Ensinnäkin, ei ole tavatonta, että pappi loikkaa kirkon portaiden kaiteen yli, vaikka kaide olisikin niin korkea, että tällainen keskisuuri mies peittyy kaiteen taakse. Minä näin, miten pappi hyppäsi kaiteen yli. Oma syynsä tosin oli, mitäs veti oven perässään kiinni niin, ettei sitä sitten urkuparvelta palattuamme saanut enää auki.
Minua vähän jännitti, kun hän piti kiinni puulevystä, joka oli portaiden alapäässä olevan oven päällä koristeena. Se koriste nimittäin heilui eikä voinut olla varma, pysyikö ollenkaan paikallaan. Mutta että pappi loikkimassa niin, tömähtämässä keskiaikaisen kirkon lattialle ja sitten tietysti avaamassa minulle, porraskujanteessa odottavalle, ovea, niin olihan se jotain. Mutta sitten ajattelin, ja ajattelen yhä, että kyllä kirkossa voi kaikenlaista tapahtua, ja kaikenlaisia miehiä ja naisia siellä tapaa. Että ei sellainen loikka oikeastaan ole lainkaan tavatonta.
Samainen pappi piti ihan hyvän saarnan, tai ainakin puheen, en tiedä ovatko sama asia. Hän oli sen valmistellut paperille, mutta veti fiilispohjalta sitten, pienelle yleisölle (n. 6) puhuen. Ja jos nyt oikein muistan, niin puheessa oli kohta: "Ja sitten Jeesus sanoi opetuslapsille, että kuulkaahan pojat" ja puhujan ote oli hyvin puheenomainen ja eläytyvä jopa, mutta kun hänellä sitten ajatus katkesi tai ei sanoja enää annettukaan entiseen malliin ja hän oli jo kadottanut kirjoitetun tekstin ja sen löytämiseen kului aikaa, niin minun oli vähän vaikeaa odotella sen löytymistä, kun jotenkin koin sen puheen rytminvaihdoksen liian totaalisena tai pysäyttävänä. Mutta niin vain puhe jatkui.
Toimituksen jälkeen pappi täytti lomakkeen, jotta saisi palkka. Ovella hän huikkasi, että "nyt se on täytetty" ja minua hymyilytti mutta häntä ei, sillä hän oli selvästi sellainen impulsiivista sorttia oleva teologi. Että yhden asian äärellä ei olla kovin kauaa. Lomakkeen täyttäminen oli hänelle pieni ponnistus, näin minä sen tulkitsin. Ja kun homma oli hoidettu, sen hoitamisesta tuli sellainen olo hänelle, että tämä pitää nyt sanoa ääneen. Ei hän siinä sen kummemmin sen lausahduksen teologiaa ajatellut.
Toisena sunnuntaina toisessa kirkossa oli toisenlainen pappi. Papit ovat erilaisia eri kirkoissa. Sieltä pois ajaessani kuuntelin Maritta Lintusen novellia Kappelikeikka. Täällä on esitelty koko nelilevyinen äänikirjakokoelmasetti. Tarina oli kuin räätälintyö siihen hetkeen. Olin taas kopeloinut sormioita, milloin mitenkin, vaikka jalkiot jätin vieläkin rauhaan. Ja vaikka koin, että ihan kaikki ei mennyt putkeen, niin jotenkin lämmitti lähtiessä autonikkunastani näkemäni puolituttu kanttori, joka jostain syystä nosti peukalonsa pystyyn kun katseemme kohtasivat. Optimisti kun olen, tulkitsen tämänkin eleen parhain päin.
Kappelikeikka oli tosiaan ihan mielettömän hieno novelli, ja sen lukija panee parastaan. Erityisesti kanttorit, kuunnelkaa. Ajattelin erityisesti muutamaa ihmistä, että EM ei voi nauramatta kuunnella sitä, tuskin kovin moni muukaan. Nauru teki minulle jotenkin niin kovin hyvää, vaikkei tämä hiihtoloma mikään kovin synkkä ole ollut. On luisteltukin, ja uitu kylpylässä ja saunottu pihasaunassa. Ja kantturoitu. Mutta loppusoiton soitin molempina sunnuntaina pieleen. Hassua, sen koraalin olen opetellut jo lapsena ja olen osannut sen aina ja mennen tullen, ja nyt sitten kun päätin luottaa muistiini, niin kadotin harmonian heti alkuunsa. Merkillinen erkillinen on ihmisen muisti.
Mitä piti sanomani, oli duismi, jota näkee kaupoissa. Suomalainen mies ja suomalainen poika. Ostamassa jotain. Voi, miten he usein ovat niin surullisia ja masentuneen näköisiä. Eikä heillä ole mitään yhteyttä välillään. Minä olen tällaisiin surullisiin duoihin kiinnittänyt huomiotani jo kauan. Minua sellaiset jotenkin riipaisee, että kun on isä ja poika, niin sitten ovat kuitenkin kuin puolikuolleita, asiaa toimittavia puoli-ihmisiä. Että tällaisiin surullisiin tunnelmiin päättyi tämä kirjoitus kuitenkin, vaikka välillä nauroin Maritta Lintusen novellin luennalle pissat housussa.
S.
