keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Kun kaikki kolahtaa

Kolahtaminen voi olla vahinko. Siis että kuljettaa jotain esinettä ja yrittää varoa ja epäonnistuu. Tulee kolaus. Kolaaminen on toinen juttu. Jääkiekossakin muuten kolataan. Ajetaan yli. Väkivaltaa, institutionalisoitua. Valtion väkivalta on monopolisoitua.

Paikoilleen kolahtaminen on myönteinen ilmaisu. Ilmaisu ja ilmaus ovat samoja asioita. Brahmsin kolme viulusonaattia ovat "samoja erejä" (Kun Petja oli pieni, ehkä kolme tai neljä, hän kysyi: onko lämmin ja kuuma samaa eroa?"). Ne on veistetty vahvasta puusta, saattaapa olla samaa puulajia kaikki. En minä niitä niin hyvin tunne. Mutta voin sanoa, että olen kuunnellut. Lainasin joskus levyn. Nyt menin koiralenkille illalla. Panin napit korvaan. Tuuli, paleli, oli kylmä. Vain neljä astetta. En ajatellut, että huhtikuu on kuukausista julmin. En ehtinyt, kuuntelin vain Brahmsia. Luulen, että lenkkini alussa olin ensimmäisen sonaatin alussa. Aiai miten oli keskittynyttä, sisäistynyttä ja arkaaistakin soittoa. Soittajaksi paljastui sittemmin Isaac Stern, pianisti oli Alexander Zakin. Levytys oli jostain kuusikymmenluvulta. Todellinen aarre. Sen oli valinnut Inari Tilli, jonka nimen kirjoitin tänne muuten ihan hiljattain. Mutta kun siinä vastaava tuottaja vastaa -ohjelmassa käsiteltiin viimeksi näitä toimittajia, jotka tekevät musiikkivalintoja, ja kehuttiin heitä, niin samassa hengessä nyt sitten vielä kerran. Kun lenkkini loppui, olin kolmannen sonaatin jossain osassa.

Kuuntelin miten juurevaa, yksinkertaista ja kuitenkin romanttisen rehevää oli Brahmsin musiikki. Muistelin äänikirjaa, jossa kerrottiin, miten Brahms on saanut  sävellyksensä kuin jumalaisena ilmoituksena, ja kirjoitti ne usein yhdeltä istumalta kohdilleen. En tiedä, pitääkö paikkansa, mutta sen uskon, että hän työskenteli alitajuntaansa vahvasti nojaten aina säveltäessään. Tiedätkö, minun oli helppo uskoa sitä, kun kuuntelin Isaac Sternin soittoa. Se oli niin ekonomista, viulu soi niin sietämättömän kiinteänä, ja äänitys oli juuri niin hyvä kuin vain tarttee ollakin. Hitaat ja kevyet jouset olivat juuri hitaita ja kevyitä. Voi, kunpa saisin ne sonaatit vielä kuultavakseni. Suurin osa musiikista, joka tulee Yle Radio Yhdeltä on nykyään Areenassa kuunneltavissa jälkikäteen. Se on hyvä. Pieni osa musiikista on kuultavissa vain suorana. Tämä nyt sattui olemaan sellainen. Mutta sellaista elämä on, ainutkertaista. Hetket tulevat ja menevät, ja voi niitä, jotka jäävät haromaan menneisyyteen, sillä niin jää elämä elämättä.

S.

lauantai 16. huhtikuuta 2016

"Ei tule mitään painokelpoista mieleen"

Matti Apunen oli torstaina YLE-verovaroin kustannetun puhekanava Yle Puheen aamun vieraana. Juuso Pekkinen haastatteli häntä. Ohjelman voi kuunnella täältä. Suosittelen. Periaatteessa haastattelun aiheena on kirja, jonka Kirsi Piha ja Ellun muut kanat ovat ideoineet. Kirjoittajina on Hannu Mäkelää sun muuta. Jokainen on saanut kirjoittaa rakkaudesta mitä vain haluaa. Matti Apunenkin on pyydetty mukaan. Kirjasta ei haastattelussa lopulta kuitenkaan kovin paljoa puhuta.

Matti Apunen on älykäs, toisin kuin ne julkisuudessa viihtyvät, jotka väittävät itseään älykkääksi. En jaksa tästä aiheesta puhua kovin paljoa. Sanottakoon, että pidän itseäni varsin keskivertoihmisenä tässä katsannossa. Monella muulla mittarilla mitattuna olen erityinen, ja ylpeä siitä. Vaimolleni tuotan tosin usein kipua olemisellani. Siitä olen aidosti pahoillani ja surullinen.

Nyt en ole kuitenkaan surullinen. En iloinenkaan, vaikka hymyilyttääkin. Kuuntelin juuri toistamiseen Matti Apusen puhetta. Sitä ryydittävät radiojuontajan valmiiksi mietityt kysymykset. Haastattelija ei ole nolla; hän pystyy kommentoimaan lennosta joitain Apusen esiin nostamia näkökulmia tai huomioita. Tässähän toimittajan veri usein punnitaan: reagoivilla kysymyksillä hän pystyy osoittamaan, että kuuntelee haastateltavan puhetta. Se taas vaatii käsikirjoituksesta luopumista, tilanteelle herkistymistä, heittäytymistä ja rohkeutta. Avoimuuttakin, ja itsensä altistamista. Mitä tähän Puheen aamun haastattelupätkään tulee, niin varsinaista substanssiskismaa Pekkinen välttelee. Sen sijaan haastattelija on valinnut retoriikakseen erikoisen intermediatorismin, välittäjäaineenvaihtajan roolin. Hän siis kertoo, että "näin sinusta ajatellaan". Hän aloittaa tyylilajin siinä neljän ja puolen minuutin kohdalla. Haastattelija siteeraa ensin ohjelman aiheena olevan kirjan kirjoittajaa, ilmeisesti esipuheesta tai vastaavasta. "Aihe on ajankohtainen aikana, jossa kohtaamme paljon vihapuhetta, ymmärtämättömyyttä ja oman edun tavoittelua." Sitten Pekkinen jatkaa: "On olemassa joukko ihmisiä, jotka näkee ehkä tän pikkasen irvokkaana. Siis monelle Matti Apunen edustaa nimenomaan sitä hyväosaista jengiä, jonka synniksi sanotaan se oman edun tavoittelu suuren enemmistön kustannuksella." Tähän Matti poloisen on sanottava jotain. Pysäytetäänpä. Mitä tällaiseen "kysymykseen" kuuluu vastata? Miten tähän voi vastata? Ei mitenkään. Väitetään, että on olemassa joukko, jotka ajattelee Matin kuuluvan pieneen sortajien joukkoon. Kätevästi vältämme argumentoinnin tällä konstilla. Odotellaan vain, mitä Pikku-Matti sanoo. Pieni änkähtävä oho-rykäisy, jonka jälkeen epävarma kysymyspari: "Ketkäs sellaisia ihmisiä ovat? Mitäs minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?" Ja taas toimittaja jatkaa, ottamatta kantaa itse asiaan: "Mä en oikein tiedä, tota, ehkä sekin jo kertoo jotain mä kyselin twitterissä vähän eilen että onks kellään mitään kysyttävää Matti Apuselta kun tulet tänne vieraaksi ja mä sain lähinnä tän sorttisia viestejä että tota, "Ei tule mieleen kuin julkaisukelvottomia kysymyksiä"" Ja taas on puheenvuoro Matilla. Mitä sanoo Matti? Mitä sanoisit sinä, jos sinua lähestyttäisiin suorassa radiolähetyksessä vastaavalla menetelmällä. Että netissä jotkut ihmiset sanovat, että sulta ei tule mieleen kysyä muuta kuin jotain julkaisukelvotonta. Että miten vastaat näihin syytöksiin. Minä ehkä alkaisin itkemään. En tiedä, itkettääkö Mattia koskaan näissä tilanteissa. "Okei. Selvä. Tota..., joo, siis ajatus siitä, että mä olisin jotenkin itsekkyyden advokaatti, niin tota, se on must aika niinkuin, aika niinkuin erikoinen. Et tota kylhän täs vähän niinku yhteisel asial ollaan, Suomen asialla, työpaikkojen asialla. Sitä voi nyt tietysti lähestyä monesta kulmasta, mutta tota... en tiedä... sitä sun pitäis varmaan kysyy näiltä ihmisiltä, että miks he ajattelee näin." Ihan hyvin kaarrateltu siihen ainoaan loogisesti oikeaan vastaukseen, vieläpä kohteliaasti. Tämän olisi voinut vastata periaatteessa ihan suoraankin. Minä luulen, että Matti Apunen halusi olla kohtelias koko haastattelun ajan, vaikkei välttämättä kovin intohimoisesti suhtautunutkaan tilanteeseen. Luulen, että hän turhautuu, kun joutuu pehmeän ajattelun piiriin. Ajattelusta tekee pehmeää se, ettei tässä kohtaa kerrota, ketkä ajattelevat ja ennen muuta miksi ajattelevat. Jos pohjana olisi ollut Matti Apusen sanominen, sitaatti, niin tällaisen kysyminen olisi ollut paljon oikeutetumpaa. Minusta tämä tuntui nyt haastateltavan huonolta kohtelulta.

Toimittaja tarjosi kuulijoille sitten mahdollisuutta keskustella twitterin kautta aihetunnisteella sejase Apusen kanssa. Muistaakseni ei tullut muuta palautetta itse ohjelmaan saakka kuin loppupuolella yksi lämmin kehu, jossa mainittiin Apusen pehmeä baritoni ja suositeltiin hänelle äänikirjan lukijan uraa. Toimittaja jatkaa vielä kirjasta, jonka tuotot ohjataan hyväntekeväisyyteen. "Matti Apunen ja hyväntekeväisyys on tällainen kombo, joka on monelle punanen vaate, koska joillakin tuntuu olevan sellainen käsitys, että sä oot valmis korvaamaan hyvinvointiyhteiskunnan heikompia tukevat toiminnot hyväntekeväisyydellä. Sä avauduit tästä asiasta just Kauppalehdelle. Ilmeisesti tää kärjistys ei ihan pidä paikkaansa, jos sulta itseltäs kysytään." Nyt Matin puheenvuoroa jo pohjustettiin pienellä loivennuksella. En kirjoita tähän hänen vastaustaan kokonaan, mutta tätä keskustelua seuranneet tietävät kyllä, miten hän vastasi tähän kritiikkiin. Hän ei siis ole ajamassa alas näitä puheena olleita palveluita. "se, mitä mä oon sanonu hyväntekeväisyydestä, se on kaikki siihen päälle". Lyhyesti, Matti haluaisi, että ihmiset ottaisivat itse selvää ja toimisivat subjekteina, kyselisivät ja penkoisivat, ja ojentaisivat sitten kätensä sinne, missä apua tarvitaan.

No, mitä Juuso Pekkinen sitten kysyy Matti Apuselta? "Kuinka moni niistä, jotka kiertää veroja panamalaisten asianajotoimistojen kautta laittaa säännöllisesti rahaa hyväntekeväisyyteen, onksulla näkemystä siihen?" Matti säilyttää malttinsa. Jos joku satunnainen ihminen kyselisi häneltä kokkareilla tai jossain raitsikkapysäkillä tällaisia, luulen ettei hän jaksaisi olla kovin kohtelias. Nyt hän minusta onnistuu aika hyvin. "Toihan on tietysti mahdoton kysymys, ja tiedät sen jo kysyessäs, mä en tiedä ketkä siellä on ja ketkä sitä käyttää, en tiedä." "No mut se on esimerkki siitä, että sitä tahtoa ei välttämättä löydy pistää siihen yhteiseen pottiin, vaan ehkä tässä tullaan siihen oman edun tavoitteluun.". Tästä Matti pääsee sitten puhumaan omalle mielialueelleen, rikkaiden veronmaksuun. Verohallinnon mielestä suomalaiset rikkaat ovat erittäin hyviä veronmaksajia, kuulemma.

Seuraa pari käsikirjoituksen mukaista kysymystä, joista jälkimmäinen johtaa keskustelun verotuksen ihannetilanteeseen Apusen vinkkelistä. Vastaus on sitä, mitä hän on johdonmukaisesti puhunut. "Mä toivoisin, että ihmiset ei sokeasti uskoisi, että verojen kiristäminen on aina hyvä asia". Apunen puhuu mm. siitä, miten korkeammat verot menevät aina myös osin korkeampien hallintokulujen kattamiseen. Björn Wahlroos on muuten sanonut, että verojen laskeminen on aina hyvää politiikkaa. Nämä Matin ja Björnin lausunnot voisivat tulla samasta suusta, mutta se ei tarkoita sitä, että näiden lausuntojen antajat olisivat samalla tavalla ajattelevia ihmisiä. Enkä nyt ala Björnin ajattelua arvailemaan tai availemaan, en tunne sitä lainkaan. Mutta vastaavalla tavalla vedetään keskustelussa yhtäläisyysmerkkejä erilaisten ajattelijoiden välille. Juuri ketään ei kiinnosta, mitä sanotaan, kiinnostaa vain, kuka sanoo ja miten siitä voisimme mielemme mukavasti pahoittaa. "Ei tule mitään painokelpoista mieleen" on kyllä hyvä osoitus siitä, miten meillä keskustellaan. Yleisesti Matti siis on sitä mieltä, että sokea luottaminen valtioon, poliisiin, lakeihin ja yhteiskuntaan passivoittaa. Olen samaa mieltä. Aktiivinen toimijuus, subjektiksi tuleminen, sen sijaan pelastaa yksilön itsensä ja sitä myöten hänen lähipiirinsä, joka voi sitten laajentua miten paljon tahansa. On ihmisiä, jotka oikeasti haluavat jakaa keräämänsä hyvän ihmiskuntaan takaisin. Bill Gatesista, joka luopui suuresta omaisuudestaan heikompien hyväksi, ei kukaan puhu enää mitään, vaikka Microsoftin voimien päivinä hänen kimppuunsa käytiin aika kovin ottein. No, tämäkin on pidempi tarina oikeasti.

Juuso Pekkinen: "Miltä susta tuntuu?; mä seivaan nyt herkempien korvia kaikkein härskeimmiltä jutuilta mitä susta on sanottu ja tiivistän tän sua kohtaan esitetyn kritiikin siihen mitä Riku Rantala susta sano pari vuotta sitten tän saman ohjelman haastattelussa: "Matti Apunen saa rikkailta palkkaa siitä, että hän perustelee rikkaiden etuoikeuksia päivästä toiseen ja vuodesta toiseen lehtien palstoilla." Miltä se tuntuu ku susta puhutaan kuin Björn Wahlroosin Bentleyn roiskeläpästä?" Ja Matti vastaa: "Ku mä en juurikaan näitä juttuja kuuntele" ja kertoo, että hänen "viisas vaimonsa" kehottaa häntä toisinaan olemaan menemättä sinne sosiaaliseen mediaan lukemaan sinne kirjoitettuja viestejä. Hän myös puhuu henkilön demonisoinnista, mikä tarkoittaa sitä, että kun joku ihminen on julistettu kelpaamattomaksi, ei hänen argumenteistaan sen jälkeen tarvitse välittää (koska argumenteista ei haluta tai niistä ei osata keskustella). Matti mainitsee myös, että Riku Rantala oli taannoin kieltäytynyt kahdenvälisestä julkisesta keskustelusta, joka käsitteli tätä hänen avaamaansa aihetta.

Tulonjako nallekarkkienjakometaforana on ontuva. Vaikka sille onkin sijansa, historiallisesti katsottuna varsinkin. Tästä joskus lisää. En jaksa nyt. Ja toki kyseessä on monisyinen ja vaikeastikin avautuva asia. Lisäksi on kyse ideologiasta, joka tunnetusti on lujassa, vaikka tosiasiat ympärillä muuttuisivatkin. En viittaa sen enempää omaani kuin muittenkaan aatemaailmaan. Näin se vain menee. Kerran omaksuttu näkemys maailmasta tai sen tilasta tahtoo vain olla ja pysyä. Ja olitpa sitä tai tätä, niin ravistelu voi tehdä hyvää.

Toki Pekkinen antaa Matille puheenvuoroja myös aidosti hänen omien puheittensa perusteella, esim. tuoreisiin tai vanhempiin kolumneihin viitaten. Se on hyvää politiikkaa. Kuuntele itse. Mutta kuuntele tarkkaan, ja kuuntele, mitä Matti sanoo, ja jos voit, kuuntele myös, mitä hän ei sano. Samaa tietysti toivon Pekkisen kommenttien kohdalla. Samalla tavalla häntäkin tulisi kuunnella. Toivottavasti minäkin kuuntelin ja kohtelin Juusoa oikein. Kun välillä tuntui, että hänen valintansa eivät oikein olleet, no, parhaita mahdollisia.

S.