Kipujen runtelema hän oli

Olen niin kipeä, että makaan.Olen kauan aikonut, mutten ehtinyt, kirjoittamaan.

Paranen, mutta ajattelin esi-isiäni, jotka taudin kourissa ehkä miettivät, että oliko tämä nyt tässä. Ja jos paranivat, niin elämä jatkui.

Jos osaisin, kirjoittaisin poikani puheet tänne. Ei niitä osaa kukaan kirjoittaa, kun ei ole sanelukonetta. Hän innostuneesti kuvailee erilaisia asioita. Tänään hän kuvaili, miten "ilman mua me ei ois voitettu jalkapallossa. Tytöt vastaan pojat." Hän teki tietysti ainoan maalin, mutta ei sitä kuvausta voi kuvata. Se pitää nähdä, ja kun se on nähty, se on mennyt eikä sitä ole. Sellaista se on sen pojan kanssa. Mainio mies.

Toinen poika on maailmalla viikonlopun, ja palaa sieltä sunnuntaina. Toivotan hänelle kaikkea hyvää, lähti osapuilleen niillä main, kun minä tulin. Osapuilleen on termi, jota Nalle Puhissa käytetään. Pöllö käyttää, käyttääkö Ihaakin. Tällä viikolla muistelin Nalle Puhia ystäväni kanssa.

Rakas tyttäreni puhuu ruotsia. Ette usko, miten iloinen hän on,oli tänäkin iltana."Pappa kommer", hän kelaili itsekseen keittiön lattialla elämänsä tähtihetkiä, luulen. Mutta ennen kuin hän oli iloinen, oli hän johonkin tyytymätön, ja kimitti, ja minä sairas mies en meinannut sitä kestää. Kipeänä nousin sängystä ja epätoivoissani lämmitin hänelle kalapuikkoa. Mutta ei sekään kelvannut. Ei kelvannut pitsa, ei pinaattilätty. Sitten vaimo onneksi tuli ja otti hänet.

Lukupiiri valitsi seuraavaksi potilaaksi Lars Saabye Christensenin romaanin velipuoli. Ajattelin, että kun kirjailija näin hyvin kertoo, niin miten tästä voi enää seuraavat yrittäjät paremmaksi panna. Siinä kirjassa en ole pitkällä, tai ainakin loppu on vielä kaukana. Taustalla soi Yle Radio 1 ja sieltä Beethovenin 12. jousikvartetto. Niin vain senkin jälkeen jotkut ovat jousikvartettoja säveltäneet. En tunne Beethovenin jousikvartettoja, mutta 15 ja 16 kuuntelin, perusteellisesti sen teinkin, ja pidin, ja suosittelen niiden kuuntelemista kaikille, mutta erityisesti niille, jotka niistä pitävät.

Eilen sain loppuun Alan Patonín romaanin Itke, rakastettu maa. Se on merkillisen hyvä romaani. Siinä kerrotaan Etelä-Afrikasta ja kaivoksista ja alkuasukaselämästä, jonka on määrä päättyä, kun maa köyhtyy ja kaivosyritykset rikastuvat ja nuoriso kaikkoaa. Ja on siinäkin kipua, mutta se on sellaista merkillistä vanhan miehen kipua. Löytäisinkö sieltä jotain riittävän kaunista kuvausta vanhan miehen kivusta.

Tämän löysin jo aiemmin. Tämä on merkillistä kertojanääntä, kuin pilvistä kuuluvaa, tarinankerronnan rytmin keskeyttävää. Tämä ei tule kirjan päähenkilön, umfundisin (pastori Kumalo) suusta. Mutta umfundisin suru tässä jotenkin kuuluu, vaikka kirja sitten on merkillisellä, niin perin merkillisellä tavalla kuitenkin kaunis. Ja jos minä nyt kehun tätä kirjaa turhan päiten, niin saa minua tulla ravistelemaan. Mutta ei nyt, sillä joka paikkaa kolottaa, etenkin pakaralihaksia. Kipu on siirtynyt alemmas, päivällä se oli selässä. Mutta tämä menee ohi. Ennen ei tiennyt varmuudella, meneekö tällainen ohi.

"Itke, rakastettu maa, sen syntymättömän lapsen puolesta, joka saa perinnöksi meidän pelkomme. Älköön hän rakastako maata liian paljon. Älköön hän naurako liian iloisesti, kun vesi valuu hänen sormiensa lomitse, älköön hän myöskään seisoko liian mykkänä, kun laskeva aurinko värjää aavikon tulenkarvaiseksi. Älköön hän heltykö liikaa, kun hänen maansa linnut laulavat, älköön hän myöskään salliko vuoren tai laakson viedä liian suurta osaa hänen sydämestään. Sillä pelko ryöstää häneltä kaiken, jos hän antaa itsestään liian paljon."

Alan Paton,

Lyhyt

H, jota näin tänään, sanoi, että ei ehdi lukea enää. Pitää lyhentää ilmaisua. Linkit toimivat siinä hyvin. Tässä on linkki seitsemän minuutin aamuhartauteen, tämänaamuiseen. Kuulin siitä vain lopun. Musiikin kuulin kokonaan. Älä sinäkään jätä kuuntelematta tätä musiikkia kokonaan. Siitä puhuttiin myös hartaudessa. Minusta musiikista ja erityisesti Bachin musiikista voi puhua aamuhartaudessa radiossa. On siellä pöllömpiäkin puhuttu. Mutta miten Angela Hewitt soittaakaan!

S.

Linkitän laajalti luetun blogikirjoituksen tännekin.

Jollekin lupasin tämän linkittää. Sopii lukea. Tiedän tämän puhuttaneen ammattilaisia ja amatöörejä ympäri suomenniemen. Kirjoittaja ei ole minkään alan ammattilainen, mutta älykäs ja sattuneista syistä asiaan perehtynyt, näin muodoin myös syvälliseen perehtymiseen kykeneväinen.

S.

Ammattiylpeyttä kopin ilma sakeanaan

Oltuamme päivän Naantalin auringossa ajoimme Mantun grillille. En ole grilliruoan ystävä, mutta joskus seurassa ajaudun niiden liepeille. Niin tänäänkin. Jos grillille pitää mennä, niin kyllä se on Mantun grilli. Ei sano ehkä ulkovarsinaissuomalaisille mitään, mutta kerrotaanpa. Pieni kioski täl puol jokke. Heti Aurasillan kohdalla siinä, Veritaksen pääkonttorin edessä, Itäisen rantakadun yläpuolella. Keltainen, Mantun omistama. Mantua en ole koskaan tavannut, paitsi ehkä kerran. Paikan majoneesivalikoima on kolmen majoneesin kokoinen. En ole majoneesimiehiä, joten en muista, mitä ne muut ovat nimeltään, mutta muuan majoneesinainen kertoi minulle, että paikan paprikamajoneesi on maailmankuulua. Ettäs tiedätte. Täytyykin kysyä, mistä se tulee. Tiedän suunnilleen, minne se menee. Paprikamajoneesi on yksi Mantun grillin kolmesta majoneesista.

Juttelen joka kerta myyjän kanssa. Niin tänäänkin. Kumppanini taisi jutella aktiivisemmin. Hän teki havainnon makkaran leikkuun kvaliteetista ja kvantiteetista näin ollen. Myyjänä oli mies, jonka puheista saatoin päätellä, että hän on ollut kioskilla remmissä jo vuosia. Makkaraa oli tullut leikattua. Kämppäripaketti aukeni siitä keskeltä, kohta oli jo käyrä kämmenessä ja keskeltä halki. Samassa oli hän jo kuorinut puolikkaan, ja toisen, ja sitten niitä oltiin jo leikkelemässä. Tämän näki kumppanini silmä, ja hän siitä huomauttamaan. Minä aloin seurata makkaran silppuamista myös, mutta lihaan verrattavissa olevan ainesosan leikkaaja alkoi puhua, ja unohdin tuonhetkisen visuaalisen ärsykkeen, sen leikkuun. Oli hänen naamassaankin sitä paitsi seurattavaa. Tätä en sano loukaten, vaan kunnioittaen Luojan työtä. Jotkut kasvot ovat mitäänsanomattomat ja toisia katselee pidemmän tovin mielellään. Jälkimmäisiä on enemmän. Eräästä sanomalehtijutun kirjoittamiseen opastavassa kirjassa (Parempi lehtijuttu muistaakseni) puhuttiin usein ihmiskasvoista, miten sellaisista otettu iso kuva on aina hyvä. Olen sitä miettinyt usein, että kyllä on, on. Mutta on kasvoja ja kasvoja. Toki, kuten sanoin, kasvoja enemmän.

"On sen verran tullut nähtyä vuosien varrella ihmisiä, että voin sanoa, ettei tämä kaikilta onnistu." Tämän mies, kolmissakymmenissä ja vähän yli kai, sanoi niin, ettei ammatillista ylpeyttään edes yrittänyt peittää. Ja mikäpä siinä oli miehen makkaraa leikellessä. Kuulemma kymmeniä tuhansia on jo leikannut, ja jos vuosia annetaan, puhutaan myöhemmin sadoista tuhansista makkaroista. Näin hän sanoi, jos oikein ymmärsin. Hän sanoi sen ylpeänä, käykää vaikka kuuntelemassa.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä. En voi kuitenkaan kertoa lankeemuksista hänen kohdallaan, sillä sellaisista ei ole tietoa. Sitäpaitsi hänen ylpeytensä oli sitä luokkaa, että sitä ei voinut muuta kuin sympata. Peukuttaa, kuten sanottaisiin. Siinä ei ollut mitään pahantahtoista. Hän kunnioitti keskustelukumppaneitaan, molempia. Minulta kysyi tilauksen (makkaraperunat yhdelle kaikilla mausteilla ja paprikamajoneesilla) saatuaan, että "Kelpaako kaverille" vai kysyikö hän, että "Oletko sinä tähän tyytyväinen", jotenkin näin. Harmi taas, etten muista repliikkiä sellaisenaan. Ihan napakka se kuitenkin oli, sopi siihen hetkeen ja sekuntiin hyvin. Vielä ennen laatikon ojentamista hän varmisti, pannaanko haarukoita kaksi vai yksi. Yhdellä mentiin. Majoneesin laadun hän varmisti aikaisemmin, mutta palasi siihen ammattilaisen nöyryydellä vielä h-hetken lähestyessä: "Ja paprikamajoneesi", tuskin huomattavissa oleva nouseva intonaatio ja ehkä jokin muu kysymys-varmistuksesta viestivä ele tai joku, joka sai kumppanini ölähtämään jotain myönteistä.

Mies oli ammattiylpeä. Sellainen on hienoa. Mietin kotimatkalla, että voiko joka ammatissa olla ammattiylpeä. Ainakin kioskin mieheltä se käytti luontevasti.

S.

Ps. Tämäkin katoaa Areenasta ihan pian.

Uuden alku

Minulla on asiat järjestymässä joiltain osin. Valmistahan tästä maailmasta ei tule koskaan, ei edes päänsisäisestä maailmasta, vaikka se olisi ehjä ja rikas, kuten koen että minulla on aina silloin tällöin ja toisinaan.

Nyt on aljettu puhua ihan tuolla vakavassakin mediassa niin, että järki-ihmisen järkevyyttä on kritisoitu. Se liittyy koomiseen heittoon, jossa eräs sanoi haastattelussa, että "Olen kontrollifriikki mutta pyrin kontrolloimaan sitä." Se liittyy myös ajatukseen "kyllä elämä kantaa". Sen ajatuksen muuten löytää tämän klipin lopusta. Yhdeksänvuotiaamme tykkää tätä katsella ja näyttää ihmisille.Kantaa se, vaikkei aina tiedä, miten se tapahtuu ja vaikka näyttää, että nyt tässä on vapaata pudotusta ollut jo jonkun aikaa, että mites tässä nyt käy.

Ihmisen on vaikea hyväksyä sitä, että elämä ei oikeasti ole kenenkään hallinnassa. Sitä illuusiota me yritämme jatkuvasti luoda ja ylläpitää, mutta ei se niin mene. Elämä pomppii kuin golfpallo kiviportaikossa, ja siinä sitä pompitaan mukana, kutka pomppii ja kutka putoaa. Ja kun pudotaan, niin saattaa taas päästä kyytiin. Ajattelin Mikael Pentikäistä, joka sai luottamuspulan takia potkut, ja sen jälkeen on saanut kutsuja muihin yrityksiin ja korkean profiilin kutsun eurovaaliehdokkaaksi. Hiljattain uutisoitiin keväällä 2014 ilmestyvästä Otavan kustantamasta kirjasta, jonka Pentikäinen kirjoittaa. En tunne häntä enkä tiedä, miten hyvin hän on viihtynyt edellisessä työpaikassaan, mutta ihan varmasti muutos tuo mukanaan hänelle hyviä asioita, joihin hän ei olisi osannut tarttua edellisen työn ollessa päällä. Voi myös olla, ettei kukaan olisi hoksannut ehdottaa hänelle uusia hommia jos näpeissä on Helsingin sanomien kaltainen koneisto.

Mutta kun puhutaan musiikista, sanat eivät aina riitä.

S

Ei saa koskea?

Näin ystävälläni kesällä kirjan, joka kiinnosti. Kun kuulin kirjoittajan haastattelupätkän Yle Puheelta viime viikolla, innostuin kirjasta uudestaan. Lueskelin sitä hiljalleen, kunnes perjantaina alkanut kurkkukipuni oli sitä luokkaa, etten keskellä yötä herättyäni mihin lie pissahätään enää voinut nukkua. Ajattelin, että pahinta mahdollista ajanhukkaa on maata kipeänä sängyssä keskellä yötä ilman unta. Otin taas Taina Kinnusen kirjan Vahvat yksin, heikot sylityksin - Otteita suomalaisesta kosketuskulttuurista (Kirjapaja 2013) ja luin. Hetki sitten lopetin.

Kirja piirtää esiin sitä kosketuskulttuuria, jota suomessa on tai ei ole. Kinnunen on hyödyntänyt sekä itse keräämiään haastatteluja että eri ikäisten ihmisten itse kirjoittamiaan kosketuselämäkertoja. "Haastattelemani Eero (s.1952) sanoi, että hänen omat lapsuuden kosketuskokemuksensa voidaan kiteyttää siten, että äiti pesi tukan saunassa, isä piiskasi ja naapurin koira nuoli kasvot."

Tuohon tiivistyy aika monen sodan jälkeen eläneen kokemus koskettamisesta. Se, miten lapsi tulee tai ei tule kosketetuksi ei ole vähäpätöinen asia. Eläinkokeista yksi tunnettu on Steven Suomen apinakoe. "Siinä tutkittiin erilaisten adoptioemojen vaikutusta temperamentiltaan erilaisiin poikasiin. Toiset apinanpoikasista olivat syntyessään arkoja ja säpsähteleviä, kun taas toiset olivat rohkeita ja vastaanottavaisia. Rohkeiden poikasten perusluonnetta arat emot eivät juuri pystyneet muuttamaan. Sen sijaan kun arkoja poikasia annettiin huolehtivien "superemojen" hoidettavaksi, niiden käytös muutui dramaattisesti. Niistä kehittyi koko lauman älykkäimpiä ja sosiaalisesti kyvykkäimpiä yksilöitä ja myöhemmin lauman johtajia. (Lastenpsykiatri Jukka) Mäkelän sanoin kokeen opetus oli, että mikäli arkaa poikasta autetaan vähentämällä hänen ahdistustaan ja pelokkuuttaan halaamalla ja koskettamalla, arkuus jalostuu aikuisuudessa kyvykkyydeksi huomioida ympäristöä erityisen tarkasti. Hyvä johtajuus perustuu juuri tähän kykyyn."

Kinnunen jakaa kirjansa kolmeen osaan. Ensin hän puhuu lapsen kosketuksesta. Toisessa osassa käsitellään kosketusta parisuhteessa, kolmannessa kosketusta parantavana voimana. Minua kirja puhutteli kovin. Koskemisessa olen aina kokenut olevan jotain selittämätöntä voimaa. Selittämättömäksi se osin jää myös kirjan lukemisen jälkeen. Aina se ei ole miellyttävää, ja jokaisen toivetta kosketetuksi tulemisesta tai tulemattomuudesta tulisi kunnioittaa. Toisaalta yksittäinen koskettaminen, odottamaton, voi mullistaa ihmisen elämän. Tämä ei ole liioittelua, kirjassa on tästäkin monta esimerkkiä. Yksittäinen sairaalan hoitohenkilökunnan kosketus on voinut käynnistää parantumisen.

On selvää, ettei kulttuurimme kohtele sukupuolia tasa-arvoisesti. Oletuksena on, että miesten koskettaminen on vähemmän hyväksyttävää kuin naisten koskettaminen. Joukkueurheilussa miehet koskevat toisiaan. Taina Kinnunen kertoi radiohaastattelussaan, miten hänen jalkapalloilijaystävänsä oli avannut peliin liittyvää ankaran kurinalaista kosketusetikettiä hänelle. Esimerkiksi spontaanin maalijuhlinnan takana on selvä koodi siitä, miten pelaaja voi koskea toista pelaajaa, millä ruumiinosalla mihin kohtaan, ja kuinka kauan kosketus saa kestää. Siteeraan Kinnusen kirjaa: "Kosketuksen korostaminen erityisesti naisen luontaisena tarpeena ja seksuaalisena tyylinä on mielestäni eettisesti arveluttavaa. Se saa uskomaan, ettei poikavauva tarvitse yhtä paljon fyysistä hellyyttä kuin tyttövauva. Poikalapsi ehkä pakotetaan julmasti selviämään vähäisellä hoivalla, mistä voi pahimmillaan seurata kyvyttömyys ottaa vastaan tai antaa hellyyttä aikuisenakaan. Miehen kosketuksen ankkuroiminen seksiin lisää miehen suorituspaineita, kieltää hänen hellyyden tarpeensa ja pakottaa hänet toistamaan yksin selviytymisen ihannetta jopa itsetuhon hinnalla. Varsinkin miehiin kohdistuu kosketuksen puutteen muodossa ilmentyvää väkivaltaa: miehen ei ole lupa koskettaa, eikä miestä tarvitse koskettaa. Ja miesparat itsekin valittavat vain seksin puutteestaan, koska hellyyden tarpeesta ei ole lupa puhua."

"Naisen arkista hellyyttä ja rakkaudenosoituksia pidetään usein itsestään selvinä. Sen sijaan miesten tekeminä ne voidaan nähdä rakkauden urotekoina, joita niin puoliso kuin tuttavat ihastelevat: "Ystävät sanovat olevansa kateellisia, kun mieheni halailee ja taputtelee minua lempeästi vieraidenkin läsnä ollessa", Armi (s. 1942) kirjoittaa."

Hellyyden feminiinisyydestä on kirjassa oma lukunsa. Esipuheessa Kinnunen kirjoittaa: "Akateemisissa piireissä kosketus on kummallinen, toisarvoinen ja tietysti perinaisellinen aihe. Muutamat mieskollegat tirskuivat kirjahankkeelleni. Moni mies ja nainen toisaalta rohkaisivat kirjoittamaan vähän keskustellusta aiheesta. Ulkomaalaiset tuttavani puolestaan hupailivat minun kirjoittavan ilmiöstä, jota ei ole olemassa: suomalainen kosketus. Samanlaista sarkasmia viljelivät muutamat suomalaisetkin: "Taitaa tulla ohut kirja.""

Koska on yö ja kurkkukipuuni syömäni valkosipuli ja juomani kamomillainkiväärijuoma alkavat vaikuttaa vasta viiveellä, en pysty omia ajatuksiani oikein kirjoittamaan. Kirjoitan edelleen kirjasta löytyvää: "Kosketuksen ja oksitosiinijärjestelmän tutkimista tarvittaisiin enemmän, eikä Suomi ole ainoa maa, jossa aihetta toistaiseksi kierretään. Myönteisten tunteiden, rakkauden, rauhallisuuden, myötätunnon ja anteeksiannon tutkimusta ylipäänsä kartetaan koko länsimaisessa lääketieteessä. Uvnäs Mobergin (2007) mukaan esimerkiksi ihmisen hermoston lääketieteellisestä tutkimuksesta vain kymmenesosa keskittyy kosketukseen liittyvään parasympaattiseen hermostoon. Valtaosa tutkimuksesta käsittelee kamppailuun, stressiin ja kipuun liittyvää sympaattista hermostoa. Eloonjäämisen kannalta kehon rauhoittumisjärjestelmällä on kuitenkin yhtä suuri merkitys kuin taistelu-pako-järjestelmällä. Uvnäs Moberg arvelee, että parasympaattinen hermosto sopii huonosti kulttuurissamme korostuvan suorituksen, rasituksen ja puolustuksen arvoihin. Rauhoittumisjärjestelmä kenties yhdistetään taloudellisiin menetyksiin, vaikka viime kädessä myös taloudellinen menestys on siitä kiinni."

Kosketus sivuaa seksuaalisuutta kirjassa, mutta itse koen, että aihetta käsitellään nimenomaan sen muita ulottuvuuksia avartaen. Tähän liittyy Mintun (s. 1989) kertomus.

"Kun olin reilu 20-vuotias, uskaltauduin aloittamaan teatteriharrastuksen. Se avasi silmäni: koskettaminen on ihanimpia asioita maailmassa. Klisee teatterista on, että silitellään ja halaillaan toisia ennen harjoituksia tuntikausia, ja tottahan se osittain on. Kosketusharjoitukset ovat antaneet minulle rohkeutta hyväksyä oma kehoni. Tähän ei liity seksuaalisuutta. Se on myös lohdullista: olen elämäni aikana hakenut tosi nuoresta asti kosketusta seksuaalisuuden varjolla - olen kaivannut tosi paljon rohkaisua ja silittelyjä, ja sitä on saanut seurustelemalla jonkun kanssa. Teatterissa saan koskettaa ja tulla kosketetuksi ilman ehtoja. Tämä on rohkaissut minua myös koskettamaan ystäviäni. Tutustuminen uusiin ihmisiin, jotka koskettavat todella estottomasti toisiaan, on helpottanut oloani. Minulla on edelleen vaikeuksia hyväksyä itseäni ja oikeutustani olla maailmassa, mutten enää etsi tätä oikeutusta seksuaalisuuden kautta."

Kirja on hyvä. Suosittelen. Kirjoittajan feminismi on sekä riveillä että rivien välissä. Onneksi sekin ismi on nykyään niin laaja, että siitä riittää varmasti jokaiselle ammennettavaa tai ainakin poimittavaa ;) Oleellista tietysti on, miten mietteensä perustelee. Sen jälkeenhän niistä voi sitten puhua. Voi myös olla hiljaa. Ei kaikkea tarvitse molottaa koko maailmalle. "Miten se mua koskettaa" voi joku kysyä. Miten milloinkin. Onko kosketus kosketusta silloinkin, kun sitä ei tunne? Kosketus on aisteista ensimmäisenä syttävä ja viimeisenä sammuva. Aristoteles piti sitä alhaisimpana aistien hierarkiassa. Joku pohti tässäkin kirjassa sitä, miten kosketusta ja makuaistia pidetään jotenkin lapsellisena yhteiskunnassamme. Ihanko totta? Lapsellisena? Aisteja? Voiko olla?

S.

Martin vuoro

Martti Anhavaa olin vetämässä hihasta vuosi sitten kirjamessuilla. Aikani odotin, mutta kuten toisinaan käy, kävi silläkin kertaa, että jollain ihmisellä oli niin paljon sanottavaa jollekin toiselle ihmiselle, että tämän toisen ihmisen aika loppui ja hän sitten aikansa kuunneltuaan joutui siirtymään toisaalle. Ei minulla mitään tärkeää asiaa ollutkaan, kunhan nyt olisin puhunut vain.

Puhuin joskus hänen kanssaan puhelimessa, entisessä ammatissani. Kyselin taustatietoja kirjoittaessani kolumnia, jossa käsittelin Eduard Uspenskia, tuota mainiota lastenkirjailijaa. Uspenskihan on Suomessa erityisen rakastettu mies. Venäjällä en tiedä, miten häntä rakastetaan, mutta Neuvostoliitossa hän oli ahtaalla, totisesti. Anhava on kääntänyt lähes kaikki Fedja-Sedät. Pidän siitäkin, jota hän ei suostunut kääntämään: Fedja-Setä ja täti Tamara. Siitä viimeisestä, 2000-luvulla ilmestyneestä (oliko se nyt Tammen kustantama Fedja-Sedän talvi?) en pidä. Muutenkin hänellä loppuu pahemman kerran bensiini niissä loppupään jutuissa. Kerrotaan, että Eedward hioikin ensimmäistä Fedjaansa pitkän tovin. Muut kirjat syntyivät nopeasti. Jos ette ole sattuneet lukemaan Fedja-Setää, Kissaa ja Koiraa, tehkää se pian. Lukekaa ainakin ensimmäinen luku. Se on venäläisen päälauseen ylistys. Siitä ei puutu vauhtia eikä käänteitä, vaikka tyyli on näennäisen vakaa. Miten minä nyt Fedja-Sedästä aloin, ei pitänyt.

Anhava on Tuomaksen poika. Kuuluisuuksien jälkeläisten on aina jotenkin luotava ihan erityisellä tavalla se oma nahka, tai miten sen sanoisi. Jätettävä vanha kuori kalliolle ja luikerreltava muualle, tai ainakin uudessa kuosissa. Anhavan tiedetään olevan kotonaan venäjän kielessä, ja tietysti tekstien parissa kuten isänsäkin. Hän on kääntäjä ja taitaa myös kustannustoimittaa siellä Otavalla? Siitä ammattikunnasta ei paljoa kirjoitella. Markku Envall muuten kirjoitti esseekokoelmassaan juurikin kustannustoimittajista. Martti Anhava kirjoittelee tuon tuostakin Parnassossa, milloin siellä peremmällä, milloin taas alkupään yleisönosastolla. En tunne kulttuuriväen valta-asemia tai leirejä, mutta joskus häntä on siellä kritikoitu reippaanpuoleisestikin. Parnasson palstoilta muuten olen lukenut monta räiskyvää kiistakirjoitussarjaa. Ne ovat lähes poikkeuksetta olleet viihdyttäviä; Putte Wilhelmssonin ja Asko Sahlbergin sanasota sai jopa lukijan tuntemaan olonsa epämukavaksi. En muista, kuka sanoi viimeisen sanan siinä kiistassa. Siitä on jo viisi vuotta ehkä. Luin silloin Parnassoa, sillä kelpo anoppini tilasi lehteä tuohon aikaan ilmeisesti siksi koska minä luin sitä, tai ainakin olin sanonut lukevani. Hän toimitti lehdet aina minulle, ja olen siitä yhä kiitollinen. Nyt päätoimittajan kuoleman jälkeen en ole sitä monesti lukenut.

Anhavalta tuli helmikuussa uusi esseekokoelma Ajoissa lopettamisen taito. (Otava) Se on niin hyvä, että annan sen mielelläni lainaan, jos jotakuta kiinnostaa mietelmät runoudesta (suomen lyhin runo lienee M.A. Nummisen "Tosi.") ja aforistiikasta, kritiikistä, taiteesta, Tsehovista (elämänpettymyksestä, lääketieteestä, Arosta ja monesta muusta Tsehov-aiheesta), musiikista, Emil Gilelsistä, Seppo Heikinheimosta ja tietysti ajoissa lopettamisen taidosta. Listani jälkimmäistä aihetta käsittelevä essee päättyy muuten seuraavaan anekdoottiin:

"Hammaslääketieteen professori ja suupatologi Boris Calonius piti eläkevuosinaan pienimuotoista vastaanottoa, jonka puitteissa hoiteli ystäviensä, sukulaistensa ja vähän lastensa kavereidenkin purukalustoja. Istunnot veivät aikaa koska kuulumisia kerrottiin puolin ja toisin; vastaanotolta lähtiessä tuskin muisti lääkärissä käyneensä. Kun vaimoni soitti varatakseen taas kerran ajan, Boris, tuolloin hänkin kahdeksiakymmeniään lähentelevä, köhäisi vaivautuneesti ja sanoi päättäneensä lopettaa.

"Minulla oli kollega, joka oli täyttänyt kahdeksankymmentäviisi ja jatkoi töitä aina vain", hän kertoi. "Meidän nuorempien mielestä se alkoi olla kiusallista ja vähän vaarallistakin. Päätettiin, että jonkun pitää sille sanoa, kun ei se itse ymmärrä. Joku sitten meni puhumaan että kuule, olethan sinä jo osasi tehnyt, nyt olisi aika jäädä eläkkeelle. 'En kai minä... Mitä minä muka eläkkeellä teen?' 'No nautit elämästä, ja onhan sitä kaikenlaisia harrastuksia. Voisit vaikka lukea.' 'Lukea? Enhän minä näekään mitään.' -Ja minä mieluummin kerron tätä juttua kuin joudun siihen itse", Boris selvensi.

Ote on edustava siksi, että paitsi Anhavan oma ääni, myös hänen siteeraamiensa henkilöiden oma ääni kuuluu kirjoituksissa hyvin. Minä pidän ihmisen äänestä, joka kuuluu teksteissä. Kuunelkaapa miten Vesan ääni kuuluu seuraavassa pätkässä. 

"Kun Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan 'Sianhoito-opas' oli tuore tapaus, satuin joillekin juhlien jatkoille istumaan nokikkain Vesa Karosen kanssa. Olimme samantapaista mieltä siitä, että kirja sisälsi osuvia ja aiheellisia ruotaisuja, mutta myös kyllästyttävää asenteellista ärhentelyä. Huviksemme rupesimme miettimään, että vastaaviin tai jopa tehokkaampiin tuloksiin pojat olisivat päässeet, jos olisivat kirjoittaneet pelkästään sopivasti muotoiltuja kehuja maalitauluiksi ottamistaan henkilöistä. Vesa oikein innostui: "Joo-o. Eihän sitä pahempaa pilkkaa olekaan kuin että kehuu ja kehuu, kehuu aina vaan!""

Yksi kirjan hienoimmista teksteistä oli kertomus, jossa Martti tilittää kuulijan näkökulmasta Emil Gilelsin viimeiseksi jääneen konsertin. Hän siis oli paikalla syyskuussa 1985 Helsingin yliopiston juhlasalissa kun Gilels soitti Chopinia ja Hammerklavierin. Lukekaa.

Mitä Tuomaksen jälkeläisyyteen tulee, niin hyvin tulee ja hyvin menee. Esseessään isästään hän oikeastaan puhuu yhdestä sanasta, muistaakseni sadepisaran putoamista kuvaavasta verbistä, sen valinnasta eräässä käännöksessä, ja sotkee siihen muutaman ihmisen ja kertoo lopulta hauskan ja koskettavankin tarinan. Sekin tarina päättyy.

"Se oli viimeisiä kertoja jolloin tapasin Carpelanin, ellei viimeinen. Siellä jossakin he istuvat nyt jatkamassa neuvonpitoaan, hän ja isäni, reunalla kiiltävän pilven, tässä tapauksessa varmaan sadepilven."

S.