Suomalais-venäläiset ykköskakkoset ja kolmosneloset esittivät kaksi kaunista laulua venäjäksi ja tytöt lumihiutaloitsivat. Koulun joulujuhla oli perinteinen ja hyvin kiva. Jouluevankeliumikin esitettiin ja enkelitaivaan lopussa noustiin seisomaan. 

K.

 

Alle kymmenen päivää jouluaattoon. Viime vuonna olimme siellä, Vanhalla Suurtorilla kuuntelemassa Brinkkalan parvekkeen julistusta. Paluumatkalla  moikkasimme muutamaa lehmää ja lauloimme jonkun joululaulun karjakolle.

Tänään on koulun joulujuhla.

K.

Illalla Samppa ja Sampsa kisasivat Cayluksessa. Aamulla heräsin kysymykseen, miksi joulukalenterissa ei ole yllätystä. Aamupäivä oli maailman kivoin. Olimme majassa, hoidimme kissaa ja kävimme mansikkaretkellä. Jostakin syystä kolmevuotiaan uhmakkuus näyttäytyi hyvin suloisena. Löysin matosta kauniita raitoja. 

Meillä on ollut avulias Sampsa, aina valmiina keittiövuoroon, lastenhoitoon tai remonttisiivoukseen. Kiitos Sampsa! 

Kyllähän tässä kohta pitää taas ryhdistäytyä, mutta tänään kudon vielä säärystintä.

K.

Nyt ei oikein luista. Täällä ollaan Marjatankadulla yhä. Muutetaan milloin muutetaan. Lauantaista tuossa on puhuttu, mutta en ymmärrä millä lihaksilla. Katsellaan viimejouluisia kuvia, kun ei taideta tänä vuonna varsinaiseen jouluun ehtiä mukaan.

K.

Remontoiminen on kivaa. Sopii minulle, joka uutta rakentaessa olisin varmaan sormi suussa kaikkien vaihtoehtojen äärellä. Minusta helpompaa on tehdä, kun raamit jo on. Pidän rapsuttamisesta ja putsaamisesta. Hirveän kivaa kun saa muokata jostakin kolosta omanlaisensa. Ensin poistaa kerroksia päältä ja on löytöretkellä, sitten löytämäänsä maalaa tai muuten muotoilee, lopuksi laittaa kukan ikkunalle ja katselee työnsä tulosta. Semmoista käsityötä.

Tämä remontti meinasi käydä raskaaksi silloin alussa, kun luulin että minun pitää olla kaiket illat lasten kanssa kotona ja odottaa, että valmistuu. Meidän ja varsinkin minun tyyli on se, että minä remontoin siinä missä mieskin. Meillä on aika hyvä remonttitiimi. Yhdessä suunnitellaan ja yhdessä toteutetaan. Onneksi täällä on noita olliloita ja kopperoisia, jotka ovat auliisti tykänneet meidän lapsista omiensa ohella, ja me olemme saaneet aina välillä nikertää ja nakertaa yhdessä tuota taloa.

Nyt odotan kyllä sitä, että saisin jo laittaa sen kukan ikkunalle ja purnukan hyllyyn. Koitan olla katsomatta reikää tapetissa ja unohtaa puuttuvan listan. Tästä eteenpäin eletään keskeneräisyyden maailmassa (niin kuin tähänkin asti). Tuo talo ei tule ikinä valmiiksi. Mutta tänään Samuli muistutti, että siemeniä on jo ostettu kaksi paperikassillista syksyn poistomyynnistä odottamaan kevättä, jota odotamme ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Villa Roosin Aida Roos muuten oli biologianopettaja, ja Järnströmit ovat kertoneet, että vieläkin nousee vanhoja hienoja perennoita Aidan jäljiltä, jonka puutarha oli kuulemma upea. Luulen, että Järnströmin rouvankin puutarha on ollut hieno. Keväällä katsomme mitä maa työntää. On etuoikeus asettua taloon, joka on nähnyt vuosia yli sata. Kyse ei ole pellkästä vanhan tunnelmasta, on myös historia ja tarinoita ympärillä.

Nyt vain peukut pystyyn, että sähkömiehen, toisen sähkömiehen ja putkimiehen aikatauluissa on väljää ennen maanantaita. Muuten tuonne voi kyllä jo mennä asumaan. Ulko-oveen pitää sitten heti ensimmäiseksi saada joku kranssi. Haen varmaan takapihalta sembramännyn käpyjä ja teen, tai sitten villiviinin oksia. Ja hei, saa tulla avuksi raivaamaan idylliä esiin sahanpurun ja hämähäkinseitin alta lauantaina, tai pianoa ja koivuhyllyä kantamaan maanantaina. Apua varmasti tarvitaan. Sitten helpottanee.

K.

BB-Samuli

Päätin, että kirjoitan tuon otsikon noin. Sitten ajattelin, että katselen, miltä oma nimeni näyttää tuossa BB-formaatissa. Jotkuthan ovat BB-ihmisiä ihan oikeasti, ja heidän pitää katsella omaa nimeään juuri tuossa muodossa. Mitäköhän sellaiset BB-ihmiset toteavat BB-lisäkkeestään, kun he kasvavat aikuiseksi? Toisaalta, eihän kukaan muukaan aikuinen yleensä häpeä sitä, mitä teki lapsena. Mutta teinivuosia muistellessa voi puna nousta yhden jos toisenkin poskelle, tosin.

Harmia on monensorttista. On sellaista, joka on ankaraa ja joka täyttää koko ruumiin ja joskus jopa koko harmittajan käyttämän tilan. Ja sitten on sellaista pientä ja jäytävää. Ja sitten on ihan pientä, joka ei jäydä, vaan jonka vain ikään kuin toteaa. Että näin on. Ja se voi tavallaan sitten sekaantua sellaiseen vakavampaan harmiin, mutta ei kuitenkaan koskaan kasva kovin suuriin mittasuhteisiin, vaikka vakavaa onkin.

Minä koin tällaisen pienen harmin tänään. Värjäsin noin kolmenkympin arvoisen osmokolorpurkin jämäaineksilla viimeistä keittiönkaappia. Sitä suurinta, uljainta. En raaskinut ostaa osmoa kahta purkkia, kun katsoin, että yhdellä mennään. Ei mentykään. Sain rätillä pyyhkien purkista viimeiset maalit niin, että se riitti lokerikon sisäpintoihin. Neliön muotoisen systeemin ulkokehät jäivät yhä vanerin värisiksi. Keljutti tavallaan, että joudun nyt osmokauppaan, ja kaapin nostaminen seinälle siirtyy, ja sähkömiehen tulo siirtyy, ja toisen sähkömiehen tulo siirtyy, (toisaalta omat menoni siirtyvät myös tuonnemmaksi) ja elämän muuttuminen siltä osin helpommaksi siirtyy. Että aineksia olisi ollut suurempaankin harmiin, mutta jollain tavalla petyin, kun ei kuitenkaan tullut tämän suurempaa harmia. Tavallansa siinä iso ja pieni harmi löivät kättä keskenään, ja kuin huomaamatta se pieni harmi jäi voitolle.

Mun kaverilla (Eevalla) kävi kerran niin että sen auto pöllittiin. Sitä sapetti vissiin sillon jonku verran. Sitten se samana päivänä meni kauppaan, ja siellä oli joku konsulentti, olisiko ollut Sanelma Käyrämö, kauppaamassa suklaapatukoita. Päivän päätteeksi tämä konsulentti arpoi lomakkeen henkilötietoineen täyttäneiden kesken säkillisen patukoita. Eeva sanoi kaupassa tälle konsulentille, että "en jaksa täyttää tuota lappua, kun en kumminkaan voita". Ja Käyrämö yllytti, että täytä täytä, saatat silti voittaa. Hän myös pyysi olemaan puhelimen ulottuvilla, sillä protokolla arvonnassa oli, että jos voittajaa ei tavoiteta, soitetaan seuraavalle.

Eeva täytti lapun. Illalla hän oli kotona ja istui vessassa. Hän kuuli, miten puhelin soi, muttei päässyt vastaamaan. Ja kun hän sitten katsoi luuriaan, näki hän, että tuntematon numero oli soittanut. Ei soittanut toiste. Eeva kertoi, miten hän tunsi sapetuksen sisällään, sillä uskoi soittajan olleen juuri tuo mainittu patukkakauppias. Eeva sanoi, että auton varastetuksi tuleminen kalpesi sen perusteellisen harmin rinnalla, että hän menetti niin halpahintaisella tavalla mahdollisuuden voittaa jotain niin suurta kuin on säkillinen patukoita.

Harmin vastapainona käsittelen artikkelini lopuksi vielä ilon tunnetta. Siihen pääsee käsiksi muun muassa punaisella fiiat dukatolla. Ajan sellaisella joka aamu töihin. Turussa on lunta n. 20 senttiä, ja se tarkoittaa sitä että tien reunamilla sitä on paljon enemmän. Talomme välittömässä läheisyydessä on kohtalaisen kokoisia penkereitä syntynyt lumenaurausauton jäljiltä. Minä saan iloa siitä, että ajan noiden penkkojen päältä. Tunnen istumalihaksissani, miten auto ahtaassa mutkassa heilahtaa, kun pitkällä pakettiautolla kurvaan aivan sen lumipenkan läheltä, ja sitten auton pyrstö siirtyy tavallaan tangentin suuntaan. Jos autolla on mutkassa vauhtia, perä voi pyyhkiä vähän reippaammin, hitaasti ajaessa sivuttaisliike puolestaan on vaatimattomampi. Iloa tuottaa pienessä määrin sen auton liike. Keskeisin ilon lähde on kuitenkin lumisen penkan polkeentuminen. Olen polkenut dukatollani usean eri kurvin lumikinosta, eikä asia lakkaa tuomasta minun arkeeni iloa. Se on sellaista voimakkaan alkuvoimaista iloa, enkä oikein osaa selittää, miksi se lumipenkkaan ajaminen on niin mukavaa. Mutta ehkä sen ilon siitä juuri tunnistaakin aidoksi, että sitä ei voi selittämällä hajottaa osiin.

S.

Meillä kävi suloisia tyttöjä vanhempinensa.  Pojatkin tykkäsivät:  "Äiti, Luut on ihana". Oi kiitos, oi kiitos. Taas eteni kukonaskeleen.

K.