Sitaatti

Kuluneella viikolla ajatukseni täyttyivät raiskatusta puusta ja pyöräilystä. Nauroin kuvalle, meemille. En saanut sitä jaettua somessa mutta yritän vielä. Lopulta löysin sitaatin, jossa on tyyneyttä, viisautta ja hartautta. Näin puhuu J. F. Kennedy: "Nothing compares to a simple pleasure of a bike ride."

S.

Kaikkensa antaneena

Keskiviikko oli tiivis. En malttanut kuitenkaan jättää illan konserttia väliin. Kanttorimme järjestämät kesäillan sävelhetket (jo vuodesta 2010 ainakin!) ovat upeita. Menen aina kun mahdollista. Tänä kesänä en ollut aiempiin päässytkään.

Tyttö meni aamulla päiväkotiin. Illalla hain hänet pois. Kävimme kotona syömässä ja kääntymässä. Vein hänet kuorokerhoon (aivan verraton palvelu sekin, täällä Paraisilla, osana Paraisten vokaaliyhtyeen verratonta toimintaa) jota lapsi aina odottaa kovasti. Pääsimme sieltä myöhään. Puoli ysiltä olin kotona. Ysiltä alkoi Markku Luolajan-Mikkolan barokkisellokonsertti, Bachia. Pyysin esikoistani jäämään kontrollimieheksi. Hän on hyvä siinä nykyään. Keskimmäinen oli juuri saavuttamassa iltahybristään, johon hän kohoaa lähes säännönmukaisesti joka ilta. Mitä myöhempi, sen lennokkaammin leikitään.

Kuopus oli siis ollut menossa koko päivän. Sanoin, että lähden kirkkoon, ja vanhin lukee hänelle sadut ja peittelee. Vaihtoehtona on, että kukaan ei lue ja isä vain peittelee ja palaa myöhemmin toteamaan, miten lapsi yhä on sängyssä. Tytär ilmoittautui mukaan kirkkoon. Keskimmäinen alkoi lobbaamaan. Että ei kannata. Siellä pitää vain istua, pitää vain olla näin, hän näytti ja demonstroi paikallaanoloa. Kamalinta, mitä hän ikinä voi kuvitella. Tyttärelle tämä näyttäytyi ihan hyvänä vaihtoehtona. Hän lähti mukaan. Pikkuveli kosiskeli häntä jatkuvasti jäämään. Tehdään maja. Leikitään trampalla. Vielä ovenraosta hän huuteli kutsuhuutojaan. Antoi kaikkensa, ja nukkui yön yli ja katsoi, mihin se riittää. Siinä oli jotain sympaattista. Onneksi tytär halusi kyytiini. Painotin monta kertaa, että siellä pitää olla hiljaa. Ja hän oli. Vähän vaihtoi asentoa, pötkötteli. Kommentoi soittajaakin: "Kivan näköinen naama ja ohuen näköinen paita." Mutta oli ihan hiljaa muuten.

Tuli mieleen kuuden vuoden takainen konsertti, jossa olin tuolloin vähän nykyistä pienemmän poikani kanssa. Kirjoitin siitäkin, aikanaan. Tämä oli toisinto. Voi, miten nautin siitä kun saan lapsen kanssa istua kirkossa hyvän musiikin äärellä ja kaikki sujuu.

S.

Täydellinen päivä ja puhelinkeskustelut

Tulin eilen Helsingistä. Ennen puhuin säännönmukaisesti kaksi tuntia puhelimessa kun tulin Helsingistä. En tiedä, miksi tuo tapa on jäänyt pois. Toki edelleenkin puhun, mutten kyllä ihan koko matkaa kovin usein.

Kuten tein edellisessä kirjoituksessani selväksi, olen myymässä polkupyörääni. Ilmoituksen näet täältä, tilinumeroni on FI64 8450 0710 1470 57 ja sinne voi siirtää suoraan myös syntymäpäivämuistamiset siinä tapauksessa että et halua ostaa tuota mustaa pyörää minulta. Se kiiltää ja on kaunis. Lahja- ja myyntirahoilla ostan uuden pyörän. 

Uusi pyörä löytyi jo. Se oli tori.fi:ssä kaupan. Se oli vihreä ja kaunis Klein, paljon sopivampi minulle kuin tuo nykyinen, joka on minulla myytävänä. Siitä vihreästä yksi kaveri ehti minulle jo vinkata. Soitin ongelmineni Tuomolle, jolla on aina hyvä tahto ihmisiä kohtaan. Tuomon kanssa pohdimme, että mitä sitä tehdä jos jokin pyörä olisi oikein sopiva ja se pitäisi saada muttei kuitenkaan ole oikein rahaa, eikä haluaisi kerätä pyöriä sen enempää, vaan ajaa yhdellä kerrallaan. Tuomo sitä pohti, että se sellainen kuume menee joko ohi tai ei mene. Ja toisinaan on kyse artikkelista, jollaisia saa uusia sitten kyllä kun taas uusi kuume iskee. Vihreä Klein Quantum maantiepyörä ei kuitenkaan ole sellainen. Niinpä mietimme ääneen, että mistä me löytäisimme sellaisen ison mustan miehen, jolle musta kaunis kiiltävä pyörä sopisi. Ja heti tuli muuan teologi mieleen. Oliko se niin, että ensin mainittiin pikkuveljen nimi, mutta heti pian putkahti esiin isoveli, joka niin ikään on jumaloppineita. Näimme Tuomon kanssa silmissämme, miten tämä Markku-niminen mies liperit hulmuten ajaa kauniilla pyörälläni pitkin Pohjanmaan katumaisemaa, suoria teitä, aerodynamiikan lakeja uhmaten. Sanoin, että soitan heti Markulle ja myyn hänelle pyörän.

Soitin. Markku kuunteli puhettani ja kun asiani oli valjennut hänelle ja olimme olleet jännän äärellä jo tovin, hän sanoi, että aikansa kuunteli, että mikä ihme mahtaa olla tämän soittajan asiana, kunnes valkeni sitten. Ja retoriikan ex-ammattilaiselta saamastani palautteesta minä tietysti ilahduin: "Olen paljon kauniita puheita kuullut, muttei tämän veroista kuitenkaan". Jotenkin näin se meni. Lupasin hänelle, että kun kaupungilla ajaa tuolla mustalla kauniilla pyörälläni, niin päät kääntyy. Näin kävi tosiaan Helsingissä minullekin. Hän sanoi, että aiemmin pappisvirkaa hoitaneena hän välttää sitä, että hänet huomattaisiin. Aiemmin se oli normi. Että joka paikassa aina tunnettiin. Nyt saa kuulemma olla ihan rauhassa. Luulenpa kuitenkin, että tämä minun pyöräni seuraava omistaja nauttii siitä, että päät ihan vähän kääntyy. Siis sillain sopivasti, että "hei, näittekö, miten hyvännäköinen pyörä tuolla kaverilla oli". 

Markku oli tosiaan suunnitellut pyörän hankintaa, mutta oli lähellä ettei hän olisi harhautunut hybridihöpötyksiin. Onneksi ehdin ajoissa väliin. Nyt vain pitäisi saada tämä tuleva pariskunta (Markku ja pyörä) yhytettyä, jotta rakkaus voisi syttyä ja siitä sitten sinetöityä. Jos Markku vaikka hyppäisi taksiin ja ajelisi Paraisille. Voisin tarjota pullakahvit.

S.

Täydellinen päivä ja KLEIN Quantum

Kaikessa epätäydellisyydessään täydellinen päivä, eli päivä jollaisesta voisin unelmoida jos tapanani olisi unelmoida eläkepäivistä (pitääpä taas ottaa aktiiviseen ohjelmaan täydellisestä elämästä unelmoiminen).

Aamulla heräsin. Taisi olla kolme kello. Menin muka hyvissä ajoin nukkumaan, jotta herään virkeänä. Liian aikasin. En nukkunut ennen kellon soittoa (6.00) silmäystäkään. Yritin kyllä. Loppuajan katsoin olympialaisia kännykältä. Pyörsin puheeni, ei minun pitänyt katsoa olympialaisia. Kaksi kiinalaista naista pelasi pingistä. Ei hymyäkään, kunnes toinen voitti. Ei kyllä sittenkään, toinen marssi pois ja toinen alkoi itkeä. Minä ajattelin, että voi toista. Olympiahopealle pääsee ja on kuin ei mitään, kuin olisi maailman menettänyt. Ehkäpä menettikin. Tuli mieleen Viktoria Mullova, joka soitti sen Sibeliuksen silloin -90 kisoissa, virheettömästi, hymyttömästi, ja voitti. En tiedä, hymyilikö palkintojenjaon aikaan. Kiinan pingisammattilaistehtailu on massiivista puuhaa, sen olen kuullut.

Viideltä kävin panemassa hampurilaisenjämän suuhuni, sekä maitoa (lipsuin dieetistäni; epätäydellistä) ja kippasin hernarit lämpenemään. Se pikkulevy on liian tehokas: 70 min ykkösellä jämäytti substanssin pohjaan. Toki sekoittaminen olisi auttanut asiaa. Ja enempi vesimäärä. Tulin suihkusta ja söin parahultaisesti jäähtyneen hernesoseen.

Menin autoon ja etsin pyörää. Ehkä jätin sen työhuoneenkaltaiselleni, ajattelin, ja lähdin autolla hakemaan. Ei ollut sielläkään. Tulin takaisin ja olin ymmällä, että näinkö se varastettiin. Ei varastettu.  Otin pyörän aitan vierustalta ja nostin kyytiin. Ajoin kauppaan ja ostin purkkaa, jota joudun syömään jatkuvasti ihan muista syistä kuin tavalliset ihmiset (rouvelini tykkää käyttää ilmaisua "tavallisissa perheissä" jonka jälkeen hän tavanomaisesti kertoo asioita, joita ei tapahdu meidän perheessämme). Purkkaa pitää olla koko ajan, muuten on hankalaa.

Ajoin Helsinkiin. Lohjalla pysähdyin, vältin munkkikahvihoukutukset ja toivoin, että minut vieraaksi kutsunut taho tarjoaisi kahvit. Ei tarjonnut, mutta mukava mies oli muuten. Matkalla vahvistin muistikuvia ja otin aikaa, miten onnistuisin luettelemaan maailman maat ja pääkaupungit. Tein ennätykseni, joka alkaa kasilla. Join matkalla pullosta pakurijuomaa, joka oli keitetty A. Lindgrenin kotitanhualla kasvavan puun kylkeen pursunneesta tummasta kinkusta, joka jäi käteeni, vahingossa, oikeasti. Otin sen tänne Suomeen, ehkä sen päälle ei siellä kukaan olisi ymmärtänyt. Nyt se on suurelta osin jo nautittu. Vielä sitä tuolla on vähän.

Menin asiakkaalle. Hän oli rento mutta jotenkin jännitin ja puhuin niin nopeaa että alkoi hengästyttämään, vaikkei meillä ollut mikään kiire. Hävettää. Monesti olen hyvä vaikeissa tilanteissa. Nyt olin keskinkertainen. Ehkä hän ei huomannut. Pian tunnelma rentoutui. Myyminen on aina sellaista ajassa ja paikassa heittäytymistä ja olemista ja joskus tulee reflektoitua, ja ehkä siinä on se sudenkuoppa sitten. Että miettii liikaa.

Pääsin palaverista ja menin autoon. Hoitelin lasten kännykkäasioita ja muita. Hoidin myös asiakaskäynnin loppuun.

Ajoin Käpylään, jossa olen saanut asuakin pari vuotta. Se on kaunis alue ja siellä on söpö kirjasto, joka ilokseni oli paikoillaan. Jätin sen eteen auton ja kävin kirjaston vessassa. Unohdin sinne lompakkoni. Sain sen takaisin. Kysyin virkailijalta, voiko eteen jättää autoa. Hän sanoi, ettei sano mitään, kun ei ole autoilijoita itsekään. Sanoin, että ymmärrän. Jätin auton kirjaston eteen. Join pakuria vielä nälkääni, puin vaatetta ja nostin pyörän ulos autosta. Asensin eturenkaan paikoilleen. Hyppäsin pyörän selkään. Sanomaton hyvän olon tunne virtasi lävitseni kun ajoin Käpylästä suoraan etelään Kumpulan kasvitieteellisen puutarhan ohitse kohti Sörnäistenmutkaa. Ajoin välillä kovaa, välillä ihan rennosti. Siitä Elimäenkadun nurkilta ajoin alas, hetken kohti Pasilaa, ja tien yli ja Kallion lävitse. Näin juoppoja asfalttiaukiolla. Lapsena ne olivat harvinaisuus. Oulunsalossa ei julkijuopoteltu. Saattoi johtua Lestadiolaisuudesta, joka oli ja on edelleen vahvaa. Silloin 80-luvulla se ehkä sitten vaikutti niin, etteivät muutkaan osanneet oikein julkisesti remuta viinan kanssa. En tiedä. Vai oliko kaikkialla sellaista? Ei ehkä, Vaasassa näin ainakin juoppoja monesti. Ja Espoon serkkujen lähistöllä myös.

Ajoin Porthaninkadulle, tai niille main, ja kurvasin nurkan taakse. IPI kulmakuppila, tsädää! Tätä on suositeltu, ja mikä onni ja autuus olikaan ajaa paikalle kauniilla KLEIN maantiepyörälläni (myydään pyörä). Panin kulkuvälineen lukolla liikennemerkkiin kiinni. Kävelin sisään ja ostin misoliemessä keitettyjä elokuun kasviksia. Liemi oli maukasta ja leipää sai ottaa niin paljon kuin halusi, kuten tietty keittoakin. Myyjä oli ystävällinen mutta vähän väsyneen oloinen. Ei ollut hehkua oikein. IPI oli täynnä kiinnostavan näköisiä ihmisiä, kauniita mutta helposti lähestyttävän näköisiä. Onneksi oli täyttä, niin oli luontevaa mennä varattuun pöytään. Viereisessä pöydässä oli nainen jonka pöydällä oli "Suomalaiset kapellimestarit" -kirja (ensipainos kaiketi kun siinä oli siniset lehdenreunat?), ja olisin kovin mielelläni mennyt siitä hänen kanssaan haastamaan, mutta koin sen pöydän vähän ahtaaksi. Menin toiseen pöytään. Ennen kuin pyllyni sain laskettua, vastapäinen nainen sanoi, että ajoitpa hienolla pyörällä. Minä ihan muikeana että joo. Ja hän, että kun on itse hankkimassa pyörää, niin näkee pyöriä kaikkialla. Että vähän samanlaista kai se on kaikkien muidenkin asioiden kanssa. Meinasin sanoa että joo, kun on raskaana niin näkee koko ajan mahoja. En sanonut.

Puhuttiin pyöristä koko ajan ja Amsterdameista ja Kööpenhaminoista. Sitten hän lähti, pani vain kypärän päähän ja jätti kahvikuppinsa siihen. Minä jäin. Ihmisiä tuli ja meni. Söin kasviskeittoa hitaasti ja perusteellisesti. Siinä misoliemessä oli paljon makua ja siksi piti ottaa monta leipää. Voi oli kuulemma paikan ainoa ei-vegaaninen tuote. Se olikin hyvää. Oli kyllä keittokin. En ole kova syömään kasvisruokaa.

Ostin lounasruokakahvin kaveriksi pullan. Pullan tarjosi minulle toinen mies, kaiketi yrittäjä, joka oli erittäin hyvä asiakaspalvelija. Ehkä hän oli sen takana, että IPI kulmakuppila työllistää niin paljon kehitysvammaisia. Iloitsin tavattomasti kun sain nähdä heidän työskentelevän siellä iloisesti. Ai että miten hyvän pullan myivät minulle! En ole eläissäni syönyt niin hyvää pullaa ravintolassa. Uusi standardi, mittapuu, johon kaikki pullat tästedes vertautuvat. Menkää sinne syömään hyvää pullaa. Maksaa kolme euroa tai enemmän. Joka ainoan sentin arvoinen. Kunpa pääsisin vaimoni kanssa sinne pian. Tarjoaisin hänelle pullaa.

Söin ja katselin ihmisiä ja lähdin lopulta pois. Kiertelin Töölönlahtea. Ajoin naisen peesissä, mutten kehdannut kovin kauaa kun ajattelin, että hän ajattelee, että ajan peesissä tahalleen. Niin ajoinkin. Se on helpompaa kun toinen päättää vauhdin, ja itse vain tulee perässä. Nuorempana kukaan ei koskaan ajanut minun ohi pyörällä ajaessani kouluun tai töihin.

Menin radanvartta, kiersin aseman ja ajoin sanomatalon editse Arkadianmäen ohi uutta pyöräilybaanaa pitkin. Kyltti kertoi, että viisituhatta ihmistä ajoi siitä eilen. Tämän päivän laskuri oli kahdessatuhannessa. Vielä kolmetuhatta, ajattelin, ehkä se tulee täyteen. Menin Hietsuun sieltä ihan rannan kautta. Sieltä Kaivopuistoon. Se pätkä oli hankala, oli rotvallia ja liikennevaloa. Mulla on maanitepyörä. Kaunis kuin mikä (myytävänä; hand made in USA).

Kaivopuistosta ostin pallon jäätelöä. Neljä ja puoli euroa, jokaisen sentin arvoinen. Maailman parasta jäätelöä, kerran kesässä sinne on päästävä. Ajoin rantaa pitkin Cafe Ursulan ohi, Olumppiaterminaalin ohi ja sen härjän ohi. Söin jäätelöä, mintunmakuista enkä pitänyt koko ajan sarvista kiinni. Ajoin Espalle. Ajoin sen päästä päästä päähän, ja sitten ajoin isolle kirkolle. Sieltä etsin uutta kirjastoa, Kaisa-taloa vai mikä se on. Kysyin tietä, ja minulle sanottiin, että tuosta sisään. Metri oli ovelle matkaa. Panin pyöräni kiinni petoniporsaassa seisovaan liikennemerkkiin. "Asia ei mulle kuulu, mutta kannattaa panna kiekko kiinni myös, muuten se lähtee. Ja ton liikennemerkin voi nostaa kuka vain. Ja niin hän alkoi ihastella pyörääni ja pohdimme, kuka sen ostaisi, ja kuulemma sellainen (tai sen merkkinen; KLEIN) oli ostettu hänen kaverinsa alta tavallisena päivänä. Ja kaveri oli myynyt.

Tämä ystävällinen herra oli pyöräilyn harrastaja ja hänellä oli viiksivahalla vahatut viikset hienolla siehkuralla. Molemmat siis. Hänellä oli tyylikäs fiksi jossa oli vahva ketju. Hän antoi minulle paljon hyviä ohjeita ja sanoi, että olin tehnyt hyvät pyöräkaupat. Yritän silti myydä pyörääni. Se on minulle aivan liian iso.

Lopussa hän esitteli minulle kirjastoa. Ja ohjasi minut Tuomiokirkon vastapäätä olevaan kansalliskirjastoon. Kättelimme ja kysyin, kehen minun oli ilo tutustua. Hän sanoi, että Kari. Minä sanoin etunimeni ja sukunimeni. Hän täydensi omansakin. 

Käväisin kansalliskirjastossa. Hieno paikka, kuin Tylypahka.

Ajoin Käpylään ja hyppäsin autoon ja ajoin kotiin. Ajattelin, että jos olisin eläkkeellä ja pitäisi miettiä tekemistä, niin jotain tällaista se olisi: Aamulla tehokas ja tuottoisa työrupeama, hyvä lounastus jossain kiinnostavassa paikassa, muutama satunnainen ja kiinnostava ihmiskontakti ja vapaata tutustumista esim. Helsinkiin. Pyörällä. Musiikkitalon ohi menin tällä kertaa kovaa, mutta ei kaikki reissut voi olla samanlaisia. Mitenkä minua lykästikään, kun sain KLEINilläni ajaa Helsingissä. Saakohan tämä musta kaunis KLEINini nähdä myös Tukholman, vai teenkö sen reissun seuraavalla KLEINilläni?

S.

Ps. En millään jaksa enää kirjoittaa kotimatkan puhelinkeskusteluista. Niistä myöhemmin.