Naapurista saa pölliä

"Siinä on siis vahva käsityön leima" puki naapurini sanoiksi sen, mitä yritin omilla sanoillani hapuilla. Kyse oli siis kanalamme ovesta ja siihen liittyvästä viritelmästä. Lakana näetsen roikkuu oven yläpuolella olevan aukon peittona. Lakana on punainen ja se on taiteltu kuusinkerroin ehkä. Ja naulattu sitten kiinni ylhäältä. Luovuutta on käytetty säästelemättä muillakin kanalan osa-alueilla. Ihan käytännöllisin se ei ole, kanala, mutta toimii kuin takapihan kanala.

Toinen naapuri lupasi minulle vaakapuun. Puolisonsa oli sitä ennen tai sen jälkeen toisaalla lahjoittanut roikkumiskahvat, siis narut joissa on lenkit päissä. Nämä kaksi minä yhdistin. Ensin kiipesin puuhun ja panin nelosnelosen oksanhankaan. Toisesta päästä nostin sen myös ilmaan ja hivutin naapuripuun alempaan oksanhankaan. Ja niin edellen. Sidoin pöllin kiinni narulla, jonka ostin ensimmäiseen yhteiseen kotiimme Oulun Peltolaan. Köysiä oli kaksi ja niitä on käytetty monessa kohtaa. Usein kuljetin tavaraa autoni katolla. Kattotelineitä ei ollut, joten köytin tavaran sisäkautta kiinni. Kerran unohdin kiinnittää tavarani. Pääsin sillä kertaa kutostietä aika pitkälle.

Pölliin panin kaksi narua roikkumaan. Narujen roikkumistelineeksi käärin samaista vanhaa köysinarua ja mietin, että kaverini, joka lukee paljon ja innostuu milloin mistäkin, on nyt innostunut köysien solmimisesta, osaisi tähän valita juuri oikean solmun. Minä vedin näppituntumalta ja luotin lopulta onneeni. Jos se minua kestää, kestää näitä pieniä roikkujia myös. Kaikkinensa pöllistä köysinensä päivinensä tuli sen näköinen, että joku voisi hyvinkin hoksata huomauttaa, että siinäpä on keinupuussa vahva käsityön leima, etten paremmin sanoisi. Niin tietysti on kun siltä näyttää. Leima on korostetun visuaalinen käsite, vaikka käsite sanana viittaakin käsikopeloon ja käsittelyyn. Mutta jos visuaalinen on näköaistillinen, niin mikä on tuntoaistillisen vastinsanapari tässä katsannossa?

Pölli on kahden makedonianmännyn välissä. Siihen saa keinun, jahka saamme sen tilattua. Ihannetilanteessa talonpuoleinen mänty typistetään heti pöllin yläpuolelta; alapuolella ei paljon oksia olekaan. Jääköön siihen ylvästelemään pylvästelemään. Ei tuommoisia puita voi kovin montaa vuotta katsoa noin lähellä taloa. Kun ovat sitä paitsi vähän eri paikan puita mielestäni. Yritän toki myös kunnioittaa vastapuolen näkemyksiä. Hän kun pitää näistä männyistä kovasti, ja yhden olen jo kaatanut. Ei siinä hyvä heilunut silloin.

On hyvä että on naapuri, joka lainaa tavaraa sillä periaatteella, että palauttaa ei tartte.

S.

Markku Envall puhuu hiljaisella äänellä

Viimeisin Esseekokoelma jonka luin oli joko Martti Anhavan Ajoissa lopettamisen taito tai sitten se oli tämä Envallin Toinen jalka maassa. Ne muistuttivat toisiaan, mutta olivat myös omanlaisiaan. Kirjoitan jotain jälkimmäisestä.

Ensinnäkin, Markku Envall on Helsingissä asuva kirjoittaja, mutta pitää siitä huolimatta hiljaisuudesta. Hän kirjoittaa perustellusti, mutta ääni on jotenkin hiljainen. Ei anteeksipyytelevä, ei nöyristelevä, mutta hiljainen. Voin kuvitella kun hän puhuu, niin ääni on silloinkin varmasti hiljainen.

Envallin esseekokoelman aiheet ovat melko moninaiset. Kirjassa on viisi osaa. Se on hyvä kirja. Siinä puhutaan pienistä mutta tärkeistä asioista. Aivan aluksi hän puolustaa kävelemistä. Sitten hän puolustaa hiljaisuutta. "Miten hiljaisuus voi parantaa, monethan se tuntuu tekevän hulluiksi? Kun meteli juurtuu mieleen, sen yhtäkkinen poistuminen koetaan piinana ja kipuna. Leikekirjani helmiin kuuluu haastattelu, jossa nuori mies protestoi pääkaupungin hiljaisuutta vastaan. Otsikoksi on pantu hänen repliikkinsä: "Meluttomuus ottaa päähän." Se on sattuvasti sanottu, ja taatun vilpittömästi. Melu ei kehitä vain sietäjiään vaan myös vaatijaansa."

Envall puhuu kuolemasta, ja kuoleman luvusta kolme.

Envall puhuu Runebergistä. Koskettava ja silmiä avaava essee kokoelmassa on Uuno Kailaan lapsettomuuden tragediaa kosketteleva Erään abortin arvet. Sitä ei auta referoida. Kailaan lyriikka kuitenkin puhutteli nuorta Envallia. Enäähän häntä ei voi sanoa nuoreksi, ei hyvällä tahdollakaan.

Envall puhuu myös Antti Tuurin epäsuorasta esityksestä. Jotka ovat Tuurin Pohjanmaa-sarjaa lukeneet, tietävät mistä on kyse. Myös Anhava puhui omassa kokoelmassaan samasta asiasta, ei ihan asiasta tehden, mutta ainakin sivuten.

Sitten Envall puhuu elokuvista. Se osio oli mielenkiintoista luettavaa, sillä minä en oikein tunne tuota elokuvan kenttää, en sisältä enkä ulkoa. Uskon kuitenkin, että se voi tarjota taide-elämyksiä siinä missä vaikkapa kieli tai musiikki. Esseet ainakin tarjosivat elämyksen. Erityisesti essee Kahdeksasta surmanluodista. Se on pitkänpitkä (5 h 16 min) elokuva kahdeksasta surmanluodista, jotka suomalainen mies ampui päin poliiseja maaliskuussa 1969. Neljä kuoli. Se oli surullista ja kuohutti kaikkia. Hautajaiset radioitiin ja televisioitiin ainakin osittain. Elokuva käsittelee kuitenkin ampujan maailmaa, maaseudun tyhjenemistä, elämän ahtautta, alkoholia, muuta vaikeutta. Kun kaikkien sympatia niin vahvasti on ammuttujen puolella, ampujan näkökulman esiin nostaminen millään tavalla on rohkeaa. Tekipä sen sitten musiikissa, elokuvissa, kirjallisuudessa tai vaikka kotisohvalla vieraiden kanssa keskusteltaessa.

Kokoelman viidennessä osassa ollaan kirjoittamisen ja kirjojen äärellä. Kirjamessuillakin käydään. "Kirjallisuuden tekijävetoinen markkinointi huipentuu kirjamessuilla. Vanhat paisuvat ja uusia perustetaan. Joka vuosi kerrotaan, miten paljon enemmän esiintyjiä, tilaisuuksia ja kävijöitä oli tänä kuin viime vuonna. Helsingin kirjamessuilla oli 2010 noin tuhat tapahtumaa. Jos on hyvä, että tuhat, parempi olisi, että kaksi tuhatta. Mitä isot edellä - pienessä maassa suurten maiden käytännöt ovat kaiken epäilyn ulkopuolella. Toimintaa ohjaa kasvuideologia, määrien palvonta. Ajatus kehittää kirjamessuja vähentämällä tilaisuuksia ja esiintyjiä, parantamalla kuuluvuutta ja seurattavuutta sekä vaatimalla esiintyjiltä parempaa valmistautumista ei ole tästä maailmanajasta. Ja silti en voi olla yksin uskossani, että harvempien mutta pitempien ja valmistellumpien tilaisuuksien kirjamessut olisivat monin verroin antoisammat."

Neljäs osio tulee ennen viidettä. Siinä ollaan teologian, mm. tuhlaajapoika-vertauksen äärellä. Oman tekstinsä on saanut Saima Harmajan runo Nuori enkeli.

"Runo nostaa mieleeni muistikuvan vuosikymmenten takaisesta hammaslääkäristäni. Hänen potilastuolinsa oli ikkunaa vasten, sen edessä oli rullaverho joka esitti tähtitaivasta. Sen hämärtämässä huoneessa soi klassinen musiikki. Kerran lääkäri tunnusti filosofiakseen, että hampaat on korjattava pienimmällä mahdollisella potilaan tuntemalla kivulla. Tämän hoidollisen periaatteen oli hänelle kirkastanut se häpeä ja kärsimys, jonka kohteeksi hän oli häiriintyneen isäpuolensa käsissä lapsena joutunut. Silloin hänessä oli lujittunut päätös, että tätä lajia hän ei itse tuota. Hän poistaa sitä niin paljon kuin hänen vallassaan on.

Ihmisen henkiseen vapauteen kuuluu, että samatkin kokemukset voivat häntä joko katkeroittaa tai jalostaa. Joskus jossakin paha herättää hyvää, vaikkei tällä voi mitään pahaa oikeuttaa eikä puolustaa."

S.

Eväsleivän persoonan jakautuminen

Tein eväsleipiä. Ne olivat valmiiksi keskikuivia, ja viettivät sitten vielä keskipitkän automatkan keskikuumassa autossa. Väliin panin metukkaa, juustoa ja kalkkunanjämät. Ja voita. Kotiin kun pääsimme, osa oli vielä säilynyt. Tänään he olivat vielä samassa eväslaatikossa. Keräsin tunnollisesti proteiinipitoisen leivänvälyksen talteen läjään. Tein leivän, jota en voidellut, mutta iskeä läjäytin välysläjän siihen päälle. Voita oli tarttunut jokaiseen siipaleeseen siinä määrin, että vaikka se oli juoksevahkoa, se ajoi asiansa. Sit mä söin sen uuden leivän. Mut ne kuivat eväsleivät mä heitin kompostiin.

Tänään kiipesin portaita lähellä Turun Vartiovuorta. Siinä aika korkealla kun olin, tuli vastaan kyltti, jossa kerrottiin, että tässä se vedenpinta oli silloin, kun oli anno domini nostri. Sanoin viisivuotiaalle, että kuule, kato tuonne alas. tässä se vesi oli silloin kun Jeesus syntyi. Melkein koko nykyinen Turku oli veden peitossa. Poika katsoi allaan levittyvää kaupunkia ja kysyi: Hoitiko Jeesus sit homman? En muista mitä vastasin. Hyvät kysymykset toimivat ilman vastauksiakin.

Kun lähdin sieltä, puhuin julkisuudessa näkyneen ihmisen kanssa. Rouvelini tuli luotani hakemaan lapsia ja moikkasi tuttavallisesti keskustelukumppaniani. Ajatteli, että mehän ollaan tuttuja. Tästä on toki vastaavia esimerkkejä televisioajan maailma täynnä, mutta aina se vähän naurattaa kun omaan perheeseen osuu.

S.

Metsissä menneissä

Kun kuuntelen Pentti Linkolan lyhyen haastattelun, minun on nieleskeltävä, niin pahaa tekee. Ei koko haastattelu, mutta se kohta, missä hän kuvaa keväitä, joiden saapuminen pelotti. Kun vuosi vuodelta oli hakattu ikimetsää milloin siellä, milloin tuolla. "Silloin minä en meinannut kestää" vai miten se sanatarkkaan nyt tuossa kuuluu. Kuunnelkaa.

S.

Tiu tiu

Ihan kutkuttaa kun ajattelen, että kun nukun, niin tipuset nukkuvat samaan aikaan keittiössä. Sieltä kuuluu tiu tiu, vaikka en tiedä tarkkaan, onko niitä ihan niin monta. Pihalla on ketunloukku ladattuna, ja minä lupaan, että täältä pesee jos aamulla löydän sieltä eläimen. Kutale! Vei Eevan ja Pirkon! Jos erehtyy sitä raakaa kotlettia nuolemaan, niin kalpaten käy elikon! Saa käyttää, sanoi eläimiin hyväntahtoisen rakastavasti suhtautuva esikoiseni ja rillutteli puukkoa tuppihihnasta peukalon ja etusormen välissä. Omaa puukkoaan, visakoivukahvaista, jonka osti joskus aikanaan Turun joulumarkkinoilta. Vuosi taisi olla 2009. Hän pani siihen koko omaisuutensa, jonka oli muistaakseni saanut syntymäpäivälahjaksi, mummulta tai toiselta. Eläimiä rakastava pieni ystäväni panee etusijalle kanat, jos vaakakupeissa ovat ketun elämä ja kanan elämä.

Kanan aivot ovat ehkä herneen kokoiset, arveltiin.

S.

Vuokrataan rakennusteline Paraisilta

Uthyres en liten aluminium byggnadsställning. Snygg, lätt att flytta, demontera och sätta ihop. Tjänligt för husbyggare och målare. Arbetningshöjd ca. 6 m. Kontakta med email svalima (gmail punkt com) eller via telefon, 044 989 2660. Ställningen är nu i Pargas centrum, på Gamla Malmen.

S.

Piikkiön linnavuori

Me mentiin Piikkiön Linnavuorelle. Sieltä näki sekä Paraisten kalkkitehtaan että Paimion hyppyrimäen. Viereisellä laavulla oli niin paljon lentäviä pikkumuurahaisia, että kauhistutti. Paistoimme lättyä, jossa ei olisi saanut olla taikinansisäistä rasvaa, sillä se on liian houkutteleva tekosyy olla laittamatta voita pannulle paistamista varten. Se taas ehkäisee pitsireunaiset lätyt tehokkaasti, jos ei ole pannurasvaa erikseen. Jos sitä pani, tuli niin rasvaisia lättyjä että vähärasvaista kammoksutti, tai olisi kammoksuttanut. Kaverin kaveri joutu muuten juomaan kermaa pikkutyttönä kun harrasti urheilua eikä meinannut tulla kinkkua, jota olisi hänen lajissaan tarttenu. Tai oliko siinä kyse vain painon nostamisesta, en tiedä.

Poikamme jäi lopulta kylään, vaikka aluksi piti toisen tulla tänne. Nähtiin kanoja, vaikka kävi kyllä sääliksi, miten pieni heltta sillä yhdellä emokanalla on. Onneksi meidän lekhorneilla on kunnon heltta. Ne munii ankarasti ja niillä on kukon heltta. Muuta ne ei tee. Paitsi osaavat tätä nykyä kaivaa maata ja nokkia ruohoa. Ei se kuulkaa sekään mikään itsestäänselvyys ole. Ovat siihen opettautuneet pikku hiljaa kesän edetessä.

Minua kamoittaa tämä kuivuus. Piikkiön Linnanvuoren kupeessa kasvoi horsmaa, itse asiassa melko lailla maan tasalla, josta mäki alkaa nousta. Horsmat olivat kuolleet janoon. Vadelmat olivat ihan onnettoman näköisiä. Sammaleet kallion päällä olivat nousseet patjoineen päivineen viidestä kymmeneen senttiä ylöspäin. Karrella. Koivu tuleentuu, vaikka on heinäkuu. Pajut ovat myös keltaisena. Männytkin ovat ihmeissään, vaikka niiden fenologiaa en tunnekaan. Ilmeisesti männyn kasvuun vaikuttaa edellisen kesän lämpösumma? Dendrologit tietäisivät.

Piti kirjoittamani Osmo Pekosen toimittamasta kirjasta Elämän puu. Ihana kirja. Lukekaa ihmeessä. Kirjaa saa kirjoittajalta, jos ei kirjastoistanne löydy. Siinä kerrotaan 26 esseen kautta, mitä puita Suomessa kasvaa ja mistä tässä koko hommassa on kyse. Kirjoittajina on mielenkiintoinen joukko suomalaisia ajattelijoita. En minä kaikkia tuntenut, mutta ymmärtääkseni hyvin harva heistä oli puualan ammattilaisia. Pentti Alanko kirjoitti muistaakseni Hevoskastanjasta. Hyvin informatiivinen ja mielenkiintoinen kirjoitus. Hän kertoi, että "aikuinen" hevoskastanja puhdistaa ilmaa sen kokoiselta alueelta, joka on kymmenen metriä leveä, 20 korkea ja 10 kilometriä pitkä. Laskeskelin, että kyse on kuutiosta, jonka kantti on n. 125 netriä. Ei ole pienestä ilmanalasta kyse kun on kyse hevoskastanjan puhdistuksen alaisesta ilmanalasta. Alahan on tunnetusti kaksiulotteinen mitta.

Minua kiehtoo aina tekstien erilaisuus. Heikki Turunen kirjoitti omaan huikeaan tyyliinsä kuusesta. Lassi Nummi kirjoitti omaan huikeaan tyyliinsä koivusta. Tekisi mieleni siteeratakin, kun Nummi puhuu koivun lehden puhkeamisen ajasta. "Antti Halonen kutsui kerran toukokuussa Halosenniemeen; "Tulkaa nyt pian, kun koivut ovat kuin samppanjaa! Muutamassa viikossa kaikki muuttuu yhdeksi ja samaksi porvarilliseksi pinaatiksi."" Ja toisaalla vielä: "Kasviopillisesti koivu kyllä on sekä mies että nainen. Kukat ovat yksineuvoiset - koivu siis vie, riistää itse itseltään neitsyyden tullakseen äidiksi. Mutta tämä on vain kasvioppia, ja sellaiseksikin vallatonta. Ihmisen tajunnalla on omat oppinsa. Oma tajuntani opettaa minulle, että koivu on neito, äiti, nainen. Eikä se hyväksy vastaväitteitä, ei avaa keskustelua. Tämä on ilmoitusasia."

Turunen puolestaan visioi loppuaan:

" Se oli kerran erään runopojan ensimmäinen yleisö, soisin sen olevan myös viimeinen. Sitten haluan tulla yhdeksi tähtien ikuisuuden kanssa saman unenomaisen maailmantunnelman kautta, josta kaikki alkoi. Paitsi että en nousisi sinne muurahaisena koivunrunkoa pitkin, vaan työntyisin Herranniemen metsän kuningaskuusen alaoksien muodostamaan ikihämärään viileään satukammioon. Lähtöehtoolliseksi nautin hopeisen pihkapisaran ja ketunleipää ja sen vihreällä nukalla värähteleviä kastekelloja, ihmiskunnan kohtuuttoman mukavuudenhalun takia raadellun Kristus-kuusen ruumista ja verta. Jään sikiöasentoon sen tutun kuusentyven, taivastikkaitteni ympärille. Toivon sen saavan siihen maatuvasta törkykasasta fotosynteesin ihmeen kautta hivenen voimaa jota se ei muutoin saisi. Ja kun tulee huhtikuu ja punakulmainen teeriukko alkaa järvenjäällä kuuman laulunsa, päin tuhatvuotista viimaa lyövä kuusenoksan voittoisa kotkansiipi nostaa suurella tuskalla ja vaivalla syntyneen, mutta sitä synkemmällä loistolla palavan purppuraliekkinsä, taigan mystisen kevätkynttilän, koko maailman nähdä."

S.