Hän otti ja lähti

Istuin tuolissa ja sanoin kuusivuotiaalle, joka teki lähtöä ja lähtikin siitä sylistäni johonkin monta kertaa, että lähde sitten, kun kuulet jotain, jonka ymmärrät. Otin Erkka Filanderin runokirjan Heräämisen valkea myrsky ja luin siitä sattumanvaraisen kohdan. Kirja on n. 60 sivua, yhtä ja samaa runoa kai, ainakaan mitään katkoa ei ole missään. Säkeistöjä on, mutta muodosta en osaa sanoa enempää. Tuntuu, ettei sitä kauheasti ole, mutta totuus lienee, että sitä on niin ankarasti, että lukija ei huomaa. Huomaa termin 'ankara' luova käyttö runoanalyysissa.

Otin sattumalta kohdan ja luin, säkeistön alun. "Hän nukkuu koivut kultaisina." Siinä vaiheessa näin pojan kantapäät, vuorotellen, mutta kuitenkin. Hän palasi vielä selittämään kuulemaansa, mutta ei mielestäni onnistunut siinä ihan täydellisesti. Toisaalta runoanalyysia opiskellessani totesin hiljaa mielessäni, että kaikki käy, jos osaa perustella. Muistan ensimmäisellä tunnilla sen, miten meidän piti antaa pisteitä Oiva Paloheimon Lähtevien laivojen satamalle. Skaala oli yhdestä viiteen. Arvosanat käytiin läpi siinä ringissä, ja minä olin ensimmäinen. Annoin kakkosen. Opettaja sanoi, että sinäkö et tykännyt. Minä sanoin, että onhan se enemmän kuin ykkönen. Siitä sekin kurssi sitten käynnistyi. Hyvä maku jäi tuosta kokonaisuudesta. Erkka Filanderin runoteosta luonnehdittiin Hesarin palkinnon yhteydessä muistaakseni vilpittömäksi. Saatan muistaa termin väärin siksi, että itselleni tuli ensi lauseista vilpittömyys mieleen. No onhan se, jos nuori mies antaa runokirjansa nimeksi Heräämisen valkea myrsky ja aloittaa sitten kirjansa: 

"Heräämisen valkean myrskyn annoin käydä ylitseni. 

Otsan hetkittäin läikkyvä aurinkokello

on puhdas varjosta

ja nyt kaikki raunioni riisuutuvat,

sängyn kupoli vielä puolillaan unta.

Verhojen avoimen pihan annoin kulkea ylitseni.

Äkkiä talo pullollaan minua."

Älkää luulko, että ymmärrän. Mutta olisi valetta sanoa, että koen tämän huonona ja käsittämättömänä. Ehkä jollain tavalla jälkimmäisenä, mutta selvää on, että teksti vaikuttaa. Samalla tavalla kuin musiikkikin voi vaikuttaa ohi sen, mitä siitä ymmärtää. 

S.

Omituisia sääntöjä

Hain kuusivuotiaan kaverinsa luota. Hyppi seinille kun menin hakemaan, ja siinä kaverin äidin kanssa yritimme hymyillä puolin ja toisin ystävällisesti. Hän on erittäin mukava nainen, mutta tilanne oli vähän vallaton. Lastani tuntien arvaan, että homma oli oikeasti pysynyt hyppysissä koko ajan, mutta kun tulin paikalle, jännitys laukesi. Kysyin paremman kysymisen puutteessa, oliko ollut kivaa, ja hän vastasi, että ihan tyhmää. Jatkoin hymyilyäni. Taistelun jälkeen sain pojan pakettiin ja autoon. Siellä hän avautui. "Siellä oli ihan tyhmiä sääntöjä." Minä että mitä. "No että piti pestä kädet." Ongin selville, että talossa pestiin kädet kun tultiin kotiin päiväkodista. Ei ihan ulkoavaruudesta haettu ajatus, vaikka meidän kuusivuotiaamme sitä vierastikin. Tuohtuneempi äänensävy oli kuitenkin toisen säännön kohdalla. "Siellä piti sanoa kiitos kun oli syöny ruuan." Tenttasin taas, ja sain vahvistuksen epäilylleni. Poika oli vakuuttanut, ettei kotona tarvitse. Lisäksi hän oli pyytänyt kalapuikkoja ruoaksi siinä missä kaksi muuta lasta oli syönyt lihapullia. Hän oli saanut kalapuikkonsa. Toivottavasti saan vapautuneen naurun ulos kun tapaan talon äidin seuraavan kerran ja kerron, miten vallattomia kuusivuotiaamme on taas mennyt puhumaan.

S.

Kopiointi

Helpointa kirjoittaa blogipäivitys on ottaa kirja auki syliin ja näpytellä. Teksti on aina parempaa kuin omani. Persoonallisuus voi tosin olla toinen juttu, ja se, miten sen sitten saa ikään kuin alleviivattua sen tekstin, minkä on lukenut ja todennut hyväksi. Jos lukee pitkän kirjan, niin on todennäköistä, että jossain kohtaa toteaa, että kehevatsu, tämä pitäis kyllä lukea sille ja sille tai ihan vain yleisesti, että tässä on hyvää settiä.

Nyt tosin on niin maha kipeänä, että keljuttaa. Tällä viikolla olin muista epäterveydellisistä syistä pois työpaikaltani, joten keljuttaa ajatus, että olisin maanantaiaamuna uuden, entistä ehomman taudin runtelemana soittamassa esimiehelleni, että morjens, että minä täällä taas, että nyt oon pois siittä ja siittä syystä enkä siitä syystä minkä takia olin pois edellisen kerran kun olin pois. Junno tarkoittaa henkilöä, joka ei kertakaikkiaan lähde. Tässä taudissa on nyt junnon piirteitä. Lisäksi muuntuu, kehveli.

Lapsemme oli viikonlopun mummulassa. Vein heidät Vantaan IKEAan ja hain Espoon IKEAsta. Kuopus oli täällä ja rallatteli menemään koko viikonlopun. Paitsi eilen oli karmaisevaa, kun ei meinannut mennä millään nukkumaan. Puoli yhdeltä vielä neuvottelimme, oliko hänellä nälkä vai eikö ollut nälkä. Sen neuvottelun olen nälän kiistävänä osapuolena tuomittu häviämään. Aika kas näetsen on hänen puolellaan. 

Ville Kivimäki Murtuneissa mielissä siteroi Yrjö K. Suomisen tekstiä "Sota ja rotuhygienia". "Suominen oli toiminut Mustasaaren vankimielisairaalan ylilääkärinä ja jatkosodassa 11. Divisioonan johtavana lääkärinä. Artikkeli perustui esitelmään, jonka hän oli pitänyt lokakuussa 1943 divisioonansa lääkintähenkilökunnalle. Mikäli siinä näkyvät asenteet muuttuivat myös käytännöiksi psyykkisesti oireilevia miehiä kohtaan, heidän kohtelunsa divisioonassa on ollut ankeaa. Suominen viittasi Saksassa ensimmäisen maailmansodan aikana saatuun varoittavaan esimerkkiin":

"Jo viime maailmansodan aikana sodan kuluessa Saksan armeijasta vapautettiin kotiinsa satojatuhansia sotilaita, jotka ruumiillisista tai sielullisista syistä eivät kestäneet kenttäelämää. Tämä koskee etenkin niitä psykopaatteja, jotka sairastuivat nk. sotaneurooseihin, etenkin hysterispohjaisiin vapinoihin jms. Suuri oli niidenkin luku, jotka tarkoituksellisesti etsivät ja löysivät tilaisuuden vetäytyä rintamalta, ja jotka tällä teollaan osoittivat itsensä luonteeltaan ala-arvoisiksi. Mainitut sotaneurootikot polveutuivat harvoin poikkeuksin alhaisista kansankerroksista, olivat (Wollnyn mukaan) yleensä pehmeäluonteisia, holtittomia, asosiaalisia, henkisesti vähäarvoisia henkilöitä, joille juuri ala-arvoisuutensa vuoksi sosiaalinen nousu ei ollut onnistunut, ja jotka kykenemättömyydessään pyrkivät vapautumaan leipätaistelusta ja turvautumaan muka sodan uhreina valtion elätettäviksi." (s.288)

Tässä tietysti haisee rotuhygienia aika voimakkaastikin. Sitaatti ei ehkä aukene kaikilta merkityksiltään ellei ole lukenut edeltävältä osin kirjaa. Ensinnäkin, psykopaatti tarkoittaa nykyään eri asiaa kuin sotapsykiatriassa vuonna 1943. Teksti kuvaa myös ankaruutta, jota psykiatria sodan aikana kohdisti mieleltään murtuneisiin, joita oli paljon. (iso osa heistä jäi lisäksi täysin hoitamatta ja palasi keskuuteemme kuka mikäkin myrkky sielussaan, kuten tiedämme. Lisäksi oli heitä, jotka selvisivät, ja sitäkin aihetta Kivimäki käsittelee hyvin.) Syitä psyykkiseen oireiluun etsittiin kategorisesti sotilaan henkilöhistoriasta, geeniperimästä ja alttiudesta mielen häiriöille. Sodan kauheudet nähtiin "tavallisena".

"Nykyään sotilaiden traumaattisia häiriöitä pidetään yleisesti normaaleina reaktioina epänormaalin väkivaltaisiin olosuhteisiin. Toisen maailmansodan suomalaispsykiatrit - kuten lähes kaikkien muidenkin armeijoiden lääkärit tuolloin - katsoivat asiaa juuri päinvastaisesta suunnasta: heille sota oli pääsääntöisesti luonnollinen ilmiö, ja vaikka sotilaan tehtävät olivat raskaita, ne kuuluivat silti väistämättömästi nuoren miehen kansalaisvelvollisuuksiin. Sodan henkisten rasitteiden kestäminen oli normi jokaiselle terveelle miehelle; riittävän henkisen kestokyvyn puute oli epänormaalia. Vain hyvin harvoin psykiatrit viittasivat joihinkin erityisen ankariin järkytyksiin, joiden kohdalla sotilaiden psyykkiset murtumiset olivat ymmärrettävämpiä. Sven E. Donnerin mukaan tällaisia saattoi olla "veljen tai läheisen ystävän silpoutuminen" sotilaan vieressä, jolloin toipuminen saattoi olla tavallista hitaampaa."

Nyt tämä loppu tällä errää.

S.

Ehkäpä kahdenkin

Kirjoja on joskus pelätty, ja kirjailijoita. Pablo Nerudalta jäi muistaakseni jälkeen sitaatti, jossa oli ajatus, että pelottavin ase on kynä. En jaksa kooklettaa asiaa sen enempää. Antaa olla kaivelematta, sanoi Pentti Linkolakin, kun puhe kääntyi Talvivaaraan.

Pauliina Rauhala sai vuoden kristillinen kirja -palkinnon romaanillaan Taivaslaulu (Gummerus). Siitä on kohkattu valtakunnan mediassa enemmän kuin monesta esikoisesta. Oulun kirjastoissa Taivaslauluun on yhä enemmän varauksia kuin on koskaan ollut mihinkään Barry Trotteriin tai muuhun. Minusta tuntuu, että jotkut ovat myös pelänneet  tätä kirjaa.

Olen lukenut kirjasta lukuisia blogiarvioita. Kirjablogeja on nykyään muuten ankaran paljon. Niistä monessa on huono kieli. En muista lukeneeni kovin paljoa moitteita Taivaslaulusta. Jonkin verran olen kuullut moitteita ihan suoraan minulle kerrottuna. Joku moitti sitä juoniromaanina köykäiseksi. Muutama on vihjaillut, että kirja on "vähän julistava". Voi olla. Lähes kaikkialla mainitaan kirjan kaunis kieli. Minäkin taisin sen mainita ennen kuin olin kirjaa lukenut. Nadja Nowak YLEllä oli aivan myyty. Ja Seppo Puttonenkin tykkäsi.

Minusta juonen nerokkuus tai sen puute ei ollut oleellista, vaikka aina kai voi romaanilta sitäkin vaatia, lukijalla on oikeus. Julistuksellisuudesta en osaa sanoa. Enemmän kyse on "erään prosessin kuvauksesta". Minä itkin pariin otteeseen, krokotiilinkyynelisimmin päähenkilöiden rakkaustarinalle. Muutama muu kohta kuristi kurkusta myös.

Päähenkilön puoliso Vilja on ajautumassa kriisiin. Ajautumista kirjailija kuvaa mielestäni riittävästi, niin että asia tulee selväksi. Viljan naapurissa asuu Maria, joka on hänen ystävänsä. Suhde Mariaan on mielestäni lämmin. Viljalla on ystäviä ja vertaisia ja hän on kuten muutkin, mutta kokee kuitenkin toiseutta vähemmistön joukossa. Hänestä tuntuu, ettei hänestä ole siihen tehtävään, joka hänelle on osoitettu.

"Maria tulkitsee hymyni myönteisesti ja jatkaa: Kyllä mustakin tuntuu joskus, että on vain pakko jaksaa. Toisetkin on jaksaneet. On velvollisuus Jumalaa kohtaan. On vaarallista ajatella, että oma vointi olis joku mittari. Silloinhan lähes kaikilla pariskunnilla olis tarve ehkäisyyn ainakin jossain elämänvaiheessa. Väsymyksenkin keskellä on hyvä luottaa siihen, että niin on päivät kuin on voimat. Murheella on myös tarkoitus. Jumala kirkastaa kasvonsa kärsimyksen keskellä. Niin oon ainakin itse kokenut.

   Maria lähtee melko kiireisesti, vaikka tarjoudun laittamaan heillekin täytettyjä paprikoita. Huokaukset voi jakaa ja pienet itkunpyrskähdykset, ne yhdistävät vahvasti uskovaisia naisia ja kuuluvat jaettuun kokemusmaailmaan, ja sitten taas yritetään yhdessä jaksaa eteenpäin. Mutta mustaa luolaa ei voi näyttää. Se pitää uskoa anteeksi, muuten sisaret lähtevät korot kopisten ja marikassit olalla keikkuen kotiinsa leipomaan pullaa.

   Minä haluaisin olla Virtasen Maria. Valoisa ja jaksava Virtasen Maria. Osaansa tyytyväinen Virtasen Maria. Uskossaan varma Virtasen Maria.

   Ei tämä olekaan minun elämääni. Tämä on liian vaativa osa. Keho halkeaa. Pää halkeaa. Luolassa ei ole happea, ei valoa. Jospa aloittaisinkin kaiken aivan alusta. Plim. Suukottelisin lapset sänkyihinsä, avaisin hiljaa oven ja jättäisin kaiken taakseni. Plim. Valitsisin pakoreitin, joka on ainoa mahdollinen. Hauraan ja hajoavan hiljainen haipuminen pois. Jumalattoman perheenrikkojajulmurin ja mukavuudenhaluisen itsensätoteuttajanarsistin törkeä lastenhylkäämistemppu."

S.

Haluan tietää miten asiat ovat

Yöllä lapsi kitisi ja vinkui. Minä olin nukkunut sairauttani kahdet päiväunet ja valvoin salissa. Jo kotvan nukkunut rouvelini huuteli, että tule hoitamaan. Mitäpä siinä hoitamaan, kun ainoa itkun aihe minun saapuessa paikalle oli, että olen olemassa, läsnä. Ette usko, miten kovaa kaksivuotias itkevä lapsi osaa työntää tällaista ylemmän keskiraskaansarjan kokoluokan miehenpäätä.

Nukuin lopulta sohvalla. Se oli ok mulle. Illalla panin yöklassisen soimaan, vaikkei sieltä mitään ihmeellistä tullutkaan. Mutta se aamu. Kun heräsin rouvelin pasteeraukseen salissa, ja valoon, keinovaloon, puoli kahdeksalta, soi korvissani maailman lempein ääni. Se kuuluu Matti Lehtiselle, mutta myös melkoiselle joukolle suomalaisia, jotka tuohon Lehtisen ääneen olemme tottuneet. Tai en tiedä tottuuko siihen ollenkaan. Hurtti-ukkoa olen soitellut ja laulellut siitä asti kun Lahtisen Pertti nuorena kapteenina lauloi kasetillisen isänmaallisia lauluja. Kyseistä kasettia kuunneltiin meilläkin. Matti Lehtiseen tutustuin myöhemmin. Muistan Lapin joulun, joka tuli eräänä joulunsävelonvapaana, joita aina kodissamme kuuntelimme koko joukolla. Se oli ehkä tullut aiempinakin vuosina, mutta muistan, miten tajusin, että ai tällainenkin laulu on. Ja sen jälkeen olenkin kuullut Lapin joulua joka joulu ykköskanavalta.

Kun Matti oli laulamassa viimeistä säkeistöä pitkästä balladista, vaimo (tästä autuudestani autuaan tietämättömänä) veti piuhat irti kännykästäni tarkistaakseen oliko minulla herätys päällä. Matti oli juuri lausunut sanat: "Kädet laski ristiin rinnoillensa/ ukko näin kun oli lausunut./ Hongan juureen nukkui hiljallensa, mihin oli istunut." Sitten filmi katkesi, mutten ollut niin katkera kuin voisi kuvitella. Pelastukseni täällä ajassa on ollut aina vahva mielensisäinen maailma. Siihen turvauduin nytkin. Samalla lempeän imuisalla kertojanäänellä kuulin Matin yhä laulavan korvissani ja jatkavan Runebergin tarinan loppuun. "Luottain oivaan temppuhunsa vaan/ ettei pakenisi milloinkaan." Ja siinä makasin ja mietin vanhaa ukkoa, joka taisteli nuorempien säikkyjen kanssa Suomen sodassa, eikö niin? Tuo ukko istui leirinuotiolla "kertoellen juttujaan. Aina tulta piippuun peukaloi, sammuksiin sen taasen tarinoi". Illalla hän meni ennen nuorempiaan nukkumaan, mutta tarpeen vaatiessa oli aina "valppain valvomaan". Kuva ukosta on äärimmäisen sympaattinen. Ihastelen sitä usein. Tarina on erinomainen, vaikka näistä Cajandereista ei aina ihan joka sanasta saakaan selvää: "Kuninkaal' ol liekkiin tuttu tie, marskikin nyt liian kallis lie". Tekstin entisestäänsekavoittamiseksi huomautan väliin, että Vänrikin tarinoista on tullut nykyaikainen, aivan erinomainen käännös. Sen kautta itsekin vuonna 2007 tutustuin itse tarinoihin. Juhani Lindholm on suomennoksen taustalla. Sitä ennen olin muutaman hassun fraasin varassa. Vanha kansahan näitä tankkasi koulussa ulkoa niin, että moni osaa niitä vieläkin ulkoa pitkät siivut.

Palataksemme vanhaan ukkoon. Hän Oli vetäytynyt taistelussa Venäjän armeijaa vastaan muun joukon muassa. Vanha mies hieman kritisoi perääntymisvimmaa, ja saa siinä nuotion äärellä idean, jonka keksimisestä on niin hyvillään, että "Hävettää nyt häntä alkaa nyt/ ettei aikaa sitten väsynyt". Väsynyt nimittäin pakenemiseen. Ja niin hän ei pakene. Näinpä sanat sattui: 

"Enää suostu en mä opittua oppimaan. Kerran ennen pohjaan päin on juostu, juoksuss' ollaan uudestaan. Pako--vain se kurja toivo jää, lempo tiesi, missä matkan pää. Mutta aamull' alkaa asekiista, tapa toinen silloin tulkohon! Kuka tahtoo, olkoon ajoriista, Hurtti kyllän saanut on. Hävettää jo häntä alkaa nyt ettei aikaa sitten väsynyt. Ukon ei tee enää mieli juosta, hänpä keinon keksi vanhoillaan: selvin pääsy pälkähästä tuosta seistä paikallansa vaan; ken sen tempun oikein oivaltaa, jättää juoksemiset kaikki saa."

Ja kun ukko uinahtaa, hän unessaankin on tietoinen valinnastaan. Ja tyyni. Tämä on tietysti ylimaallista, mutta me maan matoset toisinaan kaipaamme jotain ylimaallista, joka hetkeksi meidätkin korottaa korkeisiin tunnelmiin. Jos on vahva mielensisäinen maailma, näihin ylimaailmoihin pääsee runoilijan tai muusikkojen mukana ehkä vähän helpommin. En tiedä.

Tästä olisi väistämätöntä jatkaa Murtuneisiin mieliin, Ville Kivimäen kirjottamaan selkeään tietokirjaan Toisen maailmansodan psyykkisistä vaikutuksista suomalaiseen sotilaaseen. Olisi kiva kuulla Kivimäen mietteet Hurtti-ukosta. Murtuneet mielet on erinomainen kirja. En siteeraa nyt enempää enkä mene syvemmin tähän, mutta sivulla 137 sanotaan seuraavaa: "Kuten sotapsykiatrian pitkän aikavälin historiaan perehtyneet Simon Wessely ja Edgar Jones ovat todenneet, ainoa tapa välttää sotilaiden posttraumaattista stressihäiriötä on edelleenkin se, ettei miehiä ja naisia lähetetä sotaan."

Unohdan Murtuneet mielet, sillä lapset on saatava päivähoitoon. Houkuttelen yhden ylös sängystä, pissatan ja yritän vaihtaa hänelle housuja. Ei onnistu ilman itkua. Olen vähän huono näissä, vaimoni on sata kertaa parempi. Erityisesti tämän kuopuksen kanssa heillä on hyvät välit. Nuo vanhemmat lapset olivat tuossa iässä ehkä enemmän minun sormeni ympärillä. Tyttö on minusta selvästi irti. Tämä on vähän kipeä asia. Käynnistän auton, jonka akku on jo kahdesti startattu loppuun. Jostain syystä nyt kolmannella se kuitenkin käynnistyy saman tien. Nostan tytön kyytiin ja vien hoitoon. Matkalla näen kissan, joka on keltainen ja joka kuuluu naapurin Valpurille. Hän on niitä naapureitamme, jotka eivät puhu suonta ollenkaan. Ajan tyttären päiväkotiin ja laulan koko matkan hurttiukkoa, olen vieläkin vähän toisessa maailmassa. Nostan tytön päiväkotiin, jossa hänen kaverinsa ilmoittavat iloisesti puurolautastensa äärestä: "Hulda kom!" Häneltä kysytään, "Vill du ha gröt?" ja kohta joku kysyy, "Vill du ha smör eller sylt". Ääntä ei kuulu, mutta tyttö on ihan hereillä ja valppaana. Joskus olen seurannut tähän kysymykseen vastaamista. Hän vastaa "smör" yleensä, mutta sanoo sen niin hiljaa, että se on luettava huulilta, kun ääntä siellä daagiksessa on kuitenkin sen verran.

Sitten ajan kotiin ja houkuttelen koululaisen kouluun pienestä pääkivusta huolimatta. Ja eskarilaisen houkuttelen eskariin pienestä mahakivusta huolimatta. Pienempi ei pidä kiirettä ellei saa automatkaa pelata. En anna omaani. Vanhempi ei ehdi kouluun jos pienempi ei pidä kiirettä. Hän antaa pienemmän pelata omalla kännykällään. Peliaikaa on 300 metrin automatkan verran. Tämä tuntuu tällä kertaa riittävän. Vien pojan kouluun, ja toisen päiväkotiin. Ovella muistutetuksitulen kouluunilmoittautumisesta. Otan kuvan päiväkodin seinällä olevasta ICDP-ohjelman julisteesta, jossa on erilaisia tekstejä. Yksi niistä tulee lähemmäs elämääni kuin muut: "Haluan tietäää miten asiat ovat." Ulkona tapaan vielä naisen, jonka elämä sivuaa yllättävällä tavalla Miina Savolaisen Voimauttava valokuva -projektia, joka siis on nyt saanut tällaisenkin muodon. Suosittelen, ajattelin katsotuttaa tämän myös pojallani.

Alberto Moravian Kaksi naista

Tartuin kirjaan. Sen rytmi ei muutu, vaikka sota alkaa ja kai joskus loppuukin. Nainen kertoo itsestään ja kokemuksistaan. Hänellä on tytär. Nämä ovat ne kaksi naista, joista kirja kertoo. Italialaiset roomalaiset pakenevat sotaa maaseudulle. Jännällä tavalla on kirjoitettu sotakuvaus. Merkkailin hyviä kohtia muistiin kirjanmerkkiin, mutta tämän kirjoitan suoraan tänne, ex tempore. Se on latinaa ja tarkottaa eks tempporee. 

"Paride sanoi kuunnelleensa radiota, mutta se ei ollut paljonkaan puhunut maihinnoususta. Oli vain sanottu, että tilanne oli ennallaan ja että saksalaiset ja englantilaiset jököttivät kumpikin paikoillaan. Mutta hän oli keskustellut myös kunnanlääkärin ja monien muidenkin kanssa, jotka olivat aiemmin istuneet radion ääressä, ja sillä tavoin oli saanut tietää, minkä tähden maihinnousu oli epäonnistunut. Silloin Filippo kysyi, miksi se sitten oli epäonnistunut, ja Paride vastasi yksinkertaisesti, että siihen oli ollut syynä nainen. Jäimme kaikki suut auki kuullessamme moisen uutisen. Paride jatkoi kertoen, että maihinnousua johtanut amiraali oli amerikkalainen, mutta että hän itse asiassa olikin saksalainen, vaikka kukaan ei sitä tietänyt. Tällä amiraalilla oli kuvankaunis tytär, ja tytär oli kihloissa sen kenraalin pojan kanssa, joka komensi kaikkia Euroopassa olevia amerikkalaisia joukkoja. Mutta kenraalin poika oli lurjus, joka oli uhannut purkaa kihlauksensa, palauttaa lahjat ja sormuksen ja kihlata toisen. Silloin morsiamen isä, amiraali, joka oli saksalainen, oli halunnut kostaa; ja hän oli salaa antanut saksalaisille tiedon maihinnoususta, niin että kun englantilaiset olivat ilmestyneet Anzion edustalle, he olivatkin tavanneet saksalaiset tykkeinensä heitä odottamassa. Myöhemmin petos oli kuitenkin paljastettu ja todettu, että amiraali oli todella saksalainen, vaikka hän olikin tekeytynyt amerikkalaiseksi, ja hänet oli vangittu, ja nyt hänet pian tuomittaisiin ja varmasti teloitettaisiin. Nämä Pariden uutiset jakoivat kuulijat kahteen leiriin. Tyhmemmät ja yksinkertaisemmat pyörittelivät päätään hokien: "Siitä sen taas näkee, että kaiken takana on aina nainen... kun tarpeeksi pöyhii, niin lopulta aina löytyy hame." Mutta monet panivat vastaan sanoen olevan mahdotonta, että radiossa olisi kerrottu moisia hassutuksia."

(Moravia: Kaksi naista, s. 186)

S.

Tyhjä ruutu jaksaa kuunnella

Siipikarjani puolesta olen nyt onnellinen. Heillä on suunnilleen yhtä hyvät oltavat kuin minullakin: Öljytäytteinen kiinteä patteri kanalan seinässä höhkäämässä pientä kopperoa vähän lämpimämmäksi. Meillä on sisällä samanlaiset patterit, niitä vain on muutama enemmän. Edellisvuonna kanat tuottivat itse oman lämpönsä, mutta koppi oli pienempi ja paremmin tiivistetty. Nyt eläinten pelastuksena on maatiaisuus, jonka myötä kylmänsietokyky on parempi, sekä lauha talvi, tai viides vuodenaika, miksikä tätä nyt haluaa kutsua. Ei siis tätä, vaan sitä, joka oli ennen kuin tuli tämä.

Itse patterin hankkiminen sujuu helposti kun asuu Paraisilla. Kävelee vain naapuriin ja sanoo, että nyt minä sen patterin tarvitsisin. Naapurissani asuu mies, joka kuulkaa osaa nämä patterihommat ja muutkin hommat. Hän jätti askareensa sisällä lasten kanssa hetkeksi tauolle ja tuli autotalliin kanssani. Sieltä löytyi öljytäytteisiä pattereita, jotka poistettiin heiltä vesikiertoisen lämmitysjärjestelmän tieltä. Sain yhden. Siihen piti vaihtaa normitöpseli ja todeta mittalaitteiden kanssa, ettei sähkö kuljekaan ihan perus sini-ruskeiden johtojen kautta, vaan kahden mustan. Ne saattoivat liittyä renkipatteriuteen, josta lisätietoa voi kysyä suoraan naapuriltani. Numeroa voitte kysellä tiedustelusta tai tasavallan presidentiltä. Presidenttipari muuten sai jouluna joulukortin eräältä toiselta kaveriltani ja lähettivät heille erikseen kiitoskortin siitä, että olivat saaneet kauniin kortin. Osoitteen ongintaan liittyi joltisenkinverran vaivannäköä presidentin kanslian suunnasta, ja se on keskipitkä tarina, joten en mene siihen.

Pysyttelen lyhyissä erikoisissa erikokoisissa.

Kaikki tarinat voi tiivistää lyhyiksi. Paitsi päättymättömät. Lapseni haluaisivat aina kaikkein eniten tarinoita, jotka keksin itse. Kerronta on selvästi parasta, vaikka loppuratkaisuakin odotetaan. En ole kovin hyvä siinä, vaikka ennen muuta kyse on henkisestä laiskuudesta: en jaksa alkaa keksimään mitään juttua. Joskus yritän miettiä tositapahtumia ja puhua niistä. Ne uppoavat hyvin, ja niitä on kiva kertoa, kun ei tartte keksiä. Tänään kerroin kuusivuotiaalle, miten iloitsin tämänaamuisesta auton käynnistämisestä. Tiesin eilisen perusteella, että pikkuauton akku on ihan lopussa. Jätin auton naapurin talon kohdalle tien varteen mäen päälle, jotta voin aamulla startatessani liu´uttaa autoa tietä pitkin ja pitää vaihdetta päällä samalla. Valmistelin juttua pitkään kertomalla starttimoottorista ja auton polttomoottorista ja niiden toiminnasta ja funktioista. Huipensin tarinan kertomalla, miten hyödynsin auton liikettä moottorin pyörittämiseen. "Joo mää arvasin että sää teet sillain!" sanoi poika silmät tihrullaan kun olin pitkässä sepustuksessani päätynyt tähän mäkiluikuun asti.

S.