maanantai 15. heinäkuuta 2013

Ad fontes

Oliko jokin jonkin aikakauden ihanne se, että palattiin alkulähteille? Renessanssin (neljän ässän aikakausi, opetettiin äidinkielentunnilla) aikana? Viitattiinko antiikkiin? Ad fontes, sanottiin joka tapauksessa. En muista, kuka sanoi, vai oliko vain tapana sanoa.

Joskus sitä tulee mietittyä, että mistäköhän kaikista paikoista se ruoka päätyy tuonne mahaani. Voi miettiä mikrokuljetuksellisia asioita tai makrokuljetuksellisia asioita. Makrokuljetuksellisessa katsannossa voidaan tarkastella esim. riisin kulkeutumista aasialaiselta pellolta ohutsuolenmutkaani ja niin edespäin. Elämähän jatkuu tietysti aina, ja tarkastelun on loputtava jonnekin, muuten menee tarkastellessa ikä ja terveys. Mikrokuljetuksellisessa kuljetuskatsannossa ei mene ikää eikä terveyttä, mutta voi siinäkin tovi mennä. Näkisin, että mikrotasolla voi tutkia, mitä kautta eri komponentit esim. lautasella ovat sinne päätyneet. Itse suoritin tällaisen mikrotarkastelun illalla pienen hämmästelyn äärellä. Olin siinä lautasen äärellä. Lautasella oli puuroa, kahta puuroa. Toinen, pienempi osio, oli tehty ronkelia poikaani varten. Pieni annos kaurapuuroa, jota hän suostuu yleensä syömään. Siis pienen annoksen pieni ylijämä. Pääosion substanssista muodosti vehnäpuuro, jota keitin samaan aikaan (toissa-aamuna) puolentoistalitran maitoerään. Vilja on kymenlaaksolaiselta pellolta, jauhettu mummolan pienellä myllyllä jauhettua melko tuoretta tavaraa. Puurossa on bulkkimaitoa ja suolaa. Sitten puurossa oli, jotta maistamiselämyksestä olisi tullut, ja tulikin, maksimaalisen täyteläinen, kermaa. Se oli ylijäämäkermavaahtoa niin ikään eilisillalta, kun lättyilimme idyllisellä pihamaallamme koko väellämme. Ei meitä montaa ole, mutta on tämä touhu hauskimmillaan hauskaa. Eilen lättymestarina oli viisivuotias, joka oli kovin otettu tehtävästä, joka hänelle oli uskottu. Piti kuulemma sanoa aina lättyä syödessä, oliko hänen paistamansa yksilö erinomaisen hyvää. Sanoimme. Vaahtoa tosiaan söimme myös, mutta ei niin paljoa, siis koko kahden desin purkkia, jotta ei olisi jäänyt vaahtoa puuron päälle. Ja kuin kirsikkana kakun päällä oli annokseni hattuna aimo annos Rainbowin vadelmahilloa. Sen marja-sokeri-substanssi-hinta -suhde on varsin kelvollinen verrattuna vaikkapa nyt Saarioisten vastaavaan tavaraan ja suhteeseen.

S.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Puu

Istuin puussa jonne olin kauan halunnut päästä. Kuin omaa toivettani toteuttaen olen yrittänyt pyylätä kyseiseen puuhun lapsia, omiani ja muiden. Enemmän on ollut niitä, jotka eivät ole oksalle halunneet. En tiedä miksi, mutta kai se on lapsille aika korkealla, alimmainenkin.

Puu on suuri tammi, ja voisin puhua siitä vaikka kuinka kauan. Mieluimmin olen kuitenkin hiljaa ja kuuntelen tai kuvittelen, miten se kuuntelee minua. En minä oikein osaa puille ääneen puhua, mutta uskon, että ymmärtävät ilman sanojakin. Jos eivät monet muut, niin puut. Olin oksanhaarassa hajareisin. Matkaa maahan oli neljä metriä ainakin. Edessäni oli paksu runko, karhea kuin vain vanhan tammipuun runko osaa olla (ei mitään vastaavaa karheusmäärettä ole, mihin verrata, tyyliin sileä kuin vauvan pylly; kyllä ei muuten tullut vauvan pylly mieleen ennen kuin nyt vasta kun aloin tätä vastakohtaisuuden kautta pohtimaan. Joskus vastakohtia voi käyttää apuvälineinä, ainakin Aliaksessa, joskin se alkaa olla vähän förbi se peli, ohi. Nyt on iKnowt ja muut. Mutta ei sitäkään kehuttu. Lainasin peliä Tanelille, joka pelasi sitä perheensä kanssa, ja oli vähän nyreissään. En ottanut sitä henkilökohtaisesti, päin vastoin olisi pitänyt kiitellä palautteesta enemmänkin. Tanelin kanssa olimme kuitenkin sitä mieltä, että Bezzerwizzer on ihan hyvä tietopeli.). Samaa karheusluokkaa oli oksa, jolle olin gluteus maximukseni asetellut, tai pudottanut. Oksan vahvuus oli sitä luokkaa, että sen ympäri ylsi halaamaan, mutta kämmenet eivät yltäneet vastakkain enää toisella puolella. Rungon ympärysmitta oli siellä neljässä metrissä yhä sen kolme metriä, ainakin. Luin, että Suomen suurimman puun vastaava mitta on 770 senttiä tyven seudulla.

Oksanhaarukassa oli vähän vaikea olla. Lonkkaniveleni ovat mallia pallo kuten muillakin pallopäillä, mutta niitä tulee harvemmin venytettyä moiseen ääriasentoon. Kymmenen sekuntia haarassa oltuani totesin, että jos onkin tämä tammi minun paikkani, niin ei kuitenkaan ole tämä nimenomainen oksanhaara omaa haaraani varten. Sen jälkeen totesin, että vaikka näin ei olekaan, ylösnousemus on likipitäen mahdotonta. Sivulle ei voi keikahtaa, sillä putoaa parin alemman oksan kautta maahan. Ylhäällä ei ole mitään, mistä ottaa kiinni, sillä kaikki oksat, joita paksuutensa vuoksi muutenkin on vaikea nimittää oksiksi (haarapuita kai ne ovat minun mielessäni) ovat niin kaukana. Rungosta on turha yrittää ottaa minkäänlaista otetta, jolla voisi edesauttaa omaa liikkumista. Ja jalat olivat ääriasennossa jo valmiiksi, joten niistäkään ei ollut apua. Kipua vain.

En muista, miten nitkuttelin itseni vapaaksi. Työnsin kai jotenkin itseäni poispäin niin, että vähälle rasitukselle jääneet ojentaja"lihakseni" olivat hetken hapoilla. Sitten seisoin oksalla ja mietin, että pitäisi kysyä sieltä Suomen parhaalta sähköpostilistalta (Dendrologian seura) että mitä se tammi tuumaa noista runkovesoista, joita se itse itseensä tekee. Että onko se elämää ylläpitävää vai allapitävää toimintaa, jos paksun rungon läpi työntyneitä vesoja nyppii pois ennen kuin ehtivät sen pidemmälle kasvaa. Dendrologian seuran sähköpostilistalla käydään joka ainoa päivä mielenkiintoista keskustelua puista ja puuvartisista kasveista. Joskus siellä kinastellaankin. Yleensä henki on hyvä, ja suomen kieli kelvollista. Kaikki kirjoittajat rakastavat puita, sillä lailla terveellä lailla, sillä se on ainoa tapa rakastaa puita. Minä kävin joskus Kööpenhaminassa, ajatelkaas, ja ennen lähtöä kysyin Dendrologian seuran sähköpostilistalta, mitkä ovat ne Kööpenhaminan puut, joita on syytä käydä koputtelemassa. Minulle kerrottiin. Varppina kertovat myös, mitä tammi tuumaa siitä, että sen runkovesoja nypitään.

Taitaa olla luonnonperintösäätiö joka myy paitoja, joissa on puun kuva. Myyvät myös paitoja, joissa on metsäkoneiden käyttökieltokuva. Sellainen herättää helposti keskustelua, varsinkin sellaisten kanssa, joilla on tai ei ole mielipidettä puiden kaatamisesta. Käsitteet "hakkuukypsä" tai "vajaatuottoinen" ovat ihan hyviä käsitteitä jos metsän haluaa nähdä niiden kautta. Kyllä minäkin osaan niitä käsitteitä käyttää sen verran, että alkuun päästään. Eniten minua yleensä kiinnostaa tietää, miten ihmisten käsitys metsän hyvästä hoidosta on muodostunut. Tekisi mieleni mainita nimeltä se Sakari, mainio metsämies, joka kävi metsäkoulun, ja katseli metsässä ympärilleen, ja totesi, että tämä ei nyt täsmää tämä opetus ja todellisuus keskenään.

Se, mikä ihmisen metsämielipide on, on toisarvoista. Jos jollekin kaupunkilaiselle oma metsä on paikka, jota tarkastellaan numeroiden valossa, ymmärrän sen. Pentti Linkolallekin metsä muuten hahmottuu lukujen valossa; muistaakseni hän kertoi omassa metsässään kasvavan 16 puuta. Loput ovat taimia, koska niiden ympäri yltää Pentti itse halaamaan. Mielenkiintoista on, että sahurit ja puusepät, jotka ymmärtävät hyvän sahatavaran päälle, ovat eri linjoilla metsänhoitoyhdistysten miesten kanssa. Metsänhoitoyhdistys toteuttaa metsäyhtiöiden strategiaa, jossa nykyinen puuntuotanto, jossa merkittävä osa metsässä kasvavasta puusta päätyy sellukattiloihin, saadaan markkinoitua taloudellisesti kannattavimpana metsänhoidon muotona. Tätä voi pohtia. Kun Hämeeseen muuttanut puuseppäkaverini Hannes ostaa hyvää mäntyä, hän rahtaa sen Fiskarsista, sillä sieltä saa riittävän hyvää tavaraa. Puutavaran kuutiohinta on 500 euroa. Kun mäntytukkia myydään metsästä metsäyhtiöille metsänhoitoyhdistysten kautta, omistaja taitaa saada sen 50 euroa kuutiolta. Toki sahatessa hyvästäkin tukista noin viidennes häviää puruna ilmaan, ja losoina (onko ne losoja vai mitä ne laipareet oikein on, joita tukin reunasta jää yli kun lautaa sahataan?), mutta miksi niin harva metsänomistaja jää pohtimaan, millä tavalla heidänkin metsästään voisi korjata puita, joiden kuutiohinta on viidenkympin sijaan vaikkapa kolmesataa tai enemmän? Olen aina valmis keskustelemaan tästä, kuten monesta muustakin aiheesta. Nyt tämä kirjoitus päättyy, sillä lapseni ovat koko kirjoittamiseni ajan nahistelleet vieressä. Olipa proosallinen loppu. Toivottavasti ärsyyntyneisyyteni ei paista tästä läpi.

S.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Autiolla saarella

Hei vaan!

Jos lähtisin autiolle saarelle, mikä ei ole ihan tuulesta temmattu ajatus, ottaisin sinne näillä näkymin mukaan Beethovenin yhdeksännen. On se vaan niin hyvä.

"Muffinssin ranta" täällä meidän nurkilla on hyvä paikka. Olimme siellä juuri. Kannoin tänäänkin rannalle varmuuden välttämiseksi lautapelin, sillä silmällä vähän, että jos joku sattuisi sinne lautapelintuskissaan, niin olisi sitten mitä iskeä pöytään. Eilen sattui, nimittäin. Pöydän vierustassa tosin oli kolmikko, jonka naisjäsen istui toisen miesjäsenen seljässä ja tukisti tätä kun tulimme rantaan. Päädyimme istumaan kylmälaukkuinemme vähän kauemmas. Sieltä näkikin auringonlaskun tosi hyvin. Editsemme lipuivat kauniisti myös isot ruotsinlaivat. Huomasin, etten pitänyt yhtään siitä, että typityyni merenpinta loiski aggressiivisesti pitkän aikaa kun allot ja niiden jälkiaallot vihdoin pyyhkiytyivät rantaan meidän luonamme. Laivat olivat silloin jo kaukana. Lähdimme juuri ennen kolmannen laivan aaltoja.

Menin mereen, koska poikani pyysi. Hän on tämän viikon ollut ilman isoveljeä, ja epäreiluuspuheista huolimatta luulen hänen nauttineen osastaan. Hän pyysi minua uimaan vaikka sai kysymykseen "onksulla uimahousuja" kieltävän vastauksen. Ehdotin, että jos siirretään uuden lautapelin pelaaminen johonkin toiseen päivään (olin luvannut Vuoden aikuistenpeli 2013 -sarjassa kamppailevan Kadonnut kaupunki -pelin äärellä yhden matsin iltasadun paikalla. Siis tarjosin peliä satuna pojalleni, ja hän tarttui ehdotukseeni.) voin tulla veteen uimaan hänen kanssaan. Kuten kaikki Muffinssissa käyneet tietävät, paikan kaunis hiekkaranta jatkuu matalana hiekkapohjana kauas merelle. Siellä on ihmisen hyvä kahlata ja vetää viisivuotiasta poikaa perässään ilmapatjalla. Vesiraja nousee koko ajan, ja aina sen noustessa kohta, josta ihoa kulloinkin palelee, siirtyy ylemmäs. Kun sitten kaukana päätyy pulahtamaan veteen kokonaan, ei palella enää ollenkaan. Nyt kun on ollut kuumia päiviä, uiminen on houkutellut. Vanhemmiten olen kuitenkin tullut laiskaksi kävelemään veteen. Vesi palkitsee kuitenkin usein. Tulipas, yhtä kaikki, noita typeriä konjunktioita vai mitä lienevätkään partikkeleita, liittojunktioita.

Piti sanomani, että kotona (23.00) poika sanoi autosta noustuaan, että sitten mennään pelaamaan. Sanoin, että ei mennä. Hän, että ai niin. Ja sitten hän kysyi oleellisen kysymyksen: Mikä yhteys niillä asioilla oli, että sä tulit uimaan ja et pelaakaan peliä. Minä yritin olla niin rehellinen kuin saatoin. Sanoin, että varsinaista yhteyttä ei olekaan. Huomasin rannalla, että pelin pelaaminen menee joka tapauksessa liian myöhään, ja päätin tuolloin tarjota hyvityksenä pojalle sitä, että tulen hänen kanssaan mereen. Hän mietti muuten tarjoustani rannalla noin kaksi minuuttia hiekalla leikkien samalla, kuin mietteissään. Sitten hän sanoi, että okei, tuu uimaan. Ehkä hän silloin mietti juuri tätä yhteyttä. Ei se ihan selvä ole minulle itsellenikään.

S.

Piti sanomani vielä, että tuon kauniin ja pitkän uimarannan reunalla on puinen aita. Sen on tarkoitus rajata rannan päässä oleva rantatontti, joka on yksityisomistuksessa, yleisen rannan käyttäjien ulottumattomiin. Siinä aita onnistuu ihan hyvin. Jos nyt ymmärsin ruotsinkielisestä kiroilusta mitään, niin tuon ruman mökin omistaja karjaisi siinä tervalepikostaan meille tuolla hetkellä ainoille rannankäyttäjille, että meidän pitäisi painua sinne kuumaan paikkaan, pois rannalta. Häntä ei siis huudon hetkellä näkynyt. Kun olin merellä kaukana matalassa poikani kanssa, karjahtelija tuli ikäisensä naisen (vaimonsa?) kanssa omalla rantakaistaleellaan näkyviin. Molemmat olivat varustautuneet uimiseen. He näkivät meidät meressä ja näkivät myös rannalla olevat perheenjäseneni, kaiketi. Sitten he kääntyivät takaisin. Ajattelin, että jos mies oli huutaja, hän oli (toivottavasti) humalassa. Ajattelin myös, että heidän elämänsä on kovaa, jos he näin kuumina päivinä mökillään odottavat aina iltamyöhää, jolloin ranta saattaa olla tyhjä, jotta uskaltavat omalta kaistaltaan kävellä mereen. Jokainen helppo elämä on helppo samalla tavalla, mutta jokainen kova elämä on kova omalla tavallaan. Minunkin elämäni on joskus kovaa, vaikkei se sellaisena näyttäydy ulospäin. Elämä voi olla kovaa, vaikkei omista ankeaa saunamökkiä upean hiekkarannan naapurista.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Voces intimae

Olen seissyt sateessa tikaportaalla ja kokenut, miten toisaalta ja toisaalta. Että kun sataa, on hyvä olla sisällä mutta toisaalta tässä tikaportaallakin on hyvä. Ja maan pinnalla turvallista, mutta tikaportaalla eksoottista. Ja sisällä lämmintä, mutta ulkona rauhallista mutta sisällä sosiaalista. Musiikkia voi kuunnella molemmissa paikoissa. Valitsin tikaportaat. Ensin lauloi tamperelainen kuoro kaikki Bachin motetit. En moiti, vaan kehun. On hyvä, että lauletaan motetteja. Niistä aikanaan kuuntelin Komm, Jesu, kommia sekä Jesu meine Freudea. Nyttemmin olen vanhatestamentillisen "Furchte dich nicht"in lumoissa. Elä pelekää, sillä minä olen sinun kanssasi. Sanan ja sävelen liitto on niin syvä ja kaunis aina toisinaan, että se käy yli ymmärryksen. Silloin on vain kuunneltava ja oltava hiljaa tikaportailla. Vaikka kerran teki mieleni älähtää. En viitsinyt, sillä päässäni oli kuulosuojaimet, eikä tarkoituksenmukaista yleisöä ja näin ollen potentiaalista vuorovaikutustakaan ollut olemassa. Olisin älähtänyt tuon motetin kohdan "Ich stärke dich" rytmisestä muotoilusta. Omituisia vapauksia otti kuoronjohtaja.
 
Aamulla kuuntelin Rameaun Kanaa. Se on nykivän kotkottava klaveerikappale. Klaveerikappaleet aina soivat flyygelillä kaikkein mielenkiintoisimpina. Kaikki kunnia cembalisteille, mutta jos saman asian voi tehdä kaksi- tai kolmiulotteisena, suosin monimutkaisempaa versiota, mitä klaveerimusiikkiin tulee.
 
Naapurustomme on hyvää, sekä laadultaan että määrältään. Paraisilla on nyt kuulemma paljon taloja myynnissä, mutta ainakaan isot talot eivät oikein liiku. Voisinko kotipaikkaani markkinoidakseni lainata sen nerokkaan kiinteistönvälittäjän slogania viiden vuoden takaisesta Oulusta: "Nyt on hyvä aika ostaa ja myydä!" Yksi naapureistamme on maalikaupassa töissä ja lupasi tavaralle kotiinkuljetuksen. Toinen tuli kantamaan pesukonettamme yläkertaan ja halusi jäädä vielä korjaamaan vanhaa. Minä koin toisaalta ja toisaalta -tunteita, kun kerran olin jo uusvanhaan koneeseen sen sataseni tuhlannut, että mitä me nyt enää tuota virtapiiriä tuohon vanhaan vaihtamaan... Kolmas naapuri otti kanoja kun näki että voi niitä näköjään taajamassa pitää. Neljäs otti minut veneeseensä ja soudimme saareen.
 
Olin elävän musiikin äärellä. Rakastan pientä muotoa. En tiennyt, että Olli Mustonen on niin hyvä soittaja. Sitä ei olisi uskonut myöskään yleisöä katsomalla. Hän soitti viime kuun lopulla Sigyn-salissa neljä Prokofjevin pianosonettia. Pienehkön salin lukuisilla penkkiriveillä oli puolisentoista kuulijaa per rivi. En kuullut montaa hutia. Sonaatit olivat minulle pääosin tuntemattomia. Ottaen tämän, sävellykset ja kuulijan kompetenssin huomioon voi huomionarvoisena ansiona pitää sitä, että soittaja saa muotoiltua pianisminsa niin, että teoksesta muotoutuu kuulijalle käsitys sitä mukaa, kun musiikki etenee. Rakastan sitä, että soittaja soittaa pienelle porukalle hyvin. Mikään ei ole niin suurta kuin pieni suuri musiikki. Olli Mustonen soitti niin hyvin, niin kauniisti. Soiton jälkeen kävelimme Aurajoen vartta. Tyhjästä salista astelimme ahtaaksi pakattujen jokilaivojen editse. O tempora o mores(Voi kuumia Mora-puukkoja)!
 
Pelasin jalkapalloa niin kovaa, että jalat aristavat yhä kävelyä tiistai-iltaisen jäljiltä. Puolustan jyrkästi hyvän mielen joukkueurheilua, mutta toisaalta pitäisi saada pelata niin voimallisesti kuin vain alaraajoista lähtee. Minä pelasin, ja lopulta omat koirat purivat: Puolustin palloa sysäten sen liukumataklauksella pallon kuljettajan ulottumattomiin. Nanosekuntti sysäykseni jälkeen pallon kuljettaja kajautti kanoottinsa kärjen nilkkavärkkiini. Kopsahti, sattui vähän. Puolustajatoverini osoitti rehtiytensä nousevan tasolle, jolle minulla ei ole asiaa: "Annetaan rangaistuspotku niille kun Samuli on pelannut niin kovaa". Julkinen nöyryytys ;) Mietin koko matkan kotiin, millä volyymillä pelaan seuraavan pelin. Luulen saaneeni vastauksen. Kysyin nimittäin hiljaisuudelta itseäni.
 
S.

torstai 16. toukokuuta 2013

Ei viisas ole kenkään kananen

Olen luullut, ettei kana voi olla tyhmempi kuin toinen kana. Tämä osoittautui vääräksi luuloksi. Kerroin päivittyneen luulotilanteeni perheenjäsenelleni, joka närkästyi vähän. Kanoilla on kuulemma nokkimisjärjestys, ja siksi toinen jää alakynteen, vaikka sitä kuinka auttaisi. Voi olla.

Kasvimaasta ei saa mitään mielenkiintoista revittyä, mutta itse kasvimaan rakentajaa kaikki oman kasvimaan sisältämät jutut kiinnostavat kamalasti. Esim. se, että kun ensin on kaivettu maata pois ihan julmasti (lapion syvyydeltä) ja sitten kasattu erilaista risukkoa oksakkoa sinne pohjalle aika määrä, tyhjennetty sitä varten toissatalven risuroskis ja muuta, sitten kannettu päälle lehtikompostia, siihen päälle kanojen talvipeti, siis koko talven hummeli-hummelit, joita sahanpuru on oivasti kuivittanut muttei missään nimessä vienyt elinvoimaa, siihen päälle lempeä hevosenlantasedimentti ja kuorman kukkuraiseksi sitten vanha maa takaisin päälle, möyhittynä ja juurista perattuna hienona hiekkapitoisena humuksena tietysti. Kaupasta nöyrryin neljän säkin verran hakemaan mustaa multaa. Siihen sitten yhtä ja toista.

Naapurini on ammattiviljelijä. Hän on viljellyt jo vuosikymmeniä nykyisellä paikallaan perunaa ja muuta. Hänen rouvansa sitten säilöö punajuuret ja muut. Hän on erittäin harjaantunut toimissaan. Hän kertoi minulle, että talomme entinen asukki viljeli hänkin perunaa, mutta oli vähän hätäisempi eikä niin rauhoittanut elämäänsä yksinomaan sen viljelyn ääreen. Eräänä keväänä hän sitten ilmoitti naapurilleni, että "Kerrankin ehdin panna perunan maahan ennen sinua." Naapurini sanoi, että ei hänellä ollut käynyt mielessäkään kilpailla moisesta asiasta, hän panee perunat maahan silloin kun tuntuu, että nyt ne on hyvä panna. Sillä kertaa kesä tulikin myöhään, ja pakkanen palellutti papan perunanvarret. Lopputulos oli, että naapurini söi juhannusperunat kuten ennenkin, mutta pappa jäi ilman. Tämän tarinan opetus oli se, että elä koskaan pane perunoita liian aikaisin, tai ainakaan aikaisemmin kuin se naapuri, joka tietää.

S.

maanantai 13. toukokuuta 2013

Tönu Önnepalu

Tekisi mieleni kirjoittaa koko setti, mutta kirjoitan vain lauantain, 21. kesäkuuta. Selvittäkää innokkaammat, mistä vuodesta on kyse. Tämä on lyrisismiä, runoutta, päiväkirjamerkintää. Näitä on muitakin. Tämä suomennos lienee ilmestynyt Tuli & Savu -lehdessä ensi kertaa. Lehti on korkealaatuinen, millä tavalla tahansa mitattuna. Suosittelen sen selailua ja kädessä pitämistä. Se löytyy ainakin Paraisten kirjastosta. Virkailija oli innoissaan kun kysyin, saanko viedä niitä kotiin. "Kun ei näitä kukaan koskaan lainaa".

"Kello on puoli yksitoista
ja taivas vielä värejä täynnä.
Kaikkein lyhimmät yöt.
Päivällä otin Vodjan risteyksestä
kyytiin vanhan miehen.
Melkein jätin ottamatta,
katsoin että taitaa olla humalassa,
mutta sitten päätin että samapa tuo.
Vanhus tarjosi kovia karamelleja
ja kahtakymmentäviittä kruunua.
Ensin mainitut otin vastaan.
Hän matkusti sairaalaan.
Hänen vaimoltaan
oli verisuoni katkennut päästä.
Puhumaan ei pysty, mutta katsoo silmiin.
Kuivaa ruokaa sinne ei saa viedä.
Mies vie limonadia ja kääretorttua.
Autot eivät pysähdy, kukaan ei ota kyytiin,
mutta hän ajoi aikoinaan lumiauraa,
meni yöllä ulos auraamaan tiet auki.
Äiti oli lypsäjä, nousi puoli neljältä,
poika antoi äidin herättää hänetkin,
meni teitä auraamaan.
Nyt jo silmät kostuvat.
Säälii itseänsä ja samoin "häntä",
olkoonkin jo vanhus,
seitsemänkymmentäkolme vuotta.
Ei puhu, katsoo vain silmiin."

Tönu Önnepalu, runopäiväkirjasta Kevad ja suvi ja (2009) Suom. Raija Hämäläinen

perjantai 10. toukokuuta 2013

Kurmee

Ihan yksinkertaisesti vain. Paistoin lättyä, jossa oli nokkosta. Viime kesän viimeiset, uudet ovat jo ilmestyneet maasta. Lättyä jäi pannuun vähän, en välittänyt vaan menin nukkumaan. Heräsin uuteen aamuun, elin päivän. Keskipäivän jälkeen lämmitin lapselleni pannulla ruokaa. Panin ruokaan maitoa, tuntui että niin se lämmittäminen on helpompaa, koska ruoka oli niin kiinteää. Kun ruoka höyrysi, nostin sen lusikalla pois pannulta. Nokkoslätyn hiutuvat nousivat mukana. Neste jäi pannulle, maito. Kaadoin sen kuppiin. Kupissa oli aamulta jäänyt kahvi, niin vähän kuitenkin että oli jo nahkeutunut. Join maidon. Kurmee.

S.