Kun puhutaan musiikista, sanat eivät aina riitä II

Eilen puhuin lasten kanssa koko päivän. Kommunikoidessani aikuisten kanssa välineenä oli älypuhelin ja viestintämuotona kirjoittaminen. Taisin minä jonkun puhelunkin ottaa. Ja juttelinhan minä sen vähäsanaisen lasinleikkaajan kanssa.

Kommunikoin maailman kanssa myös koskettamalla ja katselemalla. Aivoihini välittyi ihan oikeita kuvia. Lisäksi harjoittelin visualisoinnin taitoa. Näkökeskukseen lähtee silloin samanlainen viesti: näen jotain. Nämä kuvitellut ja oikeasti nähdyt asiat voivat sekoittua, ja ihminen, joka ”tietää” nähneensä jotain onkin kuvitellut näkemänsä. Olen sairastellut tammikuun lopulta tauotta, ja hajureseptorit ovat melkein kokonaan pois käytöstä. Se on aika ankeaa, mutta ankeuteenkin tottuu. Ja eteeriset öljyt ovat aika voimakkaita, joten niistä saa jotain tuoksua kun oikein läheltä nuuhkii. Ja valkosipulin hajun tunnistan.

Illalla lapset hoitivat toisiaan hetken. Minä menin konserttiin. Sain ilmaisen lipun. Kuulin jonkun muunkin konsertin jälkeen puhuvan, kun väki valui ulos, että ”tässä oli se hyvä puoli, että tästä ei tarvinut maksaa”. Minä ajattelin tämän lisäksi muutakin myönteistä. Mari Palon ääni oli kaunis. Olen ehkä aiemmin kuullut kun hän laulaa Matteus-passiota Oulussa joskus kauan sitten. Hän lauloi Schubertia, tuttuja lauluja. Jännä juttu, että pidin lauluista, mutta kun hän lauloi ylimääräisenä Sibeliuksen Var det en dröm niin heräsin henkiin, ja se oli taas sitten jotain ihan muuta. Ja jos vilpittömiä ollaan, niin tämä ylimääräinen, ulkoa laulettu, sai nämä aiemmat Schubertit näyttämään jotenkin harmailta, mitä laulutaiteeseen tulee. Ihminen on tyytyväinen, jos ei tiedä paremmasta, se oli tämän tarinan opetus.

Pianisti soitti Schubertia niin ikään, impromptun ja musiikillisia hetkiä. Tämänkin, jota olen itse viime aikoina tapaillut. Voisin muotoilla tähän, kuten muotoilin heti tuoreeltaan: Ilta ei tuonut minulle Schubertista esiin uusia puolia.

Sen sijaan illalla Naantaliin ajaessani kuulin radiosta virren Vain sinä tunnet minut, vapahtaja. Kuuntelin sen sanoja, ja yritin laulaa mukana, mutten muistanut kaikkea oikein. Tuli mieleen, että kaunis virsi, ja kertakaikkisen huono ihminen tuo runoilija. "Jos luoksesi en pääse voittajana, saan tappioni tuoda kuitenkin".

Lauantain toivotut on mennyt ihan löperöksi. Ennen siinä ohjelmassa ymmärrettiin draaman kaari. Edelleen alkaa humppa puolen tunnin kohdalla, mutta aiemmin ohjelma alkoi systemaattisesti aina hartaalla musiikilla vaiheittain keventyen. Nyt alussa soi jonkin kepeän romantikkosäveltäjän operettialkusoitto. Ei näin! Pitää tietää, mitä saa kun kuudelta avaa radion!

Sen jälkeen tuli Kim Borgin laulama Erlkönig, joka toi muistoja mieleen. Ajattelin, että onpas hienoa kuulla Erlkönig, kuulenkohan sen tänään toistamiseen. En tietenkään kuullut, onhan se leimallisesti mieslaulajien juttu. Mutta on sitä joku nainenkin joskus laulanut. Borgin pianisti oli erinomainen. Borg on myös erinomainen, mutta hänen kannattaisi laulaa muita lauluja.

Sitten tuli Tsaikovskin balettimusiikkia. Ajattelin, että kehveli sentään, miten taitavasti tämä teos on sävelletty. Eikä jotenkin yhtään häirinnyt, että musiikki on aika soitettua. Minä en ole korviani Tsaikovskilla myrkyttänyt. Ehken ole niitä hittilevyjä ihan asiasta tehden kovin paljoa kuunnellut. Muuten, musiikki, jonka tuntee, tulee henkiseksi pääomaksi, johon voi aina mielessä palata ja kuvitella sen musiikin. Kuten ne näkymättömät kuvatkin.

Oliko se ennen lauantain toivottuja kun tuli hieno mieskuorolaulu, Madetojan Kaunehin maa. En ole koskaan päässyt sitä kuorossa laulamaan. Siinä on hieno sävelellinen kliimaksi, ja miksei runollinenkin. Senkin kuulin autossa. Vai kuvittelinko vain? Tulikohan se lauantain toivotuissa? Yhtä kaikki, se oli niin hieno elämys, että aina ei edes konsertissa koe samanlaista. Jostain kumman syystä illalla keittiötä siivotessani laulu tuli Yle radio yhdestä uudestaan. Eri levytyksenä ehkä. Voi, miten mukavaa sitäkin oli kuunnella! En voi selittää.

S.

Kamala kertomus

Istuin saunassa lauteilla poikani kanssa ja poltin selkäni nojatessani havupuiseen vaakalautaan. Se oli sellainen sopiva impulssi, jonka myötä puhkesin puhumaan. Ja kun uimahallin saunassa puhuu, niin muut varmasti kuuntelevat. Kun puhuu luokan edessä oppilaille opettajan roolissa, kaikki eivät välttämättä kuuntele. Ainakaan aina.

Ja niin käynnistyi keskustelu suomalaisessa saunassa. Keskivartaloltaan huomattavan laaja ja ääneltään huomattavan taaja mies kysyi kahdeksanvuotiaalta pojaltani, osaako tämä uida. Vastaus oli vähän varovainen (myöhemmin altaassa hän osoitti sekä minulle että miehelle, että osaapa hyvinkin). Mies kysyi, onko poika uimakoulussa. No, koulussa ovat opetelleet, ihan useammankin opettajan johdolla.

Mies katsoi poikaani. "Minä olen tuollaisen tytön nostanut kerran merenpohjasta. Siellä se makasi selällään silmät auki. Sukelsin hänet ylös ja kannoin sylissäni rantaan. Muistan aina ne avonaiset silmät. Tyttö oli mennyt rantaan isäänsä etsimään. Olin vuokrannut mökin viikonlopuksi, mutten saattanut olla siellä ollenkaan sen jälkeen, mää lähdin pois. Arvaaksää, " mies sanoi ja katsoi minuun, "se tuntui niin pahalta, mää meinasin pyörtyä. Opettele sinä uimaan, niin ei käy sinulle sillä lailla."

Poika kuunteli tarinaa tarkkaan, muttei palannut siihen enää myöhemmin. Muita juttelimme.

S.