Sotahuuto kiirii.

Lapsia ja aikuisia. Enemmän ehkä lapsia. 

Sotku ja kaaoksehko, mutta jotenkin ei yhtään haittaa.

Kamala pakkanen, mutta aurinko työntyy väkisin sisään ja valo lisääntyy vain.

K.

Naisista ei ole humoristeiksi.

" 

Huumorista ja humoristeista

Kaikki huumorista ja humoristeista kirjoitetut tutkielmat ovat ikäviä, humoristisista teoksista otetut katkelmat ovat ikäviä ja huumorin antologiat vielä ikävämpiä. Kirjoittajat ja toimittajat ja lukijat luulevat, että huumori on samaa kuin hauska, mutta kun huumori ei ole samaa kuin hauska, he ovat tyhjänpuhujia, sietämättömän ikäviä. Huumorista ja humoristeista pitää kirjoittaa mahdollisimman komeasti ja traagisesti. Se ei ole vaikeaa. Jo humoristien elämä näyttää olevan murhenäytelmä: Petronius avasi valtimonsa, Kivi tuli mielisairaaksi, Gogol paastosi itsensä hengiltä.

Kun kadulla näkee kääpiön tai muuten groteskin näköisen ihmisen, alkaa naurattaa, vaikka kauhistuisi sen takia itseänsä, mutta kun tapaa humoristin hän ei juuri naurata eikä naura. Useimmiten hän on mitä ankarin moralisti ja idealisti (Gogolin myöhäistuotanto ja varhaistuotannon kommentit, Rabelais, Swift, Kiven dantelaiset visiot ja snellmanilaisuus, Hasekin antiklerikalismi ja antimilitarismi). Huumori on vakava asia. Sen tietävät diktaattoritkin, jotka palkitsevat parhaimmat vitsit kuolemalla. Huumori ei siirrä todellisuudesta eikä todellisuutta pois milliäkään, se tuo sen kovin lähelle vyöryttämällä esille yksityiskohtien ja trivialiteettien massan. Se on realismia, kahlaamista tosiasioissa, ihmisissä ja ilmiöissä. Humoristien kirjoissa on enemmän asiaa ja tavaraa kuin ns. vakavamielisten ja vakavasti otettavien. Heidän maailmansa täyttyy siitä. Se alkaa usein muistuttaa kaatopaikkaa ja synnyttää arvojen inflaation ja taittaa mielen helposti epätoivoon.

Huumori on realismia, keino kuvata todellisuutta intensiivisesti, tiiviisti ja silti nopeasti. Se on nopeutta, hellittämätöntä ja häikäilemätöntä menoa. Jos joku kiilaa tungoksessa niin, että ihmiset menevät kumoon ja esineet putoavat ja kaatuvat, sitä on sivusta hauska katsella. Kun humoristi painelee läpi elämän ja maailman, käy samoin. Hän haluaa ehtiä ja päästä sen kaiken lävitse, siksi hänellä ei ole aikaa huolehtia siitä, mihin asentoihin tavarat ja ihmiset jäävät eikä hänellä ole aikaa pysähtyä panemaan niitä takaisin paikoilleen. Sen joutuvat tekemään lukijat. He näkevät esineen kumossa, nurinkurisen maailman.

Humoristit sortuvat usein liikaan yrittämiseen. Heidän skaalansa on laaja. He kirjoittavat haltioituneimmat kaikkeusnäyt tai ryhtyvät suuriksi maailmanparantajiksi. He kai etsivät jotakin, joka on välttämätöntä ihmiselle tässä maailmassa, jotta se olisi siedettävä tai sitten koettavat tuhota maailmasta kaiken sen, mikä tekee sen heille sietämättömäksi. He ovat kuin mies, joka etsii huoneistaan jotakin kovin pientä esinettä ja heittelee kaapit ja huonekalut rappukäytävään.

Humoristit ovat ihmisiä, jotka eivät tule omillaan toimeen. He ovat ahkeria lainaamaan, kovia kuluttamaan (Gogolin ruokahalu), sukupuolisesti infantiileja (Kivi, Gogol). Heillä on onnellinen lapsuus mutta onneton vanhuus ja järkyttävä kuolema.

Naisista ei ole humoristeiksi. Lyriikka on heidän vahva alansa, sillä lyyrikko on hallitsija. Huumorintajuttomampia ja hauskempia ihmisiä ei ole kuin hallitsijat ja lyyrikot.  Kun runoilija tuntee kuoleman tulevan, hän kirjoittaa viimeisen runonsa. Kun humoristin hetki lähestyy, hän polttaa niin paljon tuotannostaan kuin pystyy ja haluaa polttaa kaiken (Boccaccio, Gogol, Kafka). Lyyrikko ottaa itsensä vakavasti, humoristi myös kuoleman. Siitä näkyy, kuinka paljon suurempia tosikkoja humoristit ovat. Lyyrikko tietää olevansa yhtä kuin runonsa ja sen hän tekee kuolemattomaksi. Hän ei kuole koskaan (Pound). Humoristi on onneton ihminen, sitä enemmän mitä lähemmäksi Jumalaa hän pyrkii.

Hauskuttajat ovat asia erikseen. He eivät kirjoita tosissaan, eivät siksi, että he kykenevät kirjoittamaan leikillään, vaan siksi, että he eivät pysty kirjoittamaan tosissaan, heille ei ole mikään totta tai kaikki on totta, se on sama asia. Paha harhaluulo on käsitys, että tragedian epäonnistuminen olisi huumoria. Huumoria on sataprosenttisesti onnistunut murhenäytelmä. Kun ihminen on arka ja heikko ja huono juoksemaan ja siitä huolimatta häntä pahoinpidellään ja ajetaan takaa, se on huumoria (Chaplin)."

Veijo Meri, Essee kokoelmasta Kaksitoista artikkelia.

Ps. Tämän kirjan minulle antoi ystävä Varjakasta, josta kiitos ja mistä kiitos. Toisen ystävän antamasta toisesta Meri-kirjasta kirjoitan toiste

S.

Kinkerit

Ensin sinne piti mennä kanttorin. Kanttori oli kuitenkin estynyt, koska tekee 80-prosenttista virkaa, koska opiskelee vasta kanttoriksi. Sitten pyydettiin vanhaa tuttua, ammattikanttoria, joka on hyvä ja joka on tuurannut siellä usein. Hän oli saanut lähetyssihteerin hommia niin, että ne menivät päällekäin keikan kanssa. Hän se ehdotti, että jos se yksi sieltä Paraisilta kokeilis. Ehdotusta ehdotettiin kirkkoherralle. "Minä vielä kysyn sitä yhtä", vastasi hän, ja kysyi. Ei päässyt "se yksi". Sitten soitettiin taas Paraisille, että josko sinä kuitenkin. Ja minä sinne sitten.

Ihan hyvin meni. Olin kuin mikäkin opettaja, tupa oli iso ja täynnä kyläläisiä ja puheensorina oli oikein mukavaa ja oppivat lauluja nopeasti. Olin varautunut hiukan hitaampaan opetustahtiin ja tein itseni hieman naurunalaiseksi kun en hoksannut heti muuttaa tahtia nopeammaksi. Mutta sitten hoksasin ja muutin, ja samalla vauhdilla olisin ehtinyt opettaa lisääkin niitä pikkusieviä lauluja uudesta Kirkkomuskari-kirjasta.

Soitin myös maahohtaalumivaipassansa sismollissa, ja siinä on se yksi nousu, joka sävellajista johtuen on soinnutettu sormilleni koko lailla mahdottomaan malliin. Että koskaan en saa oikeita säveliä ylennyksiin tai valkoiselle kuten pitäisi. Kirkkoherran puheen aikana kuivaharjoittelin sitä kohtaa ainakin kaksikymmentä kertaa. Ei riittänyt. En harjoittele sitä enää koskaan, koska harjoittelu ei selvästikään auta.

Palatessani kadutti yksi asia. Luulin, että minua joku tarttee, ja kahvien nauttiminen oli kamalan kiireistä. Etenkin kääretorttu oli niin maukasta ja kapeaksi leikattua, että olisin ilman muuta ottanut niitä kolme kappaletta enemmän verrattuna siihen montako otin, elikkä yhden, jos olisin tiennyt että ehdin syödä ne kaikki. Niitten sisällä olis ollu valkoseksi hyydytettyä kääretortun sisusta. Yleensä kun syön kääretorttua, tai ainakin jos ite teen sitä, niin sinne tulee vedettyä vain jotain kerman tapasta, eikä mitään hyydytettyä. Mutta emäntäpä olikin hyydyttänyt. Ei sillä, oli sillä siellä sellasia sillivoileipiäkin. Siis voileipiä, jotka oli valmiiksi sillitettyjä. Että silleen.

Mutta mukavasti sain lohtua, kun palatessani ajoin muuannen bistron ohi, josta tilasin etukäteen kahden minuutin varoitusajalla teekupin, niin pyytämättä ja yllätyksenä tuli lisäksi suklaakakkua ja vielä kermavaahtoa, joka ei tosiaan ollut hapanta eikä siellä nyt mikään muukaan ollut hapanta, ei oikeastaan isäntäkään. Että kiitos vain.

Ja kun sitten olin kotona niin lapset nukkuivat. Että sellainen oli sen illan rypistys. Että ihan tyytyväinen olin.

S,

ps. Tätähän ne nuo tuntuvat ihmiset katselevan. Lööpit asiaa kirkuivat tänään. Mulla on ystävä, jolla on tästä paljon sanottavaa. "Minä hävisin tämän äänestyksen 3-1" sanoi Jorma, kun hänelle kävi ilmi, mitä hänen uransa on oikeasti merkinnyt hänen perheelleen, vaimolle ja kahdelle tyttärelle. Marko-poikansahan on jo kuollut. Minusta tämä on jotenkin liian prototyyppinen, anteeks nyt vaan toisto, kuvio.

Perheellisen on pakko yrittää

Minäkin panen tämän blogiini. En nyt ehkä elvistelläkseni, mutta iloitakseni. Ja jospa joku muukin voisi sallia itsensä olla iloinen tätä listaa katsellessaan. Lista on siis Ware-nimisen saattohoitajan kokemuksien pohjalta laadittu; mitä ihmiset kuolinvuoteellaan kaikkein eniten katuvat:

1. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta elää niin että olisin ollut rehellinen itselleni, eikä sitä elämää, jota muut minulta odottivat.

Ware: "Tämä oli ylivoimaisesti yleisin katumuksen aihe. Kun ihmiset huomaavat, että heidän elämänsä on melkein ohi, he katsovat taaksepäin ja näkevät, miten moni haave on jäänyt toteuttamatta".

2. Toivon, että en olisi tehnyt niin kovasti töitä.

Ware: "Tämän kuulin jokaiselta miespotilaalta, jota hoidin. He puhuivat lastensa kasvamisesta ja elämänkumppaneidensa seurasta."

3. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta ilmaista tunteitani.

Ware: "Monet olivat tukahduttaneet tunteitaan. He olivat tottuneet elämään keskinkertaisesti, eikä heistä koskaan tullut sellaista, jollaiseksi heidän olisi ollut mahdollista tulla."

4. Toivon, että olisin pitänyt yhteyttä ystäviini.

Ware: "Jokainen kuolemaisillaan oleva ihminen kaipaa ystäviään."

5. Toivon, että olisin sallinut itseni olla onnellisempi.

Ware: "Tämä oli yllättävän yleistä. Monet ymmärsivät vasta kuolinvuoteella, että onnellisuus on valinta. He olivat jumittuneet vanhoihin rutiineihin ja tapoihin."

Hyvä lista. Tämän listan ensimmäinen asia tuli mieleeni tänään kun hikoilin pitkästä aikaa liikunnallisissa aktiviteeteissa. Saunaa olemme lämmittäneet viime aikoina pari kertaa, mutta se ei samalla tavalla pidennä ikää kuin kevyt hikoilu. Hikoilu johtui koti-isyydestä. Minä olin tänään koti-isä. Se tarkoittaa isää, joka on kotona. Isä pelkkä tarkoittaa isää, joka ei ole kotona, ja joka on isän prototyyppi yhteiskunnassamme. Prototyyppi ei ole tässä yhteydessä keskeneräinen mallikappale.

Koska olin kotona, jouduin ruokkimaan lapseni, myös kuopukseni. Vein hänet ruokailemaan siinä puolen päivän kantimissa. Kuljin pulkkineni kärryineni ohi kolmen ihmisen, joista kaksi katsoi kun yksi teki töitä. Julkinen sektori maksoi heille palkan. Työntekijä oli moottorisahamies, kaksi muuta olivat apulaisentapaisia, jotka kantoivat itse hyväksi katsomansa määrän leikkuujätettä peräkärryn kyytiin. Ensimmäisen kerran heidät tavatessani leikkuujätettä ei tainnut kauheasti olla vielä kertynyt.

Kysyin reippaasti, mihin sahatut puut joutuvat. Apulaiset kysyivät asiaa sahurilta, joka oli varttunut mies, ja joka tuntui tietävän asiasta eniten. Hän kannusti minua hakemaan puut itselleni, jos vain käyttöä löytyy. Lupasin tehdä näin. He kaikki kolme olivat hyvin ystävällisiä. Toinen apulaisista sanoi minulle jotain ystävällistä. Toinen ei, mutta hymyili ystävällisesti. Taisipa vilkuttaakin heidän lähteissään. Minä ainakin vilkutin heille.

Palatessani lapsenruokintareissulta kuljin taas kärryineni ja pulkkineni puunsahauspaikan ohi. Minulla oli silloin neljä lasta seuranani. Komensin lapsen pois pulkasta ja lastasin siihen puita. Pulkkaan mahtui kolme pölliä. Päälle istahti sama kaveri, joka hetkeä aikaisemmin istui "tyhjässä" pulkassa. (Tulee vain mieleen se vanha Antero Vipus -kompavitsi, jossa kysytään, kuinka monta kertaa oikein nälkäinen mies voi haukata kokonaisesta ruislimpusta, mutta en juutu siihen.) Yksi puu päätyi lastenrattaisiin tyttäreni jalkojen päälle, yksi koululaiselle singoksi, toinen toiselle koululaiselle singoksi, yksi rattaiden alaosaan vaakasuuntaan, ihan vain kulkuesteeksi ja yksi pitkä riuku olalleni. Ja sitten me mentiin. Matkaa oli ihan vähän, mutta juuri siihen aikaan päivästä koulun lähellä kulkeva tie on hyvin vilkkaasti liikennöity. Luulen ja tiedänkin, että saimme hyväksyviä hymyjä kun sitä puuta oli niin paljon.

Innoissani siitä, että puuta on ilmaiseksi saatavilla päätin lähteä hakemaan sitä lisää. Panin lapset, kolme poikaa, syömään välipalaa ja varmistelin, että erityisesti veljekset tulisivat toimeen keskenään sen ajan, kun haen lisää puuta. Sitten lähdin. Kuopus oli rattaissa hereillä, joten jouduin ottamaan hänetkin kyytiin. Sahauspaikalla hain puita kauempaa lammen rannalta, jonne kaatunut puu oli sahattu. Pöllit olivat tavattoman painavia. Ahneena miehenä keräsin puita niin paljon kuin suinkin. Puolet paluumatkasta on loivaa alamäkeä. Ylittäessäni tietä kuormani levisi. Onneksi juuri silloin ei autoja tullut. Kannoin pöllinkappaleet tien yli yksitellen. Juuri kun olin saanut jälkeni siivotuksi, risteyksestä ajoi auto, jonka ratissa oli nainen. Maks kakskymppinen. 

En enää muista, millainen ilme naisella oli. Arvasin jo silloin, että unohdan sen ilmeen, vaikka sanoin itselleni, että painan tuon ilmeen päähäni ja kun sitten tapaan sen naisen kaupassa, niin kysyn empimättä, että minkä takia sinä minulle sellaisen ilmeen päästit silloin siinä risteyksessä. Hän päästi sen ilmeen vasta juuri siinä kohdallani. Ja kun autolla ajaa, ei tartte olla missään vastuussa ilmeistään, voi väännellä naamaa ohikäveleville niin paljon kuin haluaa. Ette usko, miten minua kiukutti. Nainen ei selvästikään arvostanut sitä, että kannan pulkan ja lastenrattaiden avulla polttopuita perheelleni. Ei tiennyt, miten viluinen vaimo minulla on. Eikä tiennyt, miten tärkeää vaimolle on saada juuri koivupölliä pesään. Siinä on se kaunis kuorikin kerran. Että julkesi se nainen punaisessa autossaan mulkaista minua niin. En minä tahallani sitä pöllikuormaa särkenyt siihen risteyksen keskelle. Ja siivosin jälkeni, jotain kaarnamujua korkeintaan jäi valkealle lumelle, kovaksi ajetulle. (Se, että eskimoilla olisi kielessään lumelle kaksikymmentä eri sanaa, on jonkinsortin agraarilegenda. Ei se kuulemma ole niin. Jostain minä luin. Vaikka mistäpä sitä tietää, jos luin valhetta. Muistaakseni se ei kuitenkaan ollut internetissä.)

Myönnän, että kiukkuni naisen ilmettä kohtaan lisääntyi nähtyäni, miten joku keski-iän ohittanut nainen ajoi ohitseni ja heti siinä kohdallani, luullen ehkä etten seuraa hänen ilmettään, vapautti kaikki 30 kasvojen ilmelihastaan palvelemaan typerää hymyään. Ilman sitä nuoren naisen syyttävänsävyistä mulkaisua ei vanhan naisen harmiton hymy olisi tuntunut missään, mutta nyt tuntui. Laskettelin mäen loppuun ja keskityin loppusuoraan, viimeiseen nousuun. Olin kuin Volgan lautturit, tukevassa etukenossa. Kuten sanoin, pulkka painoi paljon, ja kärryjäkin piti työntää. Tuosta kuvasta tuossa ylhäällä voi nähdä jotain. Koivu oli ihan märkänä jäätynyttä, ja tavara oli järeää. Minulla tuli usein mieleen se Rydbergin Tonttu, joka talviyönä mietti ajan kulua sen erään talon parvella, lähellä pääskysen pesää. Silloinkin nimittäin luonnon mahlat olivat jäässä, ainakin sen paremman käännöksen mukaan.

Kerrottakoon, että päivän aikana tein viisi puunhakukeikkaa. Kolme kärryjen kanssa, kaksi ilman.

Siinä kiukuissani puita vetäessäni mietin, että jos naapurin Minna tulee nyt ovesta ulos ja katsoo menoani tai matoani (Mataa-verbin substantiivijohdoksella -inen muodostettu 'mataminen' on periaatteessa tasa-arvoinen -o -päätteellä muodostetun deverbaalijohdoksen 'mato' kanssa) niin sanon hänelle ennen kuin hänen pitää keksiä mitään vapauttavaa sanottavaa, että "Perheellisen on pakko yrittää". Se olisi sopivan lattea ja siihen ehkä Minnankin olisi helppo keksiä jotain sanottavaa. Jos sanoisin jotain kryptisempää, niin ensinnäkin, minun olisi sellaista vaikeampi keksiä, ja toiseksi, siihen olisi Minnan paljon vaikeampi keksiä sanottavaa takaisin. Se Minna on tosi mukava, vaikkei sitä kauheasti näykään. 

Oikeasti kuitenkin elin siinä vain rohkeasti sitä elämää, mitä itse halusin.

S.

Vaihe

Kare Eskola, joka on hyvä eikä ole noussut kusi päähän, puhui tänään kulttuurin kehityksen teoriasta. Oliskohan ollut Oswald Spenglerin ajatukset hänellä käsittelyssä. Alussa tuli hyvä musiikki sitä paitsi. Hän puhui ohjelmassaan siitä, miten kaikella on aikansa. Lahti Sinfonian aika on kuulemma jo mennyt. Nyt ollaan jo kliimaksin jälkeisessä dekadentin tuhon vaiheessa, kun Abba ja rajaton soittaa heidän kanssaan viihteellistä musiikkia. Hupaisaa oli, että viimeinen naula arkussa ei kuitenkaan ollut Abba, vaan Sibeliuksen sinfonioiden "vielä yksi" kokonaislevytys.

Meillä keskimmäisellä on vaiheensa menossa. Ankaruuttakin olemme kokeilleet monen muun ohella kun yritämme siistiä anaalista sanastoa hänen puheestaan. Ei tunnu onnistuvan millään. Kaveri kiihtyy nollasta sataan hyvin nopeasti, ja sen rajoittaminen on kyllä melkein vääryys, vaikka kuohuva luonne toisinaan ympäristöäänkin rasittaa.  Haluaisin tässä yhteydessä muistuttaa, että persoona, joka keskittyy elämässään siihen, ettei tee virheitä eikä ole kenellekään vaivaksi, on läheisilleen hyvin raskas raahattava.

Tänä aamuna pojalla oli selvästi muistissa, että kakkajuttuja ei saa puhua ihan turhan päiten. Asiaa käsiteltiin viimeksi eilen. Nyt hän avasi suunsa hyvin asialliseen sävyyn.

"Mä kellon mihin elilaitet vetta-atiat kuuluu. Pylly kuuluu ihmiteen. Pippeli kuuluu ihmiteen. Kakka kuuluu pyllyyn. Vetta kuuluu vettaan. Hahhahhahhahh! Vetta kuuluu vettaan! Hattua!"

S.

Märät puut

Kaveri valitti eilen, että puut ovat märkiä. Muistin aikana kerron, mitä konstia itse käytän.

Lämmitän uunin kuivilla puilla. Odotan, että tuli on sammunut. Laitan märät puut tulipesään, jossa ne kuivuvat. Aamulla siellä on rutikuivia puita.

Tässä pitää olla tarkkana, että tuli ei pääse sytyttämään kuivuvia puita. Jos siihen on riski olemassa, on uunin peltiä pidettävä raollaan. Tämä taas jäähdyttää ilmaa ja uunia. Mutta jos hiilloksesta ei ole vaaraa, puita kannattaa kuivailla uunissa, pelti kiinni.

S.

 

muistissa naurut huoltoasemalla

pakkasihottumaa

pieni reissu

pieni morkkis ja tyhjä lompsa

kivat kotijoukot

yksi uusi hammas nuorimmalla

K.