kannuksensa hankkineet kantavat muistoa halki elämän, ja ovat yleensä huomaavaisempia seuraavan kerran, kun valitsevat suuhunpantavaa.

S.

Söin chiliä

Ihan muikeana mutustelin chiliä. Ne olivat kuivuneet alun toista vuotta maustehyllyssämme. Vanhin poika innostui niitä joskus kasvattamaan ja mutustelemaankin, mutta sattuneista syistä se harrastus sitten jäi. Minä päätin, että kokeilen ihan vähän. Tunsin oloni jotenkin miehekkääksi kun kuivanköykäisen punaisen hedelmän päästä nirskaistuani puolen millin palasen tunsin poltteen, mutten mitään vastenmielistä kipua, kuten toisinaan. Että minähän selviän tästä, juu. Niin selvisinkin, hienosti.

Myöhemmin illalla haukkasin sitä kuitenkin liian paljon tai liian väärästä kohtaa, ja minun tuli valtava polte.

Yksi ensimmäisiä internet-löytöjäni oli NDE-kokemuksesta, siis ilmiöstä yleensä ja sitten siinä taisi olla yksi tapauskuvaus, kertova nettisivu. Olin lukiossa ja välitunnit vietin usein atk-luokassa, jossa oli reilun tusinan verran tietokoneita, joiden käyttöä rehtori kävi välillä aina tarkkailemassa. Nimi piti olla vihkossa, jos istui koneella. Jos ei ollut, rehtori, tuo ankarana ja hieman pikkumaisenakin pidetty herra, antoi porttikiellon, jota sitten yleensä noudatettiin. En muista saaneeni yhtäkään porttikieltoa. Mutta löysin kerran nettisivun, jossa kerrottiin ilmiöstä, joka on kohdannut tietyiltä osin samanlaisena niitä ihmisiä, jotka ovat olleet lähellä kuolemaa. Siihen liittyy erilaisia asioita, mutta usein näin kokeneet ihmiset kertovat tunteneensa, miten he irtaantuvat ruumiistaan. Olen kirjallisuudesta lukenut vastaavantyyppisiä kuvauksia väkivallasta kokijan näkökulmasta; omaa ruumista on ikään kuin katseltu ulkoa käsin. En tiedä, onko tämä ilmiö väkivallan yhteydessä ihan identtinen tälle kuoleman läheisyyden kokemiselle. Ehkä. Tuosta asti minua on kuitenkin ilmiö kiinnostanut, ja aina silloin tällöin törmään tarinoihin, ihan eläviltä ihmisiltä, jotka kertovat vastaavasta. Tänään viimeksi asiaa käsiteltiin Perttu Häkkisen puheohjelmassa Yle Puheella. Kannattaa kuunnella. Itse pidän tästä Areenan kännykkäsovelluksesta kovasti, käytän sitä sekä autoa ajaessani että koiraa lenkittäessäni että pyykkiä pannessani. Tiskatessa se on hankalaa, sillä siinä on muita ihmisiä läsnä ja minulta odotetaan läsnäoloa myös, ihan ymmärrettävästi.

Ruumiista irtaantumisen kokemuksista olen kuullut eri suunnilta. Kerran Yle Radio 1:ssä oli erään kokeneen luonnossaliikkujan haastattelu, ja hän päätyi kertomaan kokemuksen talvisesta tunturista. Mies oli jäätynyt ja oliko eksynytkin, ja aivan paleltumisen viime vaiheilla hän oli tuntenut nousevansa muutaman kymmenen metrin korkeuteen. Alhaalla hän näki miehen riisuvan tulipalopakkasessa vaatteitaan. Hän ajatteli sieltä ylhäältä, että tuossa ei ole mitään järkeä, ja tajusi jotenkin samalla, että hän itse siellä vaatteitaan riisuu. Hän pakottautui alas, mutta ehti sieltä ylhäältä nähdä maisemia, ja mm. tunturin toiselle puolelle, sellaiseen paikkaan, jossa hän ei elämänsä aikana koskaan ollut käynyt eikä sillä retkellään voinut olla sinne katsettaan langettanut. Palatessaan alas hän tuli takaisin ruumiiseensa, alkoi pukea vaatteita ylleen ja selvisi hengissä lopulta kotiin. Myöhemmin hän palasi "rikospaikalle" ja kävi tunturin päällä toteamassa, että sama rakennelma, jonka hän oli ylhäältä aiemmin nähnyt, oli siellä paikallaan. Kylmäkuolemista tuo haastateltava kertoi, että ei ollut suinkaan tavatonta, että perusteellisen paleltumisen hetkellä ihminen saa jonkinlaisen lämpimän tunteen, ja alkaa riisua vaatteitaan; paleltuneita on löytynyt lumihangesta esim. erämaasta vähäpukeisina ilmeisesti juuri tämän ilmiön takia, näin hän kertoi. Mutta tuota ilmiötä, josta olen kuullut myös muita vastaavia "näin sellaista, jollaista minun ei siitä asennosta olisi pitänyt voida nähdä" -juttuja, en osaa itselleni oikein selittää. Uskon kyllä näiden ihmisten kokemuksiin, ja kuulen niitä mielelläni lisää, jos jollain vain on kerrottavaa.

S.

Hyvä pianonsoittaja

YLE-verovaroin (edes PV:llä ei ole omaa veroaan) elävä RSO, jonka riveissä minäkin muuten _haluaisin_ soittaa, esiintyy tämän tuostakin Helsingissä. Harvoin ovat muualla, mutta joskus. Muistaakseni Hannu Lintu ilmoitti kautensa aluksi, että maakuntamatkoihinkin pitää oppia. Enpä tiedä, ovatko oppineet. Taisivat alkuun reissata jonkun tripin.

Mutta mielestäni on ihanaa, että Suomessa on tuollaisia soittajistoja ja moista kulttuuria tuetaan. Vaikka käytäntö tahtoo olla, että niiden voimakkaasti subventoitujen musiikkiesitysten kuluttajakunta on demografialtaan sangen yksitoikkoista porukkaa. Ei siellä kodittomia ja kaduttomia ole kauheasti. Pukeutuminenkin on aika ykseyttä vaativaa. Jos konserttilipun voi saada 10 tai 15 eurolla, niin kaikkine musiikkitalokuluineen väitän lipun markkinahinnan olevan, noin hatusta heitettynä, lähempänä kahta kuin yhtä sataa. No, antakaa minun nyt olla tätä mieltä, ja kun minusta sitten tulee vasemmistolaisempi tai oikeistolaisempi, niin voin sitten muuttaa mieltäni. Ei se ole häpeä se, niin minulle opetti Juha Panula. Hän oli persoonallinen mies, yliopiston professori, Jorma Panulan sukulainen, ettei vain veljenpoika olisi ollut.

Myöhemmin olen kuullut, että naisilla on oikeus muuttaa mielipidettään. Sekin on hyvin sanottu, eikä varsinaisesti sulje pois sitä, että miehillä on tuo sama oikeus. Tämän sanoi ihminen, muuan Pirkko-Liisa, mitähän lie Pirkko-Liisalle kuuluu nykyään. Hän sysäsi minut ihan pieneen sivuttaisliikkeeseen, joka sitten lopulta johti tähän pitkään tarinaan, joka tavallaan jatkuu yhä, ja hyvä niin. Pirkko-Liisa päästi irti minusta oikeastaan muutamaan otteeseen koskettuaan. Kutsuttaisiinko sitä sitten perhosvaikutukseksi, ehkä se on liioittelua tai vähättelyä, mutta sinne päin, kun tämä maailma kuitenkin on niin monimutkainen paikka. Lämmöllä minä häntä muistan kuitenkin aina silloin tällöin kun muistan, ja halaan kyllä jos tapaan.

Piti sanomani, että on yleisesti tunnustettua, että tämä Murray Perahia on hyvä pianisti. Tältä sivulta kannattaa käydä katsomassa tuo Beethovenin neljäs konsertto. Soitto ei ole Areenassa loputtomiin, tai en tiedä. Saattaapa ollakin. Mutta hienosti soittavat. Nopeaa ja mukavaa on asiointi. Sopii kuunnella tietysti myös Mozart-konsertto, vaikka mielelläni sanoisin, että Beethovenin suhteen en odottanut mitään ja yllätyin; Mozartin suhteen odotin jotain kauhean suurta ja mahtavaa, enkä oikeastaan kuitenkaan tiedä, mitä, enkä ehkä sitten saanut sitä, jota epäselvästi toivoin. Muistan, miten huumaannuin Kouvolan kaupunginkirjaston musiikkiosastolta lainaamaani kasettia kuunnellessani. Että miten voi Chopinin Fantasia-impromptua soittaa pianolla näin. Tähän tulkintaan palasin myöhemmin mm. silloin, kun joskus luin tai kuulin, miten joku analysoi pianonsoittoa, sinänsä triviaalisti:  Pianisti yrittää taistella sitä vastaansanomatonta lakia vastaan, että kosketinta painettuaan pianon ääni heikkenee jatkuvasti. Fantasia-impromptua soittaessaan Perahia tosiaan onnistui tämän illuusion luomisessa, siis ihanan elastisen ja täysin liukuvasti kasvavan juoksutuscrescendon (tuleekohan tämä nyt sanottua oikein) loihtimisessa teoksen A-osassa, joka siis toistuu myös laulavan väliosan jälkeen. Näin siitä huolimatta, että pianon ääni alkaa voimakkaasti heiketä heti sen jälkeen, kun vasara on pamahtanut kieleen. (En linkkaa tänne Youtube-versiota fantasia-impromptusta. Siellä on aika monenlaisia vetoja. Yksi eniten katsotuista ja ylivoimaisen kommentoiduin on muuannen nuoren soittajan esipuheella varustettu tulkinta; otsikossa lukee teostietojen perässä "(very hard)". Ei nyt veistellä tästä sen enempää, mutta ilmeisesti, näin tulkitsen, tämä loppukaneetti on houkutellut valtavan määrän Fantasia-impromptua netistä etsineitä ihmisiä kuuntelemaan juuri tämän esityksen.

Otsikossa mainittu hyvä pianonsoittaja on tietysti Tatu Eskelinen. Hän on tavallinen, sympaattinen pianisti, joka otti osaa Sibelius-akatemian kansainväliseen kesäakatemiaan. Ihan miehen mitoissa jo, mutta vielä vähän poikasen oloinen, vaikka eihän sellainen sympaattiseen hymyyn verhottu ujous mikään keskenkasvuisuuden merkki ole, sellaisia kai me aikuiset keskimäärin olemme. 

Kyseinen akatemia on järjestetty Svenska Kulturfondenin huomattavalla tuella. Siispä sinne oli pyydetty ruotsinkielisiä opettajia ja ruotsinkielisiä oppilaitakin. Ei muuta kuin lisää tällaisia. Oli siellä sitä paitsi suomenkielisiäkin, vaikka ei tämä kielikysymys ole enää mikään iso kysymys, kunhan siitä vain ei puhuta, ollaan vaan hiljaa aivan, antaa maata vain. Eikä muuteta mitään, niin se riittää.

Mutta Tatu Eskelinen tosiaan soitti akatemian loppukonsertissa Musiikkitalon Camerata-salissa, joka on sellainen pieni auditorion tyyppinen, ja jonne pääsy oli sinä iltana ilmaista, Schumannin Robertin säveltämän opus 13:n sinfonisista etydeistä teeman ja osat I-VI. Teos oli, myönnettäköön, minulle aivan uusi. Jotkut suuret teokset tulevat tutuiksi aiemmin, ja vaikka olisi pelkästään suurten teosten äärellä, osasta tulee tuttuja vasta myöhemmin. Minulla on yhä Anna Karenina kesken. Ja Toivo Kuulan elämäkerta myös, sain sen Miikalta. Miika on musiikin rakastaja, hän ostaa hyvän musiikkikirjan jos halvalla jostain saa, ja antaa sen sitten eteenpäin jollekin, jota tietää asian kiinnostavan. Tässä tapauksessa minulle.

Etsittyäni tuota Op. 13:aa Youtubesta löysin siitä lukemattomien mestarien tulkinnat (Brendel, Horowitz, Richter etc.). En osaa sanoa, miten Tatu Eskelisen soitto vertautui noihin maineensa jo saavuttaneisiin maestroihin, mutta olin erittäin vaikutettu hänen soitostaan. Siinä oli raikkautta ja reippautta. Jos nyt freudilaisittain saan käänteisesti asian ilmaista, niin vilpittömyyteeni vedoten totean, että pelkoa soitossa ei ollut ei tipanderin tippaakaan. Sanon tämän siksi, että alussa kuulin soittoa (konsertti oli pitkä ja siinä oli lukuisia soittajia, osa mm. Maj Lind -kilpailuista tai muista kahinoista tutuiksi tulleita) jota luonnehtisin pelokkaaksi. Tästä tekisi mieleni paahtaa enemmänkin, mutta tyydyn vaimeasti murehtimaan sitä, miten musiikkikoulutus tappaa musiikinrakkauden toisinaan niin, että musiikillisten subjektioiden kokeminen jää meidän amatöörien harteille. Eihän se niin saisi olla. Ei muusikko saisi pelätä, tai saisi tietysti, mutta ei soitto saisi kuulostaa pelokkaalle, sellaiselle että onkohan se äiti tai ope nyt tyytyväinen minuun. (Tapaan muuten elämässäni vähintään kuukausittain naisen, jonka tiedän kävelleen nokka pystyssä ulos musiikkiopiston oppilaskonsertista; oma poika soitti, ja ilmeisesti joka nuotti ei mennyt kohdilleen, tai ainakaan niin kohdilleen kuin äiti olisi toivonut. Tästä tulikin mieleeni eräs ihminen, jolta tänään kysyin, mikä sinun kasvatusfilosofiasi on. Hän on siis ammatiltaan lasten kanssa työskentelevä Homo sapiens. Hän sanoi, ettei osaa oikein vastata tuollaiseen, mutta että "meillä on kaikille täällä samat säännöt" ja jatkoi vielä samaa vastausta, että "silloin kun kaikki menee sääntöjen mukaan, niin ei tarvitse mitään sanoa". Olkoon todellisuus häntä kohtaan armollisempi, mutta näin sanottuna hänen sanansa kyllä kuulostivat aika, no, sellaisilta kuin kuulostivat. Mitä siihen pianistin äitiin tulee, niin en tiedä, pitäisikö häntä nuhdella? En ole koskaan puhunut hänelle mitään, meillä vain sattuu olemaan yhteinen paikka jossa vietämme aikaa. Ehkä hän ei muista koko tapausta. Poika, joka soitti tuolloin pianoa, muistaa kyllä.)

Annetaan pelokkaiden muusikkojen nyt olla. Rohkaistaan heitä heittäytymään ja herättelemään ehkä jo uinumaan päässyt musiikinrakkaus. Jos ei soittelemalla, niin vaikka sitten kuuntelemalla. Jos ei omaa instrumenttia, niin sitten vaikka orkesteria vain, Brucknerin seitsemättä esimerkiksi. Huomenna sen voi valittujen 1700:n joukko kuulla Helsingissä. Voi, se on upeaa musiikkia! https://www.youtube.com/watch?v=x_IbwlSXHpQ

S.

Ps. Ai niin, unohdin sanoa enempiä asioita Tatu Eskelisen soitosta. Soitto liikutti minua, yhtä kaikki. Nautin musiikista. En minä oikein siitä muuta osaa nyt enää sanoa. Siitä on aikaakin, melkein kuukausi. Eräs lauantai se oli Helsingissä, menimme sinne toipumaan meitä aiemmin koetelleesta koettelemuksesta.

Ansioitunut kirjailija

Hyvä radio-ohjelma.

Luin kirjaa, jonka oli kirjoittanut Pavel Sanajev. Kirjalievetekstin mukaan kirjailija on sen ja sen näyttelijän poika ja niiden ja niiden lapsenlapsi. Kirja ilmestyessään Venäjällä tempaisi Sanajevin nykykirjailijoiden kirkkaaseen kärkeen. Kirja on saanut sen ja sen palkinnon ja oli myös Booker-ehdokas Venäjältä aikanaan, vuonna 1997.

Valitettavasti en voi Kirsti Eran suomennosta ruotia tämän perusteellisemmin, sillä luin kirjasta vain kaksi lukua. Minulla oli sellainen olo, että luenpas tuosta kirjan, jonka kirjastosta sain mukaani ja josta kirjastossamme aikovat jonkin lukupiirinkin järjestää. Myöhemmin kuulin että lukupiiri on kansalaisopiston järjestämä ja sille on siis oma kurssimaksunsa, ainakin periaatteessa. Vaikka eihän sitä kukaan voi maksua periä jos tulee kirjastoon kerhoa kuuntelemaan, ja jos sattuu sitten olemaan jotain sanottavaa, ja avaa suunsa. Paitsi jos on tyhmää sanottavaa, mikä tietysti on typerä edes ajatuksena, mutta tulipahan mieleen, kun joku ehdotti tänään, että valtiontalous saataisiin tasapainoon jos tyhmyydestä sakotettaisiin.

Minulla on muuten jännästi vähän flunssainen olo kurkussa. Toivotaan, että iltapalaksi syömäni pitämäni (jos kirjoittaa pelkästään syömäni, voi tulla sellainen olo, että jo ovat valkosipulit tulleet syödyksi; tuon saamasi pitää-rakenteen siirrettynä tähän kontekstiin on määrä luoda alleviivattuna futuurin tunnelmaa, siis futuurin, jota ei suomen kielessä ole eikä tule koskaan olemaankaan) valkosipulit (jännällä tavalla tulin paljastaneeksi jo ennen kuin kerroinkaan, miten aion syödä valkosipulia. Syön ne muuten leikkaamalla kynnet pieniksi silpuiksi, pitkittäin ensin neljään osaan, ja sitten parin millin siivuiksi. Sitten otan kynnet, kaksi tai kolmekin, heitän suuhun, siedän kirvelyn kielellä mutten sentään pureksu, skippaan lasillisen vettä suuhuni ja nielen.) tepsivät, sillä mikään ei ole niin autuasta kuin rohto, joka tepsii. Tepsiminen tuo aina mieleeni jääkiekkojoukkue Turun Palloseuran.

Luin kirjaa ja ajattelin, että onpas tässä nyt vähän rankkaa, kun kertoja on pieni poika, ja hänen mummonsa on ihan hullu, ja puhuu kauheita ja haukkuu koko ajan päähenkilöä, ja sitten poika kertoo siitä vähän niinkuin että yrittää olla hauska, tai että lukijalla on sellainen olo, että tässä ollaan tahtomattakin hauskoja. Kirjan nimi on "Haudatkaa minut jalkalistan taakse". Isä, mikä on jalkalista, kysyi poikani tavatessaan kantta. En moiti huumorin tyyliä oikeastaan, kyllä se omassa maailmassaan oli ihan uskottavaa. Ainoa asia, joka sai minut keskeyttämään sujuvasti edenneen luku-urakan, oli tämä hullu maailma, jossa poika eli. En väitä, etteikö juuri tällainen hullu mummo olisi voinut olla ihan lihaa ja verta. Mummo mm. etsi tyttärenpoikaansa antaakseen päivittäisen homeopatia-annoksen tälle. 

"Minua oli mahdotonta löytää. Olin kaverini kanssa MATIssa (Maantieinstituutti) ja istuin yhden kolmikerroksisen rakennuksen katolla miettien, mihin voisin käyttää vintiltä löytämääni kampiakselia. Kun kuulin homeopatiaa tuovan mummon huudot, säikähdin kauheasti ja aloin kauhuissani ryntäillä katolla tietämättä mihin piiloutua. Homeopatian ottamatta jättäminen oli yhtä suuri rikos kuin luvaton poistuminen variopaikalta. Pelko tarttui myös kaveriini. Hän kyyristyi kokoon, katsoi huolissaan alas ja kuiskasi: -Kiipeääkö se tänne?"

Osaan venäjää ihan vähän enää. Ilahduin kuitenkin aina lukiessani hyvin käännettyä tai huonosti käännettyä venäläistä tekstiä. Siitä saa kiinni aina, miten venäjässä asia sanottaisiin, ja aistin jotenkin sen erottamattoman yhteyden kielen, kulttuurin ja mentaliteetin välillä. Sitä voi vain pohtia, onko kieli muovaantunut kulttuuriin/mentaliteettiin vai miten päin se nyt sitten onkaan mennyt.

Jätin kirjan sivulle 22. Älkää lukeko hyviä kirjoja. Elämä on siihen liian lyhyt. On luettava vain parhaat. En tiedä, onko tämä hyvä sitaatti tähän kohtaan, mutta en jaksa peruuttaa. "Myydään punainen Wolksvagen Polo, käyttämätön peruutusvaihde." (Rivi-ilmoitus MeNaiset-lehdessä)

S.

Olen huolissani

Olen huolissani nuorison kännykän käytöstä. 

Paljon pienemmästä huolesta kuitenkin kirjoitan. Minua huolestuttaa, että millä perusteella määrättyjä julkisuuden henkilöitä pidetään työssään hyvinä tai millä perusteella he kiinnostavat massoja. Kuulin nimittäin kerran Yle Puheelta Herra Hakkaraisen haastattelun. Tuore kansanedustaja selitteli tuolloin tekemisiään Arto Nybergille. Ohjelma oli tuolloin siis uusinta, televisiosta tullut näköisohjelma, jonka Puhe sitten lähetti.

Nybergin hyvin haastateltavalähtöinen tyyli oli vaihtunut kriittiseen ja epäilevään tyyliin. Hakkarainen puhui mielenkiintoisesti, mutta koin, että haastattelija ei kunnioittanut häntä eikä ollut hänen vastauksistaan kiinnostunut.

Arto Nyberg aloitti ohjelmansa nyt syksyllä uudestaan. Vieraana oli mm. näyttelijä, elokuvaohjaaja, jalkapalloilija ja joku muu (en katsonut niin pitkälle). Katsoin ohjelmaa yli puoliväliin. Odotin, milloin toimittaja kysyy jotain, jota en olisi itse hoksannut, tai jotain, joka tarjoaa jotain aidosti uutta ja raikasta keskustelukulmaa. Turhaan odotin. Näyttelijältä, joka valmistautui Nummisuutarien esitykseen, hän kysyi muun muassa seuraavaa: Miten olet valmistautunut rooliisi? Oletko lukenut kirjan (Nummisuutarit)? Voi äitienpäivä. En jaksa tästä enempää.

Paitsi kysyn vaan, että miten meidän käy? Miten meidän oikein käy? Toivotaan, että hyvin käy. Mutta kyllä tämä kännyköistyminen tähän aiheeseen oikeastaan liittyy. Ketä kiinnostaa enää mikään muu kuin se, jonka voi sekunnissa pyyhkäistä esiin taskumarsun sileältä pinnalta?

Olipa se.

S.

Merkillistä iloa

Olen käyttänyt vuodenvaihteesta asti eteerisiä öljyjä. Olen iloinen, että ne ovat tulleet elämääni. Tilaan niitä itselleni kuukausittain. Joka tilauksessa on ollut mukana aina myös joku muu kuin minä itse. Perheeni kanssa käytän kuitenkin niitä hyvin paljon. Meillä kaikilla on niistä hyviä kokemuksia.

Selitin tätä öljyilyasiaa eräälle ystävälleni. Hän ei alkuun päässyt oikein kärrylle, mistä tässä harrastuksessani on oikein kysymys. "Kyse lienee siis jonkinlaisesta nautintoaineesta?" hän kysyi. Siinä hän oli ihan oikeassa. Osa öljyistä vaikuttaa ihan fyysisesti, esim. piparminttua käytämme erilaisissa lihas- ja nivelkivuissa. Sitruunaöljy voi piristää. Mutta sitten on sellainen mystinen öljy, joka ei lakkaa minua viehtomasta. Sen nimi on frankincense, ja se on uutettu Omanissa ja Iranin suunnalla kasvavan Olibanum Sacra -puun pihkasta. Sitä minä kutsun totiseksi nautintoaineeksi! Olibanum-suvun puut ovat öljypuita, ja tätä öljypuun pihkaa on käytetty suitsukkeena. Tästä pihkasta valmistettu eteerinen öljy on aikanaan, yli 3000 vuotta sitten, ollut maailmankaikkeuden kallein aine. Halpaa se ei vieläkään ole, hyvälaatuisesta öljystä saa pulittaa 8000€/litra.

Minäpä kerron unelmani: jospa saisin koko loppuelämäni ajan olla tämän jalon aineen kanssa kosketuksissa, päivittäin. Tavalla tai toisella. Sen tuoksu on hyvin merkillinen, mainio. Metsäinen, pihkainen, eukalyptukseksikin mainittu, joku puhui kamferitipoista. Haju myös vaihtelee öljyn laadun ja öljyerän mukaan; Oman, jossa tätä puuta kasvaa kaikkein eniten, ei päästä rajojensa yli kaikkein korkealaatuisinta, kirkasta olibanum-puusta valmistettua öljyä. Se viedään sulttaanille. Kiehtovaa! Siellä sitä arvostetaan. Olisinpa Omanin sulttaani.

Tiedän miehen, joka lotraa joka aamu pienen pullollisen (5ml) frankincense-öljyä. Hän on fyysisesti pahoin kärsinyt mies, selkärangassa on murtumia monessa kohtaa, ja sen sellaista. Olisi kiva jutella hänen kanssaan tämän öljyn käyttökokemuksista. Tätä ainetta on käytetty vuosituhansien ajan, ja sitä tiedetään käytetyn sekä pakanallisissa että kristillisissä riiteissä/uskonnollisissa menoissa auttamaan yhteyden luomisessa korkeampiin voimiin. Tämä on siis perimätietoa. Itse en ole kokenut mitään tämänsuuntaista. Öljy on ensisijaisesti hyvän tuoksuista ja siksi sitä käytän. Tiedän myös ihmisiä, jotka eivät pidä sen hajusta lainkaan. Sellaisia eteeriset öljyt ovat. Toiset tykkäävät, toiset inhoavat. Usein kyllä löytyy jokaiselle ihmiselle jokin haju, jonka voi hyväksyä, myös hajusteallergikkojen tiedän sietävän niitä.

Tunnen erään herkän miehen, joka kokee erilaiset eteeriset öljyt hyvin voimakkaasti, jokaisen omalla tavallaan. Tuntemukset toistuvat jokseenkin identtisinä, ja aina tietty öljy aiheuttaa tiettyjä "oireita" tai vaikutuksia. Hänellä on mm. sähköiset kädet niin, että erilaiset sähkölaitteet toisinaan menevät (ilman öljyjä siis) hänen käsiensä kosketuksesta sekaisin. Yksi öljy aiheuttaa hänelle sähköisyyttä. Älypuhelin ei toimi silloin ollenkaan, eikä esim. viestien lähettämisestä tule mitään. Frankincense-öljyn käyttö aiheuttaa hänelle toistuvasti, no, mielenkiintoisia tuntemuksia. Hän ei ollut ennen näitä kokemuksiaan tietoinen, miten tätä öljyä on historian saatossa käytetty.

Eteeriset öljyt ovat siis kasvien eri osista tislattuja, uutettuja tai puristettuja haihtuvia nesteitä. Ne toimivat kasvin puolustusmekanismina ja pitävät kasvin elossa; ilman niitä kasvi kuolee. Öljyjä on kasveissa pieni määrä ja niiden eristäminen on hidasta ja työlästä. Sen on lisäksi syytä tapahtua matalassa lämpötilassa, sillä muuten osa öljyjen vaikuttavista aineista hajoaa.

Noista hajuista vielä, ja mieltymyksistä. Tilasin katajaöljyn. Olen aina pitänyt katajasta, en niin paljon kuin veljeni, mutta kuitenkin kovasti. Ajattelin, että katajaöljy se on jotain se. Kun pullo tuli, ja avasin sen, oli haju niin vastenmielinen kuin vain kuvitella saattoi. Pistävä hienhaju, siis vanhan miehen pistävä hienhaju tuli pullosta ulos. Toivottavasti öljyt, jotka ihollani tai elimistössäni (ne imeytyvät välittömästi, vaikka haju jääkin iholle joksikin aikaa) ovat, eivät koskaan haise kenenkään nenään yhtä pahalle kuin haisi se kataja silloin minun nenääni suoraan pullosta haisteltuna. Mutta niin vain kävi, että kidutin itseäni jonkin aikaa katajaista nestettä haistellen, ja pian totuin siihen. Siitä tuli merkillisellä tavalla hyvänhajuista. Vaimoni suorastaan ylisti sen tuoksua viimeksi, kun olin sitä kiikuttamassa jonnekin. Hän kielsi panemasta pulloa kiertoon, mutta minä lupasin tilata sitä lisää.

Tällä kertaa jätän tähän. Näistä nautintoaineista myöhemmin ehkä lisää.

S.

Syntymäpäivä

Kuten on sanottua, syntymäpäivä ei ole päivä, jolloin muistellaan syntymää, välttämättä, vaan päivä, jonka varjolla ihminen voi kohdata toisen ihmisen. Satapäiset syntymäpäiväpippalot ovat olemassa, silloin kun ovat, ihmiseltä ihmiselle. Ei pelkästään yhtä ihmistä, juhlakalua varten, vaan ihan kaikkia paikalle saapuvia varten.

Minä sain vaimoltani syntymäpäivälahjaksi sosiaalisuutta. Koska tällainen ikkuna oli auki, päätimme Miikan kanssa varata aikaa illanistumiseen. Ottaisimme levyjä mukaan, ja niitä kuuntelisimme ja niistä keskustelisimme taikka vaikenisimme. Sovimme, että muitakin voi tulla, mutta että emme alkaisi viilaamaan enää päivää; olkoon mikä on, ja sillä mennään. Sillä menimmekin.

Tapani tarjosi kotiaan meille. Tapani oli oikein otettu kun tulimme käymään. Minä toin riisipuuron paikalle, Miika leipoi suklaakakkua ja vatkasi kermavaahtoa. Muut toivat levyjänsä. Meitä oli sopivasti. Talo oli tyhjä, talon emäntä saapui vasta myöhään illalla kun olimme jo aika montaa levyä kuunnelleet.

Dialogi on aina arvokasta. Sillä on itseisarvo. Tai en tiedä onko, mutta on kai. On sillä, nyt kun ajattelee ja kirjoittaa. Sillä, että ihminen on, ei vielä ole niin paljon arvoa, ellei ole toista ihmistä tai eläintä, jolle olla ihminen. En tarkoita romanttista suhdetta, ja tuo eläinkin tuli tuohon ihan vahingossa. Uskon kuitenkin yhä vahvemmin siihen, että eläin voi paikata yksinäisyyden tunnetta, joka syö sisältäpäin länsimaista modernia yhteiskuntaa kuin rutto aikoinaan söi miestä ja naista.

Musiikki on dialogia. Se on lisäksi erinomainen alusta, plätformi, niinkuin englanninkielisissä piireissä sanotaan, dialogille. Sen äärellä voi olla, sitä voi kuunnella ja siitä voi puhua. Samalla tulee puhuneeksi, tai tulee saaneeksi luvan puhua, kuin vaivihkaa, itsestään. Sitähän me kaikki lopulta kaipaamme. Ja siihen niin moni väsyy, kun aina silloin tällöin me itse kukin puhumme vain itsestämme. Sepäs se on, että osata puhua ja kuunnella. Tämä täydellistyy tietysti harvoin, mutta yleisesti voi sanoa, että musiikki on hyvä alusta, plätformi. Hyvät ovat lähtökohdat dialogille, kun on musiikki, jota yhdessä jaetaan.

Kouluaikoinani elikkä vuosi sitten tai kaksi, kävimme läpi Seitsemää veljestä. Opettajan suosikki oli Juhani, ja hän kaivoikin jonkin repliikin sieltä, joka kuvasti tätä Jussia; kun hänessä nähkääs oli tämä sydän, ja oli järki. Ja ne keskustelivat kuulemma kivasti Jussin hahmossa. Voi olla. Joku tuore lukija voisi tätä kommentoida. Vaimoni muuten rakastaa minua niin paljon, että tähteni lukee Seitsemää veljestä. Se on minusta aika paljon, että rakastaa toista niin paljon, että lukee tämän lempikirjaa ihan vain sen takia että kirja on toiselle tärkeä. Katsotaan, mitä hän sanoo, kun kannen sulkee. Odotan innolla, se hetki on ihan kohta käsillä. Ehkä palaan niihin tunnelmiin vielä.

Mitä musiikkiin ja siitä puhumiseen tulee, niin ehkäpä se tuo tähän maailmaan juuri nämä kaksi asiaa, yhdistää ne ja antaa myös vapauden valita. Musiikki ei tyhjene puheeseen. Kuten sata kertaa olen siteerannut edesmennyttä Claudio Abbadoa, "Kun puhutaan musiikista, sanat eivät aina riitä..." Analyyttisen pyörittelyn lisäksi on emootio, jossa ollaan jo hyvin henkilökohtaisen äärellä. Olen muuten tulossa siihen tulokseen, että henkilökohtainen sanan "varjeltava" merkityksessä alkaa olla omalla kohdallani jotenkin vieras asia. Onko mitään, mitä en voisi kertoa? Jos on, miksi? Menipäs yhtäkkiä. Ehkä tästä joskus vielä, vaikka onhan tämä blogin kirjoittaminen tämän saman kysymyksen pyörittelyä ollut implisiittisesti jo viiden vuoden ajan. Toisinaan olen ollut ahkerampi, viime aikoina laiskempi. Arvokkaita ovat olleet myös ne hetket, joita en ole jaksanut kirjoittaa. Hetken hohtava valo oli Juha Itkosen yhden romaanin nimi. Se ei ollut mitenkään erityisen järisyttävä romaani, mutta kiva sillä tavalla että pääsin kurkistamaan toisenlaiseen maailmaan. Sanoin tänään pojalleni, että kirjallisuus on siitä hieno keksintö, että siinä pääsee kurkistamaan toisiin maailmoihin, ja kokonaan toisen ihmisen maailmaan. "Älä sano enempää, mä ymmärsin jo" hän sanoi hätäisesti ja selitti sitten, miten kirjassa ollaan ikään kuin toisen pään sisällä ja luetaan suoraan sen ajatuksia. Tähän varmaan kirjallisuusharrastuksen tutkimuksin todistettu empatisoiva vaikutus perustuu. Hyvä kirjailija voi tuoda monta henkilöä yksissä kansissa tutusteltavaksi, ja kaikki voivat olla aivan erilaisia kuin minä, ja silti heistä voi oppia pitämään. Tähän voisi olla hymiö tarpeen, jotta itseironia tulisi riittävän hyvin merkatuksi. Kamalaa kun se yksi tyttö kuoli siellä Helsingissä kun se laski siihen vaijeriin vaikka se oli hyvin merkattu.

Siksipä olikin tärkeää, että puhuimme musiikista, esittämisestä, sävellyksistä ja rakenteista, mutta myös emootioista. Maisteri Lindgren puhui radiossa musiikin eroottisuudesta. En muista puhuimmeko me. Minä saatoin sanoa tähän ohjelmaan liittyen jotain. Mutta tunteet välittyivät kyllä. En ole toisten puolesta mielelläni avoin, vastatkoon kukin omista julkisista henkilökohtaisuuksistaan haluamallaan tavalla, mutta totean, että erään ystäväni henkilökohtainen avautuminen omasta Beethoven-suhteestaan oli tälläkin kertaa varsin viihdyttävän kuuloista, vaikka olen samoja juttuja kuullut aikaisemminkin. Samoin hänen soittamansa HKO/Segerstam-levy Einojuhanin seitsemännestä sinfoniasta oli kyllä upea. Musiikki kutsui minut lattialle makaamaan, seljälleni. Elokuun lopun päivästä oli vielä valoa jäljellä, ja sitä valui ikkunoista huoneeseen. Huoneessa oli ihmisiä, muut istuivat. Minä näin katon, vaikka välillä pidin silmiäni kiinni. Tiedän, miten kaikki musiikinkuuntelu tapahtuu hetkessä, niin tapahtui siis tämänkin musiikin. Silläkin uhalla, että uudelleen kuunneltuna kaikki tuntuu tyhjältä ja turhalta, linkkaan sen tähän. Sillä silloin, kun stereot soivat aika kovalla ja kaikki olivat hiljaa ja ikkunasta näkyi valo, mahaani käänsi, sillä niin pakahduttavaa oli siinä olla ja kuunnella, miten viulut ja huilut ja kaikki soivat.

S.

Kirjallisuuskatsaus

Luimme lasten kanssa iltapuhteena Lingrenin kirjan Veljeni, Leijonamieli. Luku illassa -vauhdilla siihen menee vajaa kolme viikkoa, kun väkisinkin tulee lukemattomia iltoja.

En muista, olenko lukenut esikoiselle sitä aiemmin itse, ehkä hän on sen kuunnellut äänikirjana. Lapsena ollessani sitä ei minulle luettu, mutta muistan serkkuni Villen kertoneen minulle kirjasta, miten alussa siinä kuollaan ja joudutaan Nangialaan ja lopussa Nangialassa kuoltua joudutaan Nangilimaan. En muista, milloin luin kirjan ensimmäistä kertaa. Tämä kerta oli ainakin voimakas kokemus.

Rouvani on katsellut Astrid Lindgreniä koskevan dokumenttisarjan Areenasta, ja puhui siitä sitten jonkin verran. Minun on myönnettävä, että olen epäillyt hänen täydellisyyttään jo vuosia. Kirjailijana ja lasten ymmärtäjänä hän on vertaansa vailla. Ruotsalaisten iso A raivasi kertakaikkisen ainutlaatuisen polun lastenkirjallisuuden kentälle, sitä kulkemalla on muiden ollut helppo tulla tontille ja levittäytyä sitten siellä, ottaa oma maasto haltuun. Astrid oli sitä mieltä, että lastenkirjallisuus on vähintään yhtä tärkeää kuin aikusten kirjallisuus. Tämä olikin kolmas kysymys, johon palasimme, kun Veljeni, Leijonamieli päättyi tänään illalla. Ensin minulta kuitenkin kysyttiin: Onko tähän jatko-osaa? Ja sen jälkeen: Miksi kirjat päättyy tällä tavalla?

Ei ole jatko-osaa, enkä tiedä, suunnitteliko Astrid sellaista. Kirjailijalla on tietysti lupa tehdä kirjojensa lopuilla mitä haluaa, ja niissä usein punnitaan kirjoittajan veri, mitä hän lopuillaan uskaltaa tehdä. Astrid puolusti, niin vaimoni on kertonut ja niin olen itsekin hänen kirjojaan lukemalla todennut, puolusti oikeutta puhua lapsille kuolemasta. Leijonamielen veljesten loppu kirjassa on sykähdyttävä, ja kylmäsi minua. Samaa on kertonut minulle myös kaimani, joka luki kirjaa niin ikään omille lapsilleen. Mutta omat lapseni olivat innoissaan. Tai heille Nangiliman valot, jotka siinsivät päähenkilön silmissä, olivat innostava, myönteinen asia. Siihen kai Astrid tähtäsi. Minä olin vain niin kiinni siihen asti tapahtuneessa, että oli vaikea siitä iloita. Sitä paitsi koko kirjan ajan päähenkilö kaipaa veljensä luo, ja pääseekin, mutta samalla täyttymys, se rauha ja levollinen yhdessäolo, nuotiolla istumiset ja muut, siirtyvät koko ajan tulevaisuuteen kun elämän yllä on pelottava verho, jo Kirsikkalaaksossa ja ilmituotuna tietysti sitten Ruusulaaksossa. Isoveli lupasi satumaan heille. "Joonatan on hyvä ennustamaan", sanoi poikani kirjan lopussa, siinä ainoassa kohtaa, jossa voi jollain tavalla väittää, että Joonatan oli oikeastaan väärässä. Hän nimittäin sanoi kuolevista hevosista, että "kaikki on huomenna taas hyvin, kunhan ne saavat nukkua." No, tottahan se oli.

Veljeni, Leijonamieli on suurta kirjallisuutta. Kolmas kysymys, joka tokaluokkalaisen mieltä kaiversi, oli yleinen kirjallisuuskäsitys ;) "Miksi lastenkirjoja ei pidetä niin tärkeänä kuin aikuisten kirjoja?" Tämän kysyessään hän oli aidosti närkästyneen kuuloinen. Mitä lie sitten mietti. En osannut vastata, paitsi että moni pitää tietysti niitä tärkeänä nykyään. Samat teemat, esim. rinnastukset diktatuureihin, vallanpitäjien pelkoon vallan menettämisen mahdollisuudesta, neuvokkuus, neuvottomuus, pelko, häpeä, viha, syyllisyys ja muut, ovat läsnä tässä kirjassa, kuten muissakin maailmankirjallisuuden merkkiteoksissa. Joonatanin hahmo on kyllä epäinhimillisen sileä, mutta asetelma lohtua ja apua tarvitsevan, elämässään sairaan pikkuveljen ja täydellisen, pikkuveljelleen omistautuneen isoveljen välillä on toimiva. Jos joku antaa voimaa, tämä asetelma antaa voimaa. Joonatan kieltäytyy Nangialassa tappamasta ketään. Hän pelastaa myös vihollisiaan kuolemasta.

"Mutta viimeinen taistelu, ymmärrätkö, Korppu, siitä on pakko tulla paha satu kuolemasta. Kuolemasta ja taas kuolemasta. Siksi Orvarin on johdettava sitä taistelua, ei minun. Sillä eihän minusta ole kenenkään tappajaksi.

 Ei olekaan, sen minä tiedän, ajattelin minä. Ja sitten kysyin Joonatanilta:

 - Miksi sinä pelastit sen Karrin hengen, oliko se viisasta?

 - En tiedä, oliko se viisasta, Joonatan sanoi, - Mutta on asioita, jotka täytyy tehdä, muuten ihminen ei ole ihminen, vaan vain rikkahippunen, olenhan minä sen ennenkin sinulle sanonut.

 - Mutta ajatteles, jos hän olisi käsittänyt, kuka sinä olet, minä sanoin.  - Ja ne olisivat ottaneet sinut kiinni!

 - Niin, Leijonamielen ne silloin olisivat ottaneet kiinni eivätkä mitään rikkahippusta, Joonatan sanoi.

Nuotiomme paloi hiillokselle ja pimeys peitti vuoret. Ensin hämärä, joka hetkeksi sai kaiken näyttämään melkein lempeältä ja pehmoiselta ja ystävälliseltä. Mutta sitten musta, kumiseva pimeys, jossa kuului vain putouksen ääni, eikä pienintäkään valon pilkahdusta näkynyt mistään."

S.