Kun kehuin pientä poikaa

Poika tuli meille oman poikamme muassa. Poika on pieni, iloisena ja omaäänisenä näyttäytyvä luova kaveri. Vastaa kun kysytään ja puhuu muutoinkin. Luulen, että hän osaa leikkiä. Hän on noin yhdeksän.

Kun hän tuli meille, sain kuulla, että samana päivänä oli poikaani kosiskeltu leikkimään kahteen muuhun paikkaan. Sanoin spontaanisti, että "Jo vain, ja jouduit sanomaan, että nyt en pääse, kun on muuan tärkeä vieras sattunut juuri tänään kylään". Molempia poikia vähän nauratti. Kohtuudella (liikaa nauraminen on kiusallista sivustaseurattavaa). En olisi muistanut koko välikohtausta, ellei pojan isoäiti olisi palannut asiaan.

Tapasin isoäidin, ja aloimme keskustella, miten poika oli ollut polleana kotiin tullessaan. Hän oli selittänyt, miten talon isäntä oli ollut sitä mieltä, että kun hänellä on näin tärkeitä vieraita, ei valitettavasti nyt onnistu, että poikani lähtee muiden kavereidensa kanssa leikkimään. Tarinan päähenkilö on kuulemma kärsinyt toisinaan huonommuudentunteesta. Tämä oli minulle aito yllätys. Sitä iloisemmaksi tulin, kun kuulin, miten huolimaton heittoni oli tehnyt häneen voimakkaan vaikutuksen. Aina voi kylvää jotain pientä. Ei sitä koskaan tiedä, milloin kylvetty kävelee kadulla vastaan.

S.

Musta laatikko -ajattelu

Puran ylivuotoa tänne. Luen Matthew Syedin kirjaa Black Box Thinking ja se saa minut koko ajan miettimään. Vaimo ei jaksa kuunnella ajatuksiani, enkä sitä tietysti häneltä voi vaatiakaan. On hänellä omiensakin kanssa varmasti tekemistä :)

Kirja käsittelee ihmisen suhdetta virheisiin ja tietysti virheistä oppimiseen. Yksilötasolla käydään mekanismia - virheiden kieltämisen mekanismia - läpi mm. kognitiivisen dissonanssin termin kautta. Tärkeämpää on, miten Syed kuvaa kokonaisten organisaatioiden kykyä tai kyvyttömyyttä oppia. Nämä ovat monimutkaisia rakennelmia, jotka avattuna saavat yksilön näyttämään hullulta. Syed ei kuitenkaan syyllistä yksilöä, vaan etsii rakenteista syitä sille, miksi esimerkiksi leikkaussalissa tapahtuu, mitä tapahtuu. Kirjan nimi viittaa ilmailualalla ehdottomana käytäntönä olevaan mustaan laatikkoon: datayksikköön tai yksikköihin (niitä on kaksi), jotka keräävät tietoa sekä lentokoneen fyysisestä lentoprosessista että miehistön keskustelusta. Sekä onnettomuuksissa että läheltä piti -tilanteissa kaikki data analysoidaan piinallisen tarkasti ja lentämisen prosessi alistetaan tutkinnalle: mitä tapahtui, mitä tehdään jotta turvallisuus paranee. Vuonna 2014 yksi lento 8,4 miljoonaa nousua kohden kosahti. Luvussa on mukana Malesialaisen matkustajakoneen alasampuminen Itä-Ukrainan alueella. Sata vuotta sitten noin joka toinen lentäjä kuoli uransa aikana.

Vertailun vuoksi: USA:ssa kuolee ennalta ehkäistävissä oleviin hoitovirheisiin yli 1000 ihmistä päivässä. 400 000 vuodessa. Loukkaantuneita / vammautuneita on paljon enemmän.

En tässä kohtaa referoi kirjaa muuten. Sen sijaan suomennan siitä katkelman. Tämä tarina kertoo leikkaussalista, sosiaalisista hierarkioista, vallasta, elämästä, kuolemasta, ammattiylpeydestä ja näiden kaikkien suhteesta toisiinsa. Suosittelen kirjaa jokaiselle! Tämä on ollut itselleni suuri elämys. Kyseinen sisäkertomus alkaa toisen osan "Cognitive dissonance" viitosluvun (Intellectual contortions) viidennestä kappaleesta sivulta 112. Oikaisen tarinaa hieman.

"Peter Pronovost oli uransa alkuvaiheessa anestesialääkärinä avustamassa erästä leikkausta. Potilaalla oli "recurrent hernia" (uusiutuva tyrä?). 90 minuuttia leikkausoperaation alkamisesta potilas alkoi korista, kasvot punoittivat ja verenpaine romahti. Pronovost oli vahvasti sitä mieltä, että potilaalla oli lateksiallergia ja kirurgin hanskat aiheuttivat reaktion.

 Hän antoi potilaalle epinephriiniannoksen (käypä hoito?) ja oireet hävisivät. Sen jälkeen hän kehotti johtavaa kirurgia vaihtamaan hanskansa lateksittomiin. Niitä säilytettiin aivan leikkaussalin lähistöllä. Kirurgi kieltäytyi ja oli eri mieltä. "olet väärässä. Tämä ei voi olla lateksiallergiaa. Leikkaus on kestänyt 90 minuuttia eikä potilas ole aiemmin reagoinut lateksiin millään tavalla."

 Asetelmat olivat nyt selvillä. Kirurgi oli positioinut itsensä, samoin Pronovost. Kirurgi oli "kapteeni", vastuussa ja organisaation huipulla. Kaikki informaatio ja evidenssi tästedes tulkittaisiin hänen auktoriteettiasemansa ja kompetenssinsa haastamisena, ei mahdollisuutena hoitaa potilasta parhaalla mahdollisella tavalla. Lyhyesti sanottuna kognitiivinen dissonanssi astui kuvioon.

Pronovost ei luopunut ajatuksestaan. Hän tunsi allergiat hyvin ja yritti perustella ajatustaan. "Lateksiallergia usein kehittyy, kun potilaalla on ollut monta operaatiota (kuten tällä potilaalla) ja ne voivat käynnistyä missä vaiheessa tahansa. Vasta hetki sitten aloit operoida vatsaonteloa, ja lateksi joutui vasta nyt kontaktiin hänen verensä kanssa. Siksi reaktiota ei tullut aikaisemmin."

 Mutta hän ei onnistunut. Kirurgi jatkoi operaatiota, potilaan oireet pahenivat ja Pronovost joutui antamaan toisen epinephriiniannoksen. Taas hän selitti kirurgille, että lateksi vaarantaa potilaan terveyden. Kirurgi kiisti väitteen. Tapaus oli medikaalinen, ei kirurginen. Pronovostilla oli tästä aiheesta enemmän asiantuntemusta ja legitimiteettiä ilmaista mielipiteensä. Mutta kirurgi oli vastuussa, eikä aikonut antaa periksi.

Tässä vaiheessa kun argumentit eskaloituivat, nuorempi lääkäri ja hoitajat olivat kalpeita. Pronovost oli sen sijaan varma, että kyseessä on lateksiallergia. Potilas sai taas pahan reaktion. Hän uskoi, että ellei kirurgi vaihda hanskoja pian, potilas kuolee muutaman minuutin sisällä. Hän vaihtoi taktiikkaa: hän yritti työntää argumentoinnin pois uhkaamasta kirurgin ammattiylpeyttä. Hän vetosi matematiikkaan. "Ajatellaan tilannetta. Jos minä olen väärässä, sinä menetät muutaman minuutin kun vaihdat turhaan uudet hanskat käteen. Jos sinä olet väärässä, potilas kuolee. Näetkö todella, että tämän riski-hyöty -suhteen valossa et halua vaihtaa hanskoja?"

Tässä kohtaa voisi ajatella, että kirurgi on pakotettu hyväksymään tilanteen logiikka. Eihän hän voisi enää vastustaa. Mutta kognitiivisen dissonanssin teoria tarjoaa toisen vaihtoehdon. Riski-hyöty -suhteessa ei ollut kyse potilaan hengen ja muutaman minuutin välisestä arvosta. Riskit ja hyödyt puntaroitiin potilaan hengen ja kirurgin arvovallan, johon hänen koko minäkuvansa nojasi, välisessä suhteessa.

Kirurgille tilanteen aito puntarointi ei ollut lähelläkään. Hän linnoittautui yhä voimakkaammin, oli yhä vakuuttuneempi omasta arviostaan. Hän tuskin noteerasi Pronovostin riskilaskelmaa. "Olet väärässä. Tämä ei ole allerginen reaktio, joten en aio vaihtaa hanskojani."

Tämä olisi voinut olla tarinan loppu, ja normaalisti olisi ollutkin. Kirurgi on lopulta vastuussa. Hänen näkemystään ei haasteta. Mutta Pronovost, joka oli menettänyt isänsä hoitovirheen seurauksena ja oli aiemmin tehnyt päätöksen omistaa elämänsä potilaiden turvallisuudelle, piti kiinni aseistaan. Hän käski hoitajaa soittamaan dekaanille ja John Hopkinsin sairaalan johtajalle, jotta kirurgin tahdon yli voitaisiin kävellä.

Leikkaussalin tunnelma oli jäätävä. Hoitaja tarttui puhelimeen ja katsoi molempiin miehiin. Hän epäröi, mitä pitäisi tehdä. Potilaan henki oli yhä hiuskarvan varassa. Seuraava lateksikontakti osoittautuisi hänelle kohtalokkaaksi. "Soita heille heti" Pronovost sanoi tiukasti. Tällä potilaalla on lateksiallergia enkä voi antaa hänen kuolla siksi, ettemme ole vaihtaneet hanskoja.

 Vasta kun numeroa näppäiltiin, kirurgi antoi periksi. Hän kirosi ja harppoi vaihtamaan hanskat. Jännitys alkoi vihdoin laueta.

Kun leikkaus oli ohi, testit vahvistivat asian, jota Pronovost ehdotti leikkaussalissa: potilaalla oli lateksiallergia. Jos kirurgi olisi pitänyt päänsä, kuten olisi tapahtunut 99,9 prosentissa tapauksista, potilas olisi lähes varmuudella kuollut.

"And this reveals the inextricable (erottamaton) link between the lack of progress in key areas of our world and the absence of learning from failure. The context is healthcare, but the lessons extend far wider."

- -

Jos epätoivottuja tapahtumia tutkittaisiin riippumattomasti, nämä virheet voitaisiin "musta laatikko -ajattelulla" poimia ja analysoida, haastaa virheen tehneet ihmiset ja auttaa heitä oppimaan. Mutta kunnollista (hoitovirhe)tutkintaa ei ole käytännössä lainkaan. Ja jos on, tällaiset tutkimukset nojaavat usein samoihin asiantuntijoihin, joita juuri tämä kulttuuri suojelee; kulttuuri, jossa virheet stigmatisoidaan. Tämä tarkoittaa sitä, että lääkärit tekevät samat virheet uudestaan ja uudestaan. Samaan aikaan vahvistuu harhainen käsitys heidän virheettömyydestään. Tämä puolestaan voimistaa virheisiin liittyvää kognitiivista dissonanssia kiristäen silmukkaa entisestään. Virheiden myöntämisestä tulee niin uhkaavaa, että joissain tapauksessa kirurgit (nämä kunnolliset, kunnioitettavat ihmiset) ovat valmiita mieluummin riskeeraamaan potilaan hengen kuin myöntämään omat virheensä.

Maineikas lääkäri David Hilfiker kirjoittaa:

        "Lääkärit piilottavat virheensä potilailta, toisilta lääkäreiltä, jopa itseltään... Tekemiemme virheiden vakavat seuraukset, mahdollisuudet niiden toistamiseen yhä uudestaan ja uudestaan, epävarmuus syyllisyydestämme ja ammatillinen kiistäminen, että virheitä tapahtuu, nämä kaikki yhdessä luovat lääkäreille sietämättömän dilemman. Näemme virheittemme aiheuttamat hirveydet, emmekä kuitenkaan voi käsitellä niiden aiheuttamaa järkyttävää emotionaalista impulssia."

-- Älykkyys ja senioriasema yhdistettynä kognitiiviseen dissonanssiin ja egoon on aivan valtava este kaikelle oppimiselle nykymaailmassa. Eräässä tutkimuksessa 26 akuuttihoitoa antavaa sairaalaa käytiin läpi. Melkein puolet ilmoitetuista hoitovirheistä oli hoitajien tekemiä. Ilmoitetuista virheistä lääkärien nimiin oli merkitty alle kaksi prosenttia.

**

Jos Peter Pronovost ei olisi ollut tuona päivänä leikkaussalissa, ainoa tragedia ei olisi ollut potilaan kuolema, vaan ettei tapauksesta olisi opittu. Epäonnistuminen olisi "reframed", muotoiltu uudelleen (sanakirjakäännös). Syyttävä sormi olisi osoittanut potilaan epätavallisiin oireisiin, ei kirurgin kyvyttömyyteen vaihtaa hanskojaan. Tämä olisi vapauttanut kirurgin vastuusta tekemään saman virheen uudestaan."

Nyt panen pisteen. Huomaan, että tunteeni nousevat taas pintaan. Painotan, että Syed kirjoittaa erinomaisesti, koko ajan kokonaisuutta katsellen. Ei yksittäistä kirurgia syyttäen. Hän lisäksi käsittelee muitakin elämänaloja kuin ilmailualaa ja hoitoalaa. Samat rakenteelliset seikat ovat voimassa myös tuomioistuimissa (väärät tuomiot ja niihin suhtautumiset), politiikassa (huonoiksi todetut päätökset ja niiden puolustaminen) sekä meidän jokaisen arkisissa askareissa. Syed kertoo hauskan esimerkin hänen ja vaimonsa välisestä sanailusta, jossa hän itse lopulta huomasi olevansa omien selitystensä vanki.

Voi miten kernaasti keskustelisin tästä kirjasta lääkäriystävieni kanssa! Tai kenen hyvänsä lääkärin. Tai jonkun tuomarin. Verenluovutuksessa otin kirjan teeman puheeksi. Sairaanhoitaja ei osannut ihan rentoutuneesti asiasta keskustella. Heillä oli työpaikallaan kuitenkin käytäntö, jossa määräajoin keräännyttiin käymään läpi perusprosessista poikenneita tapauksia, jotta niistä voitaisiin oppia. Hienoa! Lycka till vain heille sinne!

S.

Ennen vanhaan

Kotona meillä oli kirja, jonka takakannessa on valokuva, jossa on tyttö ja mummu. Valokuvan päälle on piirretty puhekupla, jossa tyttö kysyy: "Oliko ennen vanhaan joulukuusia?" 

En tiennyt lapsena, enkä tiedä vieläkään, miksi siinä oli sellainen kysymys. Mietin myös lapsena, onko tämä sellainen kysymys, jonka lapsi esittää vilpittömästi ja jolle aikuiset sitten nauravat. En tiedä sitäkään, vieläkään.

Eilen kävin SDP:n toimistossa. Se oli kivaa. Haluaisin enemmän käydä puolueiden toimistossa. Niissä on aina asialleen omistautunutta väkeä. Erilaista, samanlaista. Aurinko tai herätyskello heidätkin herättää jokaiseen aamuun, kuten minutkin.

Ennen vanhaan kirjoitimme blogia rouvan kanssa yhdessä. Minä lähinnä kirjoitin, rouva lähinnä kuvasi. Ja sanoitti kuviaan tietysti. Se oli kiva formaatti ja kiva tapa tehdä yhteistä juttua. Ihan näin pariskuntanäkökulmasta. Olemme puheskelleet, josko alkaisimme uudestaan. Minähän olen tätä tekstipuolta pitänyt yllä kirjoitellen silloin tällöin, väliin kuukausienkin taukoja pitäen. Kirjoittaminen on kuitenkin taito, joka säilyy kun sitä ylläpitää, ja ruostuu, jos sen laiminlyö. Kuin leiviskä, joka on pantava poikimaan, kuten se vanha Raamattuun talletettu tarina opettaa. Kirjoittaminen luo ajattelua ja ajattelu kirjoittamista. Siihen kelkkaan mielelläni taas hyppäisin. Katsotaan, milloin ja mitä tapahtuu. Ei elämästä koskaan tiedä.

S.

Sitaatti

Kuluneella viikolla ajatukseni täyttyivät raiskatusta puusta ja pyöräilystä. Nauroin kuvalle, meemille. En saanut sitä jaettua somessa mutta yritän vielä. Lopulta löysin sitaatin, jossa on tyyneyttä, viisautta ja hartautta. Näin puhuu J. F. Kennedy: "Nothing compares to a simple pleasure of a bike ride."

S.

Kaikkensa antaneena

Keskiviikko oli tiivis. En malttanut kuitenkaan jättää illan konserttia väliin. Kanttorimme järjestämät kesäillan sävelhetket (jo vuodesta 2010 ainakin!) ovat upeita. Menen aina kun mahdollista. Tänä kesänä en ollut aiempiin päässytkään.

Tyttö meni aamulla päiväkotiin. Illalla hain hänet pois. Kävimme kotona syömässä ja kääntymässä. Vein hänet kuorokerhoon (aivan verraton palvelu sekin, täällä Paraisilla, osana Paraisten vokaaliyhtyeen verratonta toimintaa) jota lapsi aina odottaa kovasti. Pääsimme sieltä myöhään. Puoli ysiltä olin kotona. Ysiltä alkoi Markku Luolajan-Mikkolan barokkisellokonsertti, Bachia. Pyysin esikoistani jäämään kontrollimieheksi. Hän on hyvä siinä nykyään. Keskimmäinen oli juuri saavuttamassa iltahybristään, johon hän kohoaa lähes säännönmukaisesti joka ilta. Mitä myöhempi, sen lennokkaammin leikitään.

Kuopus oli siis ollut menossa koko päivän. Sanoin, että lähden kirkkoon, ja vanhin lukee hänelle sadut ja peittelee. Vaihtoehtona on, että kukaan ei lue ja isä vain peittelee ja palaa myöhemmin toteamaan, miten lapsi yhä on sängyssä. Tytär ilmoittautui mukaan kirkkoon. Keskimmäinen alkoi lobbaamaan. Että ei kannata. Siellä pitää vain istua, pitää vain olla näin, hän näytti ja demonstroi paikallaanoloa. Kamalinta, mitä hän ikinä voi kuvitella. Tyttärelle tämä näyttäytyi ihan hyvänä vaihtoehtona. Hän lähti mukaan. Pikkuveli kosiskeli häntä jatkuvasti jäämään. Tehdään maja. Leikitään trampalla. Vielä ovenraosta hän huuteli kutsuhuutojaan. Antoi kaikkensa, ja nukkui yön yli ja katsoi, mihin se riittää. Siinä oli jotain sympaattista. Onneksi tytär halusi kyytiini. Painotin monta kertaa, että siellä pitää olla hiljaa. Ja hän oli. Vähän vaihtoi asentoa, pötkötteli. Kommentoi soittajaakin: "Kivan näköinen naama ja ohuen näköinen paita." Mutta oli ihan hiljaa muuten.

Tuli mieleen kuuden vuoden takainen konsertti, jossa olin tuolloin vähän nykyistä pienemmän poikani kanssa. Kirjoitin siitäkin, aikanaan. Tämä oli toisinto. Voi, miten nautin siitä kun saan lapsen kanssa istua kirkossa hyvän musiikin äärellä ja kaikki sujuu.

S.

Täydellinen päivä ja puhelinkeskustelut

Tulin eilen Helsingistä. Ennen puhuin säännönmukaisesti kaksi tuntia puhelimessa kun tulin Helsingistä. En tiedä, miksi tuo tapa on jäänyt pois. Toki edelleenkin puhun, mutten kyllä ihan koko matkaa kovin usein.

Kuten tein edellisessä kirjoituksessani selväksi, olen myymässä polkupyörääni. Ilmoituksen näet täältä, tilinumeroni on FI64 8450 0710 1470 57 ja sinne voi siirtää suoraan myös syntymäpäivämuistamiset siinä tapauksessa että et halua ostaa tuota mustaa pyörää minulta. Se kiiltää ja on kaunis. Lahja- ja myyntirahoilla ostan uuden pyörän. 

Uusi pyörä löytyi jo. Se oli tori.fi:ssä kaupan. Se oli vihreä ja kaunis Klein, paljon sopivampi minulle kuin tuo nykyinen, joka on minulla myytävänä. Siitä vihreästä yksi kaveri ehti minulle jo vinkata. Soitin ongelmineni Tuomolle, jolla on aina hyvä tahto ihmisiä kohtaan. Tuomon kanssa pohdimme, että mitä sitä tehdä jos jokin pyörä olisi oikein sopiva ja se pitäisi saada muttei kuitenkaan ole oikein rahaa, eikä haluaisi kerätä pyöriä sen enempää, vaan ajaa yhdellä kerrallaan. Tuomo sitä pohti, että se sellainen kuume menee joko ohi tai ei mene. Ja toisinaan on kyse artikkelista, jollaisia saa uusia sitten kyllä kun taas uusi kuume iskee. Vihreä Klein Quantum maantiepyörä ei kuitenkaan ole sellainen. Niinpä mietimme ääneen, että mistä me löytäisimme sellaisen ison mustan miehen, jolle musta kaunis kiiltävä pyörä sopisi. Ja heti tuli muuan teologi mieleen. Oliko se niin, että ensin mainittiin pikkuveljen nimi, mutta heti pian putkahti esiin isoveli, joka niin ikään on jumaloppineita. Näimme Tuomon kanssa silmissämme, miten tämä Markku-niminen mies liperit hulmuten ajaa kauniilla pyörälläni pitkin Pohjanmaan katumaisemaa, suoria teitä, aerodynamiikan lakeja uhmaten. Sanoin, että soitan heti Markulle ja myyn hänelle pyörän.

Soitin. Markku kuunteli puhettani ja kun asiani oli valjennut hänelle ja olimme olleet jännän äärellä jo tovin, hän sanoi, että aikansa kuunteli, että mikä ihme mahtaa olla tämän soittajan asiana, kunnes valkeni sitten. Ja retoriikan ex-ammattilaiselta saamastani palautteesta minä tietysti ilahduin: "Olen paljon kauniita puheita kuullut, muttei tämän veroista kuitenkaan". Jotenkin näin se meni. Lupasin hänelle, että kun kaupungilla ajaa tuolla mustalla kauniilla pyörälläni, niin päät kääntyy. Näin kävi tosiaan Helsingissä minullekin. Hän sanoi, että aiemmin pappisvirkaa hoitaneena hän välttää sitä, että hänet huomattaisiin. Aiemmin se oli normi. Että joka paikassa aina tunnettiin. Nyt saa kuulemma olla ihan rauhassa. Luulenpa kuitenkin, että tämä minun pyöräni seuraava omistaja nauttii siitä, että päät ihan vähän kääntyy. Siis sillain sopivasti, että "hei, näittekö, miten hyvännäköinen pyörä tuolla kaverilla oli". 

Markku oli tosiaan suunnitellut pyörän hankintaa, mutta oli lähellä ettei hän olisi harhautunut hybridihöpötyksiin. Onneksi ehdin ajoissa väliin. Nyt vain pitäisi saada tämä tuleva pariskunta (Markku ja pyörä) yhytettyä, jotta rakkaus voisi syttyä ja siitä sitten sinetöityä. Jos Markku vaikka hyppäisi taksiin ja ajelisi Paraisille. Voisin tarjota pullakahvit.

S.

Täydellinen päivä ja KLEIN Quantum

Kaikessa epätäydellisyydessään täydellinen päivä, eli päivä jollaisesta voisin unelmoida jos tapanani olisi unelmoida eläkepäivistä (pitääpä taas ottaa aktiiviseen ohjelmaan täydellisestä elämästä unelmoiminen).

Aamulla heräsin. Taisi olla kolme kello. Menin muka hyvissä ajoin nukkumaan, jotta herään virkeänä. Liian aikasin. En nukkunut ennen kellon soittoa (6.00) silmäystäkään. Yritin kyllä. Loppuajan katsoin olympialaisia kännykältä. Pyörsin puheeni, ei minun pitänyt katsoa olympialaisia. Kaksi kiinalaista naista pelasi pingistä. Ei hymyäkään, kunnes toinen voitti. Ei kyllä sittenkään, toinen marssi pois ja toinen alkoi itkeä. Minä ajattelin, että voi toista. Olympiahopealle pääsee ja on kuin ei mitään, kuin olisi maailman menettänyt. Ehkäpä menettikin. Tuli mieleen Viktoria Mullova, joka soitti sen Sibeliuksen silloin -90 kisoissa, virheettömästi, hymyttömästi, ja voitti. En tiedä, hymyilikö palkintojenjaon aikaan. Kiinan pingisammattilaistehtailu on massiivista puuhaa, sen olen kuullut.

Viideltä kävin panemassa hampurilaisenjämän suuhuni, sekä maitoa (lipsuin dieetistäni; epätäydellistä) ja kippasin hernarit lämpenemään. Se pikkulevy on liian tehokas: 70 min ykkösellä jämäytti substanssin pohjaan. Toki sekoittaminen olisi auttanut asiaa. Ja enempi vesimäärä. Tulin suihkusta ja söin parahultaisesti jäähtyneen hernesoseen.

Menin autoon ja etsin pyörää. Ehkä jätin sen työhuoneenkaltaiselleni, ajattelin, ja lähdin autolla hakemaan. Ei ollut sielläkään. Tulin takaisin ja olin ymmällä, että näinkö se varastettiin. Ei varastettu.  Otin pyörän aitan vierustalta ja nostin kyytiin. Ajoin kauppaan ja ostin purkkaa, jota joudun syömään jatkuvasti ihan muista syistä kuin tavalliset ihmiset (rouvelini tykkää käyttää ilmaisua "tavallisissa perheissä" jonka jälkeen hän tavanomaisesti kertoo asioita, joita ei tapahdu meidän perheessämme). Purkkaa pitää olla koko ajan, muuten on hankalaa.

Ajoin Helsinkiin. Lohjalla pysähdyin, vältin munkkikahvihoukutukset ja toivoin, että minut vieraaksi kutsunut taho tarjoaisi kahvit. Ei tarjonnut, mutta mukava mies oli muuten. Matkalla vahvistin muistikuvia ja otin aikaa, miten onnistuisin luettelemaan maailman maat ja pääkaupungit. Tein ennätykseni, joka alkaa kasilla. Join matkalla pullosta pakurijuomaa, joka oli keitetty A. Lindgrenin kotitanhualla kasvavan puun kylkeen pursunneesta tummasta kinkusta, joka jäi käteeni, vahingossa, oikeasti. Otin sen tänne Suomeen, ehkä sen päälle ei siellä kukaan olisi ymmärtänyt. Nyt se on suurelta osin jo nautittu. Vielä sitä tuolla on vähän.

Menin asiakkaalle. Hän oli rento mutta jotenkin jännitin ja puhuin niin nopeaa että alkoi hengästyttämään, vaikkei meillä ollut mikään kiire. Hävettää. Monesti olen hyvä vaikeissa tilanteissa. Nyt olin keskinkertainen. Ehkä hän ei huomannut. Pian tunnelma rentoutui. Myyminen on aina sellaista ajassa ja paikassa heittäytymistä ja olemista ja joskus tulee reflektoitua, ja ehkä siinä on se sudenkuoppa sitten. Että miettii liikaa.

Pääsin palaverista ja menin autoon. Hoitelin lasten kännykkäasioita ja muita. Hoidin myös asiakaskäynnin loppuun.

Ajoin Käpylään, jossa olen saanut asuakin pari vuotta. Se on kaunis alue ja siellä on söpö kirjasto, joka ilokseni oli paikoillaan. Jätin sen eteen auton ja kävin kirjaston vessassa. Unohdin sinne lompakkoni. Sain sen takaisin. Kysyin virkailijalta, voiko eteen jättää autoa. Hän sanoi, ettei sano mitään, kun ei ole autoilijoita itsekään. Sanoin, että ymmärrän. Jätin auton kirjaston eteen. Join pakuria vielä nälkääni, puin vaatetta ja nostin pyörän ulos autosta. Asensin eturenkaan paikoilleen. Hyppäsin pyörän selkään. Sanomaton hyvän olon tunne virtasi lävitseni kun ajoin Käpylästä suoraan etelään Kumpulan kasvitieteellisen puutarhan ohitse kohti Sörnäistenmutkaa. Ajoin välillä kovaa, välillä ihan rennosti. Siitä Elimäenkadun nurkilta ajoin alas, hetken kohti Pasilaa, ja tien yli ja Kallion lävitse. Näin juoppoja asfalttiaukiolla. Lapsena ne olivat harvinaisuus. Oulunsalossa ei julkijuopoteltu. Saattoi johtua Lestadiolaisuudesta, joka oli ja on edelleen vahvaa. Silloin 80-luvulla se ehkä sitten vaikutti niin, etteivät muutkaan osanneet oikein julkisesti remuta viinan kanssa. En tiedä. Vai oliko kaikkialla sellaista? Ei ehkä, Vaasassa näin ainakin juoppoja monesti. Ja Espoon serkkujen lähistöllä myös.

Ajoin Porthaninkadulle, tai niille main, ja kurvasin nurkan taakse. IPI kulmakuppila, tsädää! Tätä on suositeltu, ja mikä onni ja autuus olikaan ajaa paikalle kauniilla KLEIN maantiepyörälläni (myydään pyörä). Panin kulkuvälineen lukolla liikennemerkkiin kiinni. Kävelin sisään ja ostin misoliemessä keitettyjä elokuun kasviksia. Liemi oli maukasta ja leipää sai ottaa niin paljon kuin halusi, kuten tietty keittoakin. Myyjä oli ystävällinen mutta vähän väsyneen oloinen. Ei ollut hehkua oikein. IPI oli täynnä kiinnostavan näköisiä ihmisiä, kauniita mutta helposti lähestyttävän näköisiä. Onneksi oli täyttä, niin oli luontevaa mennä varattuun pöytään. Viereisessä pöydässä oli nainen jonka pöydällä oli "Suomalaiset kapellimestarit" -kirja (ensipainos kaiketi kun siinä oli siniset lehdenreunat?), ja olisin kovin mielelläni mennyt siitä hänen kanssaan haastamaan, mutta koin sen pöydän vähän ahtaaksi. Menin toiseen pöytään. Ennen kuin pyllyni sain laskettua, vastapäinen nainen sanoi, että ajoitpa hienolla pyörällä. Minä ihan muikeana että joo. Ja hän, että kun on itse hankkimassa pyörää, niin näkee pyöriä kaikkialla. Että vähän samanlaista kai se on kaikkien muidenkin asioiden kanssa. Meinasin sanoa että joo, kun on raskaana niin näkee koko ajan mahoja. En sanonut.

Puhuttiin pyöristä koko ajan ja Amsterdameista ja Kööpenhaminoista. Sitten hän lähti, pani vain kypärän päähän ja jätti kahvikuppinsa siihen. Minä jäin. Ihmisiä tuli ja meni. Söin kasviskeittoa hitaasti ja perusteellisesti. Siinä misoliemessä oli paljon makua ja siksi piti ottaa monta leipää. Voi oli kuulemma paikan ainoa ei-vegaaninen tuote. Se olikin hyvää. Oli kyllä keittokin. En ole kova syömään kasvisruokaa.

Ostin lounasruokakahvin kaveriksi pullan. Pullan tarjosi minulle toinen mies, kaiketi yrittäjä, joka oli erittäin hyvä asiakaspalvelija. Ehkä hän oli sen takana, että IPI kulmakuppila työllistää niin paljon kehitysvammaisia. Iloitsin tavattomasti kun sain nähdä heidän työskentelevän siellä iloisesti. Ai että miten hyvän pullan myivät minulle! En ole eläissäni syönyt niin hyvää pullaa ravintolassa. Uusi standardi, mittapuu, johon kaikki pullat tästedes vertautuvat. Menkää sinne syömään hyvää pullaa. Maksaa kolme euroa tai enemmän. Joka ainoan sentin arvoinen. Kunpa pääsisin vaimoni kanssa sinne pian. Tarjoaisin hänelle pullaa.

Söin ja katselin ihmisiä ja lähdin lopulta pois. Kiertelin Töölönlahtea. Ajoin naisen peesissä, mutten kehdannut kovin kauaa kun ajattelin, että hän ajattelee, että ajan peesissä tahalleen. Niin ajoinkin. Se on helpompaa kun toinen päättää vauhdin, ja itse vain tulee perässä. Nuorempana kukaan ei koskaan ajanut minun ohi pyörällä ajaessani kouluun tai töihin.

Menin radanvartta, kiersin aseman ja ajoin sanomatalon editse Arkadianmäen ohi uutta pyöräilybaanaa pitkin. Kyltti kertoi, että viisituhatta ihmistä ajoi siitä eilen. Tämän päivän laskuri oli kahdessatuhannessa. Vielä kolmetuhatta, ajattelin, ehkä se tulee täyteen. Menin Hietsuun sieltä ihan rannan kautta. Sieltä Kaivopuistoon. Se pätkä oli hankala, oli rotvallia ja liikennevaloa. Mulla on maanitepyörä. Kaunis kuin mikä (myytävänä; hand made in USA).

Kaivopuistosta ostin pallon jäätelöä. Neljä ja puoli euroa, jokaisen sentin arvoinen. Maailman parasta jäätelöä, kerran kesässä sinne on päästävä. Ajoin rantaa pitkin Cafe Ursulan ohi, Olumppiaterminaalin ohi ja sen härjän ohi. Söin jäätelöä, mintunmakuista enkä pitänyt koko ajan sarvista kiinni. Ajoin Espalle. Ajoin sen päästä päästä päähän, ja sitten ajoin isolle kirkolle. Sieltä etsin uutta kirjastoa, Kaisa-taloa vai mikä se on. Kysyin tietä, ja minulle sanottiin, että tuosta sisään. Metri oli ovelle matkaa. Panin pyöräni kiinni petoniporsaassa seisovaan liikennemerkkiin. "Asia ei mulle kuulu, mutta kannattaa panna kiekko kiinni myös, muuten se lähtee. Ja ton liikennemerkin voi nostaa kuka vain. Ja niin hän alkoi ihastella pyörääni ja pohdimme, kuka sen ostaisi, ja kuulemma sellainen (tai sen merkkinen; KLEIN) oli ostettu hänen kaverinsa alta tavallisena päivänä. Ja kaveri oli myynyt.

Tämä ystävällinen herra oli pyöräilyn harrastaja ja hänellä oli viiksivahalla vahatut viikset hienolla siehkuralla. Molemmat siis. Hänellä oli tyylikäs fiksi jossa oli vahva ketju. Hän antoi minulle paljon hyviä ohjeita ja sanoi, että olin tehnyt hyvät pyöräkaupat. Yritän silti myydä pyörääni. Se on minulle aivan liian iso.

Lopussa hän esitteli minulle kirjastoa. Ja ohjasi minut Tuomiokirkon vastapäätä olevaan kansalliskirjastoon. Kättelimme ja kysyin, kehen minun oli ilo tutustua. Hän sanoi, että Kari. Minä sanoin etunimeni ja sukunimeni. Hän täydensi omansakin. 

Käväisin kansalliskirjastossa. Hieno paikka, kuin Tylypahka.

Ajoin Käpylään ja hyppäsin autoon ja ajoin kotiin. Ajattelin, että jos olisin eläkkeellä ja pitäisi miettiä tekemistä, niin jotain tällaista se olisi: Aamulla tehokas ja tuottoisa työrupeama, hyvä lounastus jossain kiinnostavassa paikassa, muutama satunnainen ja kiinnostava ihmiskontakti ja vapaata tutustumista esim. Helsinkiin. Pyörällä. Musiikkitalon ohi menin tällä kertaa kovaa, mutta ei kaikki reissut voi olla samanlaisia. Mitenkä minua lykästikään, kun sain KLEINilläni ajaa Helsingissä. Saakohan tämä musta kaunis KLEINini nähdä myös Tukholman, vai teenkö sen reissun seuraavalla KLEINilläni?

S.

Ps. En millään jaksa enää kirjoittaa kotimatkan puhelinkeskusteluista. Niistä myöhemmin.

Innokas

Pieni lahjakas lapseni oli taas elossa isolla eellä eräänä iltana. Hän makasi sängyssämme kun oli nukkumisen aika. Lapsi oli selvästi tietoinen siitä, että hänellä on hyvät mahdollisuudet viettää tuleva yö sängyssämme. Vakaasti, värähtämättä, silti kohteliaasti hän loihe lausumaan: "Voisinko nukkua välissänne?" siis juuri näin hän sanoi. Hymyilin ja aloin puhua paljon edellistä puhujaa epäselvemmin lausein. Kaarrattelin ja kiertelin, että kun on ollut niin huonoja öitä tässä, kun olen joutunut reissaamaan sängystä toiseen (meillä oli lattianmaalaus yhtenä yönä ja nukuimme teltassa kaikki, tai yritimme. Ja toisen yön olin tokaluokkalaisen sängyssä kun hän oli omassani. Ja muutakin poikkeavaa on ollut.) ja en oikein mielelläni - - Ja tyttö taas selvästi ilmaisi ajatuksensa: "No kokeillaanko, millaista unta tänä yönä näet". Tuli mieleen saamani elämänohje: be precise. Ole ilmaisussasi tarkka. Kerro, mitä ajattelet, mahdollisimman selkeästi. Tyttäreni teki näin, minä en. Hän kuunteli, mitä sanoin, ja vastasi epäselvään puheeseeni niin selvästi kuin voi olettaa, että mahdollista on. Perheenisän elämä voi tuntua joskus niin vaikealta, että unohtaa, että kaikki on mahdollista sanoa helpommin, suoremmin ja ymmärrettävämmin.

S.

On elettävä elämä, joka on muistamisen arvoinen

Ystävä kysyi joskus, miten voi parantaa keskittymiskykyä. Jäin miettimään. Konstit on monet. Yksi hyvä menetelmä on eletyn elämän muisteleminen. Sitä voi harjoitella. Säännöllisen harjoittelun myötä tulokset paranevat.

Varaa siis joka päivästä viisi minuuttia, mielellään samaan aikaan, ja käy läpi edellisen päivän tapahtumat heräämisestä nukahtamiseen. Voit noteerata jokaisen varpaanliikahduksenkin, mutta mene koko ajan eteenpäin. Anna tapahtumien rullata. Mielesi on kuin elokuvakamera, jota voit nopeuttaa ja pysyt silti hyvin kärryllä. Saatat muistaa hyvin esim. liikkeesi, missä järjestyksessä liikuit paikasta toiseen, ulos, sisään, huoneeseen, toiseen huoneeseen jne. Näin eletty elämä jää mieleesi paremmin. Luulen, että lisäksi keskittymiskyky paranee, mutten ole varma. Siihen on olemassa toisia menetelmiä. Ei niistä nyt. Joskus toiste.

Perjantaina pakkasin autoon tavaraa viikonloppua varten. Vaatteita, juoksukengät, nappulakengät, pari pikku tuliaista ja kymmenen lautapeliä. Yritän muistaa, mitä pelit olivat nimeltään:

Power Grid

Hansa Teutonica

Paris Connection

Colt Express

The castle of mad king Ludwig

Karuba

Dokmus

Flamme Rouge

Skyline

Ehkä niitä oli vain yhdeksän. Olin levoton lähtiessäni, enkä oikein tiedä, miksi. Ehkä olin tyytymätön, etten päässyt aiemmin lähtemään, kun olin niin toivonut. Silti hermoilu oli typerää ja tarpeetonta.

Hyvästelin kotiväen ja pääsin autoon yhdeksältä. Yritin soittaa pyöräkauppiaalle. Hän oli varattu. Soitin Harrille Muhokselle. Harri luki Päätalon Kallea, mutta vastasi silti puhelimeen. Puhuin Harrin kanssa kaikenlaista. Puhelun päätyttyä 110 minuuttia myöhemmin olin Hämeenlinnassa. Soitin vaimolle, että perillä ollaan. Sitten soitin veljelleni, minkä jälkeen soitin toiselle veljelleni. Ajoin keskustaan ja löysin yöpaikan. 

Menin huoneistoon, siellä oli jo kolme veljeäni ja siskonpoika, kummipoika. EM-kisojen jalkapallolähetys oli käynnissä. Iltaruoaksi sain nakkikeittoa. Pikkuveli käänsi upouuden kotinsa pienen keittiön pienen pöydän poikittain, otti keittoa itsekin ja sytytti tuikun keskelle pöytää peililasin päälle ja istahti vastapäätä minua. "Sinun ansiostasi sytytin kynttilän" hän sanoi ja selitteli sitten jotenkin niin, että sinä sait aikaan sen, että koin että näin voisi tehdä. Olin otettu. Söimme nakkikeittoa ja veljeni kysyi, olenko ajatuksineni saapunut paikalle. Olin mielestäni. Hapan mieli oli haihtunut automatkalla täysin. En kysynyt, olinko poissaolevan näköinen. Hän sanoi, että on ihan luonnollista, että kun lähtee perheen keskeltä kiireestä veljestapaamiseen toiseen kaupunkiin, niin ajatukset tulevat perästä. Iloitsin kynttilästä. Nuorin veljeni käveli ohi. Kysyin häneltä, että jos sinulle sytytettäisiin kynttilä illallisen yhteyteen, miten kokisit sen. Häntä kysymys huvitti. "Menisin sanattomaksi" hän sitten sanoi.

Söimme ruoan ja pelasimme Colt Expressiä neljästään. Yksi veljistäni oli jo nukkumassa. Colt Express on hyvä seurapeli, siihen mahtuu vaivatta kuusi pelaajaa. Siinä liikutaan junanvaunuissa, kerätään rahaa ja ammuskellaan. Toiminnot suunnitellaan etukäteen ja toteutetaan sitten valitussa järjestyksessä suunnitteluvaiheen jälkeen. Yleensä siinä tulee pieniä yllätyksiä.

Pelin jälkeen menimme nukkumaan. Oli jo myöhä. Heräsin puoli kymmeneltä ja keittelin talon isännän kanssa lättytaikinaa. Keskustelimme. Heräilimme. Pelailimme. Yksi veljistä saapui paikalle. Ruoka oli tuolloin jo uunissa. Lauloimme kalsarit jalassa keittiössä Mirri sairastaa ja Sua tervehdin. Äänitimme kvartettilaulumme, paikoin mainiosti soivan, suvun vhatsapp-ryhmään ja saimme muiden kiinnostuksen heräämään. Aloitimme Power Grid -lautapelin. Meitä oli kuusi. Seitsemäs paikalle kutsuttu saapui, kun peli oli jo käynnissä. Hän keitteli kahvia ja kertoili kuulumisia. Ei kuulemma pitkästynyt. Talon isäntä voitti sen pelin. Peli on erittäin hieno, ja sen voittaminen hyvässä seurassa tuntuu munaskuissa asti. En tiedä, missä ovat munaskuut, koska en ole koskaan voittanut tätä peliä hyvässä seurassa. Edellinen oli vitsi eikä pitänyt paikkaansa.

Pelin jälkeen puimme nappulakengät ja menimme kentälle. Hämeenlinnassa ei ollut muita halukkaita jalkapalloilijoita. Ilma oli lämmin ja sateenuhkainen. Nurmi oli ihana. Potkimme ensin seitsemän pelaajan pelin, ja se oli fantastista. Sitten potkimme rangaistuspotkuja. Aapeli voitti, kuin puskista. Hän teki yhden ihanan maalin. Menimme Valtterille saunomaan. Sitä ennen panimme lapset nukkumaan. Minä luin heille iltasadun. Lapset kuuntelivat ja kommentoivat. Heilläkin on hyvin kauniita lapsia.

Kun talo oli asettunut, menimme saunaan. Päätimme mennä uimaan. Muut hyppäsivät yhden veljen hienoon autoon. Omani oli niin tavallinen, ettei kukaan halunnut sinne. Ajoimme sateessa rantaan. Juoksimme järveen. Laiturilla oli kolme poikaa ongella. He katsoivat, miten autot kaartoivat hiekalle ja ulos juoksi seitsemän miestä ilman enempiä vaatteita. Jonossa miehet menivät järveen, paitsi yksi joka ei uskaltanut ja joka vetosi kuvausvelvoitteeseen. Lähetimme videon järveen juoksevista miehistä suvun vhatsappryhmään. Toisessa autossa otettiin selfie etupenkiltä. Minä sain paluumatkalla kaksi kyytiin. Vesi ei ollut kylmää mutta sadesää ei houkutellut uimaan.

Saunoimme ja joimme lauteella kokakolaa. Puhuimme yhden veljen työnantajasta. Hän ei kommentoinut. Kokakolaa laimennettiin hiilihapotetulla vedellä. Ratkaisu oli hyvä. Kokakolan juominen on pahasta, sillä siinä on sokeria paljon. Jos sitä laimentaa, ei tule juotua sokeria niin paljoa.

Tulimme ulos saunasta ja juttelimme. Katsoimme ennen saunaa, ai niin, jalkapalloa. Unohdin. Saunan jälkeen pelasimme lautapelejä. Seitsemän on vähän hankala määrä, silloin kaikki ei mahdu samaan peliin. Jaoimmekin pelejä niin, että muiden pelatessa toiset pelasivat toisia pelejä. Ennen kuin jakauduimme, pelasimme viisinpelin. Yksi halusi katsoa palloa, toinen lupasi valmistaa ruokaa (tortilloja). Pelatessamme ruoka valmistui. Oli hienoa. Söimme samalla. Pelin jälkeen sitten jatkoimme useammalla pelillä samanaikaisesti.

Keitimme kahvit ruoan päälle ja söimme suklaakakkua. Söin aika paljon. Se oli hyvää. 

Yöllä ajoimme kotiin toisen veljen luo. Siellä oli pedit meille valmiina. Emme pelanneet enempää.

Heräsin taas kelloni soittoon. Vaimoni pani viestin, että voit olla pidempään, jos haluat. Kiitin. Sain tiedon poikani tapaturmaisesta peukalonväännöstä ja päivystyskäynnistä. Paistoin lättyä edellispäivän taikinasta. Herättelimme veljekset ja pelasimme kuudella Paris Connectionia. Peli oli huono, ja palkitsi epäsuotuisasta käyttäytymisestä. Sama mies, joka vei pallokilvan, voitti tämänkin pelin. "Samppa, onksulla mitään peliä jossa mulle olis jotain vastusta näistä muista?" mies kysyi jossain vaiheessa.

Menimme päiväruoalle Valtterille. Ruoka oli hyvää. Ruoan jälkeen kaivoimme muutaman nuotin ja lauloimme. Päätimme mennä vanhainkotiin. Menimme jonnekin läheiseen. Kiersimme koko ison rakennuksen pääovea etsiessämme. Se löytyi. Menimme sisään, yläkertaan, ja lopulta löysimme ihmisiä. Vastaanotossa lähihoitaja kysyi saapumisemme syytä. Sanoin, että voisimme laulaa, jos joku haluaa kuunnella. Oli mukava nähdä, miten hän ilahtui syvästi ja aidosti ja osoitti sen. Heillä oli juuri kahvihetki alkamassa aulassa. Menimme siihen ja lauloimme Mirri sairastaa. Sitten lauloimme Sua Tervehdin, vähän suunnittelematta. Jollain oli nuotti taskussa. Ja sitten lauloimme virren ja lähdimme pois. Luulen, että he tykkäsivät.

Tulimme takaisin ja söimme kahvin kanssa puolukkakermatoffeekakkua. Se oli hyvää. Pelasimme vielä yhden viisinpelin, Hansa Teutonican. Se on tosi hyvä peli. Sen voitti Nestori. Pelasin huonosti ja se oli vähän anteeksiantamatonta. Ensi kerralla pelaan paremmin ja aion voittaa.

Sen jälkeen keskustelimme ja lähdin kotiin. Hyvästelin kaikki, myös yhden veljeni vaimon, joka oli tullut juuri loppuhetkillä paikalle. Häntä olinkin nähnyt edellisen kerran heidän häissään, ennen kuin sieltä sitten lähtivät pitkälle, 8 kk kestäneelle reissulle Australiaan ja Balille.

S.

Ps. Matkalla Kävin läpi Afrikan ja Pohjois-Amerikan maat pääkaupunkineen. Osaan ne nyt. Vielä varmistan Etelä-Amerikan, niin osaan koko maailman.

Ajopuuteoria

Ajaudun tilanteisiin, joissa koettelen rajojani. Seuraavan kerran kokeilen niitä ensi keskiviikkona. Tiedän selviäväni. Tiesin selviäväni myös viime sunnuntaista. En arvannut kuitenkaan, että pakaroitani kolottaisi vieläkin.

Lupasin sunnuntaina hoitaa kanttorin hommia. Ajattelin yhdistää hupi- ja työmatkan, ja ajoin autoni Maukan pihaan. Seitsemältä joimme kahvit, ja siitä sitten pyörän selkään. Ajoimme kirkolle, noin 15. Laskin, että tunnin verran voisimme ajella lisää, niin ehdin vielä hoitaa pyhäaamuiset velvoitteeni. Ajelimme vajaan tunnin. Maukka ajoi kotiin, minä jäin kirkolle. Siellä ei ollut vielä suntiota. Kyselin ja kiertelin, ja lopulta soitin. Kukaan ei vastannut. Onneksi löysin toisen suntion numeron. Hän vastasi. Kysyin, tietääkö hän, missä minun pitäisi olla. Hän tiesi: 16 kilometrin päässä. Mutta vasta 60 minuutin päästä. Sanoin, että hieno homma, tulen. Ja tulin. Mutta aloittelevalle pyöräilijälle matka oli pitkä. Jalat olivat jo vähän vetelänä. Oli onni, että metsäkirkossa jumalanpalvelus alkoi 30 minuuttia luulemaani myöhemmin. Epäonni tietysti oli, ettei kyse ollut pääkirkosta, jonne olin itseni polkenut.

Jumiksen jälkeen ajoin kotiin. Kotimatkalla kiukkuinen vaimo soitti. Onneksi nykyään on nämä langattomat puhelimet, muuten hän olisi tullut lankoja pitkin syliin. Olin tietysti pahoillani, että kotiintuloni viivästyi aikomastani. Ajoin siis metsäkirkosta autolleni noin 30 km. Minulla on uusi pyörä, ja ajoasento saattaa näyttää ihan vetävältä, jos sivusta kattoo, mutta ergonomisesti siinä on vielä hiomista. Pyöräasia on monimutkainen. Kyse ei ole optimistisesta valinnasta minulle, mutta on paljon syitä olla luopumatta tästä uudesta ystävästäni. Aika näyttää. Totuushan on, että jokaisella pitäisi olla vähintään neljä pyörää. Vähintään. Ja kaksi asuntoa ja kesämökki, mutta ne ei nyt liity tähän.

Nyt odotan pakaroiden toipumista 75 km lenkiltä. Eivät meinaa asettua, vaikka on jo tiistai-ilta. Joka päivä pitää ajaa tyttö päiväkotiin ja takaisin. Siitäkin tulee ajoa yli tunnin verran. Ja sitten kun istuu työpäivän kovalla penkillä, niin sama pylly.

Uskon parempaan huomiseen.

S.

Ps. Hautoja alkoi hautomaan. Haen tänään siitosmunia naapurista ja työnnän ne alle ja otan toiset pois. Katsotaan, saammeko tipuja kolmen viikon päästä!

Musiikki koskee

Jim Rohn, jota olen viime viikkoina kuunnellut, koska hänen englantinsa ja ajattelunsa on niin sanomattoman joustavaa, on lisännyt elämänlaatuani. Ukko on jo vainaa.

Musiikki tietysti myös. En ehdi paljoa soittamaan, sillä en ole ammattilainen. Mutta olen koko aikuisikäni soitellut. Työstän aina jotain kappaletta, ja jos jaksan opetella uusia, uusi musiikki palkitsee minut. Huomasin hiljattain, että hämmästyttävän moni kappale, johon olen rakastunut, on f-mollissa. Ei muuten tule yhtään f-mollisinfoniaa mieleen. Onko Brahmsilla?

Soitin sunnuntaina. Rouva meni kirkkoon tytön kanssa harjoittelemaan, minä lupasin tulla paikan päälle kun kellot soivat. Vieraat lähtivät puolelta. Soitin 20 minuuttia. Hinkkasin f-mollikappaleen muutamaa tahtia. Valetta, oli niitä enemmän. Soitin kuitenkin samaa kohtaa monta kertaa. Yritin oppia. Oli kiva soittaa kun tiesi, että sai rauhassa soittaa 20 minuuttia.

Kun menin ulos, naapuri huusi pihaltaan, että hei, kuka siellä soitti pianoa. Ja hän puhkesi ihastelemaan, että voi miten kaunista, ja hän oli kyykkinyt kukkamaallaan ja toivoi, että aika pysähtyisi ja vaikka hänen piti vaihtaa paikkaa (hyvin tehokas on tämäkin naapurimme) hän vain oli aloillaan ja kuunteli. Oli kuulemma oikein rauhallista ja rauhoittavaa. Minä hymyilin ja ilahduin ihan vilpittömästi, että soittoni tällä tavalla oli vaikuttanut. Minusta musiikilta ei voi enempää pyytääkään.

Sama kävi viikon päästä naapurissa. Olen töissä kävelymatkan päässä kotoani eräässä rakennuksessa, jossa on aulavahti. Sain häneltä luvan soittaa pianoa, näitä minun f-mollikappaleita. Kun palautin tuolin, hän sanoi: sinähän todella soitit pianoa etkä vain pimputellut. Ja tämä hiljaisen oloinen mies alkoi luonnehtia musiikkia ja hänkin oli todella vaikuttuneen oloinen kuulemastaan. Vaikka soitin väärin ja meni välillä vähän harjoitteluksikin. Mutta kai se oli rauhoittavaa. Hän kuvaili musiikkia iloiseksi ja valoisaksi, ei tuntenut sitä aiemmin. Hassua, että kaikki kappaleet olivat mollikappaleita. Ehkä se molli/duurijako onkin vähän kökkö, jos sitä pitää ilo/suru -jakona. Bachin jouluoratorio loppuu mollikoraaliin "Oi rakkain jeesukseni" jonka päälle vasket soittaa duurissa säestyssettinsä. Mieletöntä!

S.

Kun kaikki kolahtaa

Kolahtaminen voi olla vahinko. Siis että kuljettaa jotain esinettä ja yrittää varoa ja epäonnistuu. Tulee kolaus. Kolaaminen on toinen juttu. Jääkiekossakin muuten kolataan. Ajetaan yli. Väkivaltaa, institutionalisoitua. Valtion väkivalta on monopolisoitua.

Paikoilleen kolahtaminen on myönteinen ilmaisu. Ilmaisu ja ilmaus ovat samoja asioita. Brahmsin kolme viulusonaattia ovat "samoja erejä" (Kun Petja oli pieni, ehkä kolme tai neljä, hän kysyi: onko lämmin ja kuuma samaa eroa?"). Ne on veistetty vahvasta puusta, saattaapa olla samaa puulajia kaikki. En minä niitä niin hyvin tunne. Mutta voin sanoa, että olen kuunnellut. Lainasin joskus levyn. Nyt menin koiralenkille illalla. Panin napit korvaan. Tuuli, paleli, oli kylmä. Vain neljä astetta. En ajatellut, että huhtikuu on kuukausista julmin. En ehtinyt, kuuntelin vain Brahmsia. Luulen, että lenkkini alussa olin ensimmäisen sonaatin alussa. Aiai miten oli keskittynyttä, sisäistynyttä ja arkaaistakin soittoa. Soittajaksi paljastui sittemmin Isaac Stern, pianisti oli Alexander Zakin. Levytys oli jostain kuusikymmenluvulta. Todellinen aarre. Sen oli valinnut Inari Tilli, jonka nimen kirjoitin tänne muuten ihan hiljattain. Mutta kun siinä vastaava tuottaja vastaa -ohjelmassa käsiteltiin viimeksi näitä toimittajia, jotka tekevät musiikkivalintoja, ja kehuttiin heitä, niin samassa hengessä nyt sitten vielä kerran. Kun lenkkini loppui, olin kolmannen sonaatin jossain osassa.

Kuuntelin miten juurevaa, yksinkertaista ja kuitenkin romanttisen rehevää oli Brahmsin musiikki. Muistelin äänikirjaa, jossa kerrottiin, miten Brahms on saanut  sävellyksensä kuin jumalaisena ilmoituksena, ja kirjoitti ne usein yhdeltä istumalta kohdilleen. En tiedä, pitääkö paikkansa, mutta sen uskon, että hän työskenteli alitajuntaansa vahvasti nojaten aina säveltäessään. Tiedätkö, minun oli helppo uskoa sitä, kun kuuntelin Isaac Sternin soittoa. Se oli niin ekonomista, viulu soi niin sietämättömän kiinteänä, ja äänitys oli juuri niin hyvä kuin vain tarttee ollakin. Hitaat ja kevyet jouset olivat juuri hitaita ja kevyitä. Voi, kunpa saisin ne sonaatit vielä kuultavakseni. Suurin osa musiikista, joka tulee Yle Radio Yhdeltä on nykyään Areenassa kuunneltavissa jälkikäteen. Se on hyvä. Pieni osa musiikista on kuultavissa vain suorana. Tämä nyt sattui olemaan sellainen. Mutta sellaista elämä on, ainutkertaista. Hetket tulevat ja menevät, ja voi niitä, jotka jäävät haromaan menneisyyteen, sillä niin jää elämä elämättä.

S.

"Ei tule mitään painokelpoista mieleen"

Matti Apunen oli torstaina YLE-verovaroin kustannetun puhekanava Yle Puheen aamun vieraana. Juuso Pekkinen haastatteli häntä. Ohjelman voi kuunnella täältä. Suosittelen. Periaatteessa haastattelun aiheena on kirja, jonka Kirsi Piha ja Ellun muut kanat ovat ideoineet. Kirjoittajina on Hannu Mäkelää sun muuta. Jokainen on saanut kirjoittaa rakkaudesta mitä vain haluaa. Matti Apunenkin on pyydetty mukaan. Kirjasta ei haastattelussa lopulta kuitenkaan kovin paljoa puhuta.

Matti Apunen on älykäs, toisin kuin ne julkisuudessa viihtyvät, jotka väittävät itseään älykkääksi. En jaksa tästä aiheesta puhua kovin paljoa. Sanottakoon, että pidän itseäni varsin keskivertoihmisenä tässä katsannossa. Monella muulla mittarilla mitattuna olen erityinen, ja ylpeä siitä. Vaimolleni tuotan tosin usein kipua olemisellani. Siitä olen aidosti pahoillani ja surullinen.

Nyt en ole kuitenkaan surullinen. En iloinenkaan, vaikka hymyilyttääkin. Kuuntelin juuri toistamiseen Matti Apusen puhetta. Sitä ryydittävät radiojuontajan valmiiksi mietityt kysymykset. Haastattelija ei ole nolla; hän pystyy kommentoimaan lennosta joitain Apusen esiin nostamia näkökulmia tai huomioita. Tässähän toimittajan veri usein punnitaan: reagoivilla kysymyksillä hän pystyy osoittamaan, että kuuntelee haastateltavan puhetta. Se taas vaatii käsikirjoituksesta luopumista, tilanteelle herkistymistä, heittäytymistä ja rohkeutta. Avoimuuttakin, ja itsensä altistamista. Mitä tähän Puheen aamun haastattelupätkään tulee, niin varsinaista substanssiskismaa Pekkinen välttelee. Sen sijaan haastattelija on valinnut retoriikakseen erikoisen intermediatorismin, välittäjäaineenvaihtajan roolin. Hän siis kertoo, että "näin sinusta ajatellaan". Hän aloittaa tyylilajin siinä neljän ja puolen minuutin kohdalla. Haastattelija siteeraa ensin ohjelman aiheena olevan kirjan kirjoittajaa, ilmeisesti esipuheesta tai vastaavasta. "Aihe on ajankohtainen aikana, jossa kohtaamme paljon vihapuhetta, ymmärtämättömyyttä ja oman edun tavoittelua." Sitten Pekkinen jatkaa: "On olemassa joukko ihmisiä, jotka näkee ehkä tän pikkasen irvokkaana. Siis monelle Matti Apunen edustaa nimenomaan sitä hyväosaista jengiä, jonka synniksi sanotaan se oman edun tavoittelu suuren enemmistön kustannuksella." Tähän Matti poloisen on sanottava jotain. Pysäytetäänpä. Mitä tällaiseen "kysymykseen" kuuluu vastata? Miten tähän voi vastata? Ei mitenkään. Väitetään, että on olemassa joukko, jotka ajattelee Matin kuuluvan pieneen sortajien joukkoon. Kätevästi vältämme argumentoinnin tällä konstilla. Odotellaan vain, mitä Pikku-Matti sanoo. Pieni änkähtävä oho-rykäisy, jonka jälkeen epävarma kysymyspari: "Ketkäs sellaisia ihmisiä ovat? Mitäs minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?" Ja taas toimittaja jatkaa, ottamatta kantaa itse asiaan: "Mä en oikein tiedä, tota, ehkä sekin jo kertoo jotain mä kyselin twitterissä vähän eilen että onks kellään mitään kysyttävää Matti Apuselta kun tulet tänne vieraaksi ja mä sain lähinnä tän sorttisia viestejä että tota, "Ei tule mieleen kuin julkaisukelvottomia kysymyksiä"" Ja taas on puheenvuoro Matilla. Mitä sanoo Matti? Mitä sanoisit sinä, jos sinua lähestyttäisiin suorassa radiolähetyksessä vastaavalla menetelmällä. Että netissä jotkut ihmiset sanovat, että sulta ei tule mieleen kysyä muuta kuin jotain julkaisukelvotonta. Että miten vastaat näihin syytöksiin. Minä ehkä alkaisin itkemään. En tiedä, itkettääkö Mattia koskaan näissä tilanteissa. "Okei. Selvä. Tota..., joo, siis ajatus siitä, että mä olisin jotenkin itsekkyyden advokaatti, niin tota, se on must aika niinkuin, aika niinkuin erikoinen. Et tota kylhän täs vähän niinku yhteisel asial ollaan, Suomen asialla, työpaikkojen asialla. Sitä voi nyt tietysti lähestyä monesta kulmasta, mutta tota... en tiedä... sitä sun pitäis varmaan kysyy näiltä ihmisiltä, että miks he ajattelee näin." Ihan hyvin kaarrateltu siihen ainoaan loogisesti oikeaan vastaukseen, vieläpä kohteliaasti. Tämän olisi voinut vastata periaatteessa ihan suoraankin. Minä luulen, että Matti Apunen halusi olla kohtelias koko haastattelun ajan, vaikkei välttämättä kovin intohimoisesti suhtautunutkaan tilanteeseen. Luulen, että hän turhautuu, kun joutuu pehmeän ajattelun piiriin. Ajattelusta tekee pehmeää se, ettei tässä kohtaa kerrota, ketkä ajattelevat ja ennen muuta miksi ajattelevat. Jos pohjana olisi ollut Matti Apusen sanominen, sitaatti, niin tällaisen kysyminen olisi ollut paljon oikeutetumpaa. Minusta tämä tuntui nyt haastateltavan huonolta kohtelulta.

Toimittaja tarjosi kuulijoille sitten mahdollisuutta keskustella twitterin kautta aihetunnisteella sejase Apusen kanssa. Muistaakseni ei tullut muuta palautetta itse ohjelmaan saakka kuin loppupuolella yksi lämmin kehu, jossa mainittiin Apusen pehmeä baritoni ja suositeltiin hänelle äänikirjan lukijan uraa. Toimittaja jatkaa vielä kirjasta, jonka tuotot ohjataan hyväntekeväisyyteen. "Matti Apunen ja hyväntekeväisyys on tällainen kombo, joka on monelle punanen vaate, koska joillakin tuntuu olevan sellainen käsitys, että sä oot valmis korvaamaan hyvinvointiyhteiskunnan heikompia tukevat toiminnot hyväntekeväisyydellä. Sä avauduit tästä asiasta just Kauppalehdelle. Ilmeisesti tää kärjistys ei ihan pidä paikkaansa, jos sulta itseltäs kysytään." Nyt Matin puheenvuoroa jo pohjustettiin pienellä loivennuksella. En kirjoita tähän hänen vastaustaan kokonaan, mutta tätä keskustelua seuranneet tietävät kyllä, miten hän vastasi tähän kritiikkiin. Hän ei siis ole ajamassa alas näitä puheena olleita palveluita. "se, mitä mä oon sanonu hyväntekeväisyydestä, se on kaikki siihen päälle". Lyhyesti, Matti haluaisi, että ihmiset ottaisivat itse selvää ja toimisivat subjekteina, kyselisivät ja penkoisivat, ja ojentaisivat sitten kätensä sinne, missä apua tarvitaan.

No, mitä Juuso Pekkinen sitten kysyy Matti Apuselta? "Kuinka moni niistä, jotka kiertää veroja panamalaisten asianajotoimistojen kautta laittaa säännöllisesti rahaa hyväntekeväisyyteen, onksulla näkemystä siihen?" Matti säilyttää malttinsa. Jos joku satunnainen ihminen kyselisi häneltä kokkareilla tai jossain raitsikkapysäkillä tällaisia, luulen ettei hän jaksaisi olla kovin kohtelias. Nyt hän minusta onnistuu aika hyvin. "Toihan on tietysti mahdoton kysymys, ja tiedät sen jo kysyessäs, mä en tiedä ketkä siellä on ja ketkä sitä käyttää, en tiedä." "No mut se on esimerkki siitä, että sitä tahtoa ei välttämättä löydy pistää siihen yhteiseen pottiin, vaan ehkä tässä tullaan siihen oman edun tavoitteluun.". Tästä Matti pääsee sitten puhumaan omalle mielialueelleen, rikkaiden veronmaksuun. Verohallinnon mielestä suomalaiset rikkaat ovat erittäin hyviä veronmaksajia, kuulemma.

Seuraa pari käsikirjoituksen mukaista kysymystä, joista jälkimmäinen johtaa keskustelun verotuksen ihannetilanteeseen Apusen vinkkelistä. Vastaus on sitä, mitä hän on johdonmukaisesti puhunut. "Mä toivoisin, että ihmiset ei sokeasti uskoisi, että verojen kiristäminen on aina hyvä asia". Apunen puhuu mm. siitä, miten korkeammat verot menevät aina myös osin korkeampien hallintokulujen kattamiseen. Björn Wahlroos on muuten sanonut, että verojen laskeminen on aina hyvää politiikkaa. Nämä Matin ja Björnin lausunnot voisivat tulla samasta suusta, mutta se ei tarkoita sitä, että näiden lausuntojen antajat olisivat samalla tavalla ajattelevia ihmisiä. Enkä nyt ala Björnin ajattelua arvailemaan tai availemaan, en tunne sitä lainkaan. Mutta vastaavalla tavalla vedetään keskustelussa yhtäläisyysmerkkejä erilaisten ajattelijoiden välille. Juuri ketään ei kiinnosta, mitä sanotaan, kiinnostaa vain, kuka sanoo ja miten siitä voisimme mielemme mukavasti pahoittaa. "Ei tule mitään painokelpoista mieleen" on kyllä hyvä osoitus siitä, miten meillä keskustellaan. Yleisesti Matti siis on sitä mieltä, että sokea luottaminen valtioon, poliisiin, lakeihin ja yhteiskuntaan passivoittaa. Olen samaa mieltä. Aktiivinen toimijuus, subjektiksi tuleminen, sen sijaan pelastaa yksilön itsensä ja sitä myöten hänen lähipiirinsä, joka voi sitten laajentua miten paljon tahansa. On ihmisiä, jotka oikeasti haluavat jakaa keräämänsä hyvän ihmiskuntaan takaisin. Bill Gatesista, joka luopui suuresta omaisuudestaan heikompien hyväksi, ei kukaan puhu enää mitään, vaikka Microsoftin voimien päivinä hänen kimppuunsa käytiin aika kovin ottein. No, tämäkin on pidempi tarina oikeasti.

Juuso Pekkinen: "Miltä susta tuntuu?; mä seivaan nyt herkempien korvia kaikkein härskeimmiltä jutuilta mitä susta on sanottu ja tiivistän tän sua kohtaan esitetyn kritiikin siihen mitä Riku Rantala susta sano pari vuotta sitten tän saman ohjelman haastattelussa: "Matti Apunen saa rikkailta palkkaa siitä, että hän perustelee rikkaiden etuoikeuksia päivästä toiseen ja vuodesta toiseen lehtien palstoilla." Miltä se tuntuu ku susta puhutaan kuin Björn Wahlroosin Bentleyn roiskeläpästä?" Ja Matti vastaa: "Ku mä en juurikaan näitä juttuja kuuntele" ja kertoo, että hänen "viisas vaimonsa" kehottaa häntä toisinaan olemaan menemättä sinne sosiaaliseen mediaan lukemaan sinne kirjoitettuja viestejä. Hän myös puhuu henkilön demonisoinnista, mikä tarkoittaa sitä, että kun joku ihminen on julistettu kelpaamattomaksi, ei hänen argumenteistaan sen jälkeen tarvitse välittää (koska argumenteista ei haluta tai niistä ei osata keskustella). Matti mainitsee myös, että Riku Rantala oli taannoin kieltäytynyt kahdenvälisestä julkisesta keskustelusta, joka käsitteli tätä hänen avaamaansa aihetta.

Tulonjako nallekarkkienjakometaforana on ontuva. Vaikka sille onkin sijansa, historiallisesti katsottuna varsinkin. Tästä joskus lisää. En jaksa nyt. Ja toki kyseessä on monisyinen ja vaikeastikin avautuva asia. Lisäksi on kyse ideologiasta, joka tunnetusti on lujassa, vaikka tosiasiat ympärillä muuttuisivatkin. En viittaa sen enempää omaani kuin muittenkaan aatemaailmaan. Näin se vain menee. Kerran omaksuttu näkemys maailmasta tai sen tilasta tahtoo vain olla ja pysyä. Ja olitpa sitä tai tätä, niin ravistelu voi tehdä hyvää.

Toki Pekkinen antaa Matille puheenvuoroja myös aidosti hänen omien puheittensa perusteella, esim. tuoreisiin tai vanhempiin kolumneihin viitaten. Se on hyvää politiikkaa. Kuuntele itse. Mutta kuuntele tarkkaan, ja kuuntele, mitä Matti sanoo, ja jos voit, kuuntele myös, mitä hän ei sano. Samaa tietysti toivon Pekkisen kommenttien kohdalla. Samalla tavalla häntäkin tulisi kuunnella. Toivottavasti minäkin kuuntelin ja kohtelin Juusoa oikein. Kun välillä tuntui, että hänen valintansa eivät oikein olleet, no, parhaita mahdollisia.

S.

Vakavaa musiikkia

En mielelläni nyt veistelisi, enkä veistelekään. Mutta jos veistelisin, sanoisin, että olin elastisen keikalla.

Mistäköhän aloittaisin? Jos nyt vaikka matematiikan luonteesta. Siis siitä kysymyksestä, onko matematiikka aina ollut vai onko se jotain, minkä ihminen on luonut. Sehän on nimittäin ainoa tiede, joka ei korjaa itseään; mitään korjattavaa ei ole. Enempää ei tänään matematiikasta.

Musiikkiosastolla Johann Sebastian Bach tuo mieleen tämän kysymyksen. Hänen sävellyksensä saavat minut usein ajattelemaan, että tämä kaikki on ollut jo olemassa, kaikessa loogisuudessaan. Erityisesti fuugaa ja yleensä polyphoniaa kuunnellessani päädyn tähän ajatukseen. Myös Einojuhani Rautavaara kuvaa samaa ajatusta, että hän on ikäänkuin kätilö, joka vain avustaa musiikkia putkahtamaan ihmisten ymmärtämään muotoon, että se ikäänkuin on jo olemassa ja odottaa vain muodonantajaansa. Mitä Einojuhaniin tulee, en ole koskaan osannut ottaa häntä ihan täydellisen vakavasti, tässäkään asiassa. Toisaalta uskon, että näin hän kokee. Mutta kyllä Johann Sebastianin kohdalla koen tämän syvästi näin, vaikken tiedäkään hänen asiaa pohtineen. Sulho Ranta muuten kirjoittaa hupaisanpuoleisessa kirjassaan Sävelten mestareita, että J. S. Bach oli verrattain yksinkertainen mies. (Ranta kirjoittaa kirjassaan muistaakseni J. B. Lullystä, että tämä sairastui, mutta jatkoi työskentelyään kuumeisella tahdilla)

Kuulin hetki sitten, miten Key Ensemble lauloi Johannespassion. Ylhäältä saneltua musiikkia ilman muuta. Kuoro oli niin hyvä, etten ole parempaa tämän teoksen äärellä kuullut. Soittajatkin olivat hyviä. Joukossa oli Lilli Maijala, joka on vielä kolmen päivän ajan Areenasta löytyvässä dokumentissa Kvartetin synty. Häntä ja montaa muutakin olisin halunnut haastatella esityksen jälkeen, mutta karkasivat kuin kamelit keitaalle kaikki esiintyjät heti kun taputus oli päättynyt. Jäljelle jäivät musiikillisissa tuntemisissaan tavaroita roudailemaan kanttoriskunta sun muut suntiot, joiden tehtäväksi tämä usein jää. Kunpa nyt Tero-kanttorin onnistui pitää mielensä illan henkisessä ja hengellisessä annissa vaikka kirkossaan joutuikin sitten esityksen päätyttyä tuoleja kantamaan.

Lilliltä en olisi kysynyt mitään Johannespassioon liittyvää. Orkesteri oli yksinkertaisesti hyvä, eikä se siitä jauhamalla muuksi muutu. Muutamaa laulajaa olisin halunnut haastatella. Ensinnäkin mezzosopraano Kristina Raudasta, joka lauloi hyvin kauniilla äänellään kaksi kaunista alttoaariaa. Olisin halunnut taputtaa häntä olkapäälle ja kiittää kuulemastani, sillä tiedän, että vaikka koko yleisö on esiintyvän taiteilijan puolella, niin pienikin sekaannus esityksessä mataloittaa kyllä esittäjän oman mielen aina. Ei pitäisi. Pää pystyyn, Kristina! Hyvin lauloit!

Sitä elastista, evankelistan roolin laulanutta Mats Lillhannusta ehdinkin haastatella, kun hän tulee kuoromme vieraaksi. Mainostanpa muuten tässäkin: Paraisilla 9.4. ja Liedossa 10.4. esitetään Bachin motetti Jesu meine Freude sekä Mozartin messu ja Telemannin joku biisi. Tulkaa kuulemaan! Kaukaakin kannattaa, lupaan! Lupaan antaa kaikkeni omalta osaltani ja katsoa sitten sunnuntai-iltana, mihin se riitti. Mats on siis solistina tuolloin. Hänen takia oikeastaan menin tänään sen passionkin kuulemaan, ensisijaisesti. Toki kuorokin kiinnosti. Mats Lillhannus laulaa evankelistan osuuden kautta linjan korkealla, kansainvälisellä tasolla. Hänen tarinankerrontansa on ainutlaatuista ja hän on jokaisen sanansa, sävynsä ja sävelensä takana. Hänen äänensä on tarkka kuin kynsileikkuri ja pehmeä kuin Hesburgerin kinuskinmakuinen kastike (jota olen tässä muuten hörppinyt suoraan purkista muutaman päivän ajan). Tällä tyylillä, tasolla ja intensiteetillä kelpaa kenen hyvänsä Gardinerin vieraaksi. Tänään passiota johtanut Teemu Honkanen voi syystä myhäillä tyytyväisyyttään pitkälle pääsiäiseen.

Sanottakoon, että tarinankerronnallisesti nämä huippukapujen levytyksissä esiintyvät evankelistat ovat yleensä hivenen kliinisempiä, eikä ihan samanlaista heittäytymistä niissä kuulla, jollaista kuulimme tänään. Muuten, live-esitys huomioiden Matsin sävelellinen osumatarkkuus oli hämmentävää. En tästä nyt enempää.

Sitten se tenori. Näytti ihan poikaselta, mutta oli ilmeisesti jo aikamies. Jarno Lehtola. Pidin kovasti. En odota, kuten ennen esitystä kerroin vieressäni istuneille Markolle ja Leena-Maijalle, täydellistä suoritusta tai huippukvaliteettia. Sen sijaan odotan aina ja kaikissa passioissa esiintyjiltä täydellistä uppoutumista teokseen. Minulle pitää välittyä tunne, että laulaja osaa sen, mitä laulaa. Siis osaa asian, sanat ja sävelet. Tässä järjestyksessä. On karmeaa katsella fraasejaan viimeistelevää solistia, joka selvästi on kiinni nuotissa ja laulettavan aarian ilmiasussa, fenotyypissä. Pitäisi olla kiinni genotyypissä; pitäisi olla kiinni siinä, mistä on kyse. Jarno Lehtola oli kiinni teoksessa, kuten tietysti myös Mats Lillhannus. Lehtola lauloi kuorossa, ja tuli sieltä vetämään tenoriaariat. Hän osasi ne. En edes levyltä ole koskaan jaksanut oikein kuunnella sitä erwege-aariaa. Nyt kuuntelin, da caponkin, hyvillä mielin. Tai jos olin tuskainen, niin ainoastaan siitä syystä, että tiesin sen loppuvan ennen pitkää. Olin hyvin otettu tenorisolistin uppoutumisesta teokseen. Myös hänen laulaessaan kuoron rivissä. Kuulkaas nyt kaikki ja kaiken maailman laulajat: opetelkaa ne sanat!! Osatkaa ne, kyllä pitää nämä perusohjelmistot osata ulkoa sanojen osalta. Sen jälkeen ollaan olennaisen äärellä. Sitten kerrotaan tarinaa. Älkää tulko niitten nuottien kanssa heilumaan minnekään, ei kuoroon eikä varsinkaan solistien riviin. Toki niitä voi mukana kantaa ja silmäilläkin, mutta näyttäkää, että osaatte. Osaaminen on sitä, että laulu sujuu, vaikka joku satunnainen sivu partsikastasi olisi repäisty irti. Luottakaa! Osaat sinä, varsinkin sinä ammattilainen. Sinua minä oikeastaan tarkoitan. Me amatöörit, rakastelijat, saamme vapauksia. Me saamme joskus olla nuoteissakin kiinni, sillä meille voi olla tärkeintä, että ylipäänsä pääsee mukaan ja riviin ja laulamaan. Amatöörejäkin kannustan tietysti opettelemaan ulkoa kaiken laulettavan. Se ravitsee ja virkistää mieltä. Mielen rajoja kannattaa koetella. Tulipa paasausta. Tämä on tärkeää. Tämä vaikuttaa moneen asiaan. Kuorossa pitäisi olla erikseen harjoitukset, joissa koeteltaisiin, miten hyvin kuorolaiset ovat opetelleet teoksen sanat. Ei jonkun liuskan mittaisen tekstin opettelu ole mahdoton homma kenellekään. Antiikissa oli tavallista, että oraattorit opettelivat kirjoja, sanasta sanaan, ulkoa. Omnia mea mecum porto, sanoi se muuan haaksirikosta pelastunut runoilija.

Yleisesti ottaen kuoro muuten oli erittäin sisällä musiikissa, jota lauloi. Olin aivan alkukuoron lumoissa, siis heti alusta piti oikein nousta istumaan penkillä. Ja Ruht wohl soi hyvin elastaanisesti, kapellimestarin näpeissä oli hienosti se. Kaunein kaikista maailman koraaleista on tietysti passion päättävä veisuu "Ach Herr, lass dein lieb' Engelein" joka on niin kaunista musiikkia, ettei sitä voi sanoin kuvailla.

Sanoinkohan kaiken? En. Mutta harvoin pääsen passioita kuuntelemaan. Se teille tiedoksi. Onneksi tänään pääsin.

S.

Tietysti olisin Inari Tilliä halunnut myös haastatella. Sitä mukavaa musiikkitoimittajaa, joka Ylellä on monessa mukana.

Tampere on iso kaupunki

Kun kävelee Tampereella niin tulee sellainen olo, että tässähän kävellään ihan oikeassa kaupungissa. Se olo, siis sellainen oikean kaupungin olo, tulee tosin vain Hämeenkadulla ja sen välittömässä läheisyydessä, mutta tuleepahan kuitenkin. Ja punatiilinen tehdasmiljöö siinä vesistön yhteydessä on upea. Se on sellainen Maaseutua ei voi tuoda -tyyppinen realiteetti; samanlaista sopii yrittää rakentaa jonnekin, mutta tuskin onnistuu. Tampereelle sen sijaan sopii tulla katselemaan.

Samanlainen ison kaupungin olo tulee Turussa hyvin pienellä alueella, siinä jokirannassa, sekä Helsingissä melko isolla alueella. Pidän kaupungeista, vuosi vuodelta tunnustan sen itselleni vahvemmin. Kukapa tietää, vaikka saisin joskus asua kaupungissa. Siis isommassa kuin tämä nykyinen asuinkaupunkini.

Nykyinenkin on kyllä mainio. Meillä on joka kevät Arkipelag-viikko, jolloin soitetaan ja kai vähän tanssitaankin ympäri saaristoa. Keskiviikkona, eilen, oli Arkipelag-viikkoon liittyen konsertti kaupungintalolla. Siellä oli 20 kuulijaa. Musiikki oli korkeatasoista. Trio Hanhivaara (Janne ja Liisa Malmivaara ja Timo Hanhinen) soittivat Beethovenin b-duuritrion sekä Dvorakin Dumka-trion. En muista jälkimmäisen sävellajia, mutta viisiosainen ja aika laaja. Sitä oli mukava kuunnella, vaikka vilpittömästi sanon, että vielä mukavampaa olisi ollut ilman sylissä kiehnäävää neljävuotiasta. Kahdeksanvuotias halusi lähteä mukaan seikkailulle (kävelimme kotoa kirjastolle, jonka yläkerrassa tilaisuus siis oli) ja otti skuutinkin mukaan. Musiikin alkamista hän ei millään olisi malttanut odottaa (istuimme ainakin viisi minuuttia paikoillaan ennen kuin soitto alkoi) ja kun se sitten alkoi, lapsi kysyi muutaman minuutin jälkeen, että voiko täältä lähteä pois. Lupasin. Hän yritti ekan osan jälkeen lähteä, mutta ei ehtinyt. Sai odoteltua toisen osan loppuun, ja livahti sitten. Skuutti jäi minulle. Näin ikkunasta, miten vähihköissä vaatteissa ja kumisaappaissa oleva hulmuharjainen tokaluokkalaisemme juoksi suntinvartta pitkin, kävelytietä, suuntana koti. Sinne häipyi kirkkoherranviraston maastoon Beethovenin Allegron soidessa korviini. Tytär kiehnäsi sylissäni koko loppukonsertin, kuiskaili ja työnsi jalkojaan paitani alle. Riisui sukkiaan ja vaati hieromaan jaloista (molemmista yhtä aikaa).

Lupasin siis tokaluokkalaiselle, että hän voi jättää potkulaudan minulle. Kun pääsimme ulos, neljävuotias tarrasi potkulautaan ja potkutteli sillä omaan tahtiinsa kotiin, kaupan kautta (2,5 km). Viimeisen 200 metriä minun piti työntää. Sitä ennen hän oli lykkinyt kuitenkin 2,3 kilometriä. Ihan hyvä suoritus. Välissä siis kävimme kaupassa ja nälkäinen (asiasta ilmoitettiin ääneen siinä Dvorakin trion puolivälin paikkeilla) neljävuotias harjoitteli parhaansa mukaan impulssikontrollia. Ihan hienosti meni. Lupasin palkinnoksi verensokerinnostatusainetta. Kellokin muuten alkoi jo olla. Lähdimme reissullemme puoli kuuden jälkeen. Kotona olimme puoli yhdeksältä.

Minulla oli siis kärryt, joihin sain kauppakassit, ja konsertinaikaiseen paikallaanoloon tympiintynyt lapinkoira, joka koko ajan halusi vetää. Vaihteleviin suuntiin. Aika vahva. Sitten oli teini, joka potkulaudalla kulki siinä rinnalla. Mukava mies.

Tytär kaatui alussa pari kertaa. Itkua ei kuitenkaan uskaltanu tarjota, sillä silloin olisi joutunut ikävään keskusteluun siitä, onko hän oikea henkilö potkuttelemaan isoveljen potkulautaa. Pienessä alamäessä keskittymiseni kuitenkin herpaantui, ja hän kaatui vähän kovemmassa vauhdissa. Lasta sattui ja hän itki. Väsykin oli varmaan. Lohdutin maassa pientä ja kysyin pian, että joko se riittää vai haluaisitko vielä yrittää. Itkien ihan rehellistä itkua sai tyttö sanottua oleellisen: Haluaisin vielä yrittää.

Kun puhutaan musiikista, sanat eivät aina riitä II

Eilen puhuin lasten kanssa koko päivän. Kommunikoidessani aikuisten kanssa välineenä oli älypuhelin ja viestintämuotona kirjoittaminen. Taisin minä jonkun puhelunkin ottaa. Ja juttelinhan minä sen vähäsanaisen lasinleikkaajan kanssa.

Kommunikoin maailman kanssa myös koskettamalla ja katselemalla. Aivoihini välittyi ihan oikeita kuvia. Lisäksi harjoittelin visualisoinnin taitoa. Näkökeskukseen lähtee silloin samanlainen viesti: näen jotain. Nämä kuvitellut ja oikeasti nähdyt asiat voivat sekoittua, ja ihminen, joka ”tietää” nähneensä jotain onkin kuvitellut näkemänsä. Olen sairastellut tammikuun lopulta tauotta, ja hajureseptorit ovat melkein kokonaan pois käytöstä. Se on aika ankeaa, mutta ankeuteenkin tottuu. Ja eteeriset öljyt ovat aika voimakkaita, joten niistä saa jotain tuoksua kun oikein läheltä nuuhkii. Ja valkosipulin hajun tunnistan.

Illalla lapset hoitivat toisiaan hetken. Minä menin konserttiin. Sain ilmaisen lipun. Kuulin jonkun muunkin konsertin jälkeen puhuvan, kun väki valui ulos, että ”tässä oli se hyvä puoli, että tästä ei tarvinut maksaa”. Minä ajattelin tämän lisäksi muutakin myönteistä. Mari Palon ääni oli kaunis. Olen ehkä aiemmin kuullut kun hän laulaa Matteus-passiota Oulussa joskus kauan sitten. Hän lauloi Schubertia, tuttuja lauluja. Jännä juttu, että pidin lauluista, mutta kun hän lauloi ylimääräisenä Sibeliuksen Var det en dröm niin heräsin henkiin, ja se oli taas sitten jotain ihan muuta. Ja jos vilpittömiä ollaan, niin tämä ylimääräinen, ulkoa laulettu, sai nämä aiemmat Schubertit näyttämään jotenkin harmailta, mitä laulutaiteeseen tulee. Ihminen on tyytyväinen, jos ei tiedä paremmasta, se oli tämän tarinan opetus.

Pianisti soitti Schubertia niin ikään, impromptun ja musiikillisia hetkiä. Tämänkin, jota olen itse viime aikoina tapaillut. Voisin muotoilla tähän, kuten muotoilin heti tuoreeltaan: Ilta ei tuonut minulle Schubertista esiin uusia puolia.

Sen sijaan illalla Naantaliin ajaessani kuulin radiosta virren Vain sinä tunnet minut, vapahtaja. Kuuntelin sen sanoja, ja yritin laulaa mukana, mutten muistanut kaikkea oikein. Tuli mieleen, että kaunis virsi, ja kertakaikkisen huono ihminen tuo runoilija. "Jos luoksesi en pääse voittajana, saan tappioni tuoda kuitenkin".

Lauantain toivotut on mennyt ihan löperöksi. Ennen siinä ohjelmassa ymmärrettiin draaman kaari. Edelleen alkaa humppa puolen tunnin kohdalla, mutta aiemmin ohjelma alkoi systemaattisesti aina hartaalla musiikilla vaiheittain keventyen. Nyt alussa soi jonkin kepeän romantikkosäveltäjän operettialkusoitto. Ei näin! Pitää tietää, mitä saa kun kuudelta avaa radion!

Sen jälkeen tuli Kim Borgin laulama Erlkönig, joka toi muistoja mieleen. Ajattelin, että onpas hienoa kuulla Erlkönig, kuulenkohan sen tänään toistamiseen. En tietenkään kuullut, onhan se leimallisesti mieslaulajien juttu. Mutta on sitä joku nainenkin joskus laulanut. Borgin pianisti oli erinomainen. Borg on myös erinomainen, mutta hänen kannattaisi laulaa muita lauluja.

Sitten tuli Tsaikovskin balettimusiikkia. Ajattelin, että kehveli sentään, miten taitavasti tämä teos on sävelletty. Eikä jotenkin yhtään häirinnyt, että musiikki on aika soitettua. Minä en ole korviani Tsaikovskilla myrkyttänyt. Ehken ole niitä hittilevyjä ihan asiasta tehden kovin paljoa kuunnellut. Muuten, musiikki, jonka tuntee, tulee henkiseksi pääomaksi, johon voi aina mielessä palata ja kuvitella sen musiikin. Kuten ne näkymättömät kuvatkin.

Oliko se ennen lauantain toivottuja kun tuli hieno mieskuorolaulu, Madetojan Kaunehin maa. En ole koskaan päässyt sitä kuorossa laulamaan. Siinä on hieno sävelellinen kliimaksi, ja miksei runollinenkin. Senkin kuulin autossa. Vai kuvittelinko vain? Tulikohan se lauantain toivotuissa? Yhtä kaikki, se oli niin hieno elämys, että aina ei edes konsertissa koe samanlaista. Jostain kumman syystä illalla keittiötä siivotessani laulu tuli Yle radio yhdestä uudestaan. Eri levytyksenä ehkä. Voi, miten mukavaa sitäkin oli kuunnella! En voi selittää.

S.

Kamala kertomus

Istuin saunassa lauteilla poikani kanssa ja poltin selkäni nojatessani havupuiseen vaakalautaan. Se oli sellainen sopiva impulssi, jonka myötä puhkesin puhumaan. Ja kun uimahallin saunassa puhuu, niin muut varmasti kuuntelevat. Kun puhuu luokan edessä oppilaille opettajan roolissa, kaikki eivät välttämättä kuuntele. Ainakaan aina.

Ja niin käynnistyi keskustelu suomalaisessa saunassa. Keskivartaloltaan huomattavan laaja ja ääneltään huomattavan taaja mies kysyi kahdeksanvuotiaalta pojaltani, osaako tämä uida. Vastaus oli vähän varovainen (myöhemmin altaassa hän osoitti sekä minulle että miehelle, että osaapa hyvinkin). Mies kysyi, onko poika uimakoulussa. No, koulussa ovat opetelleet, ihan useammankin opettajan johdolla.

Mies katsoi poikaani. "Minä olen tuollaisen tytön nostanut kerran merenpohjasta. Siellä se makasi selällään silmät auki. Sukelsin hänet ylös ja kannoin sylissäni rantaan. Muistan aina ne avonaiset silmät. Tyttö oli mennyt rantaan isäänsä etsimään. Olin vuokrannut mökin viikonlopuksi, mutten saattanut olla siellä ollenkaan sen jälkeen, mää lähdin pois. Arvaaksää, " mies sanoi ja katsoi minuun, "se tuntui niin pahalta, mää meinasin pyörtyä. Opettele sinä uimaan, niin ei käy sinulle sillä lailla."

Poika kuunteli tarinaa tarkkaan, muttei palannut siihen enää myöhemmin. Muita juttelimme.

S.

Kiukahdin

Omaa suunnittelemattomuuttani ja uppoutumistani vain, jätin lapsen koneen äärelle ilman tarkkaa visiota siitä, miten homman hoidan loppuun. Pomminvarma resepti (en lapsena ymmärtänyt, miten ne pojat keitti sitä soppaa vanhalla reseptillä ja sitten epäonnistuivat. Soppa menee kyllä pilalle vanhetessaan, mutta ei kai reseptin pitäisi mennä miksikään? Vai miksi ne tiesivät, ettei se onnistu?) jonkinasteiseen ja -muotoiseen vanhemmuuden epäonnistumiseen. 

Kun sitten lapsi turhautui, en osannut olla aikuinen ja purin turhautumistani häneen. Rauha laskeutui ja lausuimme jo illan mittaan turvalliset rakastavat sanat. Mutta kun äiti tuli illalla kotiin, ja tytär oli tapansa mukaan vielä hereillä, hän ensimmäisenä uutisena kertoi lattialle rakentamastaan tilapäissängystään: "Isä on huutanu mulle eikä oo pyytäny anteeksi."

S.

Vaarallisia tilanteita ja verenpainetta

Eilinen oli niin rikas, tapahtumiltaan, että siitä voi kirjoittaa. Oma päiväni sisälsi myös seisahtuneisuutta, mutta sellaista se rikkaus on. Sitä paitsi todistettavasti voi kirjoittaa myös päivistä, jolloin ei tapahdu mitään.

Muuten, muistia voi harjoittaa monin tavoin. Yksi tie parempaan muistiin on, että harjoittaa huomiokykyään. Oppimisessa ja sen nopeuttamisessa on lopulta kyse ainoastaan keskittymiskyvystä. Aivojen erilaisuudella oppimisen eroja ei ole voitu selittää. Jos pystyy keskittymään yksinomaan yhteen asiaan, muistaa, oppii ja sen jälkeen saattaa ymmärtää.

Siksi on niin, että edellispäivän muisteleminen on erinomaisen hyvä tapa harjoittaa muistamista. Jos joka päivä käyttää viisi minuuttia edellispäivän tapahtumien muistelemiseen, voi kahden viikon päästä huomata, miten muisti on parantunut. Se, mihin keskittyy, kasvaa. Jos keskittyy mahaan, maha kasvaa.

Heräsin varhain. Menin koiran kanssa aamulenkille Munkvikin luontopolulle. Siellä on ihan rauhallista. Koira hävisi metsään, nykyään saan sen kutsumalla jotakuinkin vaivattomasti luokseni. Huusin viisi minuuttia. Sitten hän tuli. Kävelin edes takaisin, mutten mennyt jäälle. Jokin epärationaalisesti pelotti; jään pintaan oli tullut nuoskuutta. Pinnalla oli lunta, ja pohjalta lumi oli kostunut. Olin kävellyt jäällä jo sunnuntaina, viisi päivää aikaisemmin, ja sen jälkeen oli joka päivä ollut täkäläisittäin kova pakkanen. Mutta kuljin kiltisti maalla. Metsä oli pimeä, valoa oli sen verran että polku erottui. Kuuntelen yleensä koiralenkeillä äänikirjoja, ja niin tein nytkin. Kopistelin saappaitani juurakoihin, joita en erottunut, ja irvistelin, kun pottuvarpaani pösähti saappaan sisäseinämään. Tietäkää, että olen turmellut pottuvarpaani pohjoisen ilmanalassa niin, että kynsivalli on pysyväisluontoisesti arka. Karjaisin hiljaa kipuani ja mietin samalla, että olisi parempi, jos pystyisi välttämään negatiivisia tunteita tai ainakin irtautumaan niistä mahdollisimman nopeasti.

Aamun kyytijärjestelyt päivittyivät, kun rouva pyysi, että hoitaisin tyttären päiväkotikuljetuksen. Hoidin. Hoidin myös leivänhaun. Ja autoin yhtä kouluun. Ja odotin palaverivieraita. Yksi tuli, ja piti palaverin, ja kun toinen tuli, ensimmäinen lähti. Palaveri tuli valmiiksi. Puhuimme jälkimmäisen kanssa muista aiheista, mm. kirjasta, joka ärsytti häntä hirveästi. Hän aikoi lukea sen loppuun. Minä olin suositellut sitä hänelle.

Menin yläkertaan töihin. Sain ihmisiä kiinni, mutten saanut heitä innostumaan siinä määrin kuin ajattelin, että on mahdollista. Yhdeltä menin luovuttamaan verta naapuriin. Join kolme lasia karpalomehua. Olisi pitänyt juoda vielä neljäskin. Ensi kerralla sitten, jos heillä vain on karpalomehua silloin. Siellä muuten on muna-anjovis-saaristolaisleipiä, joita varten ihmiset tulevat luovuttamaan verta. En tiedä, kuka niistä tarjoiluista vastaa siellä. En syö anjovisleipiä, vaikka niitä kerran meille tuotiinkin, ylijäämiä.

Palasin kotiin. En voinut tehdä töitä niin pitkään kuin aioin, tuli muutoksia päiväjärjestykseen. Kuuden maissa lähdin kylään. Sinne tuli muitakin. Vein riisipuuron, CD-soittimen, kaiuttimet, muutaman äänilevyn. Istuin ison talon olohuoneessa ja ajattelin, että miten voi olla näin hiljaista ja rauhallista. Isäntä istui vastapäätä ja sanoi, että niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, kohta on sinullakin talo tyhjänä ja rauhallista. Mieleni täyttyy yleensä kyllä ihan toisenlaisista ajatuksista, mutta kun sitä ryhdyin ajattelemaan, niin tuntui vähän mahdottomalta tosiaan. Mutta siinä tämä perheenisä istui, eikä ollut kuin kuudenkymmenen, ja oli ihan tyhjässä ja siivotussa talossa. Vaimokin oli lähtenyt vieraiden alta pois.

Yksi joutui perumaan viime metreillä tulonsa. Toinen oli perunut jo aiemmin. Kolmatta ei saatu kiinni että olisi pyydetty mukaan. Neljäs oli jo tulossa, mutta käden jo ollessa ovenkahvassa hänen puhelimensa soi ja häntä pyydettiin kotiin. Siellä oli lapsella havunneula kurkussa, eikä sitä saatu pois. Kamalaa, oikeasti. Mutta yksi toisensa jälkeen myös paikalle päässeet saapuivat. Yksi tuli suoraan linnasta, ja aikoi mennä sinne takaisin seuraavana aamuna kuudeksi. Hänellä ei siksi ollut äänilevyjä mukana. Mutta hän soitti oman toivemusiikkinsa minun mukanani tuomaltani Koopmanin jouluoratoriolevyltä. Se oli se tenoriaaria Ich will nur dir zu ehren.

Jokaisella oli mieleenpainuvia tarinoita joululevyistä, joita he toivat mukanaan. Näkökulmat vaihtelivat, ja musiikkikin vaihteli. Joku arkaili itseään ja omia mieltymyksiään. Turhaan. Minun poissaollessani kotona yksi lapsistani oli nostanut kuumeen, samalla kun toisen kuume oli laskenut. Tämän toipuvan potilaan oireena oli kuitenkin hurja verenvuoto, jota ei saatu tyrehtymään. Lopulta sain hyvin hätäisen puhelun, jonka aikana puin vaatteet päälleni ja pian olin jo matkalla. Kaikki tavarani jäivät vieraisiin. Poikani verenvuoto, jonka kuiva pakkasilma lääkärin mukaan aiheutti, jatkui voimakkaana niin kauan, että osa verestä päätyi nieluun ja hyytyi sinne vaarallisesti. Onneksi tästä selvittiin. Minä en voinut vaikuttaa asiaan. Kun tulin kotiin, sinne soittamani ambulanssi oli jo ehtinyt perille. Samalla vuodon tukkimiseen oli saatu apua. Kaikki oli rauhallista. Kuopus valvoi sängyssään. Kun yövieraat lähtivät työvuoroaan jatkamaan, he kehottivat tytärtämme nukkumaan. Minä siivosin vessan. Menin nukkumaan. Vähän vielä piti tapahtuneesta puhua vaimon kanssa.

S.

Kiitollisuus - tacksamhet

Soitin loppiaisena ystävälleni. Hän kertoi, että olivat ottaneet perheensä kanssa aamun rauhassa. Heräilivät kun kerkesivät. Nousivat ylös ja menivät saunaan. Kun koko muu joukkio oli poistunut saunasta, ystäväni oli jäänyt lauteille. Hän, perheenisä, kertoi, että oli kelaillut mielessään erilaisia kiitollisuuden aiheita. Siis aktiivisesti mietiskellyt elämäänsä kuuluvia asioita, joista on syytä tuntea kiitollisuutta. Hän kertoi, että oli löytänyt lukuisia, ja oli iloinnut. Tulin hyvälle tuulelle kuunnellessani hänen tuoretta kokemustaan. Sanoin, että minullekin saunan laude on paikka, jossa koen saavani ajatella rauhassa. Täytyypä ensi kerralla keskittyä tuohon kiitollisuuteen omassakin saunassa.

S.