perjantai 18. joulukuuta 2015

Niemisen Pertin runo

Naisihminen soitti ovikelloa:
kuulkaa nyt isännöitsijä
kun nuo kakarat tallaa nurmikkoa ja
krapaa hiekkaa ja juoksee
ympäriinsä niitä pitää
mennä kieltämään kyllä
tässäkin talossa jokin
kuri pitää olla!
Isännöitsijä, joka oli isäni,
sanoi: niin pitääkin. Lasten pitää
saada juosta nurmikolla ja kravata hiekkaa
ja tallata rikkaruohoja. Mitä lapsia
ne muuten olisivat? Kadulleko
te ne haluatte ajaa? Menkää nyt itsekin
vähän krapaamaan hiekkaa
ja hyppimään nurmikolle
niin ette hypi häiritsemässä muita!
Naisihminen puhisi ja lähti ja puhisi
ja lapset tallasivat kaikessa rauhassa
sitä neljäsosa-aarin nurmikkoa,
trinttasivat hiekalla, leikkivät hevosta
ja juoksivat ympäriinsä
ja olivat hyvää pataa isäni kanssa;
moikkasivat iloisesti,
auttoivat kun tarvittiin.
Tavattoman mukavia mukuloita,
sanoi isäni.
(Aarne Niemisen muistolle; 1986)

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Mihin ihminen kykenee?

Ärsyynnyn ihan vääristä asioista. Niinkuin siitä, että hämmästellään sitä, mihin ihminen pystyy. Ärsyynnyin muistaakseni siitä Hanneksestakin silloin kerran - rauha hänen muistolleen. En katsonut häneen liittyviä videoita lainkaan. Minusta tuntui kornilta, että kun ihminen on sellainen kuin nyt ajattelen, että ihmisen on syytä ollakin, oma itsensä, niin siitä tulee mediailmiö. Mitä vähimmissä määrin tämä ärtymykseni tietysti kohdistuu Hannekseen. Enemmänkin yleiseen pöhinään. Tommi Liimatta sanoi kerran radio-ohjelmassaan sen niin hyvin, että teki mieleni itkeä. Ehkä löydän vielä sen linkin joskus tännekin.

Tähän väliin voit taas kuunnella Chopinia.

Sverigebo Mattias Ribbing är en rolig man. Han har skrivit två böcker, Vägen till mästarminne (2011) och Vägen till maxade betyg (2013). I den senare beskriver han sin kompis Matteo och Matteos otrolig projekt - att ta utmaningen att lära sina minneskurs på engelska. Som utmaningen kan vi väl se den, för han kunde inte prata engelska. Det var en månad tid kvar till den kursen. Jag har översatt till finska den följande utdrag från Vägen till maxade betyg:

"Tunnetun (yhdysvaltalaisen) tutkimuksen mukaan 1000 espanjan kielen sanan sanavarastolla ymmärtää 87,8 prosenttia puhutusta kielestä, 79,6 prosenttia kaunokirjallisuudesta ja 76 prosenttia tietokirjallisuudesta.
Professori Alexander Arguelles on kielenoppimisen johtavia asiantuntijoita maailmassa. Hän puhuu noin 30 kieltä sujuvasti, mutta on vuosien aikana opiskellut lisäksi muitakin kieliä. Hän viittaa tähän yllä olevaan tutkimustulokseen väittäessään seuraavaa: “2500 yleisimmällä sanalla voi ilmaista kaiken haluamansa, vaikka joskus joutuukin käyttämään hankalia kiertoilmauksia.”


Ennen seuraavaa tarinaa on hyvä pitää mielessä nuo yllä olevat luvut. Itse olen pitänyt yllä saksan kieltä, mutta muistiharjoittelun aloittamisen jälkeen en ole opetellut yhtään uutta kieltä. Tähän asti en ole kokenut tarvetta tai motivaatiota siihen. Sitäpaitsi olen laiminlyönyt aivan liikaa muistikilpailuihin harjoittelemista, joka on edellytys sille, että saavutan kilpailuille asettamani tavoitteet. Mutta saa nähdä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Yksi ihminen, joka koki suuren ja äkillisen tarpeen oppia uuden kielen oli italialainen Matteo Salvo. Tapasimme muistikilpailuissa Saksassa ja meillä oli todella hauskaa yhdessä. Voi sanoa, että se oli ystävyyttä ensi silmäyksellä. Olemme suunnilleen saman ikäisiä ja elämme samanlaista elämää kouluttajina ja yksityisyrittäjinä. Matteo oli tuolloin puuhannut muistitekniikoiden parissa jo vuosia, muttei ollut kilpaillut aiemmin. Hänen kurssinsa ja kirjansa ovat Italiassa suosittuja.
Yksi Matteon oppilaista muutti Espanjaan jossa hän opiskeli lentäjäksi ennätysajassa ja tuli tunnetuksi maan nuorimpana lentäjänä. Aikakauslehden haastattelussa hän kertoi, että se oli mahdollista Matteon kurssin ansiosta. Kun koulutuspäällikkö luki jutun, hän soitti Matteolle ja kysyi, olisiko mahdollista saada näitä kursseja espanjaksi ja englanniksi kaikille lentäjäopiskelijoille. Totta kai, vastasi Matteo, muttei uskonut itsekään, että kurssi koskaan toteutuisi.
Mutta hän oli väärässä. Kun espanjalaiset seuraavan kerran ilmoittivat itsestään, oli kaikki jo suunniteltu ja he halusivat koulutuksen kuukauden päästä. Ongelmaksi muodostui kieli. Espanjan hän kyllä hallitsi, mutta ongelma oli, että Matteo monen muun italiaanon tapaan ei osannut englantia.
Onneksi Matteo ei ole se, joka peruuttaa haasteiden edessä. Koska hän jo oli harjoittanut muistiaan aikaisemmin, hän alkoi opetella englannin sanoja. Ensimmäisen viikon hän opiskeli noin 300 sanan päivävauhtia. Hän käytti frekvenssisanalistoja, mutta keskittyi yksinomaan niihin sanoihin ja fraaseihin, joita hän ajatteli tarvitsevansa koulutuksessa. Sellaiset aihealueet kuten ruoka, urheilu ja muu vähemmän tärkeä sai jäädä. Sitävastoin oli tärkeää hallita koko joukko lentämiseen ja lentokoneeseen liittyvää sanastoa.
Kuukauden päästä Matteo seisoi toiveikkaan ryhmän edessä ja veti muistikoulutusta englanniksi. Siitä tuli menestys, ja kaikki olivat tyytyväisiä, mutta kun hän kertoi että tämä oli hänen ensimmäinen kurssinsa englanniksi, kukaan ei uskonut. Sitä, ettei hän kuukautta aikaisemmin osannut englantia lainkaan, hän ei meinannut uskaltaa edes kertoa."
Vägen till maxade betyg, s. 181-182




sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Isä, olipa kiva kun Ruusakin tuli

Perhe oli pois. Eivät kaikki, mutta enemmistö, pitäisikö sanoa. Kotiin jäi kaksi ihmistä ja koira ja kanat. Kolme ihmistä oli muualla. Keskimmäisen kanssa vietimme aikaa kahdestaan. Ei hän ihan hirveästi malttanut minun kanssa olla, vaan kärtti kaveria. Saikin. Hyvän viikonlopun vietimme kuitenkin. Vein hänet ystäväni kellariin studiokuviin. Tuli muuten säväyttäviä kuvia, vaikka en itse sanokaan. Ehkä ne vielä ovat jossain joskus katsottavissa.

Tulivat vihdoin kotiin. Menimme hakemaan heitä rautatieasemalta. Turussa sellainen on ihan kiva. Otimme koiran mukaan. Koira oli täpinöissään. Matkustajat olivat väsyneitä. Neljävuotias oli kaikkein virkeimmän oloinen.

Kotiin tullessa hän nukahti, ja parka sitten heräsi ja oli sekaisin ja taisi tuo tuossa tunnin verran itkeäkin. Mutta nyt on ihan rauhassa. Makaa lattialla vieressäni, matolla. Hän halusi tulla alakertaan meidän sänkyyn, mutta sanoin, että voisin tulla kirjoittamaan tähän hänen viereensä. Hän ehdotti, että tulee viereeni katsomaan. Näin sovimme, näin tapahtui. Minä olen kirjoittanut juttujani, ja tyttö makaa vieressä. Ensin hän haki tyynyn ja ohuen huivin veti peitokseen. Kylmässä talossamme oikea peitto on aina poikaa, ja kannoin hänelle sellaisenkin. Hän pitää usein hienosti kiinni sopimastamme, ja nytkin. On ihan hiljaa, valveilla ja virkkuna, eikä juuri puhu. Joskus jotain. Pitkän hiljaisuuden hän katkaisi ilmaisemalla ajatuksensa asemalla tapaamiseemme liittyen: "Isä, olipa kiva kun Ruusakin tuli." Minä sanoin, että joo, se halusi tulla ja arvasin, että ilahdutte kun tulemme kaikki vastaan. "Äiti sano siellä junassa että saa nähä, tuleeko Ruusakin. Mä sanoin sille, että katotaan."

Hän on taitava. Tätä kirjoittaessani hän on vaivihkaa hivuttautunut keskusteluyhteyteen kanssani. Hetki sitten isoveli puhui unissaan, ja selitin tyttärelleni että hänellä ei ole asiaa meille, vaan että ihmisellä voi tulla puhetta vaikka hän nukkuu. Saman tien alkoi unissapuhuminen kuulua tästä toisestakin "sängystä" (matto, tyyny ja peitto). Hän ilmoitti myös, että "Tässä lattialla on kiva nukkua." Kysyin mielikuvituksellisesti, että onko. "On, oikein kiva." Hän siis sanoi "oikein kiva". Minusta se oli taas hyvin sanottu. Ehkä kaikki isät, jotka kuulevat ensimmäisen kerran tyttärensä sanovan "oikein kiva" ilahtuvat. Minä ainakin.

Ilahduin muuten aikanaan kuullessani Brucknerin kahdeksannen sinfonian adagion. Olen siitä ehkä kirjoittanutkin. Se oli joskus Spotifyn pisimpiä kappaleita, yli 30 minuuttia. Siten siihen törmäsin. Lainasin sinfonian myös kirjastosta ja olen sittemmin tutustunut myös seiskaan. Molemmat ovat upeita, ja sopivat ainakin oman kirjoitustyöskentelyn taustalle. Soivat tuolla nytkin. Pikkuveli ja lastenhoitajamme kävivät viikonloppuna meillä piipahtamassa iloksemme. Hänellä jäi konelleni talteen Naxos Music Librarya varten tunnukset. Omatkin olisi, en vain ole käyttänyt pitkään aikaan. Ehkä tämä elpyy taas tästä, hyvä tapa kuunnella hyvää musiikkia. Jospa tuo tuohon vielä nukahtaisi, rytmihäiriöinen lapsi.

S.

torstai 10. joulukuuta 2015

Jotenkin en nyt viitti vaan tähän otsikkoon sitä kirjoittaa vaikka sen tuonne tekstiin kohta kirjoitankin

Tänään työpäivän jälkeen tulin alakertaan, yhteen Turun hienoimmista alakerroista. On yläkertakin hieno. Siellä on huone, jossa toisinaan saa olla ihan rauhassa. Tänään vieressä nuokkui mies. Suurimman osan ajasta oli siltä osin rauhallista, sillä mies tuli läppärinsä kanssa, pani napit korville ja nukahti ja nuokkui. Nuokkuessaan siinä hänen koneensa tuuletin hiljeni. Herättyään se sitten aina käynnistyi ja meteli alkoi. Mutta miesparka oli varmaan akuutissa unentarpeessa.

Alakerrassa on hylly, josta saa ottaa kirjoja. Siihen kai saa myös panna kirjoja. Tänään käsiini tarttui Boyerin Tieteiden kuningatar. En muista, kuka tätä kirjaa minulle suositteli. Aivan iskemättömässä kunnossa. Hintalaput vielä kiinnitettynä. Ei varmasti ole avattukaan näitä kirjoja. Itse avasin ihan vain siitä syystä, ettei seuraava omistaja pääse sanomaan samaa, tai jos pääsee, niin erehtyy.

Kirjat on suomentanut Kimmo Pietiläinen. Hän on mukava mies. Tapasin hänet taannoin entisissä hommissani ja haastattelin. Näin hänet taas tänä syksynä sattumalta kirjamessuilla Turussa, kahdeksan vuoden jälkeen, ja kysyin, että miten maa makaa. Hän ei tietenkään muistanut minua, ja kysyi, että mitä tarkoitan. Kysyin, että joko kansaa on alkanut oikeat asiat kiinnostamaan. "Ei. Tissit ja jääkiekko", kuului lyhyt ja ytimekäs vastaus. Muistin hänen intohimonsa tietokirjallisuutta kohtaan ja hienoisen kritiikin mm. kirjakauppojen tarjontaa ja sen yksipuolistamista kohtaan. Hän taisi jo tuolloin olla pahoillaan siitä, että ihmiset eivät ole kiinnostuneita siitä, miten asiat ovat; vain viihde kiinnostaa. Eihän tuo koko totuus ole eikä hän varmasti näin ehdottomasti sitä sanonut silloin. Silti Kimmo Pietiläinen jaksaa vuosikymmenestä toiseen tuottaa jatkuvalla syötöllä korkealaatuista käännöskirjallisuutta tietokirjamarkkinoille. Liian myöhään ajattelen, että olisi pitänyt kysyä, kuinka monta sivua hän on kääntänyt, kuinka kauan aikoo vielä jatkaa ja kuinka hän tuon työnsä hoitaa käytännössä. Herää ehkä aikaisin ja menee myöhään nukkumaan. Mukava mies. Ehkä vielä tapaan ja kysyn.

Tänään pelasimme keskimmäisen kanssa lautapelejä. Olimme illan ihan kahdestaan. Tämä oli suunniteltu juttu. Huomenna menen ja otan/otatan hänestä kaverin vehkeillä studiokuvia. Katsotaan, mitä sitten tapahtuu. On meinaan kuvauksellinen lapsi, jos ovat kaikki muutkin. Illalla Jari Sinkkonen kehotti katsomaan lasta ja päätti iltahartautensa Herran siunaukseen.

S.


keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Hyö tulivat

Lähdin ystävän kanssa itsenäisyyspäivän ajelulle. Helsingin kohdalla hän ehdotti, että löytyisikö joku dinneripaikka, voitaisiin juhlistaa itsenäisyyspäivää. Kuvaavaa kohtaamisillemme on, että kun otin hänet kyytiini kotiseudullani, joka varsinaisesti ei ole Helsingin kohdalla, sanoin lähtiessä että löydetäänköhän me matkan aikana tähän itsenäisyyspäivään tulokulma, joka molempia tyydyttää. Ja hän kiinnostui kommentistani, josta en itsekään tarkkaan tiedä, mitä se tarkoittaa, ja kysyi lisää, ja lupasin että palataan siihen, mutta hoidan ensin pari muuta keskusteluasiaa alta pois. Ja kun olimme Helsingin kohdalla, olimme päässeet tähän itsenäisyysteemaan. Joku kuuli, että lähden iltaa myöten sateeseen ajamaan pitkää matkaa autolla. Sanoin, että seura on hyvää, ei huoleta. Eikä huolettanut, vaikka aikataulullisesti aika haastava matka olikin.

Tapasimme matkalla mm. karjalaisen virkamiehen. Hän kutsui meidät huoneeseensa, nosti jalat pöydälle, 90 senttiä sieraimistani, otti silmälasinsa sangasta kiinni ja alkoi veivaamaan niitä hiljalleen. Hän soitti kollegalleen ja kutsui tämänkin paikalle kahden sanan komennolla: "hyö tulivat." Erittäin sydämellinen ihminen. Siellä idässä heitä oli muitakin. Kävimme paikallisessa kauppakeskuksessa ja päätimme istua paikallisten seuraan. Mitäköhän ajattelivat kun monesta tyhjästä pöydästä huolimatta valitsin sen, jossa tuo dynaaminen duo istui? Toinen ainakin ilahtui silminnähden. Autuas hymy levisi tämän Downin syndroomaa "sairastavan" ihmisen kasvoille. Hän kätteli, esittelimme, ja sen jälkeen hän suureellisesti osoitti avokämmenellään vastapäistä herraa ja lausui: Arvoisat ihmiset; Henkilökohtainen avustajani! Mainio tyyppi. En saanut puheesta ihan selvää, mutta lopussa tajusin, että hän puhuu Paavalista. Siis siitä apostolista, josta Raamatussa on paljon mainintoja. Paavali kulki ympäri Välimeren aluetta jalkapatikassa ja kirjoitteli kirjeitään. Tämä 33-vuotias herra tunsi Paavalin tiet hyvin, oli opiskellut niitä ihan omaehtoisesti ja tiesi, mikä on Foenekia ja Tiberia ja missä päin nykyistä Espanjaa Paavali oli vaeltanut. Aivan uniikki heppu, tämä tapaamani. Eittämättä myös Paavali. Meidän piti jatkaa matkaa.

Tulin kotiin, Helsingin kautta. Espalla söimme lounastauolla lohisoppaa. Minulle se riittää enkä paremmasta tiedä. Hienoja ravintoloita siellä kyllä on, mutta Espan lohisopan rinnalle ei ole tarvetta nostaa muita soppaloita. Palatessani autolle olin hetken erossa matkaystävästäni. Kävelin Senaatintorin ohi, portailla seisoi parituhatta ihmistä. Ollessani Aleksanterin patsaan kohdalla nämä ihmiset alkoivat laulaa. Musiikki alkoi hiljaisuudesta. Kohta kajahti Finladia. En tiennyt tapahtumasta, mutta olihan tuo komean kuuloista! Olin aivan otettu. Vieressäni nainen itki. Olisin mennyt mukaan, mutten ehtinyt. Ei harmittanut. Nuorempana kun ääneni oli paremmassa kunnossa lauloin paljon ja sain hyvin harvoin kuunnella mitään. Nyttemmin kun eri syistä olen kieltäytynyt projekteista olen päässyt myös kuuntelemaan lauluja. Varsinaisissa kuorokonserteissa tuolla maailmalla, elikkästen Helsingissä tai edes Turussa olen hyvin harvoin asiasta tehden käynyt. Enemmän kuulen muuta musiikkia, vaikka sitäkään en ylen määrin.

Kävelin autolle ja poimin kollegani kyytiin. Ajoimme kotiin. Helsingissä perässäni ajava autoilija tyyttäsi minulle kun pysähdyin suojatien eteen kuorma-auton viereen. Yritin sanoa hänelle, että älä hermostu. Jatkoin matkaa, mutta takana tulijan mielestä aivan liian hiljaa. Hän hurjasti kaasuttaen paineli ohitseni siinä eduskuntatalon kohdalla tai mikä tennispalatsi se nyt on. Näimme muuten Hjalliksen keskustelemassa tuntemani ihmisen isoveljen kanssa. Hauska duo, yllättäväkin. Molemmat ovat kansanedustajia, ja tuntevat tietysti toisensa. 

Kotiseudulla päätin ennen kotiinpaluutani mennä kuuntelemaan hetkeksi pianistia. Nuori 15-vuotias poika soitti minulle. Olin pyytänyt konserttia aiemmin, ja hän oli luvannut. Talon isäntä lähti töihinsä samalla ovenavauksella. Minä asetuin tuon kauniin talon kauniin olohuoneen kauniille sohvalle rötköttämään ja kuuntelin, miten Chopinin as-duuriballadia soitetaan. Hyvin sitä nimittäin soitetaan. Balladit on aika järkäleitä. Tilasin ahneuksissani häneltä heti sen neljännen, joka on maailman kaunein pianokappale, ehjä, suuri, kauniisti kaartuva ja riipaiseva, paikoin särkyvä, soittajaltaan paljon vaativa. Ei mahdottomuuksia kuitenkaan. Noustuani sohvalla istuma-asentoon sain syliini tytön, jota pidin sylissä jonkin verran, kun hän oli pieni. Tuntui hyvältä, että hän tuli luokseni. Välillä hän haki viulunsa ja soitti pienenpienenveturin, jonka oli oppinut. Tyttö täyttää pian kuusi. Oho. Hän oli oppinut muuten kappaleen ihan omin päin, omana oivalluksenaan. Nauroi välillä soittaessaan. Hampaat nauroivat. Tuli sitten takaisin siihen viereeni, josta minun oli mahdollista ottaa hänet takaisin syliin. "Mä arvasin", hän sanoi kun näin sitten tapahtui.

Soittaja meinasi, että ihan juhannukseksi ei ehdi vielä f-molliballadi. Luulenpa, että ehtii. Nähtäväksi jää.

Tulin kotiin. Siellä oli jumppa menossa. Meillä oli vieras, jonka tullessa aina vaimo ja lapsetkin joskus alkavat jumppaamaan. Hän on jumppa-alan ammattilainen. Jumppa tekee ihmiselle hyvää. Hän mm. nousi päällään seisomaan ja sitten siitä suorilla jaloilla varpailla kosketteli lattiaa nilkkojen ollessa kaukana toisistaan. Ja sitten hän taas nosti jalat kohti kattoa.

S.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Lainaan, enkä aio palauttaa.

Veijo Meri on aina ollut hyvä sanomaan, sanotaan kirjan takakannessa. Olisin tietysti ostanut kirjan ilman sanottuakin. Vaimoni luulee, että siksi, kun sen sai eurolla. Väärässä on. Jätän nykyisin suurimman osan euron kirjoista ostamatta. Ostan niitä hyvin harkitusti. Luulin, että minulla on Meren kaikki esseet, mutta ehkä tämä puuttui kuitenkin. Piti mennä nukkumaan, mutta jäin kyykkyasentoon salin lattialle lukemaan. Semmoista se on Veijo Meren esseitten kanssa, että ei kannata illalla alkaa lukemaan. Teki heti mieli soittaa kaverille ja sanoa, että kuuntelepa, mitä täällä sanotaan. Pidättäydyin. Mutta tänne puran, ja sitten menen nukkumaan. Kirjoitan tänne yhden lyhyen, vuonna 1990 Kotiliedessä ilmestyneestä haastattelusta kootun esseen, jonka kirjailija myöhemmin parsi puheenvuoroksi. Tämän nimi on Pakina 50-luvusta. Sanottakoon muuten, että tausta-ajatus Meren tekstien kahlailuun tuli pyynnöstä lukea teksti muuannessa itsenäisyyspäiväjuhlassa, jossa sinivalkoinen traditio on vahva ja paineet tradition muuttamiseksi olemattomat. Tai jos mahdollista, niin miinusmerkkiset. Merellä oli tässäkin kokoelmassa monta itsenäisyyspäivään sopivaa tekstiä, mutta hengelliseen hartaaseen ympäristöön ne paljastuivat viimeistään kymmenennen rivin kohdalla huonosti sopivaksi. Yksi toisensa jälkeen. Mutta tänne tämäkin sopii, tänne tämän kirjoitan.

"Karjuminen tarttui minuun isän työpaikoilta, lapsuuden ja nuoruuden sotilaskasarmeilta, niin kuin kiintymys kaikuviin ääniin ja jännittäviin hajuihin. Suren sitä, että niin paljon kiinnostavia ääniä ja hajuja on maailmasta kadonnut. Kun suljen korvani, kuulen Riihimäen ja Helsingin Hämeentien aamuäänet, höyryveturien puuskutukset, vaunujen koplaamisen ja maitotonkien betonisillalle laskemisen kirkkaat metallin äänet ja hevosten kavioiden kopseen. Oli veturin savun, rasvanahkasaappaiden, läskisoosin, konerasvan, lysolin haju joka paikassa. Miehet haisivat hieltä ja spermalta, naiset - enpä sano, miltä. Lapset visersivät ja miehet kirosivat ja naiset inisivät. Niistä äänistä olisi silloin kuunnelmat pitänyt tehdä. Sörkkä, Töölö, meijeri, karjapiha, satama, raitiovaunu, juna...
  Huutamiseni on ollut vaimolle traumaattinen kokemus. Ei vaimo tykkää olohuoneen kalustuksestakaan, joka on kuin preussilaisessa upseerikerhossa. Aina kun me tulemme kyläilemästä ja astumme omaan olohuoneeseen, vaimo ihastelee, miten tavattoman kevyttä ja kaunista muilla on.
  Ei harmonia, hiljaisuus ja herttaisuus ole mikään rakkauden mitta. Sujuvasta avioliitosta voi sujua ulos hyvinkin helposti. Rakkautta voi olla paljon sielläkin, missä kaksi kertaa vuodessa hankitaan uudet huonekalut, kun entiset on riidellessä hakattu säpäleiksi.
   Olin mykkä kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka, varsinkin vanhemman kirjailijakaartin läsnäollessa, mutta sitten aloin keskustella. Minusta tuli puhuva kirjailija. Kirjalliset kahvikekkerit olivat niin kuolettavia, niin ikävystyttäviä, että en kestänyt niitä, vaan aloin kertoa, sama mitä, menetin moraalini ja aloin puhua menneistä niin kuin sukuni jouluyönä. Minä puhuin, kun muut esittivät aforismeja.
   Keskustelua saa vetää tässä maassa kuin rekeä perässään ja keksiä aiheita niin että tulee pää kipeäksi. Fiksuista keskustelijoista 99 prosenttia on naisia (tähän toim.huom. pyydän erityshuomiota ystävältäni EM:ltä pohjoisesta, jota närkästytti Meren taannoinen kommentti naisista ja humoristeista:). Miehillä asiat ovat aina päin helvettiä. Jos miehen kanssa alkaa jostakin aiheesta puhua, se juuri voikin olla sen arka kohta. Jos alkaa puhua avioeroista, sen vaimo on lähtenyt edellisenä päivänä lätkimään.
   Sukupolveni kirjailijoista sanottiin, että he kuivattavat kirjallisuuden kokonaan.
   Meillä oli paljon yhteistä. Kritiikki ei ymmärtänyt, yleisö ei ostanut. Ulkoa tuleva paine yhdisti. Me oikein päätimme, että emme rakenna kirjailijamyyttiä: emme juo itseämme hengiltä, emme ammu itseämme emmekä kiipeä jalkaisin jumaliin.
   Ei puhettakaan kännisten köhinästä. Käytiin kylässä, kahvia juotiin, alkoholia ei tarjoiltu. Haavikko tuli kerran kylään ja toi viinipullon. Sekin putosi rappusille ja meni rikki. Oltiin niin tottumattomia. Harjoiteltiin talvikalastusta ja Paavo Rintala opetti tuulastusta. Iskin ohi.
   Siinä olivat raamit, joissa me sekä viihdyimme että pysyimme. On eletty hiljaista, epädramaattista elämää. Ei ollut tavaraa eikä kiusauksia. Nenno (Eino) Suolahti sanoi minun ikäluokastani - olimme kymmenvuotiaita, kun sota syttyi - että eivät ne mitään osaa kaivata, kun eivät lapsena saaneet banaaneja. Eivät ne kaipaa edes tuoleja, kun ovat tottuneet istumaan puulaatikoilla.
   Elää millä tavalla tahansa, yhtä rankkaa ja yksinäistä on kirjailijan työ. Kun on kirjoittanut kirjan, on puoli päivää huojentunut olo. Sitten on aloitettava uuden teko. Siitä syntyy tunne, ettei elämä ole kuin lopettamista ja uuden aloittamista, häitä ja hautajaisia."

tiistai 1. joulukuuta 2015

En ole opettaja

Istuin kerran eräässä opettajanhuoneessa. Tai seisoin, ja löysin huoneen reunalta kirjan, joka oli niin iskemättömän näköinen, että sitä ei kukaan ollut käyttänyt. Sen verran sitä oli avattu, että sisäkanteen oli joku lyönyt koulun leiman.

Kirja oli Timo Saloviidan opus Luokka Haltuun! (PS-kustannus 2013). Selasin kirjaa, ja sieltähän löytyi yhtä ja toista mielenkiintoista! Minä esimerkiksi en ole koskaan opiskellut kasvatusitedettä. En ole saanut luokan opettamiseen minkäänlaista luokanhallinnan ohjausta tai muuta vastaavaa. Olen satunnaisia sijaisuuksia hoitaessani toiminut intuition mukaan. Minulla on omat avuni ja heikkouteni, kuten muillakin. Uskon myös siihen, että kaikki opettajat eivät ole yhtä hyviä opettajia. Uskon, että kokemus tuo varmuutta ja aika antaa mahdollisuuden kehittyä kaikessa, missä haluaa kehittyä. Ihan kaikessa. Sellainen "minä nyt olen tällainen" -puhe on marttyyripuhetta. Tiedän ihan riittävän hyvin, mistä siinä on kyse.

Kirjassa oli mittava määrä erilaisia metatutkimuksia, jos jostakin oppimisen osa-alueesta. Jokaisen perässä oli tutkimusviite. Mm. opettajan vaikutusta oppilaan oppimiseen on tutkittu, ja näistä yli 800 tutkimuksesta on tehty ihan pätevä summaus. Saloviidan kirjan sisällysluettelo on mielestäni hengästyttävä; kannattaa tutustua:

Millainen on hyvä koulu?
Millainen rehtori luo hyvät edellytykset oppimiselle? (Opetuksellinen johtaja keskittyy oppilaisiin ja oppimiseen, uudistava johtaja keskittyy työyhteisön johtamiseen ja opettajiin. Opettajat ovat tyytyväisempiä jälkimmäiseen, mutta oppimista parantaa nimenomaan opetuksellinen johtajuus kaikkein eniten.)

Miten koulun koko vaikuttaa oppimiseen? (Luokkakoon kasvaminen aina 28 saakka korreloi positiivisesti koulumenestykseen, sen jälkeen negatiivisesti. Paras koulumenestys oli 24-30 oppilaan luokissa ja huonoin hyvin pienissä luokissa. Kansainvälisesti 96 tutkimusen meta-analyysi antoi vaimean efektikoon, 0,21, luokkakoon pienentämisen oppimisvaikutuksille. Pienentäessä luokkaa 25:stä 15:een efektikoot vaihtelivat 0,10 ja 0,20 välillä.)

Paljonko vaikuttaa pysyvä opetusryhmä? (puoli numeroa)

Luokalle jättäminen (Yksikään tutkimus ei ole osoittanut luokalle jättämisestä olevan hyötyä)

Edistääkö tasoryhmittely oppimista? (kokonaisvaikutus lähellä nollaa)

Lahjakkaiden opetus (Menetelmistä Nopeuttaminen eli luokka-asteen yli loikkaaminen on tutkimuksissa erittäin tehokkaaksi oppimista parantavaksi asiaksi todettu. Rikastamisella eli tiedon laajentamisella on myös omat myönteiset vaikutuksensa.)

Etniset luokat (rodullinen segregaatio heikentää oppimistuloksia)

Erityisopetus (Erityisopetuksella on lievästi kielteinen vaikutus sekä luku- että laskutaitoon.)

Millainen on hyvä opettaja?

Opettaja vaikuttaa eniten oppimistuloksiin. Tämän kohdan kirjasta luin opettajanhuoneessa. Osa kiisti tiedon jyrkästi ja väitti, että tutkimuksessa on jätetty huomiotta ne lapset, jotka oppivat hyvin ilman opetustakin. Tämä luku kannattaa jokaisen opetuksestaan kiinnostuneen opettajan lukea! Siinä kerrotaan mm. opettajankoulutuksen vaikutuksista oppimiseen. Opettajan pedagoginen sisältötietojen eli substanssiosaamisen yhteys oppimiseen on muuten tutkimusten valossa lähes olematon.

Odotukset sen sijaan ovat tärkeitä. Siis se, mitä opettaja uskoo ja odottaa lapsilta. Tätä ei mainita Saloviidan kirjassa, mutta tätä taitoa voi harjoitella. Siis uskomista ja myönteistä odottamista. Tälle taidolle on käyttöä kaikkialla elämässä. Suosittelen lämpimästi uskoa ja myönteistä odottamista! Aiheesta klassikkotutkimus on Rosenthal&Jacobsenin (1968) Pygmalion in the Classroom. Googlaa.

Opettaja-oppilassuhteen vaikutus kokonaisuudessaan oppimiseen on erittäin suuri. Keskiarvosta myönteiseen suuntaan poikkeavia yksittäisiä opettajan ominaisuuksia olivat tutkimusten mukaan määräilyn vähyys, empatia ja lämpö. Opettajan ominaisuudet vaikuttivat eniten oppilaan kriittiseen ja luovaan ajatteluun sekä osallistumisen runsauteen. Ja seuraavan kirjoitan suoraan Saloviidalta. Tämä on tärkeää:

"Opettajaa koskevissa tutkimustuloksissa nousi kaksi asiaa muita tärkeämmiksi: ensinnäkin opettajan hyvä suhde oppilaisiin ja toiseksi opettajan korkeat odotukset oppimisen suhteen. Hyvä opettaja on kiinnostunut kaikista oppilaistaan ja rakentaa heihin myönteistä suhdetta. Toisaalta hänellä on myönteiset odotukset kaikkien oppilaiden oppimista kohtaan. Myönteiset odotukset ovat erityisen tärkeitä kaikkein heikoimpien oppilaiden kohdalla. On tärkeää, että opettaja uskoo kaikkien lasten oppimiseen."

En jaksa nyt enempää. Oioin tuossa ylempänä mutkia aika lailla, tai jätin jotain tietoa pois eri tutkimuksiin liittyen, mutta jos oikein pitää tiivistää, niin tuolla tavalla minä näitä tutkimuksia olen tulkinnut. Myös luku "Millaista on hyvä opetus?" sisältää tolkuttoman määrän erilaista meta-analyysin tiivistelmää. Luulisi, että opettajia kiinnostaa. Ja kyllähän heitä kiinnostaakin ;)

S.