Torjantaipäivä oli alkuun sakea. Kun sitten pääsimme irtaantumaan työmaalleni, piti puhaltaa päätä tyhjäksi. Poikani istui vieressä, ja hänelle tulin marmattaneeksi, vaikka pienihän tuo vielä on, että harmi kun olen niin huono näissä vaikeissa tilanteissa. Hän hermostuu jos näkee minun murisevan, vaikka tietää minun murisevan itselleni tai en ainakaan hänelle. Siksi yritin puhua pari sanaa ja sitten jatkaa ääneen ajattelua, että kyllä tämä tästä, ja että meille tulee kuitenkin hyvä päivä kun kahdestaan päästiin reissuun.
Iloitsin poikani puolesta tavattomasti. Menimme työpaikalleni kaupan kautta. Hän osti kaalia ja mandariinia sekä viinirypäleitä ja banaania sekä viiliä. Minä ostin pitsaa ja juustoa. Söimme niitä kahvihuoneessa, vai mitä ne taukotuvat ovat. Hän näki uusia paikkoja ja ihmetteli kaikkea. Lounastettuamme keitin kahvit ja pohdin, tulisiko työkaverini T. juomaan. T. oli oven takana. T. on hyvin sähäkkä persoona, mutta jostain syystä hän on hyvin rauhallinen minun läsnäollessani. Poikani pitää hänestä paljon. "Onkohan T. ollut lapsenakin yhtä rauhallinen?" Kohta T. tulikin huoneeseen. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, oli kakkosluokkalaiseni kysynyt häneltä: Ottaisitko kahvia? Hän kiitti kohteliaasti ja kieltäytyi.
Menimme kirkkoon. Parvelta palasimme, ja poikani muisteli juttua, jonka olin kertonut: jäimme kerran T:n kanssa urkuparvelle lukkojen taakse. Sekuntin kuluessa T. oli leiskauttanut kaiteen yli itsensä tantereeseen. Voin kertoa, ystävät, että vanhan kivikirkon lankkulattiasta pääsi ääni, kun musta pappi helmat hulmuten leiskautti kahdesta metristä permantoon. Onneksi JP:n alkuun oli tuolloin vielä ainakin 20 minuuttia.
Astuimme avonaisesta lehterinportaiden ovesta ulos ja näin, miten poikani teki käsillä ja koko kehollaan iteroivia liikkeitä, joissa oli käsinkosketeltavissa oleva korkealta hyppäämisen tuntu. Olin kuulevinani sanan 'helma', mutta ei hän sitä minulle sanonut. Itselleen vakuutteli.
Menimme seurakuntatalolle. Hän sai käyttää avainta. Se vääntyi lukossa kauniisti. Kostutin flyygelin ja soittelimme sitä molemmat. Hän osaa kaksi kappaletta, joista toisen kokonaan. En minäkään paljoa enempää osaa. Nyt ei kuitenkaan flyygeli miestä kiinnostanut. Hän kulki ympäri salia ja ihmetteli pintoja ja hiljaisuutta. Hän on mestari sanoittamaan tunnelmiaan ja tuntemisiaan, luulen että se on hänen pelastuksensa, kun aikuisikä korjaa hänet. Siis korjaa, luit oikein ja mahdollisesti käsitit väärin. Hän sanoi, että "mulla on ollut täällä koko ajan tosi mukavaa. Ei oo yhtään tylsää hetkeä ollut." Lapsen nautinta tilasta oli kouriintuntuvaa, hekumallista suorastaan. Hän kurkki nurkkain taa ja oli hiljaa. Hän löysi kitaran ja kaivoi sen esiin vaivihkaa suojistaan. Annoin tämän kaiken tapahtua, ja hän ajatteli, että "isä antaa tämän kaiken tapahtua" ja oli luottamuksen arvoinen.
Palasimme työhuoneelleni. Hän sai vääntää mustaa avainta lukossa. Kahvihuoneessa näimme suntion. Suntiolle kerrottiin päivän tapahtumista. Menimme huoneeseeni, jossa poika sai lopulta syntetisaattorin käyntiin, ja minä sain asioitani hoidettua. "Mä en tienny että sun työpaikalla on tällasta, mä luulin että sä vaan tylsänä istut tietokoneella". Pyysin poikaani hakemaan autosta laukkuni. Hän meni iloiten, ikkunasta, ja palasi samaa tietä. Kengät hän jätti kohteliaasti ikkunan alle.
Menimme sitten vielä iltakirkkoon. Pojalla, joka on toisinaan liikkeessä, oli niin hyvä meininki päällä koko ajan, etten epäillyt hetkeäkään, etteikö illan tilaisuus sujuisi hyvin. Sujuihan se. Pyysin häntä olemaan paikallaan, sakastissa tai parvella, mutta yhdessä paikassa. Hän jäi sakastiin. Lopulta hän kuitenkin kolisteli yläkertaan. Kuljeksittuaan siellä tovin hän meni alas, eteiseen. Sieltä kuului selkeä-äänistä herkuttelua kiviholvin audioheijasteominaisuuksilla; teemana Beethovenin viidennen alkutahdit. tidididiiii... tidididiiii... ja teeman kehittäminen tietysti samaan kauppaan. Näin yhdet kasvot lehterillä, ja ne nauroivat. Niin taisivat tehdä omanikin. Juoksin häntä rauhoittamaan. Myöhemmin sain kuulla, että lauluni ei ollut kantanut alas asti. "Mutta sen lapsen laulun kuulin ihan hyvin". Olen äänivammainen, hän ei. On meissä muutakin eroa, mutta sillä hetkellä eroavaisuutemme tiivistyivät siihen seikkaan.
Saarnan jälkeen pappi kysyi pojalta, ymmärsikö hän saarnasta mitään. "No, mitäs itse ymmärsit?" viisasteli poika takaisin. Hyvän maun ja huonon huumorin rajoja siinä tietysti vähän koeteltiin, mutta pappiin tuntui uppoavan.
S.
