Elämä vaarassa

Kehveli miten käykään kirjamessujen viikonloppuna! Tarvitsen apua, ja mikä pahinta, ei mitä tahansa apua. Melkomoista olisi sekin apu, jota olen pyytänyt ihan spesifisti: että yksi lapsista saisi olla yön ja sitä seuraavan sunnuntain kylässä. Mutta kun poika ei halua. Miten minun elämän nyt käy?

Menisin siis kirjamessuille sunnuntaina. Olen kerjännyt sinne ilmaisliput tuttavaltani. Rouva on viikonlopun muualla, joten ratkon ongelmani jälkikasvun kanssa, päinemme, kuten se yksi isä tuumasi jäätyään ilman vaimoaan joksikin aikaa. Vanhin tulee mielellään mukaan. Nuorimman otan, seikkailu se hänellekin olisi. Ei siellä varmaan kauaa jaksa sillä setillä, mutta jotenkin jos kävisi ja kääntyisi. Ja se Hesarin esikoishaastattelupaneeli on kyllä nähtävä. Se on sunnuntaina joskus puolen päivän pakeilla.

Kehveli sentään kun meni poika saamaan synttärikutsun sunnuntaille. Melkein vaatii sen, että itse vien hänet synttäreille ja täällä odotan synttäreiden päättymistä ja haen sitten hänet pois. En tunne synttärisankaria enkä hänen vanhempiaan lainkaan, ja vaikka tuntisin, ylimääräisen kyläkutsun kerjuu on minunkin mielestä halloweensynttärien alla vähän kehno idea. Minä en jotekin sitä paitsi tykkää yhtään halloweenista. On niitä halloweensynttäreitä meilläkin kerjätty, ja taidettu pitääkin. En ehtinyt tottua.

Nyt yritän miettiä erilaisia ratkaisuja, joilla voisin päästä pälkähästä. Poikaa en haluaisi pakottaa yökylään, mutta tiedän, että hän muussa tapauksessa menisi sinne mielellään. Nyt vaakakupin vastakupissa painaa synttärit, vieläpä halloween-sellaiset. Saatan sortua ehdottamaan jotain hyvitystä. Onko teillä halpoja, mäkillä pelattavia tietokonepelejä ehdottaa? Jonkun sellaisen voisin ostaa. Ja antaa peliaikaa. Ei kehveli, itsekunnioitus on kyllä aika vähissä tällaisen kaupankäynnin jäljiltä. En tiedä, onko reilua sekään, että pakotan hänet kirjamessuille ja sitä kautta jää sitten synttärit väliin. Vaimoni ei kyllä hyväksy sellaista. En tosissani moista mietikään.

Tätä miettiessä ulkona on puuskittainen tuuli. Syön näkkileipää ja kuuntelen musiikkia. Leukani on niin huonossa kunnossa, että tällainen poikkeuksellisen kova näkkileipä on murrettava niin, että yrittää pitää leivän paikallaan ja taivuttaa kädellä näkkäriä. Toistaiseksi olen taivuttanut ylöspäin sillä seurauksella, että voinen pinta on pyyhkäissyt nenääni entistä rasvaisemmaksi. Alaspäin vääntäminen sattuu liikaa. Yritän olla  varovaisempi.

Musiikkini on yleensä soivaa. Tuohon yllä olevaan, niin ikään tonaalisesti tulputtavaan tarantellaan törmäsin työmatkallani tällä viikolla. Panin nimen mieleen ja tubetin sen heti kotiin päästyäni. Tässä on jotain rahvaanomaista ja ennakoitavaa, mutta tämä on "kaunis kuin kansanlaulu", kuten Pauliina Rauhalan esikoisromaanissa Taivaslaulu sanotaan. Sitaatti jäi päähäni, kun kuuntelin hetki sitten ihastuttavan Nadja Nowakin ohjelman Viikon kirja, entinen Nadjan Huone. Rauhalan kirja on vielä lukematta, mutta en muista toista romaania, josta olisi yhtä paljon keskusteltu Ylellä ja muuallakin. Valtakunnan mediakoneisto on tuottanut uutisia kirjan ympäriltä, mm. tiedon siitä, että Oulun maakuntakirjastossa kirjaan on enemmän varauksia kuin mihinkään kirjaan koskaan, yli tuhat kappaletta. Pottereitakaan ei varattu yhtä hanakasti. Syitä varaushanakkuuteen voi olla moniakin. Kirjakauppoihin kannetaan neljättä painosta, joten innokkaiden lainaajien lisäksi kirjaa on myös ostettu. 

Yllä olevan kansanlaulusitaatin lisäksi Pauliina Rauhalan kirjassa oli lukuisia kauniita lauseita. Saan tänään päätökseen todennäköisesti pitkän kirjan, Lars Saabye Christensenin romaanin velipuoli. En tiedä, miksi kirjan nimi kirjoitetaan pienellä. Se on ajatuksia herättävä, ja lopulta luulen, että erinomainen lukupiirikirja. Mutta ei siinä kovin montaa herkän kaunista lausetta ole. Ehkä minä kaipaan hyviä lauseita kuitenkin aina. Petri Tammisen Rikosromaania luen, ja siellähän sellaisia on, syvämietteisiä ja hiljaisia. Mutta en tiedä, ei oikein Petrikään tätä nykyä. Olen päätynyt ajattelemaan, että kirjailijan uudistumiskyky on kovaa valuuttaa. Että kyllä sitä nyt jokainen osaa äänellään laulaa, mutta että jalostapa sitä sitten vielä, niin se se on jo sitten jotakin. Sanoin jo silloin kauan sitten, että Sofi Oksasen Puhdistus on kirjallisesti niin hyvä, ettei hän pysty edes samaan enää elämänsä aikana. Muutenhan se on paha, kyllä minä sen tiedän.

S.

Ensin, kuunnelkaa rauhallista Bachia. Ei elämäsi mene pieleen vaikka käytät seitsemän minuuttia ihan vain paikallaan oloon.

Toiseksi, lukekaa blogia.

S.

"Mutta minua himottivat udarten hienot kalvot"

Taas on tapahtunut paljon asioita, joista jokaisesta voisi kirjoittaa. Tämä vain tiedoksi, ja olkaat niin hyvät ja kuvitelkaa tapahtumat, kun en niistä kuitenkaan suurimmasta osasta koskaan mitään kirjoita. Yhtä asiaa ajattelin, että tämän voisi kirjoittaa, ja otin taskustani äänityslaitteen ja sanoin siihen, että tuuli puhaltaa suoraan sivulta niin, että toinen puoli päästä on ihan lämpöinen. Mutta en keksi yhtään, mihin tuollaisen asian voi kirjoittaa, joten antaa olla.

Toki sen voisi liittää siihen päivään, jolloin tuuli puhalsi pitkin Hämeenkatua ja jolloin tapahtui muutakin. Ensiksikin, luin Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta ensimmäisen ja 18. luvun. Ne kaksi siis, joissa se karhu seikkailee. Kirjoitin kirjasta pari sivua ja menin kirja kassissa syömään. Avasin kirjan pöydälle lautaseni viereen, vaikka pöydässä oli muitakin. Pian panin kirjan kiinni ja nostin katseeni. Kysyin pöydän toisella puolella (viistottain, tämä on oleellinen tieto) istuvalta naiselta, onko hän lukenut Ilmari Kiannon Punaista viivaa. Hän alkoi hymyillä heti ja kun sai sanottua, että joo, niin purskahti sitten nauramaan. En oikein tiedä vieläkään, mikä häntä nauratti, mutta ilmeisesti hän piti sitä uskomattomana sattumana, että hän oli lukenut juuri sen kirjan, jonka lukemista olin tiedustellut. Olisin kysynyt naiselta mielipidettä kirjasta, mutta hän ehätti heti kertomaan, että lukemisesta on paljon aikaa, eikä hän muista siitä mitään. No, elähän mittään, pian tuli paikalle nuori ujo mies. Hän kysyi, onko paikka vieressäni vapaana. Luulin, että hän osoitti sanansa naiselle, joka siis oli häntä vastapäätä. Luulen edelleen. Nainen ei vastannut. Ehkä hän luuli, että kysymys on minulle. Onneksi ennätin vastaamaan, ennen kuin mies olisi karannut. Hän istui viereeni. Kysyin häneltä, oliko hän lukenut Ilmari Kiannon Punaista viivaa. Hän sanoi lukeneensa lukiossa ja siteerasi myöhemmin sujuvasti esseetä, jonka hän kirjasta kirjoitti aikanaan. Kun kysyin mielipidettä kirjasta, hän kysyi, että haluanko minä, että hän spoilaa (voisko tuo sana olla tuollainen? Tässä kohtaa oli jokin sana, jota en ymmärtänyt, mutta se oli slangisanan tyyppinen, ja ymmärsin että kyse oli jonkin sortin moittimisesta; minä ajattelin, että itse olisin käyttänyt siinä kohtaa verbiä 'suolata'.) sen lopun. Sanoin, että spoilaa menemään vain. Hän sanoi, että no olihan se aika karu se loppu. No, niin oli. Se karhu melkein kuoli, vertatihkuvana vetäytyi metsään. Selitin hänelle oman teoriani kirjasta: Kyse on eläinsadusta, jossa karhu menee talviunille, herää talviunilta ja käy hakemassa itäsuomalaisen lehmän. Kantaessaan lehmää metsään lehmän omistaja tulee vastaan ja lyö karhua kirveellä rintaan. Karhu närkästyy, luovuttaa saaliinsa ja kumauttaa ihmisen kuoliaaksi. Ja pakenee vertatihkuvana metsään. Koira ei uskalla seurata, eikä olisi tarvettakaan.

Tässä vaiheessa kun mies oli kertonut omista kirjanlukukokemuksistaan ja olimme puhuneet niistä yhdessä, nainen pyrskähteli taas nauraen. Että aikamoinen munkki, kun kaksi ihmistä oli lukenut saman kirjan. Hän kiirehti lisäämään, että hänestä ei kyllä tule koskaan oikein opettajaa, kun ei hän osaa tuolla tavalla analysoida mitään. Minusta siinä ei kovin analyyttistä maailmankuvaa kukaan pöydän ääressä heijastellut. Mutta niin hän koki ja suodaan se hänelle. Sen verran palaan tässä vielä kirjan analyysiini, että katselen teoksen keskellä olevaa Topin ja Riikan tarinaa sisäkertomuksena, joka on siinä vain siksi, jotta karhun talviunen ajaksi on lukijalle jotain mielekästä tekemistä. Sanonpa vielä senkin, että kyllä Punaista viivaa lukiessa voi olla ylpeä siitä, että äidinkielenä on suomi.

""Nyt muistan selvästi", se ikään kuin mietiskeli. "Tämä paikka on nuoruuteni hulluuden pyhäkkö. Tässä paikassa olen painanut päähäni viisauden kruunun. Silloin oli kevätkesä. Saavuin ensi kertaa Suomeen. Karjalan kallioluolissa oli emoni minulle kertoillut kaskuja kalisevakaulaisista otuksista, joita muka piileksi Suomen saloilla ja joiden vatsanalukset muka maistuivat makealle. Olin pitänyt noita emoni seikkailuja satuina, mutta samottuani rajan yli - oitis, tuolla lammen notkossa kyhnäili ihmeellinen elukka, jolla oli kalisevainen kaulassa. Hämmästyin hyvänpäiväisesti, samalla kun tunsin outoa himoa. Kuulostin kummallista kalkatusta kallella-korvin, sitten kiljaisin minkä kurkusta lähti ja kirmaisin kohti. En tiedä, miten kaikki oikein tapahtuikaan. Kirjokinttu oli tarttunut takajaloistaan rommakkoon, siinä sen yllätin. Sivelin kämmenellä valkoista selkää. Laiha ronkale, mutta utareet kuin hunajaa - totta oli emoni haastellut.

Kyllikseni herkuteltuani minulle tuli jollakin tavoin paha olla. Minua kammotti varsinkin se kalisevainen. Kiskaisin sen irti elukan kaulasta ja paiskasin menemään. Se lensi korkeassa kaaressa ja pudota molskahti rämähtäen lampeen. Mutta sittenkin oli minun paha olla. En saanut rauhaa ennenkuin olin haudannut haaskan kokonaan sammalien sisään. Mutta en raahtinut siitä luopuakaan. Päätin jäädä pariksi päivää lähettyville uutta nälkää odottamaan, nauttiakseni vielä kerran sitä ihmeellistä herkkua. Kun toisena yönä lähestyin haaskaa, olin tuntevinani sieraimissani vihollista hajua. Mutta minua himottivat udarten hienot kalvot - marssin eteenpäin - nuoruus ja hulluus. Yhtäkkiä havaitsin, että ylhäällä petäjässä, joka oli haaskan vieressä, jotakin liikahti. Lintuko? Oravako? Kavahdin takajaloilleni tutkiakseni tarkemmin... Samalla kuului räikkyvä pamahdus, ja toisessa takajalassani tuntui outo napsahdus. Minä ärjäisin hirveästi, hirveästi, käännyin pois ja pakenin peninkulmien taakse. Siitä alkaen on ukkovarpaani ollut hieman kipeä. Mutta siitä alkaen olen myös kanneksinut viisauden kruunua päässäni.""

Kuuluisa kirjailija

Luin Kuuluisan Kirjailijan Petri Tammisen kirjaa Muita hyviä ominaisuuksia. Pidin heti siitä ensimmäisestä, Elämiä -nimisestä kokoelmasta, ja muutamasta muustakin olen pitänyt. Enon opetuksista en muistaakseni oikein tykännyt, vaikka samaa tarinaahan se Tamminen kertoo joka kirjassa.

Muita hyviä kokemuksia on esseekokoelman tyyppinen. Siinä on kirjailijan omalla äänellä kirjoittamia juttuja. Muutama on aiemmin julkaistu. Yksi jutuista käsittelee kritiikkiä, jota Tammisen kirjat ovat saaneet. Hän on tallettanut jokaisen, jos kohta lueskellut niitä kaikkien vuosien aikana vain kolme kertaa. Kritiikeissä on kolme lausetta, jotka hän muistaa ulkoa. Ensimmäiseksi hän mainitsi juurikin Elämiä -kokoelman saaneen murska-arvion, jonka kirjoittaja totesi muun muassa näin: "Totta kai on hienoa että kustantajat julkaisevat esikoisteoksia." Siitä voi pohtia sitten, että entä jos, ja mitäpä jos ei.

Toisen lauseen hän on poiminut Ruotsista, sikäläisen painoksen arviosta: "Kirja jättää auki niin monia kysymyksiä että lopulta jäljellä on vain yksi: miksi tämä kirja on kirjoitettu?" En tiedä, itkettikö Tammista mutta minua nauratti.

Kolmas Tammisen ulkoa siteeraama kriitikonlause koski Piiloutujan maa -nimistä romaania. "Vintissä tuoksui sahajauho - jo yksin tämä lause riittää todistamaan kuinka banaali Tammisen kirja on." Että siitä vain lauseita perään, kirjailijat. Mutta varokaa, ettette lankea banaliteettiin! Se voi tulla ihan minkä lauseen kohdalla vaan, ellette ole hereillä. Ainakin osaatte varoa kertomasta, mikä vintillä haisee. Sahajauho nyt ei ainakaan!

Tammista pyydettiin kirjoittamaan Aamulehteen arvostelu hänen omasta kirjastaan. Hän päätti plagioida ilkeileviä kolumnisteja. "Olen seurannut kirjailija Petri Tammisen uraa keskikokoisella kiinnostuksella hänen esikoisteoksensa ilmestymisestä lähtien. Vaikka en arvosta Tammisen kaikkia kirjoitelmia ja vaikka minulle jää hänen julkisista esiintymisistään ätläkkä olo, pidän Tammista yhtenä 2000-luvun alun lupaavimmista keski-ikäisistä päijäthämäläisistä lyhytprosaisteista.

Tamminen tunnetaan koristeellisen melankolian komeettana ja proosan kisällinä. Arvostelijat ovat kiittäneet Tammista persoonallisesta, omasta äänestä sekä vahvoista, selvästi erottuvista esikuvista. Esikuvina Tammisen yhteydessä on mainittu Mikko Alatalo, Reijo Taipale sekä 40 muuta kirjallisuutemme kiintotähteä. Omasta puolestani en saata olla ihmettelemättä, että listalle ei ole mahtunut Remu Aaltosta: Enon opetusten enohan yrittää puhua kuin ilmetty Remu, siinä tosin onnistumatta.

Helsingin Sanomat totesi, että viime vuosisadalla vain Sartre ja Heidegger kirjoittivat Tammisen mittakaavassa eivätkä hekään yhtä etevästi. Päijänteen intiimihierojat ry:n keskustelusivuilla huhutaan, että Tamminen on tatuoinut sitaatin alavatsaansa."

S.

Houkutus

Houkutus kirjoittaa monta peräkkäistä blogitekstiä nousi liian suureksi. Töissä minun pitää tätä nykyä pysyä ruodussa, mitä kirjoitusteni muotoon ja sisältöön tulee, ja aion totta vie opetella sen taidon. Täällä vapaa-ajalla, varsinkin kun on näin kipeänä, ei muodolla tai muodottomuudella ole niin väliksi. 

Joskus meinasin kirjoittaa runon, se tapahtui kesäiltana. Olin lomalla kai, ja kävelin tuossa raitilla, naapurin kohdalla. Siinä mäessä tuli tyttöjä vastaan. Muistaakseni heitä oli kolme, mutta saattoi olla, että neljä. Oleellista oli, että yksi heistä oli viimeinen. Siihen viimeiseen olisin runoni halunnut päättää. Se oli jotensakin niin surullinen tapaus, että ajattelin, että runossa voisi olla ilmaus "voi sitä, jolla". Kai kirjoitin sen aika valmiiksi päässäni, tanka-muotoisen haiku-runon, mutta sitten kun tulin koneelle, laiskuus voitti, enkä kirjoittanut runoa. Hymyssä suin totesin vain vaimolleni, että en kirjoita. Hän yritti, että kirjoita, mutta teki aivan oikein, kun ei sitten sen enempää yllyttänyt. Yllytti aidosti sen, minkä yllytti, muttei enempää. Se on hyvä linja. Jos kehuu, kehuu sen mikä on sen arvoista, ja siihen stoppi. Menee maku jos koko ajan hehkuttaa. Mistä sekin termi lienee ylistysretoriikkaan tullut. Kaasarista kai.

Uppiksellekin kävi (luin lapsena Uppiksia jonkin verran, kunnes sitten lakkasin jostain syystä lukemasta. Äiti niitä kyllä osti ihan tappiin saakka, siis siihen saakka kun niitä tuli. Kerran oli Retretissä, joka on konkurssissa, taidenäyttely aiheena nallet. Siellä oli esillä vesiväritauluja, Hannu Tainan tekeleitä, yksityisomistuksessa, joista oli otettu kuvitus ihan oikeisiin Uppiskirjoihin. Ajattelin, että tuo se sentään olisi käyttötaidetta, kun olisi Hannu Tainan vesivärityö Uppiksesta seinällä. Siihen aikaan ajattelin taidetta. Nyt ei kuvataide enää mahdu elämääni samalla tavalla kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. No, nyt on muut asiat, kuten influenssakolotus ja hammaskiskot. Ja ehkäpä tämä runoilukin tästä lähtee. Elämäni ensimmäinen?

Mutka

Kun kävelin ja oli lämmin 

eikä sormia palellut, 

kuten joskus palelee.

tuli mutkasta kolme tyttöä.

Ja heillä oli pyörät allaan, ja heitä ei kai palellut,

sillä Paraisilla oli kesä,

eikä kesällä palele.

Paitsi jos on kylmä kesä.

Ja kaksi tyttöä tulivat uusilla pyörillä.

Punaisella ja vihreällä.

Ja ne kaksi hymyilivät.

Mutta voi sitä, jolla oli vanha pyörä.

S.

Kokoelmasta "Kolme lyhyttä säkeistöä", 2014, Ntaja

Ps. Pyydän muistin aikana perikuntaani ohjaamaan runon julkaisemisesta aikanaan koituvat tulot Luonnonperintösäätiölle.

Lentävät lauseet

Lehdessä kerrottiin luottamusmiehestä, joka lähti 35. yt-neuvottelujen jälkeen vapaaehtoisesti. Hektisenä aikana hän kävi uimassa. Kerrottiin jutussa, että hän sai altaassa aamutuimaan mieleen hyvän lauseen, jolla aloittaa palaveri. Piti nousta ylös ja kirjoittaa lause muistiin. Sillä mentiin, sillä silloin mentiin, sillä siihen päättyi aamu-uinti.

Jos en nyt alkaisi opetella ulkoa hyviä lauseita ja muitakin tarpeellisia asioita, minun täytyisi siirtyä tuohon samaan menetelmään. Arjessa tulee paljon hyviä ja ainakin hauskoja asioita, ja pahojakin tulee. Yhdestä hyvästä lauseesta saa hyvän tekstin, tai ainakin tekstin. Ihan helposti. Schubertkin sävelsi liedinsä aina hyvän runon pohjalta. "Niin, hyvästä runosta tulee hyvä sävellys", muistan hänen kerran tokaisseen minulle. Muistan myös tunnelman siitä tekstiviestistä, jonka ystäväni, muuan syvään musiikkia rakastava mies Pohjanmaalta, lähetti minulle. Siinä hän kertoi, miten Schubert, vaikkakaan ei ollut koskaan mikään taitavin säveltäjä, onnistuu musiikillaan tätä miestä koskettamaan niin kuin eivät muut onnistu. Sanamuotoa en tietenkään muista, ja vaikka muistaisin, voi olla, etten tänne kirjoittaisi. Toki tästä lähin kun saan tekstiviestejä, painan ne kaikki päähäni ja kirjoittelen niitä sitten nettiin sen minkä kerkeän. Voisin oikeastaan aloittaa: Kerran sain sellaisen viestin kuin "OK".

S.

Torjantai

Torjantaina menimme purjehtimaan. Nostimme purjeet, kehveli vieköön, sen jälkeen kun moottorilla olimme ajaneet irti laiturista. Turha mooottorinkäynnistys. Ihan hyvin olisimme päässeet ilmankin. Tämä ei onneksi pilannut reissua, ei meinannutkaan; asian merkitys vain valkeni meille perästä päin, kun tulimme laituriin: isopurje ylhäällä. Ilman moottoria. että olisihan se ollut, ajaa nyt koko reissu ilman moottoria. Ne, jotka tällaisia purjevenereissuja tekevät, tietävät, mitkä onnenkutkutukset (engl. kicks) siitä saa.

Menimme Sattmarkiin melkein, ja laskimme ankkurin. Arvasimme, mitä kello on. On hyvä arvailla ja muistella. Minä olen hajamielinen, mutta olen päättänyt, että en aio jatkossa olla. Saa haastaa. Aion opetella kaikenlaista ulkoa, en minä tyhmä ole vaikka niin luullaan. Opettelin venereissulla ulkoa muutaman hankalan terminkin. Että siittä, repikää. Staaki tai staagi (opettelin vain puhuttuna, en kirjoitettuna) on se vaijeri siellä keulassa. Unohdin kysyä, onko kaikki mastosta alas tulevat vinovaijerit staakeja. Palaan siihen ensi kesänä; vene nousee huomenna ylös vesiltä. Sakkeli on sellainen pieni rinkula, jolla purje kiinnitetään veneen runkoon. Etupurjeen halssikulmassa oli sakkeli. Mä käytin sitä. Staakiin pantiin ratsastajia. Ne oli kiinni etupurjeen etureunassa. Kun kaikki oli kiinni, vedettiin purje ylös, vai missä järjestyksessä se nyt menikään. Fallikulma oli purjeen ylös nouseva kulma. Skuuttikulma tuli alas mastoa vasten. Skuutti oli sitten minun ja vanhemman perämiehen leikkikaluna. Sitä me kiskoimme vuorotellen, kun luovimme sieltä ankkurinlaskentapaikasta takaisin kohti hämärtyvää valkamaa. Kapteeni puristi pinnaa, ja jos rystyset olivat valkoisina, mitä epäilen, se johtui siitä että hän on joskus palelluttanut keskisormensa. Sillä skuutilla siis ohjattiin etupurje lepattamaan joko styyrpuurissa tai paapuurissa. Skuutti pantiin kiinni hintsaan. Kikkataljaa ei tarttenut oikeastaan säätää kuin kerran vain. Paitsi ankkurissa, kun nostettiin sitä puomia vähän ylemmäs, kikkaa löysättiin silloin.

Minulla oli muistisääntö kaikille näille uusille sanoille, jotka opin. Muistisäännöt on hyviä, niistä saa iloa ja ne rikastuttavat pään sisäistä elämää. Se on tarpeen erityisesti, jos muu elämä on käymässä vähiin.

S.