sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Ajattelen kuitenkin, että oli hyvä, että menin.

Istuin kirkossa. Pappi puhui pahasta ja hyvästä. Samaan aikaan pahoin päihtynyt mies yritti päästä alttarialueelle. Suntio joutui ponnistelemaan voimainsa takaa. Ulos hän ei miestä saanut, mutta tämä luopui etenemistavoitteestaan ja siirtyi käytävän toiselle puolelle istumaan. Hetken kuluttua sama etenemisyritys, ja taas siirtymä viereiseen penkkiin. Tällä kerralla kyljelleen.

Minä kuuntelin papin puhetta ja oli vähän nurja olo, ei sen juopon takia, eikä ehkä, sallittakoon, papin puheenkaan takia. Myönnän kuitenkin, että sillä tavalla oli klassinen kirkossaolosyyllisyys, jos tällaista termiä nyt voi käyttää, että papin saarna koski hyvin klassista pahuuden ja hyvyyden teemaa. Voisiko sanoa dialektiikkaa? Mutta tosiaan sellainen henkilökohtainen nurjuus oli vallalla jo kirkkoon tullessani.

Saavuimme eilen pitkältä reissulta. Sitä reissussa aina rähjääntyy. Olimme lomalla, huhkimista minulla oli vain vähän: appeni ei juhlinut syntymäpäiviään, joita tulee pian täyteen 80, vaan järjesti sattumalta samoihin aikoihin kirjansaesittelytilaisuuden. Sinne pyydettiin jonkin verran ihmisiä, ja heidät piti ruokkia. Oma roolini oli minimaalinen, mutta seurasin touhua aika läheltä.

Kotona on remontti kesken. Ensimmäisen kiukun aiheutti kuitenkin avain, jonka joku lahjakas oli hakenut sille varatusta paikasta ja tuonut sisään. Sitä katselimme pihavalon kajossa keittiön ikkunaruutujen lävitse: siinä se roikkuu. Meinasin ihan hermoni menettää. Onneksi naapurin mieheltä löytyi ratkaisu: yleisavain.

Kirkkoon mennessäni vakipapin tuuraaja oli ulkona odottelemassa, tuleeko vieraita. Oli siellä sisällä jo muutama ja lisää tuli. Juopon huomasin vasta myöhemmin, vaikka vanha tuttu hän tietysti oli. Aiemmin en ole huomannut hänen häiriköineen. Tilanne oli ikävä, sillä koko toimitusmiehitys oli tilapäistyövoimaa, käsittääkseni, eikä tuollaiset ojennustyötilanteet ole kovin mukavia rutiinisuorittajallekaan.

Jossain vaiheessa saarnaa paikkakunnan norjalainen persoonallisuus käveli reppu selässä suntion luokse ja kuljetti miestä ystävällisesti kohti sivuovea. Hän ei kuitenkaan halunnut ulos, vaan kääntyi yllättäen keskikäytävää kohden. Mies sai lopulta tahtonsa läpi ja käveli keskelle, ja siitä taas taaksepäin. Hän istuutui lähelleni. Norjalainen seisoi käytävällä. Hän kuiskutteli toisen miehen korvaan jotain. Arvaan, että he ovat aiemminkin tavanneet toisensa.

Keskikäytävän reunalla istuessaan mies kaivoi tupakan taskustaan ja pani sen huuleen. Kun mies kaivoi sytkärin taskustaan ja sytytti savukkeen, minä nostin kankkuni kirkon penkistä. Norjalainen kaverini näki minun lähestyvän ja teki kädellään rauhoittavan eleen, että ei tartte tulla. Istuin alas. Sekuntit, joina juopunut mies puhalteli henkosia kirkon sisäilmaan, olivat tavallista pidempiä. Ei niitä lopulta hirveän montaa ollut. En tiedä, miten herkkä sprinklerijärjestelmä kirkossa on. Mutta pian he lähtivät. Norjalainen taluttaen, mies horjuen. Minä pidin ovia auki.

Kolehtia kerätessä suntio kiitti minuakin, vaikken mitään tehnytkään. Mutta loppumusiikin aikana mainitsemani duo palasi vanhalle paikalleen, ja taas alttarillemenosta tuli kiistaa. Mies pani lopulta hanttiin niin että kaatui. Hän itki äänettömästi. Näin kaukaa, miten rintakehä talvitakin alla nousi ja laski vavahdellen. Menin heidän luokseen ja tarjosin norjalaiselle kaverilleni apua. Hän oli koko ajan pysynyt ystävällisenä ja lempeänä miestä kohtaan. Hän vakuutti pärjäävänsä yksin. Mies makasi lattialla selällään. Suu ja silmät olivat auki. Mietin, mitäköhän mies miettii. Hänen suunsa oli pelottavan näköinen, sillä alaleuan hammasproteesi oli irronnut ja liikuskeli väljästi suuontelossa.

S.



perjantai 13. helmikuuta 2015

Runo

Jos kirjoittaa runon, ihmiset voi ajatella, että tuokin on tuommoinen. Jos kirjoittaa runon, jonka toinen on jo kirjoittanut aikaisemmin, ihmiset voi ajatella, että tuokin on tuommoinen varmaan.

Giuseppe Ungaretti
Ikävä

Tämäkin yö kuluu
Tämä yksinäisyys ympärillä
raitiotiejohtojen huojuva varjo
kostealla asfaltilla
Katson kuljettajien päitä
puoliunessa
keikkuvia

(Suom. Jorma Kapari)

tiistai 10. helmikuuta 2015

Ruoka voi tyydyttää niin monella tavalla II

Tänään menimme perinteisesti lounaalle. Perinteisestilounaallemeno tarkoittaa sitä, että ollaan kahdestaan ja joku pyytää. Ystävämme Turussa pyysivät. Ehkä voisi puhua myös uhoamisesta. On nimittäin niin, että täällä Turussa on aika monta hyvää ravintolaa. Minä en niitä tunne, mutta nuo isot pojat ja tytöt ovat kertoneet. Yhden voisin mainitakin: tintå. Se on viihtyisä ja siellä saa hyvää pitsaa. Tänään emme menneet sinne, menimme ystävillemme. Opiskelijapariskunta asuu Turun Puutarhakadulla pienessä sievässä kaksiossa ja kuuntelee Spotifystä Pavarottia. He lupaavat, että heidän pitsansa on parempaa kuin Tintån pitsa, joka kuulemma, näin nuo italialaista ruokakulttuuria harrastelevat ystävämme tiesivät kertoa, on lähinnä napolilaista pitsaa kaikista Turussa saatavilla olevista pitsoista. Näillä eväillä astumme sisään, ja tulemme samalla huojuttaneeksi tekstin tempusta ihan sinne ja tänne ja tuonne. Sanottakoon vielä tämän kappaleen puolella, että Tintån pitsa on erinomaisen hyvää. Ei voi känkystä puhua.

Mutta ystäviemme pitsa on napolilaista pitsaa. Siinä maistuu tomaattikastike "joka purasulla" kuten kokki tänään lupasi ja näin tosiaan tapahtui. Sillä ei sellaista kehtaa kukaan kokki luvata, jos toinen samalla vieressä pureskelee pitsaa. Silloinhan siinä pitää olla sitä kastiketta just kun noin kerran sanotaan. Ja oli sitä, ja se maistui. Olivat tehneet sen kastikkeen itse. Oikean reseptin löytämiseksi oli koluttu käytännössä kaikki mahdolliset säilykkeet, joissa oli kuorittuja tomaatteja, kaikki mahdolliset oliiviöljyt ja muuta. Ehkä pippurilaatujakin oli vertailtu. Kaikki lähtee raaka-aineista, kuulemma. Parhaan laadun antoi sekä tomaattisäilykkeiden että mozzarellajuuston osalta EuroShopper-laatumerkki. Siinä oli kuulemma, näin ystävämme kertoivat, vähiten kommervenkkejä ja vippaskonsteja. Pelkkä tuote, substanssi: tomaatti, ja ehkä joku happamuudensäätöaine, mutta ei muuta. Mozzarellakin oli selkeintä ja laadukkainta juuri ES:llä. Huomionarvoista, että molemmat tuotteet tehdään Italiassa.

Maku oli taivaallinen. Seura oli erinomaista; jos kehuisin sitä ylimaalliseksi tai taivaalliseksi niin joutuisin naurunalaiseksi. Mikä pahinta, seurani joutuisi naurunalaiseksi. Ei täällä sentään sillä tavalla ole totuttu ihmisiä kehumaan. Joku raja on oltava. Kulkekoon se tuossa ylimaallisen ja erinomaisen välissä. Tässä kappaleessa kerrottakoon, että suhtauduin avoimesti kaikkiin pitsan täytteisiin. Ystäväni Jussin pitseriassa, Pizzeria Arezzossa Turun Hämeenkadulla (Turun paras känkkylä), nautin yleensä aina sen saman, numero vitosen. Makuseikkailu oli ihana. Parasta oli tietysti se tomaattikastike. Sitä oli joka pitsassa.

Pitsat tehtiin niin, että aina yks oli kerrallaan uunissa. Ne oli pienehköjä ja jaoimme ne heti niiden valmistuttua neljälle. Sitten söimme, ja joimme vettä. Sitten kokki, A., teki uuden pitsan ja pani sen uuniin. Ja kuuntelimme Pavarottia ja puhuimme asioista elämän laidasta laitaan. Ja meni kotva, ja toinen pitsa valmistui, ja söimme, ja kuuntelimme Spotifystä Pavarottia ja puhuimme ja samalla siirryimme taas odottelemaan kolmatta, jonka A. teki ja pani uuniin, ja tuli syömään. Välillä aina avattiin parvekkeen ovea ja tuuleteltiin palohälyttimen seutua. Pitsaa paistaessa pitäisi kuulemma olla 600-asteinen uuni. Nyt 275-asteinenkin riitti ihan hyvin, myös palohälyttimen laukaisemiseen. Kolmannen pitsan jälkeen emäntä kysyi, mitä toivotaan neljännen pitsan päällysiksi. Ja niin teimme miestenpuolen ja naistenpuolen, kuten totuttu on muuallakin. Joku sanoi kerran radiossa, joku viisas, että kaikki yhteiskunnan keskeisimmät dikotomiat (tämä on väärä sana varmaan, mutta selitän sitä ihan just tässä tuokiossa), tai sellaiset kahteenjaetut perussubstanssit, joita yhteiskunta on tuottanut ympärilleen, perustuu maskuliini/feminiini -jakoon. En tiedä, tiedä häntä. Tai ei me sitä tehty, me istuttiin vaan paikallaan. Mutta A teki. Ja kun olimme jälkiruoat syöneet, meille keitettiin kunnon kahvikoneella kahvit. Latteudesta ei ollut tietoakaan, ei millään osa-alueella.

Siis nää on niin seikkailuja nää tällaset, mun vinkkelistä! Kun itse olen kovin kädettömän oloinen ja toisinaan kylmän tuntoiseksikin itseni tunnen näissä gastronomaalisissa asioissa, enkä ole kurantti enkä gastronormaali, vaan epäkelpo ja täydetön, niin sitten saan kuitenkin kokea jotain näin hienoa, olla ikään kuin porukassa porukan veroinen! Gluteenista maha tietysti vähän narisee, kun en sitä ole tottunut syömään niin kovin paljoa yhdellä kertaa, mutta pienet pistokset ruoansulatuskanavassa on pieni hinta siitä, mitä sain kokea. Että napolilaista pitsaa!

Lähtiessämme sain lainaan E. Hemingwayn Kirjavan sataman. Sitä luemme lukupiirissä, jahka ehdimme. Minä olen lukenut Hemingwaytä vain vähän. Pari kirjaa. Se on vähän surkeaa. Hassua päättää näin hienon lounaselämyksen kuvaus näin vaisusti.

S.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Korjausmusiikkia

Meillä on nyt mukava vaihe menossa täällä kotona. Pitkään käymisvaiheessa ollut remonttimme on nytkähtänyt ihan konkreettisesti eteenpäin. Mitään mammuttijuttuja nämä eivät faktisesti ole, mutta lepokitkan voittamiseksi on kuitenkin tehtävä merkittävä määrä työtä, kun otamme olosuhteet ja voimat huomioon. Vaimoni ansiosta pääsimme taas vauhtiin. Toiveissa on, että saisimme pääsiäiseen mennessä alakertamme siihen kuntoon, että voimme pyytää lukupiirin ja muitakin vieraita. Nyt olemme olleet aika vieraattomia viimeiset kuukaudet.
Salin seinät on nyt makulaturoitu lähes kokonaan. Eteläseinustalle jäi toistaiseksi vielä vanha tapetti. Hyvä näin, vaikka alun perin vastustinkin salin tapetointia. Pianon takana oleva betonimuuri oli oiva harjoittelukohde, kun opettelin rappaamaan. Opeteltavaa jäi seuraaviin seiniin, mutta lopputulos on karkeudessaan ihan mukava ja oikeastaan aika lähellä alkuperäistä tehtävänantoa. Jos rappauksen värisävy olisi kauttaaltaan ollut yhteneväisempi, olisi saattanut tulla kysymykseen myös pinnan jättäminen silleen. Nyt se kalkkimaalattiin.

Katossa on liimamaalia. Sen maalaaminen on vaikeaa, sillä kastuessaan liimamaali irtoaa. Sitä tekniikkaa täytyy nyt miettiä, mutta kyllä siihen varmaan öljytemperalla käydään käsiksi. Erinomainen sisämaali! Suosittelen lapsi- ja aikuisperheisiin. Miellyttävä maalata, liuottimeton, hengittävä, valonkestävä. Valkoinen siis esimerkiksi säilyy valkoisena eikä kellastu.

Kattolistan rajassa on monenlaista epätäydellisyyttä. Paperiteipillä on sitäkin epätäydellisyyttä saatu lähemmäs täydellisyyttä. Pianoa soittaessa olen huomannut saman, minkä kuulin eräässä hääpuheessa: Kun tavoiteltavan arvoista mahdottomalta tuntuvaa asiaa ajattelee, niin pieniä asioita tekemällä tuo mahdoton tulee kuitenkin lähemmäs. En valitettavasti osaa tiivistää tätä tiukan aforistiseen muotoon, mutta ajatuksen tuosta kai saa. En nyt väitä, että Schubertin f-mollifantasia olisi ihan mahdoton, mutta samanlaista on tapahtunut sen kohdalla. Kun olen sitä jo muutaman vuoden ajan harvakseltaan soitellut, alusta aina sivu tai kolme, niin aina vain tuntuu, että aiemmin läpikäymäni osaan paremmin ja uuteen on matalampi kynnys tutustua. Niin kai tapetoituu tämä alakertammekin, maaloituu ja siistiytyy. Ikkunalistat saavat uuden kuosin, pönttöuuninkin joku ehkä joskus maalaa. Sen kauluksen kiinnittää, sen piipunjuuren repareeraa, piipun maalaa. Sähköt vaihtaa, huhh! 

Renoveeraaminen on ollut tosi mukavaa silloin kun siihen on saanut keskittyä. Aika rankkaakin, jos aamulla aloittaa ja illalla lopettaa. Mukavinta on ollut, kun olen saanut kuunnella levyjä. Yhtenä lauantaina kuuntelin taas Kalevalaa Antti Virmavirran lukemana. Minusta se Joukahaisen Väinämöis-haasto on yhä aivan tajunnan räjäyttävää kirjallisuutta! Älkääkä tulko puhumaan siitä Finlandia-voittajasta samassa yhteydessä, se ei liity tähän mitenkään. Voin siitä myöhemmin. Toinen ilon asia levysoittimen äärellä on ollut Rachmaninovin sellosonaatti. Lainasin pitkästä aikaa Turun kirjaston musiikkiosastolta nimikkeitä. Löysin Purcellia, Telemannia, Rachmaninovia ja "Uuden wieniläisen koulun" (Schönberg, Webern, Berg) säveltäjien jousikvartetteja. Merkillinen kumma, se tapahtui taas: Panin barokkia soimaan, mutta en päässyt tunnelmaan. Olo oli levoton ja tyytymätön: On näitä kuultu. Soitin jousikvartettilevyjä, ja olo oli virkeämpi. Kisuavat lapset vieressä kuitenkin saivat ajattelemaan, että ehkä ei nyt tätäkään. Puolison kotona ollessa en viitsisi sitä levypakettia edes kokeilla, ellei olisi pyhäillan pyhä ja varhainen rauha kyseessä, lapset unessa ja kynttilät palamassa, remontti valmis ja mahat täynnä. Lopulta kaivoin sen sellosonaattilevyn. Kuuntelin sitä yhä uudestaan, ja ajattelin, että kyllä tässä romantisismin jälkipuoliskossa, ainakin mitä venäläisiin säveltäjiin tulee, on sitä jotain.

S.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Ruoka voi tyydyttää niin monella tavalla

Ruoasta puhuminen on meidän perheessä aina vähän kaksijakoista. Toisaalta sitä sävyttää perheenjäsenten kokemus siitä, että asia ei ole yhdistävä, vaikka usein ruoan kohdalla näin on. Toisaalta iloitsemme siitä, että meillä on ruokaa, emmekä näe nälkää.

Iloitsen usein, kun saan järkättyä syömiseni kätevästi. Keskiviikkona käydessäni reissun päällä panin illalla riisivellin hyytymään. Aamulla nestettä oli yhä liikaa, tai riisejä oikeastaan liian vähän (kaadoin lootanpohjalliset vain vesihaudemaitoon). Velli oli kuitenkin kelpoa. Join sen. Illalla olin pakastimesta nostanut peruna- ja lanttulaatikot pöydälle sulamaan. Niiden päälle nostin pakastimesta kaksitoista lihapullaa. Herättyäni viideltä työnsin laatikot uuniin lämpenemään. Lihapullat painelin laatikoiden päälle. Kattilassa oli lillunut inkiväärijuoma niin ikään yön yli. Sen säilöin Julmust-pulloon, puolentoista litran.

Siltä pohjalta tein reilun 500 km lenkin. Auton ratista käsin raavin nuo joulupöydästä jääneet foliorasiat tyhjiksi, reunoja myöten. Lihapullia olisin syönyt enemmänkin, mutta iloitsin niistäkin tusinasta, jotka olin ottanut mukaan. Olikohan minulla myös kananmuna, en muista. Yleensä syön matkoilla muiden evästen lisäksi myös kananmunia. Kananmuna on sellainen hyvä perusruoka, jossa ei ole gluteenia eikä sokeria.

S.

torstai 5. helmikuuta 2015

Pro Runeberg

Hyvää Runebergin päivää! 

Paraisilla toimii Pro Runeberg -yhdistys. Eilen oli seurakuntakodilla tilaisuus, jossa joku professori luennoi Runebergistä. Tilaisuudessa oli lisäksi jonkin sortin salonkiorkesteri, ja kai sitten myös Runebergin sanataidetta esillä. En muista, kun en painanut mieleen. Tilaisuutta markkinoitiin minulle suusanallisesti viisi minuuttia ennen sen alkamista. En mennyt, kahdesta syystä, joista kumpikaan ei ollut tilaisuuden laatuun yhteydessä. Vaikka olisin ehkä raivannut tilaa, jos siellä olisi flygelisoinut vaikkapa Grigori Sokolov.

Sanoin yhdelle järjestäjistä, että Runeberg on kokonaan omittu Porvooseen. Hän oli vähän samaa mieltä. Näin käy tosin muillekin suurmiehille, että heidät omitaan aina jonnekin, ja jotkut omitaan moneen eri paikkaan. Sibelius on syntynyt Hämeenlinnassa mutta ei muistaakseni asunut siellä kovin kauaa, ainakaan pitkään ikäänsä suhteutettuna. Runeberg asui paraisilla ja tapasi Fredrikan, piispantyttären, täällä. Pro Runeberg -yhdistys on puuhannut suntinrantaan patsasta. Se on sormuksenomainen, niin että yläosassa kaaret yhtyvät tai lomittuvat. Se kuvaa kuulemma juuri tätä nuoren parin ensionnea. Oi nuoren parin ensionnea!

S.