Illalla sattuu ja tapahtuu

Kun makasin ja kai luin sitten, niin lapseni tuli luokseni. Hän oli edeltävän puolituntisen tai kolmevarttisen ollut tuiki tavallisessa iltaflowssaan. Se on tila, jossa kinesteettinen ja ajoin levotonkin lapsukaisemme asettuu tekemään jotain, johon hän uppoutuu. Usein hän laulaa samalla, mutta jos ei laula, niin saattaa selittää ja pohtia pohjattomasti. 

Sunnuntainen iltaflow tuotti syntymäpäivät. Hänen tuli jossain vaiheessa iltaa sääli minua, sillä en hänen mielestään saa koskaan arvoni mukaisia syntymäpäiviä. Siis synttäreitäni ei juuri koskaan vietetä. Se on totta. En ole ajatellut, että se olisi lapsilleni tärkeää, siksi olen yrittänyt selvitä päivästä mahdollisimman vähin ruhjein s.o. vaatein. Hyvin olen mielestäni onnistunutkin. Syntymäpäivät ovat yleensä olleet kelpo päiviä.

Poikani keitti teetä. Hän kaivoi synttäreiltä jääneitä chilikuivalihamakkariinoja, ja työnsi niitä coctailtikkuihin. Lautasellista sitä tavaraa syö monta päivää. Hän voiteli leivän ja pani tarjoittimelle myös viinirypäleitä kokonaisen rasian. Hän tuli suu niin autuaassa hymyssä luokseni, etten voi tilannetta riittävästi maalata jotta sen voisi ymmärtää! Ja hän lauloi, ja muutkin lauloivat, että paljon onnea vaan. Ja lahja oli, se oli paketoitu ja sisälsi kirjanmerkkejä, koska niitä kuulemma tarvitsen. Ja aineeton lahja, joita hän tietää minun arvostavan myös, oli lautapeli-ilta. Hän tarjoutui kaverikseni. Ja niin pelasimme CV -nimistä lautapeliä, johon mahdtuu 2-4 pelaajaa. Se on hyvä peli, sopivan kevyt ja taktikointiakin on vähän, ja laskelmointia, ja nopanheittoa, joten tuurilla voi seilata jonkin matkaa. Ja pelasimme, ja oli sunnuntai, ja meillä meni myöhään, mutta uni ainakin maistui lapsille sitten. Toivottavasti olivat skarppina koulussa.

S.

Kiusallinen

En tiedä, mutta ei kaikkea tarvitse tietää. Poliitikot luulevat, että pitää. Suu käy, vaikka ajatus on katkennut jo tovi sitten. Joskus tuntuu, että jonkun pitäisi taputtaa heitä olalle, että ota ihan rennosti, kyllä sulle palkka maksetaan vielä kuukaudenkin päästä, vaikket sinä nyt tiedäkään tästä asiasta ihan kaikkea, tai vaikka sulla ei ole mielipidettä.

Minä en tiedä, onko Hesarin uusi Kriitikko kohtaa kirjailijan -formaatti hyvä. Se on siis HSTV:n tuottama, elävää kuvaa ja ääntä. Sitä katsotaan kännykästä tai tietokoneelta ja kuunnellaan samalla. Tänään katsoin ja kuuntelin yhden sellaisen ohjelman, ohjelmiinon, istuessani autossa vietyäni vauvamme päiväkotiin ennen oman päiväni alkua. Siinä Antti Majander istui nokikkain Juha Itkosen kanssa ja kuivakanoloinen erotuomari, jolla oli komeankuuloinen sukunimi (Lehmusvesi), oli kolmantena. Väliin nostettiin Majanderin väittämiä kirjasta, ja niitä sitten kirjailija kommentoi, ja toisinpäinkin. Että Itkonen sanoi väliin, mitä hän olisi toivonut kritiikissä olevan.

Majander oli aika perusnihkeänä siinä. Katsoin ohjelman kiinnostuneena, mutta niin kai katsovat kiinnostuneena nekin ohjelmia, jotka ovat kiinnostuneita viidakon tähtösistä tai suurimmista pudottajista tai isoveliohjelmasta. Tai jostain todellisuustelevisiosta, jossa näytetään oikeita ihmisiä ja jotenkin niiden häpeää tai ahtaallaoloa. Sinänsä ohjelmassa oltiin siis koko ajan tolkun äärellä, ja on hienoa, että kriitikot joutuvat kohtaamaan kirjailijan silmästä silmään. Minusta se siinä ohjelmamuodossa on mahtavaa! Mutta samalla tuli vähän sääli, ja sympatiaa saavat oikeastaan molemmat osapuolet, että ei tuo välttis ihan hirveän mukavaa ole kenellekään. Jotenkin se oli jäykkää. Olisi ehkä parasta, jos vastaava keskustelu saataisiin nauhoitettua salaa näiltä osapuolilta, niin että juttelisivat vain, ja puhuisivat suunsa puhtaaksi, ja sitä saisi sitten katsoa. En tiedä.

Jari Tervo oli aiemmin samanlaisessa ohjelmassa Juhani Karilan vieraana. Siitä Tervosta minä vain en pidä, kai nyt julkisuudessa lilluvasta ihmisestä voi näin sanoa? Eikö? Ehkei. En minä tiedä. Mutta en olekaan kansanedustaja. Vaikka kivaahan se varmasti olisi.

S.

Ikimuistoinen

Minä vietin ikimuistoisen illan marraskuussa 2011. Se oli synttäri-iltani, vaikka oli kolme kuukautta myöhässä, muistaakseni. Pyysin meille aikuisia ihmisiä, niitä oli 25. Ja pöytä oli korea, vaikka sortimentteja ei ollutkaan monia (olen törmännyt aikuisiällä näkemykseen, että mitä enemmän on sortimenttia, sen koreampi on pöytä. Itse olen yhä sitä mieltä, että sopivan hapankermainen kanakeitto parmesanjuustolla voi sopivassa tilanteessa olla niin hyvä juttu, ettei siihen kaipaa yhtäkään sahherkakkua enää. Paitsi jälkiruoaksi tietysti, ja kermavaahtoa saa olla myös.), ja kahvia sai hakea seisovasta pöydästä. Ja minua Tuomas haastatteli ja soitatin paikalle saapuneille ihmisille äänilevyjä hyllystäni, ja perustelin, miksi mitäkin. Tämän soitatin myös, vaikka minulla on levyllä Paavo Berglundin suoritus, ei kyseistä Neeme Järven soittoa. (Neeme Järvestä tuli joitain vuosia sitten hyvä dokumentti Areenasta. Siinä mainittiin, että Neuvostoliiton miehityksen aikaan kulttuuriväki joutui kurimukseen, ja heitä ahdisteltiin eri tavoin. Oli mm. kiellettyä mainita Neeme Järven nimeä radiossa. Samoin oli joitain taantumuksellisia säveltäjiä, joita ei sopinut mainita neuvostoradiossa. Niinpä sitten Neeme Järven johtama orkesteri soitti jotain virolaista säveltäjää, tai olisko ollut Ameriikan yhdysvaltoihin loikannutta Prokofjevia, ja kuuluttaja kuulutti: Kuulimme teoksen sinfonia. Sen soitti orkesteri. En valitettavasti muista sanatarkkaan, miten sanat lausuttiin, mutta jotain yhtä pöhelöä.) Tässä kyseisessä kolmannen sinfonian pätkässä, jota olen tänään soittanut itselleni kuusi kertaa, soi syksy. Tännekin se on tulossa, sen voi jo tuntea. Mutta vielä on lämmin, olin äsken tunnin pihalla ja vaikka villapaita oli päälläni, sen alla ei ollut mitään ja jalassakin vain sortsit, vaikka viluinen olen. Mutta tarkenin, ja käyskentelin ja nojasin suureen puuhun välillä, sillä puhuin kaksi pitkää puhelua. Ja raahasin jalkaani perässäni, taas se ärtyi, kun äidyin pelaamaan jalkapalloa poikani kanssa pihalla, vaikka vain ihan muutaman potkun verran ja pallo oli kevyt. Uskon että eilinen jää myös ikimuistoiseksi päiväksi. Niistin nimittäin polyypin nenästäni. Se tuli ulos voimalla.

S.

Ainua lehti

Äimän käkenä luin Suomen Luonto -lehteä. Että miten on näin hyvä lehti! Suosittelen kaikille Suomen Luonto -lehden tilaamista, oli rahaa paljon tai vähän. Meillä sitä on vähän. Lehti taitaa olla  jonkin sortin lahjatilaus esikoisellemme. Hän on hieno mies.

Suomen Luonto on Suomen luonnonsuojeluliiton kustantama lehti. Sen tilaaja siis maksaa lehden tilausmaksun Suomen luonnonsuojeluliitolle, eikä millekään ruotsalaiselle viestintäsuvulle tai amerikkalaiselle eläkesäätiölle. Suomen luonnonsuojeluliitto on, tietäkää, tolkun liitto.

Lehti tuo mieleeni aina isotätini, jota en koskaan tavannut. Hän kuoli pari vuotta sitten. Hän oli persoona, asui yksikseen yli yhdeksänkymppiseksi, kuten naiset toisinaan 2000-luvun Suomessa tekevät. Jotta voi asua kauan yksin, siitä täytyy tykätä tai ainakin sitä täytyy sietää erinomaisen hyvin. Muuten kuolee ennen kuin on yhdeksänkymmentä. Huumori ja uteliaisuus ovat ainoat pitkää ikää selittävät tekijät laajoissa tutkimuksissa. Hänellä oli kai molempia. Ystäväni tapasi käydä kylässä tällä vanhalla naisella. Hän selitti silmät sirrissä, miten hauskoja juttuja täti oli hänelle kertonut. Niissä oli pohjalaista perinjuurisuutta, vaikka huumori lopulta on kuin sormenjälki: jokaisella on omanlaisensa.

"Se on ainua lehti jossei oo pornoa" sanoi tämä yhdeksääkymmentä käyvä täti Suomen Luonto -lehdestä. Kun kuulin asiasta, nauroin tietysti, ja tiesin, mitä hän tarkoitti. Nauroin sanomiselle, mutta nauroin myös tarkkanäköisyydelle. Kyse ei ollut korkeakoulutetusta naisesta, mutta yhteiskuntaa voi oppia tarkkailemaan muutenkin kuin korkeakouluja käymällä. Isotätini väite on ehkä hivenen yliampuva, mutta kyse on tietysti yhteiskunnan viihteellistymisestä ja seksistymisestä, jos nyt näin voi sanoa ja kirjoittaa. Asia tuli selväksi hauskan käänteisesti: Suomen Luonto -lehti on hänen mukaansa ainoa turmeltumaton saareke tässä yhteiskunnassa ja mediamaailmassa. Nyt lehteä luettuani tähän väitteeseen on helppo yhtyä.

Mitä isotätini tarkkanäköisyyteen tulee, väittäisin myös, etteivät korkeakoulut avarra näköaloja siinä määrin kuin muut asiat, virikkeet kotona ja nuoruuden kasvuympäristössä ja kannustus uteliaisuuteen, ja, luvalla sanoen, lukemiseen. Ehkä on pikemminkin niin päin, että kun on sitä uteliaisuutta ja huumoria, niin ajautuu opiskelemaan, kuka mitäkin. Tänään tutustuin lyhyesti muuannen nuoren miehen kanssa, joka oli opiskellut Rovaniemellä. Nyt opiskeli Oulussa ja oli vielä valmis jatkamaan opintoja jossain muualla. Yritin kysellä vaivihkaa, mikä hänellä on opinnoissa meininki. Ounastelin, josko hän haistelee akateemisia tuulia ja suuntaa opintonsa sen mukaan. Nuorukainen sanoi, että häntä ei akateemiset tuulet kiinnosta sinällään, vaan olisi valmis seuraavaksi tekemään jotain käsillään. Se oli kiinnostavaa. Lapseni huusi autossa yhdettätoista minuuttia putkeen, että tulkaa jo, joten minun oli lopetettava keskustelu ennen kuin se oikein pääsi alkamaankaan. Mutta graduaan hän väänsi, tai vääntelehti, oikeuskäsityksestä, jos nyt oion hieman. Oikeustieteen alalta lähtenyt tutkimuskysymys oli johdattanut hänet 1500-luvun teologien äärelle, ja siinä hän ihmetteli sitten, että tänne tulin, vaikken aikonut ollenkaan. Tästä olisi voinut hyvin jatkaa keskustelua.

Otan tuoreimmasta (6/2014) Luonto-lehdestä katkelman tähän. Teksti on Pertti Koskimiehen, ja juttu käsittelee Kurkien määrän kasvua, joka on yllättänyt tutkijat ja harrastajat; soiden ojituksen yhteydessä uskottiin, ettei Kurki asu eikä sopeudu muualle kuin soille, ja soitten kuihtuessa kuihtuu myös kurkikanta. Toisin kävi, mutta näin se juttu alkaa:

"Aristoteles tiesi maailmasta kaiken 2300 vuotta sitten. Linnuista hän tiesi osan lähtevän talveksi pois ja toisten muuttuvan muiksi, talvella näkemikseen lajeiksi. Kurkien Aristoteles arveli talvehtivan Niilin latvoilla.

Sitä hän ei keksinyt itse. Jo 400 vuotta aiemmin kirjallisuuden alkuisä Homeros tiesi, että kurki muuttaa. Mestarillisessa Iliaan kolmannessa laulussa (suom. Otto Manninen) sanotaan:

niinkuni kurkien kiljuna soi kautt' ilmojen aavain,

talvi kun karkoittaa ne ja loppumaton sadetulva;

vyöryvän Okeanon nepä ääriin kiljuen kiitää

Silti piti odottaa yli 130 ihmispolvea, ennen kuin kurkien muuttosalat paljastuivat. Vasta kahden viime vuosikymmenen aikana suomalaiset rengastajat juoksivat soilta kiinni yli 1300 kurkea, joista valtaosa sai kaukoputkella luettavan värirenkaan, monet satelliittilähettimenkin. Nyt kurkien muuttoliikkeet tunnetaan varsin hyvin."

Teksti on upean sivistävää, kirjoittaja osoittaa syvällistä ymmärrystä tästä maailmasta ja haluaa lukijallekin jakaa jotain, jonka on kokenut sykähdyttävänä: mestarillisen kolmannen laulun Iliaasta. Rehellisesti sanottuna en jaksaisi tuollaista Mannisen tarinaa lukea, mutta täällä on, kuta vain kiinnostaa. Tiedoston lopulla on O.E. Tudeerin kirjoittamana selityksiä Iliakseen. Se on luettavampaa, suoraa kerrontaa, jossa on juonivaiheet tiivistetty ja avattu rivi riviltä nykylukijalle vaikeasti avautuvia kohtia. Mutta asiaan; miten sitookaan Koskimies Kurjesta aiemmin sanotun hienolla tavalla nykyaikaan ja pieneen tarinaan, jonka hän kertoo lukijoille: miten, minne ja miksi kurjet lähtevät.

Kokeneen yhteiskunnallisen keskustelijan arvovallalla Koskimies myös mainitsee nimen. Siis jonkun Toivo Rauhalan nimen, kuka lieneekään. Toivottavasti ei ole minulle sukua tuo Rauhala. Ja jos on, niin koitamma senkin tiedon kanssa elää. Sitaatti Suomen Luonto -lehdestä sivulta 19 menee näin.

"Metsänhoitaja Toivo Rauhala tokaisi tuolloin asioiden tärkeysjärjestyksen metsäbiologian kenttäkurssilla: "Me haluamme mersuja. Jos joku haluaa kurkia, tehköön kuovista kurjen."

Suurin osa soista ojitettiin, ja mersuja saatiin, mutta yllättäen saatiin myös sellainen Suomi, jossa kuovilla on isompi hätä kuin kurjella."

Oliko sattumaa vai ei, mutta kyseistä kurkijuttua luettuani seuraavaksi luin jutun Majakoista. Tekstin oli kirjoittanut Antti Halkka, ja hän vastasi myös jutun hienoista kuvista. Niistä avauskuva oli koko aukeman kokoinen, muut pienempiä. Olisi niitä isompinakin kelvannut katsella, mutta tämä on tätä lehdentaittajan roplematiikkaa. Olen itsekin ollut joskus ahtamassa kuvia juttuun, "koska eihän näistä mitään raaski jättää pois". En moiti Halkan jutun taittoa. Enkä varsinkaan jutun tekstiä. Ja vähiten sen avauskappaletta. Juttu siis on otsikoitu "Suomi alkaa majakoilta" ja käsitteli majakkasaarten luontoa, floraa ja faunaa (en tiedä, kirjoitetaanko floora yhdellä vai kahdella oolla).

"Virginia Woolfin romaanissa Majakka (1927) lupaillaan majakalle pääsyä, mutta se on loppuun asti epävarmaa. "Kyllä, tietysti, jos huomenna on kaunis ilma", rouva selittää pojalleen joka toivoo "että retki tehtäisiin ja ihme jota hän oli odottanut, vuosikausia kuten hänestä tuntui, olisi käden ulottuvilla yön pimeyden ja päivän purjehduksen päässä".

Juuri sellaiselta tuntuu majakkasaarelle lähtö, kun maihinnousun mahdollisuus askarruttaa. Ripaus saavuttamattomuuden hohdetta ympäröi majakoita. Silti tai siksi nuo valotornit tuntuvat houkuttelevan meitä meriluonnon ystäviä: jokin niiden luonnossa, historian tunnussa ja meren läsnäolossa kiehtoo."

Eipä kai tuota voisi kiehtovammin enää majakoista kertovaa aikakauslehtijuttua aloittaa. Tänään on muuten viimeinen päivä kun Tove Janssonin näyttely oli auki Ateneumissa. Tuli vain mieleen.

S.

Ajatuksia Riikka Pelon romaanista Jokapäiväinen elämämme

Virallinen otsikko on vähän kuin nakinkuori: ei muuta sisuksia miksikään. Samaa tavaraa täälläkin. Mutta Riikka Pelo käyttää kielikuvia aika rikkaasti, vastaa hyvin hänestä luomaani mielikuvaa, kun joitain radiohaastatteluja olen kuullut. "Luulin yhä olevani osa sinua niin kuin keltuainen on osa kananmunaa, sillä en tiennyt muusta, en tiennyt että muuta voi olla."

Ennesvanhaan anoppini, kelpo anoppini, tapasi kurkata kirjan loppupuolelta, mitä siellä tapahtuu. Näin hän uskoakseni sai perspektiiviä niihin tapahtumiin, joihin oli tutustunut kirjan alkupuolella. Kirjailija ei saisi kyllä kirjoittaa niin jännittäviä kirjoja, että niitä on pakko lukea harppoen, jotta pääsisi loppuratkaisuun käsiksi. Niille, jotka haluavat saada selvyyden Jokapäiväisestä elämästä, suosittelen viimeisiä sivuja. Siinä nimittäin tiivistetään ikään kuin uudestaan se, mitä koko siihen astinen kirja hitaanpuoleisesti käy läpi. Teksti on soljuvan keinahtelevaa, pakotonta kaikkialla, mutta omaan makuuni kuitenkin kerronta on hitaanpuoleisesti etenevää. Kirjan viimeinen luku on todella koskettava. Sen voi kiireinen ihminen lukea, tai kiireetön, joka on päättänyt, ettei koko kirjaa lue kuitenkaan. Ja hän voi miettiä, miten siinä tiivistyvä voitaisiinkaan kirjoittaa romaaniksi viidelläsadalla sivulla.

Sitäpaitsi vähäeleisen tekstin ja lukukokemuksen keskeyttää väkivaltaisesti kirjan loppupuolen väkivallan kuvaus, joka meinasi olla minulle liikaa. Toki olen niitä lukenut ennenkin, ja mm. Aleksander Solsenitzynin Vankileirien saaristossa kuvataan Tsekan toiminta, periaatteet ja menetelmät niin tarkasti (ja samalla kaunokirjallisesti) että mikään tässä kirjassa tapahtunut ei tullut yllätyksenä. Ja tuli kuitenkin. Viikon kirja ja Puttosen Seppo.

S.

Maha vinossa

Mahani on vinossa. Tajusin sen tänä keväänä, vaikka aina kai tuo on ollut. Kun käy suppluksaattorilla tai mitä naperootteja ne on, jotka luksauttelee (kerran haastattelin yhtä sellaista, ja sanoi, ettei heitä saa missään nimessä kutsua naksauttelijoiksi; ymmärrän, kyllähän se vähän halvalta kuulostaa.) ihmisiä paikoilleen oppii tuntemaan itseään. Oma keho sielun kehtona tai temppelinä on alkanut kiinnostaa aikuisiällä yhä enemmän. Ihmiskeho muutenkin. Siihen liittyy häpeää, tyyntä iloa, riemua, kauneutta, jollaista voi olla myös rumuus. Tutkin ihmisiä mielelläni, kasvoja ja kehoa, mitä ne sanoo. Yhtä ja toista sanovat, tietäkää. Viime viikolla näin miehen, joka oli kuin minäkin, ainoastaan olkapää puuttui. Se, joka tutkii istuvan minäni mahaa, huomaa, että se on vähän vasemmalle päin kiertynyt. Istuessa sen huomaa. Johtuu selkärangan jengasta. Napa ei oo ihan keskellä vaan lähempänä vasenta kuin oikeaa polvea. Kun tutkii seisovan minäni selkärankaa (kannattaa aina katsoa ihmisen selkärankaa, se on mielenkiintoinen kapine) näkee, että mutkalle vetää. Ei paljoa, mutta riittävästi. Tätä mutkaa keho yrittää kompensoida, ja saattaa sitten olla, että vedetään jossain kohtaa mutkalle toiseen suuntaan. Oma mutkuuteni lähtee liikkeelle lantiosta, jonka vasen laita on lähempänä maata kuin oikea laita. Näine hyvineni yritän tulla toimeen täällä maan päällä, tallustaa, ryntäillä, pötköttää ja rötköttää. Tähän asti on pärjätty.

S.

Lääke kaikkeen vaivaan?

Mikä on lääke kaikkeen vaivaan? Valkosipulillekin taannoinen vieraamme oli allerginen. Asia tuli esiin hassulla tavalla: tarjosin hänelle inkivääriä, muttei kelvannut. Sanoi olevansa allerginen sille ja muillekin hassuille asioille. Naapurini allergaa selleriä.

Tämä hoitaa melko montaa vaivaa. On toki olemassa ihmisiä, joita musiikki ei kosketa millään tavalla, mutta yksi Euroopan vaikutusvaltaisimmista miehistä, muuan Martti L. 1500-luvulla tuomitsi tuollaiset ihmiset elävältä, sielut perikatoon. Itse en olisi ihan niin jyrkkä kuin ystävämme Martti. Sopii kuitenkin istua sohvalla ja kuunnella wohltemperierte klavier ykkönen ja kakkonen putkeen lävitte. Siinä on samalla aikaa miettiä, muuttuuko jokin asia ja mihin suuntaan.

Uin tänään ilman housuja kauas meren selälle. En sataakaan metriä, mutta niin kauas, että vaimoni ei olisi kuunaan huutamatta katsonut moista. Hän ei siis ollut katsomassa.

Huomenna menemme Espooseen koiranpentua katsomaan. Minulla ja sillä koirakauppiaalla on 22 yhteistä kaveria feisbuukissa. Toivotaan, että auto ei ala hermoilemaan kesken matkan. Suomenlapinkoirapentujen luovutusaika on vasta tulevaisuudessa, joten tulemme kaiken järjen mukaan samalla kokoonpanolla takaisin jolla menemmekin sinne. Kuulemma niitä pitää kuitenkin mennä tarkkailemaan ja tekemään niistä huomioita, miten ne oksentaa ja miten ne puree lapsia ja tykkääkö valkosipulista tai mitä niitä kysymyksiä nyt olikaan. Sitten osaa ostaa oikean koiran.

Loukkasin jalkani jalkapallossa. Epäilen, että siihen tuli hiusmurtuma. Viikko pelistä olin saanut jalkani kuntoon, ja tyhmyyksissäni lähdin uudestaan pelaamaan. Ärrytin sen ja totesin, että palloilukauteni on paketissa. Toivon, että saan jalan kuntoon Ruissalon puolimaratonille. Valoisa kummityttöni, jolle soitin onnitellakseni syntymäpäivistä ja joka yllätyksekseni ilmoitti olevansa täysi-ikäinen (!) ilahdutti minua tarjoutumalla tulemaan luoksemme käymään syksyllä. Olen minä häntä ennenkin pyytänyt, mutta nyt sovimme jo karkeasti ajankin. Myöhemmin tajusin, että voisimme juosta kyseisen Ruissalon puolikkaan yhdessä. Katsotaan nyt, toivunko siihen mennessä ja miten hän ehtii harjoitella juoksentelua. Ainakin saan hänet kannustusjoukkoihin, ellei nyt joku ebolavirus tule.

Opiskelen suomea ja kirjallisuutta. Naapurini kuuli asiasta ja kysyi minulta, mitä tarkoittaa 'vähitellen'. Sitten hän söpösti suomea sortaen luki jostain valmiin lauseen: "Vähitellen ystävieni avulla pääsin eroon masennuksesta." Toinen lause oli hänelle kokonaisuutena vaikeampi käsittää. "Ei sitä olisi arvannut, mitä elämässä tapahtuu". Lauseet olivat ihan tolkullisia, mutta ulkomaalaisen lukemana ne kuulostivat jotenkin hauskoilta. Ei kaikkea, mikä hymyilyttää, voi selittää ihan loppuun saakka auki.

Kuulemiin, S.