Miten minusta tuli minä?

Otsikko vie harhaan. Se todettiin aika pian, mutta sen emme antaneet häiritä. Kuten usein, kun jotain suurta tapahtuu, taustalla on jonkun vahva näky siitä, miten asioiden tulisi olla. Niin tälläkin kertaa. 

Ystäväni, visualisti, sai näyn, välähdyksen. Ollapa seminaari, symposium, jossa me ystävät tuttavat kertoisimme, miten vietimme 20 ensimmäistä elinvuottamme Telluksella. Aikaa ja tilaa olisi kymmenen minuutin ja 20 valokuvan verran. Mahdotonta, tuotahan on pakko kokeilla!

Ystävälläni oli idea melko valmiina jo. Pallottelimme sitä kerran kahden, mutta mihinkä tuota valmista tarinaa enää pakottaa. Varasimme aikaa ja tilaa kahdeksalle. Kaksi joutui jäämään pois loppumetreillä. Kuudestaankin oli rantasaunan pirtinpöydän yllä ilma hapuilevia elämäntarinoita sakeanaan. Yllätyksiä ei tullut, tai pommeja, mutta jokaisella oli omanlainensa näkökulma. Sanoisin tulokulma, ellei minua ivattaisi muotisanan käytöstä. Olen kuulemma sanonut sen jo kaksi kertaa elämässäni. Kolmas olisi vielä enemmän liikaa kuin toinen.

Oli sellaista, että kun tulin kotiin, niin piti mennä ulos tuuleen kuulosuojaimet korvilla. Tällä kertaa en kuunnellut YouTubea. Kuuntelin ajatuksiani. Mietin kertomaani, oman tarinani hajanaisuutta, sitä miten kaksikymppisenä elämä on vielä niin, no, se ikään kuin leikkautui. En saanut kaarta enkä pakettia. Tuntui, että mielen kellareita jäi vielä käännettäväksi. Myös merkittäviä asioita jäi mainitsematta. Niitä puitiin sitten perästä päin. En esimerkiksi saanut yhtäkään kuvaa tuotua peruskoulun jälkeisestä vuodestani. Se oli kasvulleni erittäin merkittävä vuosi pitkäksi aikaa ja määritteli todella sitä, miten minusta tuli se mikä tuli. Nyt puhuin muista asioista ja ihmisistä. Itsestäni tietysti pääasiassa.

Oman puheenvuoroni lisäksi kuulin viisi muuta, ainutlaatuista ja arvokasta ajatuskokoelmaa. Jokaisella oli pysäyttävät hetkensä, yksi toisensa jälkeen. Kiitos niistä! Yritin käydä niitä läpi hetki sitten pihalla. En oikein päässyt eteenpäin. En malttanut. Olin hyvin innoissani kaikesta! Mietimme jo seuraavaa symposiumia. Teemat löytyvät kyllä. Ajallisesti kymmenen minuuttia on ihan mahdoton. Mutta ainahan sitä voi yrittää, mitä kaikkea siihen saa puristettua. Tai mihin kaikkeen sen saa venytettyä: Puoleen tuntiin? Tuntiin? Kolmeen? Kolmen tunnin luento aiheesta Minä itse. Mitäs tuumaatte? "Minä." Tai "Minä kasvattajana tänään" tai "Vanhempani ja isovanhempani piirteet minussa" tai "Suhteeni vanhempiini - miten minusta tuli minä osa 2, vuodet 21-xx" tai "Elämänfilosofiani" tai jotain muuta. Yksi tämäniltaisen symposiumin luennoitsijoista kertoi työmatkalla työkaverilleen tulossa olevasta illasta. Työkaveri oli kuulemma ahdistunut perinpohjaisesti, vaikkei häntä edes ollut pyydetty mukaan. Asia on tietysti hirveän hauska, mutta uskon myös hänen vilpittömyyteensä. Minuakin jännitti vähän. Pyysin, että saisin pitää puheenvuoroni ensimmäisenä. Toinen pyysi saada olla neljäs. Kolmas pyysi saada olla viimeinen. Muut sijat jaettiin sovussa.

Suosittelen järjestämään struktuureja, siis ihmiskohtaamisia, joissa on kevyt rakenne, joka, kuten totesimme, turvaa sen, että säännönmukaisesti kaikki saavat suunsa auki ajallaan, ja sitten, kun sen aika on, myös korvat auki.

S.

Kiipeän kalliolle

Jumalan armosta sain eilisenkin päivän elää. Kävin juomassa naisen tarjoamat kahvit. Kiitos. Englannissa, josta mm. puhuimme, on käyttökelpoisemmat sanat 'intangible' ja 'tangible' kuin vastaavat suomessa. Tai ainakin niitä käytetään enemmän. Kahvi kuului tangible-osastoon, mutta kohtaamisessa on aina kyse myös intangiblesta. Triviaalia.

Kiitän myös illasta. Tyttäreni päätyi sänkyymme, kun kello oli puoli yksitoista ja hän keikkuroi vielä pystyssä. Olin unohtanut, miten mukavaa on, kun hän kiehnää vieressä. Alkuun hän oli välissämme, mutta sänkyn toiselta laidalta kuuluneen lähtöukaasin jälkeen ehdotin, josko tuota nostaisin hänet itseni ja seinän väliin. Sänkymme on seinää vasten, toden totta. Tyttö suostui. Kieräyttäessäni hänet itseni ylitse hän halasi minua tiukasti ja näin hämärässä, miten lapsi hymyili leveästi.

Makasin kyljelläni polvet koukussa. Tytär potkea polkotteli polviani vasten, siinä kasvojen edessä, haki asentoa ja pyöri. Kohta hän kampesi itseään, nilkkojaan sääriään lonkkani yli. Hitaasti ja harkitusti kuulin hänen puhuvan: ”Kiipeän kalliolle.” En kommentoinut mitenkään, vaikka mieli teki. Tein hyvin, kun en kommentoinut. Neljävuotias jatkoi, taas hitaasti puhuen. ”Olet kova kuin kallio.” Ajattelin mahaani, jota tyttö ei koskenut.

Sen jälkeen keskustelimme jotain, ja silitin häntä ja sanoin, että olet pehmeä kuin pulla. Ja hän jatkoi että olet kova kuin kirja. Ja niin jatkoimme. Hän keksi erilaisia kovia asioita, ja minä pehmeitä. Välillä nauroimme vähän. Taisimme kuiskailla, koska vieressäni lepäämään pyrkinyt vaimoni ei muistaakseni keskeyttänyt meitä. Tytär ei pitänyt paussia, vaan vastasi heti oman ehdotukseni perään, ja täydensi sanojani jos en keksinyt heti pehmeää. Hän myös korjasi, jos ei ehdottamani asia ollut riittävän pehmeää. Pehmeä kuin limsapullo ei kelvannut, esimerkiksi.

Sitten sanoin, että olet pehmeä kuin mädäntynyt banaani. Tytär vaikeni. Kuuden sekunnin hiljaisuus tuntui pitkältä. Sitten hän sanoi hiljaa, kuin itsekseen: ”No se on kyllä pehmeä.”

S.

Ostetaan lautaa

Ostan halvalla tai otan ilmaiseksi vastaan lautaa. Olen luvannut hankkivani lautaa, jotta poika voi rakentaa majan. Jätelautakin kelpaa, kuten ymmärrät.

S.

044 989 2660

Kuinka usein Suomen kokoisessa maassa soitetaan tunnin verran Pärttiä putkeen?

Kysyn vaan. Kysyi se poikanikin: Miten kenenkään nimi voi olla Pärt??

No, on niitä hullumpiakin. Mietin tässä hiljattain, mikä sen afrikkalaisen kuninkaan nimi nyt olikaan. Joku Goodluck tai jotain sellaista. On siinäkin, ajattelee suomalainen.

Olimme keskiviikkona Martin kirkossa Turussa. Siellä on hienot urut, niin käsitin, ja kiviset seinät, joista ääni hienosti kaikuu. Kuten nykykirkossamme on tapana, sielläkin seinät olivat etäällä ja katto korkealla. Soitimme ja lauloimme tyhjille seinille tunnin verran musiikkia. Seinät olivat tyhjänä, mutta penkeillä istui porukkaa. Luulen, että aika tyytyväistä porukkaa. Se yksi papparainenkin, joka Risto Nordellin sanojen mukaan joskus taannoin "jaksoi pitää vuodesta toiseen kuoronsa korkean tason yllä". Ja johon tämä mainio kuoromies vastasi, että "Niin, minä olen aina sanonut, että hyvä kuoronjohtaja tarvitsee vahvat jalkalihakset" ja tämän kyllä saivat tuta kaikki Candominossa sen ensimmäisen 38 vuoden aikana laulaneet. Ja miksei tietysti myöhemmätkin CandoKeskisuuret.

Niin, tämä vanhempi kuoromies oli hyvin ilahtunut kuulemastaan. Tulkaa, jos suinkin mahdollista, kuuntelemaan, miten kuoro (Paraisten vokaaliyhtye) ja viulisti Anna Rainio ja urkurit Anna ja Tomi Satomaa sekä sopraano Kaisa Takkula selviävät. Hyvin nimittäin selviävät. Oli hauskaa kuunnella, miten eri tyyppiset kappaleet tekivät tehtävänsä eri ihmisiin eri tavalla. Yksi tykkäsi yhdestä, toinen toisesta ja kolmas kolmannesta. Jonkun suosikkia toinen vähän hyljeksi. Mielestäni ohjelmisto oli monipuolinen. Esitämme siis saman ohjelmiston nyt tulevana lauantaina 7.11. Paraisten kirkossa kello 18.00 alkaen. Vai soiko siinä ne ehtookellot ensin, taitaa soida. 

Sitten soi Pari Intervallo. Intervalleja on kyllä enemmän kuin pari. Aivan upea teos, jota on soitettu Paraisten kirkossa ennenkin. Kaisa Takkula laulaa yksinlaulun My Heart's in the Highlands. Linjakas, Kaisan äänelle hyvin sopiva laulu. Tämän jälkeen kuullaan Fratres. Viululle ja pianolle. Vieressäni istuva mies kuunteli teoksen, ja oli aivan toisissa maailmoissa ja tiloissa, kun teos päättyi. Tiedän, että kaikki eivät olleet. Tule kuuntelemaan, mitä tapahtuu lauantaina.

Sitten laulamme Salve Reginan. Sekin on laulettu Paraisilla aikaisemmin, ehkä kolme vuotta sitten. Sitä ihasteltiin keskiviikkona moneen otteeseen. Tämän jälkeen Tomi soittaa uruilla Mein Weg hat Gäpfel und Wellentäler. Minä nojasin urkuihin Martin kirkossa ja kuuntelin urkupillien sulkeutumisesta ja avautumisesta kuuluvaa mekaanista ääntä. Se oli mieletön kokemus. Kun teos loppui, tuntui, että olisin voinut kuunnella lopun repetitiota vielä puoli tuntia. Nyt sitä kesti enintään puoli minuuttia.

Tämän jälkeen soi Spiegel im Spiegel. Viululla ja pianolla, jota on ehdotettu uusittavaksi. Katsotaan, mihin seurakuntamme venyy. Flyygeli on lahjoitus, joten sen kunnon heikkeneminen tuo mukanaan muitakin kysymyksiä. Tässä välissä kuoro lampsii eteen ja laulaa Da Pacem Dominen. Kannattaa kuunnella. Valitettavasti emme yllä tähän linkin takaa löytyvään tempoon. Hidas on hidas, ja meidän on tyydyttävä normaaliin. Nautitkaamme silti! 

Tästäkin pidin. Kuten ystäväni sanoi, ehkä teos on sävelletty "jollekin knabelle", mutta Kaisa lauloi tämän mielestäni hyvin. Ei häirinnyt sanojen epäselvyys. Musiikki oli niin kaunista. Pärtiä ei voi selittää. Se avautuu, jos avautuu. Monet palvovat häntä. On varmaan niitäkin, jotka eivät ymmärrä. Jos Pärt on tuntematon säveltäjä, nyt on elämäsi tilaisuus tulla tekemään tuttavuutta.

S.

Sisäinen rauha

"Sisäisen rauhan vastakohta on kielteisyys. Kielteiset tunteet ovat onnettoman elämän suurin syy. Ne ovat "ryövääjätunteita": ne ryöstävät sinulta rauhan, onnen ja nautinnon. Ne tekevät sinut sairaaksi ja lyhentävät elämääsi. Kaikki stressi, jännitys ja ahdistus ilmenee lopulta jonkinlaisina kielteisinä tunteina. Kun kielteiset tunteet kerran heräävät, ne ilmenevät aina joko ihmisen sisällä tai hänestä ulospäin. Joko sairastut itse tai myrkytät ihmissuhteesi."