Minä rakastan metsää, minä rakastan puita

On keskiyö ja tuntuu hyvältä. Se tarkoittaa, että päivä on ollut hyvä. Aamupäivä tosin oli passiivinen, ja sairas tyttäreni halusi olla paljon sylissä. Luin hänelle jonkin verran Vaarallista juhannusta ääneen. Siitä ei meinannut tulla mitään, kun hän kommentoi vain kuvia, ja kun kuvia ei näkynyt joka sivulla, hän halusi kaivaa niitä esiin.

Kun rouvelini tuli reissuiltaan kotiin, söimme, kahvittelimme vähän ja nukahdimme päiväunille. Heräsin niiltä ja pakkasin kimppeeni ja lähdin IKEAan. Olemme saaneet yläkertaan uusia hyllyjä ja rouvelini on siellä siivonnut ja raivannut. Tuntuu aika hienolta kävellä siellä nykyään. Hänellä on kyllä näkemyskykyä, sanottakoon nyt, näissä vaatekaappiasioissa. Ja tilanjakajahyllyasioissa. Lattian värinkin valitsi hienosti. On se hyvä!

IKEAssa ostin perinteisen nakkisämpylän ja lisää vetokoreja vaatekaappiin. Sieltä menin lukupiiriin, jossa oli mukavaa. Se oli profiililtaan "nuorten lukupiiri", jonne satuin näkemään kutsun tuolla sosiaalisen median rajoitetussa toimintatilassa, jonkunlaisessa ryhmäntapaisessa (jossa oli muuten yli sata jäsentä). Oliko meitä kuusi paikalla lopulta. Vaarallista juhannusta pohdimme ja söimme makrillia ja joimme tietysti teetä muumimukeista. Muumikirjoista löytyi paljon tongittavaa. Ensi kerralla pohdimme Knut Hamsunin Viktoriaa, jonka on sanottu olevan maailman kaunein rakkaustarina. Elän tässä ymmärryksessä kunnes toisin osoitetaan. Se on ainoa kirja, jonka olen lukenut kolme kertaa, ellei Viiruja ja Pesosia lasketa mukaan.

Lukupiiristä ajoin jalkapallokentälle. Pelasimme melko rikkonaisen pelin. En tehnyt maalia, mutta yhden itsekkään nousun tein etukulmalle ja päätin ladata täysillä. Tolppa kajahti ja pallo meni sivurajasta yli. Olisin maltilla voinut sijoittaa. Ei jäänyt kaivelemaan. Muuten pelasin suht ehjän oman pelin ja sain muutaman hyvän syötön ja siirron tehtyä. Puolustajana ravasin kohtalaisesti. Laitahyökkääjämme, jolle minun oli määrä toimittaa palloja, ei pelannut ollenkaan niin kuin olisin toivonut, mutta tänään en jotenkin lastannut mieltäni moisella lainkaan. Katsoin, miten hän potki randomkaaripalloja syvälle, josta vihollisen puolustus sitten perkasi ne säännöllisesti pois. Minä mietiskelin syntyjä syviä, Vaarallista juhannusta ja iltateehetkeä.

Kotiin ajaessani löysin Facebookistani pitkän keskustelun. Se pohjasi linkkiin, jonka aamulla olin poiminut surullisten uutisten virrasta. Tässä siihen vielä selvennystä. En tiedä, kuinka pitkään Kalevan uutiset ovat luettavissa. Ajattelin, että vastoin tapojani kirjoitan tänne omaan blogiini näkemyksiäni metsän suojelusta ja Sanginjoen tapauksesta. Poliittiseen prosessiin en ota mitään kantaa, vaikka persiilleenhän se meni, sen voi jokainen todeta. Ja moneen kertaan menikin. Mutta ei kuulu mulle. Nämä metsäasiat sen sijaan kuuluvat, hengitänhän metsien tuottamaa happea minäkin.

Minä rakastan puita, yksittäisiä, erityisesti suuria puita. Lisäksi rakastan metsää. Tätä on vähän vaikea selittää, ja siitä huolimatta olen yrittänyt kertoa omasta luontosuhteestani aika monelle ihmiselle. Keskustelen siitä yhä mielelläni. Mietin tänään, että kun ihminen ymmärtää, mitä tarkoittaa vanha metsä ja sen ekosysteemi, sitä voi verrata siihen muuannen Paavalin tapaukseen 2000 vuotta sitten, kun häneltä meni näkö ja sen jälkeen hän ymmärsi asiat uudella tavalla ja oli kuin suomukset olisivat pudonneet hänen silmistään.

Metsän suojelusta on vaikea puhua, sillä sen tuhoamista, ekosysteemin täydellistä tappamista kutsutaan metsänhoidoksi. Käytännössä on kyse avohakkuusta, joka on vallitseva malli ollut suomalaisessa metsätaloudessa maailmansotien jälkeen. Avohakkuiden maksimilaajuudelle ei ole metsälaissa mitään rajaa. Käytännössä metsän "hoito"velvoite täytetään niin, että matalaksi hakatulle alueelle istutetaan metsäkeskukselta ostettuja taimia (tai jätetään siemenpuita aukiolle jolloin taimet nousevat omia aikojaan). Tätä on markkinoitu puun tilavuuskasvun maksimoivana metsänkasvatusmenetelmänä. Selluteollisuus on ollut vahvana toimijana ajamassa aikanaan tätä vallitsevaa metsänhoitomallia, ja oma keskustelun paikkansa on, pitääkö tämä asia myöntää ja tunnustaa, että harjoitettu politikkaa on ollut kansakunnan edun mukaista. En ota siihen kantaa nyt. Ehkä kuitenkin metsäteollisuuden murroksessa olisi syytä katsella jo eteenpäin ja miettiä, mikä on tässä kansallisessa projektissamme seuraava siirto.

Ihanaa kun saa puhua ihan sekavasti eikä kukaan keskeytä! Tässä välissä voin todeta, että oma suhteeni metsään ja puihin ei suinkaan ole puritaaninen. Jos minulla olisi omaa metsää, poimisin sieltä todennäköisesti kypsiä puita pois valikoidusti ja sahaisin niistä lautaa. Taimiin en kajoaisi, ehkä kuivia alaoksia napsisin aikani kuluksi ja mielen virkistykseksi pois. Vahvat saisivat jatkaa kasvuaan, heikommat sortuisivat. Näin kasvaa hyvä puu, ainakin hyvä mänty ja koivu ja kuusi. Ja vaahtera ja pihaja. Ja moni muu. Teen tätä oksien napsuttelua toki muidenkin metsässä, jos tarpeelliseksi koen. Ilman muuta ainoa vaihtoehto itselleni kuitenkin on, että metsä on jatkuvasti peitteellinen. Metsä ei kaipaa metsäkoneita, vaan eri-ikäisiä ja -kokoisia puita, eri lajeja usein, jos maapohja vain sen sallii. Useimmiten sallii. Toivoisin myös, että suomalaiset metsänomistajat perehtyisivät enemmän eri puulajien kasvatukseen. Esimerkiksi tervaleppä kasvaa kauniina ja jyhkeänä täällä meidän nurkilla, kun olosuhteet vain ovat oikeat. Mittasin viime kesänä yhden kotini lähellä kasvavan pitkänhuiskean tervalepän rinnanympäryksen: 180 senttiä.

Mitä metsiin ja niiden suojeluun tulee, niin asiat ovat surkealla ja kauhealla tolalla. Vaikka suojelusta on, kuten jo toistan, vaikea puhua, metsäekologit (maailmalla arvostusta nauttiva Ilkka Hanski mm. ja moni muu) ovat _yksimielisiä_ siitä että Suomen metsissä on menossa sukupuuttoaalto. Tämän sukupuuttoaallon _pysäyttämiseksi_ tarvitsisimme akuutisti kymmenen prosentin metsänsuojelun kaikista suomen metsistä. Erityisen kriittinen tilanne on Etelä-Suomen metsissä, joista vain yksi prosentti on suojeltu tällä hetkellä. Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava puhui joskus suojelukäytävästä, joka voisi olla yhtenäinen koillis-lounais -suunnassa kulkeva metsävyohyke, jota pitkin ilmastonmuutoksen edetessä lajit voisivat vetäytyä pohjoisemmaksi ja populaatioiden kuolemalta vältyttäisiin. Sellaista ei tietenkään ole vielä olemassa. Tämän enempää en osaa "rationaalisesti" asiaa perustella. Jos sukupuuttoaallon pysäyttäminen on asia, jota kohti halutaan kulkea, tarvitsemme radikaalisti enemmän suojeltuja metsiä.

Pohjois-Pohjanmaalla on sotien jälkeen puitu kaikki metsät ainakin kertaalleen maan tasalle. Koko maakunnasta on vaikea löytää metsää, jossa on vanhaa puustoa. Sanginjoen metsäalue on Oulun keskustan itäpuolella, Oulujoen pohjoispuolella n. 10 kilometriä merenrannasta. Alueesta on hyvä kuvaus täällä. Olen käynyt siellä monta kertaa, ja pyrin pääsemään tähän metsään aina kun liikun Oulun suunnalla. Kerran pari vuodessa siis. Metsääalueita on monenlaisia, ja kovin vanhapuustoista metsää on aika vähän. Yksi pienehkö alue on, jossa siemenpuuksi aikanaan jätetyt emopuut ovat saaneet kasvaa. Alla on 20-vuotias mäntytaimikko, ja niiden päällä muutama mukava jättiläinen, tai isokokoinen puu. Niitä olen käynyt siellä halailemassa. Luulen, että alueen tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa on, miten moni ihminen löytää nämä metsät, kuinka moni haluaa niihin tutustua. Sikäläisessä mittakaavassa kyse on ainutlaatuisesta metsästä, vaikka täällä etelässä (suojelu)metsät ovat taas jotain ihan muuta. Mistään aarniometsästä siellä ei ole kyse, ja ekologit puhuvat jopa 200-300 vuoden aikaikkunasta, jonka jälkeen metsä on luonnollisessa tilassaan, puuston ikäjakauma on päässyt vakiintumaan (paljon pieniä ja vähemmän isoja puita) ja metsäekosysteemi löytänyt itsensä. Se, ettei metsä vielä ole "aarnioitunut" on mielestäni huono peruste suojelua vastaan. Sanginjoen luontoalue on kokonaisuutena ainutlaatuinen koko maakunnan mittakaavassa, ja _sopivamman_ suojelualueen löytäminen Oulun lähistöltä on mahdoton tehtävä. Tarttukaa parhaaseen mahdolliseen vaihtoehtoon ja ruvetkaa sen jälkeen etsimään toiseksi parasta aluetta.

Jos olisin diktaattori, määräisin Sanginjoen metsäalueet suojeltavaksi mutta oman käden oikeudella harrastaisin siellä kevyttä ylispuiden poistoa. Sille vain ei ole olemassa niin idioottivarmaa mallia, että uskaltaisin jättää tällaisen hakkuun toteuttamisesta päätösvaltaa esimerkiksi, sanotaanko nyt vaikkapa Oulun kaupunginvaltuustolle, ja diktaattorina minulla tietysti olisi kädet täynnä hommia muutenkin, joten spekulaationi kaatuu alkumetreillä omaan mahdottomuuteensa. Yhden yrityksen tiedän, joka hoitaa metsänkäsittelyn aidosti vaihtoehtoisella tavalla. Hyvää näkökulmaa asiaan löytyy varmasti täältä. Tiedänpä muuten senkin, että muutama seurakunta Suomenmaassa on ostanut metsänhoitosuunnitelman metsiinsä tältä yritykseltä. Kasvojenpesuvinkkinä, ilmaisena, sinne Oulun suuntaan, vaikka ette Sanginjokea suojelekaan, niin tätä kannattaisi kokeilla. Toki ilmeisesti sikäläinen metsänhoitoyhdistys on hyvin vahvasti koplaantunut Oulun kunnallispoliittiseen päätöksentekosisäelimistöön. En tiedä, arvaan. Jos on, tällaisen uuden toimijan on vaikea uida liiveihin. Ehkä tässä kriisissä olisi kuitenkin heidän saumansa.

Kello on jo paljon. Brasiliassa isäntämaa otti illalla 0-0 turpiin Meksikolta, ja parhaillaan Venäjä ja Etelä-Korea pelaavat lohkovaiheen ensimmäisen kierroksen viimeistä ottelua. Naapuri myi talonsa. Täällä Paraisilla on ihania metsiä ja jospa tuo kesäkin tuosta vielä lämpenisi. Illalla pelasimme pallopelimme yhdeksän asteen lämmössä. Juhannukseksi menen kummipoikani rippijuhliin. Oulun suojelupäätöksestä olen surullinen. Metsän arvon ymmärtäminen on monimutkainen juttu, ja oikeasti, ilman sarvia ja hampaita, sitä ymmärrystä voi mielestäni hyvällä syyllä käsitellä lahjana; sen on joko saanut tai ei ole saanut. En tee tästä tämän teologisempaa, mutta *toivon*, että metsyys vielä kirkastuisi monelle, jolle se tällä hetkellä on pimennossa, puiden takana. Kerron mielelläni myös omia ihania metsäkokemuksiani, jos joskus tapaamme tai olemme muilla tavoin yhteyksissä.

S.

Myin kirjoja

Kuusi kirjaa meni. Olin tyytyväinen, sillä ajattelin, että panen näitä keltaisia, joita olen keräillyt, varovasti kaupan, ja hinnaksi vähän tavallista kovemman kaksi euroa. Että joka tosissaan tarttee, ostaa. Ja niin menivät ja ostettiin ne kuusi kirjaa.

Edellisenä iltana kirjoitin jokaisesta myyntiin panemastani keltaisesta kirjasta aloituslauseen, tulostin listan lauseista ja liimasin sen myyntipaikan viereiseen aitaan. Kopioin tuon listan tännekin:

Tervetuloa tutkimaan kirjoja! Pääosin ovat halpoja, mutta minulle tärkeimmistä, niistä keltaisista, pyydän 2-3 euroa. Kirjan voi aloittaa niin monella tavalla. Jos joku näistä kirjanaloituksista herättää kiinnostuksesi, tule etsimään kyseinen teos käsiisi.

Samuli

Keltainen pyörylä syttyi. Kaksi ensimmäistä autoa lisäsi vauhtia ennen kuin valo ehti vaihtua punaiseksi.

Olen amerikkalainen, syntynyt Chicagossa – tuossa synkässä kaupungissa – ja hoitelen asioita niin kuin olen opetellut tekemään, suorasukaisesti: joka ensiksi koputtaa sille ensiksi avataan.

Sinä vuonna hänellä oli tapana ajella maanalaisella kaupungin laidoille, yli kolmesataa kilometriä kiskoja. Hänestä oli mukava seistä ensimmäisen vaunun etuosassa kämmenet lasia vasten. Juna syöksyi pimeyden halki. Ihmiset seisoivat paikallisasemilla tuijottaen tyhjyyteen, se ilme oli ollut heillä vuosikausia.

Herra tuomari, olette pyytänyt minua kertomaan kaiken oikeudelle omin sanoin, ja nyt minä kerron. Minua pidetään täällä lukkojen takana kuin jotakin eksoottista eläintä, sukupuuttoon kuolleeksi luullun lajinsa viimeistä. Ihmiset pitäisi päästää katselemaan minua, naistensyöjää, joka notkeana ja vaarallisena tassuttelee edestakaisin häkissään ja jonka hirmuinen vihreä katse säkenöi kalteritankojen välistä.

Oik tuota kaunista aikaa, jolloin menin naimisiin, jätin kotiseutuni ja muutin Roomaan. Sitä ajatellessa muistuu mieleen vanha laulu: Kun tyttö lähtee kodistaan,/ hän riisuu kukat kutreistaan...

Hiljaisuutta häiritsi vain joutsenparven tasainen narina, kun se lensi raskaasti, matalalla, ojentunein kauloin kohti merta.

Aluksi kylissä esiintyi voimakasta tyytymättömyyttä.

Minulla on vielä hiukan sanottavaa. Ja aika alkaa jo olla lopussa.

Balladikokoelma jonka Von Humboldt Fleisher julkaisi kolmekymmentäluvulla saavutti heti menestyksen. Humboldt oli juuri sitä mitä jokainen oli odottanut.

Sain tietää A:n kuolemasta Port Sudanissa. Koska postinkulku näissä maissa on pikemminkin sattumanvaraista, tieto saavutti minut vasta kauan sen jälkeen kun ystäväni elämä oli päättynyt.

Se kiusallisen tuttu makea tuoksahdus palaa jälleen kesäkuun kolmannella viikolla, joka vuosi samoihin aikoihin.

Istuessaan tienvierellä, katsellessaan, miten vankkurit nousivat ylös mäkeä häntä kohti, Lena ajattelee: ”Olen tullut Alabamasta. Kaukaa. Alabamasta asti kävelemällä. Se on pitkä matka.”

Tohtori Eduardo Plarr seisoi pienessä Parana-joen satamassa kiskojen ja keltaisten nostokurkien keskellä katsellen Chacon yllä lepäävää vaakasuoraa savupilveä. Se kulki auringonlaskun punaisten viirujen välissä kuin jonkin kansallislipun raita.

Olimme Ednan kanssa lähteneet ajamaan Kalispellista alas kohti Tampa-St. Peteä, missä minulla oli vanhoilta hyviltä ajoilta jäljellä vielä muutama ystävä joka ei antaisi minua poliisin käsiin.

Hyttimatkustaja kirjoitti päiväkirjaansa Descartes-parodian: ”Minun on paha olla, siis olen olemassa”, istui sitten kynä kädessä vailla muuta sanottavaa.

Olisiko minun pitänyt ottaa ne tekohampaat? Poliisilääkärin vuosinani olisin ne varmasti ottanut; mistä sen tietää mitä niihin tai niiden ienkoruihin oli takertunut? En olisi ylittänyt valtuuksiani. Mutta mitä kiistattomia valtuuksia minulla tässä merkillisessä tilanteessa oli?

Rakas Alec,

ellet tuhonnut tätä kirjettä heti tunnistettuasi kuoressa minun käsialani, todistaa se että uteliaisuus voittaa vihan. Tai että sinun vihasi kaipaa polttoainetäydennystä.

Tulee ehkä päivä, jona ihminen nousee ja lähtee. Minkä hän taakseen jättää, jää. Mikä on jäänyt taakse, näkee hänestä enää selän.

Corde joka Amerikassa eli toimitusjohtajan elämää – eikö collegen dekaani ollutkin eräänlainen toimitusjohtaja? - oli joutunut kymmenen, kahdentoista tuhannen kilometrin päähän tukikohdastaan, talviseen Bukarestiin, sulkeutunut erääseen vanhanaikaiseen huoneistoon.

He olivat inhoja olioita minussa. Kuin pieni vanha pariskunta metsässä, aivan yksin toisiaan varten, heidän poikansa pelkkä kohtalon oikku. Se oli heidän surkea pieni talonsa, sitä he eivät antaneet minun unohtaa.

”Rahaako sinulla siis on riittävästi?” poika nimeltä Varis kysyy raukealla äänellään. Sellainen ääni on, kun on juuri herännyt ja suu on vielä raskas ja jähmeä. Mutta hän teeskentelee. Hän on täysin hereillä. Kuten aina.

Outoa että ihmiskunnan hyväntekijät ovat hauskoja. Ainakin Amerikassa näin on usein laita. Jos haluaa hallita tätä maata, sitä täytyy viihdyttää.

Viisi yötä ennen sitä murheellista tapausta Fima näki unen, jonka hän kirjasi kello puoli kuudelta aamulla unikirjaansa, ruskeakantiseen muistivihkoon joka lojui aina epäsiistin aikakaus- ja sanomalehtipinkan alla lattialla hänen sänkynsä jalkopäässä.

St. Cloud'sin orpokodin sairaalassa Mainessa, poikien osastolla, oli kaksi sairaanhoitajaa vastaamassa uusien vauvojen nimeämisestä ja siitä, että poikien pikku penikset rupesivat paranemaan obligatorisen ympärileikkauksen jälkeen.

Kääpiöt tohtorin tavallisesti saivat palaamaan – sirkukseen ja Intiaan. Aina Bombaysta lähtiessään hänestä tuntui että hän lähti ”viimeistä kertaa”.

Esitelmän jälkeen hän yöpyisi jossain pienessä täysihoitolassa, seuraavana päivänä hän jatkaisi matkaansa."

Mainos

Oli määrä kyllä täälläkin mainostaa, mutta tiukille menee;

Yhtä kaikki, kolme perhettä myy kamojaan ja suuhunpantavaa (maistuu hyvälle, voin luvata) halvalla Paraisten vanhalla malmilla osoitteessa Fredrikanaukio 6. Tervetuloa! Meininki on varmasti mahtavaa, kun lapsia pyörii jaloissa ainakin viidestä eri perheestä. Itse odotan päivää innolla.

Myös muualla Paraisilla myydään huomenna kotitavaraa. Päivä on ollut hyvin suosittu ja kasvattanut suosiotaan vuosi vuodelta.

S.

Nyppii II

Nyppii, tai nyppi. Olin Turussa, ja olosuhteiden vuoksi niin lähellä kauppakeskusta, että ajattelin mennä käymään. Nykyään tulee niin harvoin mentyä tuonne sivilisaation pariin, että kauppakeskuksiakin katselee ihan uusin silmälasein.

Olin menossa kirjakauppaan mutta matkalla näin mallinuken. Sillä oli hieno mekko päällä, ja minä, että tuosta rouvalle noin tuommonen. Jäin nimittäin vuosiksi kaipaamaan kerran erästä vihervalkeaa trikoomekkoa, Marimekkoa, kun näin sellaisen. Pitkän ja solakan, olin sitä mieltä että vaimoni olisi pitänyt ostaa se. Olimme köyhiä silloinkin, opiskelijoita, enkä muista oliko virallinen syy ostamattomuuteen rahapula vai se, että vaate ei lopulta vakuuttanut vaimoani. En ole muuten varma, kokeiliko hän edes sitä.

Nyt näin vähän toisenlaisen vaatteen. Joiltain osin se muistutti tuota yhdentoista vuoden takaista, mutta oli omanlaisensa. Käännyin kaupasta sisään ja yritin etsiä tuotetta. En löytänyt. Kävelin peremmälle, en löytänyt. Löysin myyjän, johon, kuten tarinastani käy ilmi, petyin pahemman kerran.

Yritin kävellä hänen perässään jotta hän olisi puhunut minulle. Ei puhunut, puhui kollegoilleen. Kollegat siinä somistelivat liikettä. Eivät huomanneet kollegatkaan minua. Kuljin myyjän perässä, ja kun hän sitten oli kassapöydän toisella reunalla aikansa jutellut kollegansa kanssa hänen oli kuljettava pöydän taitse päästyään myymälässä seuraavaan paikkaan. Siinä kohtaa iskin: Hei!

No hei. 

Etsin mekkoa, joka on tuon mallinuken päällä tuossa noin. Sinulla näyttää päällä olevan samanlainen.

Joo.

Missä niitä on? Minä voisin katsoa niitä.

Tuota väriä ei enää ole.

No näyttäähän tuota olevan. Saanko minä tuon nuken päällä olevan yksilön?

No sitten mun pitää kysyä noilta meiän stylisteiltä.

(Kysyy)

Ei, sanoo stylisti ja puhuu kollegalleen, mutta ei minulle, vaikka olen yhtä lähellä. Ehkä on epäoleellista todeta, että muut osapuolet ovat naisia. Yleensä naismyyjät kohtelevat kuitenkin miehiä paremmin kuin toisia naisia, keskimäärin. Oma henkilökohtaisesta kokemusmaailmastani nouseva mielipide, jonka kumoan mielelläni kunhan löydän tarpeeksi todistusaineistoa.

Myyjä lupaa katsoa, onko vaatetta jäljellä muissa myymälöissä, jos haluan lähteä sitä etsimään. Hän etsii. Sillä välin kyselen vähän lisää. Hän kysyy, mitä kokoa etsin, ja arvailen siinä vähän. Ässää tai ämmää. Kysyn, onko korrektia kysyä, että minkäs kokoinen se tuo sinun päällä oleva mekko on, kun näyttää olevan samanlainen jota olen tässä jahtaamassa, eri värinen vain. Hän kertoo.

En jaksa kirjoittaa tätä dialogia enempää, koska ei siinä sen dramaattisempaa tapahtunut. Petyin siihen, miten puusilmäisesti tuo myyjä suhtautui tilanteeseen. Hänellä oli yllään mekko, jonka halusin ostaa. Asetelmat mukavaan vuorovaikutustilanteeseen olivat erinomaiset. Ja mitä tekee myyjätär? Katsoo minua kuin halpaa makkaraa, ei hymyn häivääkään missään vaiheessa. Ei, vaikka minä ainakin alussa kyllä yritin. Tuli kognitiivinen dissonanssi, kun toisaalta halusin sen mekon, ja toisaalta ajattelin, että jos on noin tölppö nainen joka kantaa tuollaista mekkoa, niin en osta, ei kuulu minun vaimolleni tuollaisten naisten kantamat mekot. Mutta sitten ajattelin, että ehkä hän vain oli aidosti hämillään siitä mitä kysyin eikä osannut suhtautua minuun sen takia, ja ujosteli kai sitten sitä että on itse mjöö-tyyppisesti pukeutunut trikoomekkoon, jonka joku ohikulkeva mies haluaa väkisin vaimolleen ostaa. Arvuuttelee vielä kokoakin, ja mittailee minua. Mikä lie. Loppupäivän olen yrittänyt ajatella siitäkin naisesta sitten vähän armeliaammin.

S.

Nyppii

Nyt korpeaa. Olen tehnyt perheelle gluteenitonta leipää lisäillen taikinaan milloin mitäkin. Eilen epäonnistuin, ja siitä sisuuntuneena tein uuden leivän. Paistoin sen keskiyöllä, sillä kovaa pelatun jalkapallopelin jälkeen ei uni tulisi kuitenkaan. Nyt kurkkasin, ja samalla tavalla näyttää lätsähtävän. Kiukuttaa. Vaikka leipä onnistuisi hyvinkin, toisinaan on vaara, että se jää minun syötäväkseni. Ärsyttää. Tämänaamuinen ensimmäinen pilalle mennyt leipä oli todella surkea tapaus. kuin märkä pannukakku, joka on pinnasta palanut. En tiedä, mikä tuossa piimä-ruokasoodajutussa on se pihvi, joka nostattaa taikinan ja pitää sen kuohkeana jotta se pääsee paistumaan sisältä asti. Nyt ei jaksanut nousta.

Kiukuttaa jalkapallopelikin vähän. Otin aika kovaa, mutta pyrin siihen, että en tule pallolliseen mieheen takaapäin millään tavalla. Lopussa aistin, että minun peliäni pidettiin kuitenkin liian kovana. Olen siinä kohtaa vähän herkkänahkainen, vaikka tiedän olevani oikeassa ;) Toivon dialogia, mutta miesten maailmassa sitä on joskus vähän vaikea käynnistää. Yritin.

Kun antaa kentälle ison osan psyykkisestä ja fyysisestä energiastaan, on turha yrittää unta vähään aikaan. Toissa kesänä pelasin yhden pelin aivan täysillä koko ajan, ja valvoin muistaakseni neljään. Yleensä olen maltillinen, mutta toisinaan innostun. Vähän riippuu vastustajasta. Viikko sitten en jaksanut juosta ollenkaan ja koin oloni tarpeettomaksi. Taisimme hävitä tuolloin.

Lapsena oli tavallista, että minuun suhtauduttiin alemman kerroksen kansalaisena. Ei siinä sen kummempaa, sellainen se maailma oli myös silloin 80-luvulla, kouluissa ja muualla. Minun osani oli olla joukon mukana, mutta ei pääroolissa. En sellaista varmasti kaivannutkaan. Joillain elämän osa-alueilla menestyin tuolloin paremmin kuin muut, mutta varsinaista sosiaalista arvonnousua niistä menestyksen hetkistä ei seurannut. Opin hyväksymään paikkani luokka- ja kouluyhteisössä. Minulla oli kavereita, en ollut yksin. Elämä oli hyvää, vaikka siihen kuului tietoisuus omasta alemmuudesta. En ole nyt jälkikäteen ihan varma, mitä pidin tuolloin syynä moiseen. Varmaan edelleenkin kouluissa ja lasten kesken varakkaiden ihmisten jälkeläisten on helpompaa saavuttaa jotain sosiaalisesti arvokasta. Kai ajattelin silloin, että en tule niin tärkeästä perheestä. Muistan kuitenkin ajatelleeni aina vanhemmistani ylpeästi ja pitäneeni kotiani kelpo paikkana. Isääni pidin ylivoimaisena huumorimiehenä, ja hän pitää itseään vieläkin sellaisena ;) Luulen, että vanhempani suhtautuivat lapsuuteni leikkikavereihini lämmöllä ja myötämielisesti ja siltä osin kotini oli heillekin mieluisa paikka. Tätä en ole muuten koskaan keneltäkään varmistanut, oma aavisteluni vain. 

Äitini oli kotona koko lapsuuteni ja se oli minulle itsestäänselvyys.

Aikuisena törmään hyvin harvoin siihen, että minua ei pidetä tarpeeksi kiinnostavana seuralaisena. Joskus. Jos näin on, ajattelen sen liittyvän sosiaalisiin roolimalleihin, peleihin ja muihin, joissa olen huono ja joissa toivottavasti säilytän oman tasoni jatkossakin. Nyt olen ylpeä siitä, mitä olen, sillä jalkapallokentällä tai missään muuallakaan ei kukaan voi viedä minulta sitä, jota omassa persoonassani itse arvostan. Tätä asiaa on vähän vaikea verbalisoida, mutta tässä koko ajan yritän. Voin siis olla missä tahansa tällainen, ja ihmiset ostavat minut jos haluavat. Jotkut pelkäävät, eivätkä tee kauppoja. Olen nyt viiden vuoden ajan aktiivisesti ajatellut, että haluan pitää kaikkia ihmisiä samanarvoisina. Näin ei ole ollut aina, voin senkin kertoa. Ei se siitä kertomalla miksikään muutu, enkä minä täydelliseksi liioin. Mutta pidän sen sanattoman lupaukseni, nyt ja myöhemmin, että tätä olen miltä näytän, ja näin toimin ja vastaan ihmisille tekosistani ja katson silmiin kun heitä tapaan. Ja Yritän ymmärtää, sillä optimistihan olen, kuitenkin.

Tulipas pateettista. Mutta kun tuo leipä kiukuttaa niin, ja jalkapallokin vähän, ja nousi nuo vanhat sotahaavat pintaan. Meillä on kahdeksan tipua joista viis on kukkoja ja yks kukko on varattu ja nyt näyttää, että kahta kanaa ollaan kans varaamassa. Kolmas jää meille. Aikuisista kanoista toinen hautoo nyt ihan täyttä päätä. Voi olla, ettei sieltä ihan hirveästi tule tipuja, mutta oletettavasti kuitenkin kourallinen tästäkin satsista.

S.

Kirvelevä luomi

Minulla on kirvelevä luomi kaulassa. Puuvillapaidat ärsyttävät sitä joskus. Pitäisi ottaa pois mutta ei sellaisia kukaan saa aikaiseksi.

Tänään tapahtui kuitenkin pieniä suuria asioita. Voisin kertoa. Aamulla vein tytön. Hän ehti aamupalalle. Tulin kotiin ja herätin pojan. Hän söi kotona ja totesi itse, että nyt mennään. Siinä vaiheessa vaimoni ja koululaisemme olivat lähteneet. Nyt muistan: satoi. Menimme tipulaan toteamaan että siellä oli kaikki kunnossa, paitsi että armoton piipitys päällä. Juotin ja ruokin tiput. Mulla on kylmä, mennään, sanoi poika. Hän piti jalkaan tarkoitettuja ulkohousuja sylissään ja istui polkupyörän peräkärryyn. Pyllyn alla oli muovikassi, ettei kosteus kulkeutuisi vaatetuksen kautta iholle. Miksi aina sataa, hän kysyi, vaikkei tuntunut olevan asiasta närkästynyt. Sanoin, että nyt on viikon ajan ollut kosteaa, sitä ennen oli kuukauden rutikuivaa. Minä iloitsen tästä kosteudesta, sillä luonto on sitä odottanut, taisin sanoa. Joskus erityisesti parisuhteessa käy niin että ajattelee ja kuvittelee, että toinen kuulee ajatukseni. Ehkä lapsetkin saavat joskus tuta tämän ilmiön.

Menin kauppaan. Naapurin muusikko ajoi pyörällä vastaan ja tervehti hillitysti. Hymyilin leveämmin kuin hän. Kaupasta ostan aamulla aina tuotteita, jotka ovat puoleen hintaan. Niissä on keltainen, neliön muotoinen hintalappu, jonka kulmat on pyöristetty ja reunaa kehystää musta rantu. Yritän muistaa näyttää s-etukorttia jotta saan bonuksia. Niillä olen ruukannut tehdä jotain mukavaa. Viimeksi kävimme muistaakseni Helsingissä rouvelin kanssa. On niitä toki joutunut toisinaan käyttämään johonkin ihan oikeasti tärkeään, maitoon ja kaurahiutaleeseen. Tänään löysin kaupasta halvalla jukurtteja. Sanoin päivän aikana perheenjäsenilleni monta kertaa, että ostin teille jukurtteja. Kukaan ei tuntunut innostuvan, vaikka joukossa oli asidofilus bifidus vaniljajukurttia (Juustoportti), mansikka-metsämansikkajukurtti, Eila (Valio) sekä AB luonnonjukurtti, puolilitraa (Valio).

Ajoin kotiin, kaupassa käydessäni ilma oli hitusen seljennyt. Menin pitkästä aikaa kirjastoon. Siellä lukusalissa yksi nainen luki lehteä ja seurasi minua vaivihkaa katseellaan kun otin omani ja istahdin aloilleni. Kun selasin isoa paikallista lehteä pienellä pöydällä, jätin kädessäni olleet hanskat naapuripöydälle. Ajattelin, että kyllä nuo tuohon mahtuu, on täällä vapaita pöytiä ja jos tulee ahdasta, nostan hanskat syliini. Luin Parnassoakin, pitkästä aikaa. Pidän lehden keskusteluosiosta, ja on siinä muutakin hyvää. Kaisa Neimala kirjoittaa lehteen kolumnia nimeltä Pieni lukija. Saattaa niitä olla muunkin nimisiä. Neimala on hurmaavan hyvä kirjoittaja. Suosittelen kaikkia lukemaan Kaisa Neimalan kolumneja jos saatte Parnasson jostain käsiinne. Anoppini joskus tilasi Parnasson ja lähetti minulle niitä sitten luettavaksi. Parnasson päätoimittajana on nykyisin Karri Kokko. Edellinen päätoimittaja Jarmo Papinniemi oli Kaisa Neimalan oppilas, lukiossako sitten? Näin muistan kuulleeni.

Sanon vielä Parnassosta: Siinä oli kaksi kommenttipuheenvuoroa edellisen lehden artikkelista, jonka oli kirjoittanut Paavo Toivanen. Toinen moitti Paavon tekstiä vaikeaselkoiseksi ja toinen kommentoi sen asiasisältöä. Kulttuurilehtien keskustelu on aina mielenkiintoista, mutta harvoin siellä myönnetään, että kyllä, nyt tuli töpättyä ja pieleen meni, moittija on oikeassa. Toivanen tekee uusimmassa Parnassossa juuri näin: ei kiertele eikä kaartele, vaan ottaa miehuullisesti vastuun tekemisistään ja kapulakielipeleistään. Pisteet Paavo Toivaselle!

Tulin kotiin ja hoidin veroilmoitusasioita. Sain myös projektiani kivasti edistettyä, sekä pyykkiä aseteltua kuivumaan. Nyt on syyllinen olo, mutta kerrotaan, ei tämä todellisuus, eletty, miksikään enää muutu: Kello 13.03 panin kellon soimaan kohtaan 14.03. ja menin nukkumaan tietoisena siitä, että koko uneni ajan soi erinomainen radio-ohjelma Klassista kahteen. Mikä lie on siitepölyallergia tai muu minulla, mutta aivan karmaisevan limaisissa tuntemisissa makasin ja kurlutin kurkkuani kuivaksi. En oikein päässyt uneen. Limaoireet olivat hirveät. Kello soi, ja nousin ylös. Kävenin unessa.

Iltapäivällä hain pojan pyörällä kotiin. Kaivoimme illan pihamaata ja kaksi lähistön naapuria, E ja K, tulivat käymään. K toi kananruoanterästysainetta jota pannaan puoli teelusikkaa kymmeneen litraan. Sitä kun syöttää kanoille, niin ovat kuulemma aina terveitä. Rehutiivisteen tarina oli mielenkiintoinen: K:n puolison kaveri Saksassa oli myynyt joskus eläinrehuja ja pari pientä pussia oli kulkeutunut K:n puolisollekin. Kun hän muutti Suomeen, pussit piti ottaa mukaan, vaikkei kuulemma kanojen hankkiminen ollut heille realistinen ajatus. Niin vain kävi, että meille kulkeutuivat nuo erinomaiset ravintolannoitepommit.

Päästin myös tiput ja emon illaksi ulos, kun olimme siellä itsekin. Oli aurinkoista ja lämmintäkin, ajattelin että on taas kevään lämmin päivä, kuin pari viikkoa sitten. Kevät on ollut seisoksissa pari viikkoa nyt. Kukon päästin kans ulos. Se oli sekaisin kun näki Hautoja-kanan, joka oli ollut pois pelistä muutaman viikon. Kukko tuli lopulta viereen ja kuherteli, kai, tai jotain, liikkui kylki edellä kanaa kohti. Kana oli just niinku taisteleva metso siinä Von Wrightin taulussa. Siivet levällään, kuontalo pörröllään. Valmiina puolustamaan, nokka nokkaa vasten, melkein. Kukko ehti kaksi kertaa, kuin ihmetellen, nappasta pieniä tipuja päähän. Ei vahingoittanut, eikä toisaalta kanakaan hyökännyt sen kimppuun. Mutta kun jonkunlainen tappelu näytti ilmeiseltä, otin Ernestiä pyrstöstä kiinni ja vedin voimalla taaksepäin. Hän lensi ilmaan ja törmäsi vähän omenapuun oksaan kahden ja puolen metrin korkeudessa. Sitten ohjasin tipulauman emoineen suojaan. Tästä voisin kirjoittaa vaikka miten kauan, näistä tipuista ja niiden kohtaamisista, kanoista ja kukoista. En jaksa, minun pitää vielä kertoa muustakin.

Rouvan äitienpäiväruusut panimme maahan. Eteläseinustalle, ikkunan alle. Minä panin tomaattini sinne myös. Perkasimme ruohikkoa. Minä keräsin siankärsämöä, rouveli nokkosta. Villiviini nousee maasta taas, vaikka joka vuosi revin sitä sieltä pois ja jakelen vieraille. Rouva ehdotti nokkoslättyä iltapalaksi, ja taivuin, vaikka olin aikonut kirjastoon. Keskimmäinen marisi joutilaisuuttaan, mutta emme löytäneet siihen ratkaisua. Paitsi nokkoslätyt. Panin taikinaan maitoa, kermaa vähän, aamulla ostamaani vaniljajukurttia, vettä, kananmunaa (kuus), suolaa aika paljon ja kolmea eriä gluteenitonta jauhoa. Ja ryöpättyä nokkosta, jonka sauvasekoittimella tein selväksi. Taikinaan heitin lopulta vielä leivinjauhoa. Siitä tuli paksua. Ei haitannut. Illan edetessä jatkoin sitä vedellä, mutta olimme kaikki erittäin tyytyväisiä lopputulokseen. Tai ainakin minä olin. Vanhin poika soitettiin kylästä kotiin gluteenitonta lättyä syömään.

Nukutettuani lapset menin vielä ulos. Kun en enää nähnyt tehdä pientä pihatieprojektiani, lähdin kävelylle. Kunnantuvalla pystytettiin valokuvanäyttelyä. Hienolta näytti, ikkunasta. En jaksanut mennä sisään tutustelemaan. Pihalla oli kissa joka pelkäsi minua. Menin suuren tammen juurelle kyykkyyn mutten saanut kissaa luokseni kiskisteltyä. Jatkoin matkaa kirkon editse, ihmettelin puita väärii ja totesin niiden olevan jalavia. Ilman lehtiä ei hämärässä tunnista jalavaa, minä en ainakaan. Löysin myös vadelmaa samasta paikasta, ja taitoin viisi oksaa käteeni. Aion hakea siitä jalavantaimia pihaani jonain valoisana kesäiltana. Siitä ei liene haittaa kenellekään, ja luonnolle ei varmasti. Jalavantauti sitä paitsi tappaa meiltä pian kaikki jalavat.

Jatkoin matkaa Gräddhusetin ohi ja lammasaitauksen ohi ja kunnantuvan ohi ja keräsin musiikkiopiston pihalla kasvavasta koivusta oksia. Kaarin-ystävämme sanoi että vadelmaa ja koivua ja mustikkaa ja siankärsämöä kannattaa kerätä teetä varten. Ja nokkosta. Mustikanlehteä vielä puuttuu. Kävelin Runebergintuvan ohi, valkoisenaan kukkivan kirsikan alitse ja muistin, että näitä kirsikoitahan minä lähdin alun perin katsastamaan. Ne ovat tänään avautuneet meidänkin pihalla, kun oli lämmin päivä. Kuljin TV-kaupan näyteikkunan ohi ja katsoin hetken koostelähetystä eri moottoriurheilutapahtumista. Kävelin ystävien talon editse ja kiersin kotikatuni toiseen päähän. Pujottelin kolmen saarnin lomitse, joista jälkimmäinen näytti pahoin pystyyn kuolleelta. Kaarsin kotia kohti ja olin aika tyytyväinen. Ainekset paljon kurjempaankin ovat olemassa, kun on tätä työttömyyttä. Mutta on toisaalta suunnitelmiakin, eikä vielä ole tullut vastaan sitä ensimmäistä seinää niihin suunnitelmiin liittyen. Tänään sovin tapaamisen erään asiantuntijan luo. Sanoin, että voisin tulla, otatko minut vastaan. Toimitusjohtaja ei ottanut, mutta palveluesimies otti.

S.

Tipitii

Meillä on tipuja! En ole koskaan omistanut tipuja aiemmin. Tuntuu hassulta, että ihminen voi omistaa eläimiä. Ystäväni kertoi aikoinaan nauraneensa (hän oli totisesti nuori kapinallinen) porvarillisille vanhemmilleen, että luuletteko te todella omistavanne tuon maan jolla talonne seisoo. Siinä on vähän samasta asiasta kyse. Vuosi vuodelta, tuntuu, ymmärrän tuota nuorta miestä paremmin. No, tiput ovat nyt täällä. Toivotaan että pysyvät hengissä.

Ensimmäisen kerran huomasin ne tänään, 5.5. siinä viiden maissa. Emo istui muniensa päällä, mutta olin kuulevinani tiukkunaa. Tönin lintua liikkeelle sen verran, että näin: ainakin kolme. Kun haudonta alkoi, laskeskelin, että 5.5. saattaa olla jotain tapahtumassa. Mutta kun pesään tuli munia kaikilta kanoilta, myös kesken haudonnan, en ollut ihan kärryllä siitä, missä mennään ja kuka käskee. En muista, oliko sitten niin että joukossa oli myös kaupan muna. Ehkä.

Yksi tipu oli keltainen ja sillä oli keltainen nokka. Saimme sen käteen jo. Yksi oli harmaa, ja yksi oli keltainen mutta mustakuvioinen. Minulle tuli pingviini mieleen. Naapurin pojat olivat meillä illan leikkimässä ja yksi heistä tuumasi poikasten kuoriuduttua, että Nyt teistä tulee vielä kuuluisampia. Hän oli lukenut kanoistamme kertovan jutun paikallislehdestä.

Tipuja saattaa olla nyt neljä kuoriutunut. Huomenna voi tulla maks. neljä lisää, ehkei niin montaa kuitenkaan. Tipuista ja kanoista voisin todeta, etten ole koskaan katunut, että tuli tuollaisia otettua. Oikeastaan ne kaksi valkoista kanaa, jotka kettu söi, harmittavat ja surettavat minua vieläkin. Heidän kauttaan pääsin kanojen maailmaan sisään. Lapsena ollessani meillä ei ollut juuri muita eläimiä, mutta kanoja oli. Ne oli kivoja, mutta en silloin tajunnut niiden perimmäistä olemusta. Nyt on kanojen eksistenssi kirkastunut minulle. Kanojen lisäksi meidän nykyisessä perheessä on ollut kissa (Halonen) ja kani (Minni). Nykyisten kanojen nimet ovat Ernesti (kukko), Hautoja (hautoo), Maasturi (olisi hautonut muttei ollut tilaa), Pultsari (harmaa, ujohko, syntyessään heikko, ihmisten pelastama) sekä Pultsarin kaveri (näitä kahta harmaata ei erota oikein millään. Jälkimmäinen on ehkä vielä vähän ujompi. Ujo kana. heh.)

Munivathan krokotiilitkin. Hyvää syntymäpäivää!