Kummilapseni!

Olen iloinen siitä, että minulla on paljon kummilapsia. Jotenkin olen myös iloinen siitä, että edes vähän pystyn olemaan heidän elämässään. On joitain kummilapsia, joita tapaan hyvin harvoin. On isoja, on pieniä. Vanhin on aikuinen jo, kaunis nuori nainen. Saimme hänet syksyllä viikonloppuvieraaksemme. Nuorin lienee pohjoisessa, kertakaikkisen sympaattis-itsellisen oloinen poikalapsi. Tässä välissä on lukuisia eri tavoin ihastuttavia ja kiinnostavia ihmislapsia. Mainitsemaani nuorinta kummilastani olen tavannut kaikista kummilapsistani ehkä vähiten. Toivon ja uskon, että vielä tulemme tutuiksi hänenkin kanssa, kuten olen muidenkin kummilasteni kanssa tullut. Matkaa tosin on, mutta näyttää myös tuo VR käyneen aika edulliseksi sitten niiden aikojen, kun junilla enemmän sain matkustaa.

Eilen minulla oli mahdollisuus ajaa pääkaupunkiseudulta kotiini Kirkkonummen kautta. Siellä asuu yksi tai puolitoista kummilastani. Minulla oli vähän kiire, tai sanotaanko, että täällä kotona odotettiin. Päädyin kuitenkin tällaiseen itsenäisee ratkaisuun: menin tapaamaan kummilastani. Hän tuli kaksoissiskonsa kanssa kuvataidekerhosta. Minun oli tehtävä valinta myös taloon sisälle päästyäni. Jätin lyhyen sananvaihtomme jälkeen perheen äidin alakertaan touhuamaan ja siirryin lasten luokse yläkertaan. Kyselin koulukuulumisia ja kerroin omia muita kuulumisiani. Puhuimme luetuista kirjoista, harrastuksista, eläimistä (meillä molemmilla (kaikilla) on melko tuore koiratulokas perheissämme), musiikista ja muusta. Kahden 11-vuotiaan tytön lisäksi huoneeseen tulivat myös pienemmät pojat. Meitä oli siinä lattialla ringissä vaihtelevasti viidestä kuuteen heppua, ja rupattelimme iloisesti. Rupattelu olisi voinut, siltä minusta tuntui, jatkua vaikka kuinka kauan. Minä muuten muistan, että olen samassa talossa viettänyt aiemminkin vastaavanlaisia rupattelutuokioita. Mukavia muistoja siitäkin.

Kunpa voisin kaikkiin kummilapsiini säilyttää läheiset välit, ja kunpa he voisivat kokea, että olen heille aikuinen, joka on heistä kiinnostunut. Lahja-asioissa olen huono, enkä siitäkään koe huonoa omaatuntoa. Muistan, kun sukulaistätini pyysi minua kummiksi lapselleen. Olin tuolloin armeijassa ja sain viikonloppuvapaata ensimmäisenä varusmiesviikonloppuna, kun oli niin hyvä syy: ristiäiset ja kummius. Hän sanoi pyytäessään, että ei tartte olla lahjakummi. Ei siis näillä sanoilla, vaan sillä sisällöllä, että kaikkein tärkeintä ei ole, että joka joulu ja juhannus muistaa sen syntymäpäivälahjan, vaan se, niin, mikä? Jokin muu. Kristillinen kasvatus, mainitaan yleisimmin kummin tehtävänä. Profaanimpiakin näkökulmia asiaan on, ja tarpeellisia ovat muunkinlaiset yhteydet, jos jostain syystä kristillisyys lapsen elinpiiristä kokonaan puuttuu. Kuopuksellemme kummeja kysellessämme kävimme hyvän keskustelun yhden kummin, hyvän kummin, kanssa. Hän kysyi, ennen kuin lupasi, että mitä me oikein toivomme kummeilta, millaisia kummeja haemme. Miehensä ehätti siinä keskustelun lomassa vakuuttelemaan, että eikö me kuitenkin iloisin mielin oteta tämä kutsu vastaan (!) Toki ottivat, mutta saimme lisäksi hyvän konversatsioonin.

Mitä se kummi oikein tekee? Ei tee aina kovinkaan paljoa, mutta voi silti jättää järisyttävän merkityksellisiä ja pitkäikäisiä muistijälkiä lapseen. Eikä aikuinenkaan tyhjänä lähde niistä lapsikohtaamisista, silloin kun kohtaamista tapahtuu. Oli niitä sitten paljon tai vähän.

S.

Miksi kohtelemme eläimiä kuin eläimiä? Kirjamessut vol. 2

Olikohan kevättä kun rouveli alkoi puhua koiraeläimestä. Jos oli, niin ei tämän vuoden kevättä kuitenkaan. Kyllä hän oli siitä jo aiemmin maininnut. Luulimme, että nyt on sopiva hetki. Niin olikin, mutta ihan erilainen kuin kuviteltiin. Minä olen ehtinyt vaihtelevasti puuhailemaan eläimen kanssa, rouva ei ollenkaan. Olen tilanteeseen tyytyväinen. En yleensäkään usko siihen, että elämä menee, kuten ihminen suunnittelee.

Koira tuli syyskuun 20. päivä sunnuntaina. Nyt se tuli 15 viikkoa ja pissaa jo ulos, ja kakkaakin, jahka muistamme viedä. Sisäsiisti ei ole sanan ankarassa mielessä, mutta ei haittaa. Olin ollut koiranomistaja alun toista kuukautta, kun menin kirjamessuille. Päädyin yleisöksi paneelikeskusteluun, jossa yhtenä keskustelijana oli Antti Nylén, esseistiksi kai itseään kutsuva nuori vihainen miesajattelija. Menin keskusteluun tämän Antin takia. Lähtiessäni ajattelin, että tämä Eveliina Lundqvist se sitten vaikutti mielenkiintoiselta tyypiltä.

Eveliina oli toinen panelisti. Kolmas oli Salla Tuomivaara, mutta hänellä oli Animalian T-paita päällä.

Paneelikeskustelun aihe oli "Onko eläimilläkin oikeuksia?" Se oli tietysti nykyaikaiseen tapaan provosoiva, vaikka pidin provokaatiota itse jotenkin lapsellisen selvänoloisena, triviaalina. Vaimoni opetti minulle aikanaan tuon sanan triviaali.

En nyt puhu Antista, sori vaan. Hänen juttujaan voitte lukea lehdistä jatkuvasti. Ja kirjoista, niitä ovat viisaat miehet ylistäneet. Esseitä siis. Eveliina oli minulle tuntematon, ja joku voisi sanoa, että on sitä yhä, kun en päässyt hänen kanssaan keskustelemaan. Ehkä vedän hihasta, kun tapaan hänet joskus. Hyväksyyköhän hän minua, kun olen tällainen heteronormatiivinen lihansyöjä? Aina sitä kaipaa, että ihmiset hyväksyisivät. Vaikka tietää, että aina on niitäkin, jotka eivät hyväksy.

Eveliina on maa- ja metsätaloustieteen maisteri, vegaani jo lukiotyttöiästä alkaen, puolet elämästään. Hän päätyi maisterintutkinnon jälkeen eläintenhoitajakouluun. Käsittääkseni vuoden mittainen koulutus sisältää runsaasti työharjoitteluja. Hän halusi nähdä oikeasti, millaista tuotantoeläinten arki on. Harjoittelu oli hänelle paikoin hyvin raskasta, ja hän alkoi kirjoittaa jokaisen päivän jälkeen päiväkirjaa. "Kun olin kirjoittanut  jo useampana päivänä, ajattelin, että ehkä merkintäni voisi julkaista." Näin tapahtui, kirjan nimi on Salainen päiväkirja eläintiloilta (Into 2014). Kaukolainasin sen tänne Paraisille ja luimme sen poikani kanssa lomittain. Keskustelimme kirjasta, ja paikoin hänellä otti ehkä vähän koville, mutta joillekin jutuille nauroimme vedet silmissä.

Kirjassa säilytetään eläintilojen omistajien yksityisyyden suoja, samoin eläinten, mutta tapahtumat kerrotaan niin kuin kirjoittaja on ne kokenut. "Jos joku muu olisi seisonut saappaissani, hän olisi varmasti nähnyt ja  kokenut asiat toisin. Taustalla  kaikuvat omat asenteeni ja omat aiemmat kokemukseni. Uskallan kuitenkin sanoa, etten ole liioitellut."

Eläinlääkäreiden moraali joutuu paikoin kelmeään valoon. Hauska poikkeus, johon jo viittasinkin, oli muuan EL, joka joutui eräällä tilalla tuuppimisen ja muutoinkin epäasiallisen kohtelun kohteeksi. Syynä oli hänen takkinsa, jossa luki "Animal health". Tilalliset luulivat hänen kuuluvan Animalian joukkoihin.

Eläintilat Suomessa ovat erilaisia. Lähtökohtana kirjassa ja paneelikeskustelussa oli kuitenkin, että eläin on tunteva ja kärsivä siinä missä ihminenkin. Keskustelijat pohtivat sitä, miksi lemmikkieläimestä saatettiin eläintilallakin huolehtia hyvin, mutta tuotantoeläin oli kuin massaa, eikä sen hyvinvoinnista oltu kiinnostuneita. Olin varmaan kuullut samaa keskustelua muuallakin, mutta myönnän vilpittömästi, että silmäni avautuivat tälle kysymykselle vasta nyt ensimmäistä kertaa. Kirjan luettuani ne avautuivat vielä lisää. Vastausta en osaa antaa. Tiedän, että vaikka aina eläiemen kohdatessani pyrin kunnioittamaan sitä, osallistun lihaa syömällä järjestelmään. Toivon jotenkin, että voisin Eveliinaa ja muitakin vegaaneja katsoa silmiin, puolin ja toisin, kun tavataan, vaikka saattaa sellainen olla vaikeaa kyllä, ymmärrän. Tämä lihansyöntiasiani on nyt käymistilassa kaikkinensa, mutta ajattelin, että ei sen asian ääneen sanominen minua vahingoita. Ja minähän olen ravintoni puolesta muutenkin rajoittunut mies. Ja kun nyt jäi tuo gluteenikin pois.

Eveliina kertoi kirjan julkistamisen jälkeen MTK:n vihjaisseen, ettei sähköpiiskaa ole käytetty aikoihin. Kirjassaan hän kertoo nähneensä, miten sitä käytettiin. Julkaisutilaisuudessa muuan maajussi oli tokaissut, että sehän on käyttökelpoinen väline sonnin ajamiseen. Joku toinen oli tuumannut (tästä en tiedä, oliko kyse anonyymistä nettikeskustelusta vai kasvokkaisesta dialogista), että pannaan Elina täysikasvuisen sonnin kanssa samaan aitaukseen ja katsotaan, pärjääkö ilman sähköpiiskaa.

Äh, tuntuu etten osaa kiertoilmauksin tätä sanoa. Minä vaikutuin. Vieressäni oli ystäväni, joka tällaisia teemoja ja keskusteluja seuraa työkseen, ja pysyttäytyy niistä aina jotenkin etäällä. Hänelle keskustelu oli triviaalia. Minä myötäelin. Kuuntelin koko ajan puhetta myös poikani korvin. Kun Eveliina kertoi etsivänsä maatilaa Porvoon lähistöltä, jotta voisi perustaa löytöeläimiä varten oman kodin, ajattelin, että heti kun sellainen löytyy ja eläimiä sinne saapuu, vien poikani sinne katsomaan. Tänään kirjaa lukiessani ajattelin, että semmoinen porsas se vasta olisi jotain. Ovat älykkäitä, oppivat kuulemma sisäsiisteiksikin. Mutta kun on tätä elämää tässä. Mutta ehkä vielä joskus.

S.

Puuro

Kaikki alkoi, kun heräsin. Kelloa en ehkä ollut pannut soimaan, ja muistanko tuotakaan, oliko se lopulta pullottava rakko, joka minut herätti. Mutta talo oli hiljaa, ja menin heti koiraani tervehtimään. Se on helppoa. Sitten avasin hänelle oven, ja panin kaikki valmiiksi. Vaatetta tarpeeksi ja kuulokkeet. Kaulapanta ja hihna. Kaivoin keittiön kaapista kerroskattilan, joka tuli vaimon sukulaisilta, jotka ostivat induktiolieden ja vaihtoivat kattilaistonsa. Alempaan panin paljon vettä mutta kylmää. Päällimmäiseen panin vähän tattarihiutaletta ja enemmän kauraa. Suolaa vähän, ja vettä päälle. Levy jäi kolmoselle, ajattelin että nukkuvat kuitenkin pitkään, kypsyköön rauhassa.

Kun palasin, oli edellispäivän riisipuuro kaavittu loppuun. Jonkun riisipuurolautanen oli jäänyt lähes koskemattomaksi. Koskematon oli myös kaurapuuro. Lapioin sitä itselleni, upotin annokseen voisilmän ja tursotin fariinisokeria päälle. Söin, se oli juuri niin pehmeää kuin ajattelinkin, mutta suolaa puuttui. Ajattelin naista, joka syötti Turun joulumarkkinoilla lapsilleen riisipuuroa joitakin vuosia sitten. "Joo mutta kyllä äiti tykkää enemmän sellasesta puurosta jossa ei ole suolaa."

Sen jälkeen puuroon taas ei koskettu, kunnes seuraavan päivän iltana. "Sitä ei silloin eilen aamulla syöty, kun se ei ollut vielä kypsää kun lapset tuli syömään. Ja oli muutenkin hyvä, että se riisipuuronjämä tuli syötyä." Taas lapset nukkuivat. Puuro oli kylmää, annoin olla. Kylmä puuro ei ole ongelma, ajattelin ja muistin työhaastattelun, jossa hakijalta kysyttiin yksi kysymys: Onko alkoholi ongelma. Applikantti ymmärsi kysymyksen väärin ja vastasi kieltävästi. Hän sai paikan, mutta tästä on jo vuosikymmeniä aikaa.

Lämmitin maitoa. Panin levyn kakkoselle ja maitoa reilusti kattilaan. Olin ostanut sitä kymmenen purkkia, kun sain puoleen hintaan. Punainen maito ei mene helposti vanhaksi, paitsi yksi purkki oli mennyt. Se oli samalla päiväyksellä kuin alennetut, mutta olin aikanaan ostanut sen normaalihintaan. Joskus olen juonut viikonkin vanhaa maitoa. Ajattelin, että lämmitän mieluummin hiljaisella tulella kuin pesen niitä ylitsevuotavia maitovaahtoja liedeltä ja uuninlasin sisä- ja välipinnoilta. Olen sitä pesuhommaa elämässäni tehnyt yhtä paljon kuin vauvan pyllyn pesuhommaa.

Sillä aikaa luin kirjaa. Koira oli pihalla, ja ajattelin, että käyn taas sitä huhuilemassa kun pääsen seuraavan luvun loppuun. Nälkä ei ollut kova, enkä ajatellut puuroa koko ajan. Koira ei tullut sisään ja annoin olla pihalla. Pitkään luettuani muistin yhtäkkiä maidon. Se höyrysi kannen alla. Laskin kannen pöydälle, johon jäi märkä vesijälki. Ajattelin, että vesi on maidosta pois, onkohan kattilan maito nyt tiiviimpää. Kaadoin maidon puuron päälle. Sitä oli runsaasti. Maito lämmittäisi kylmännaljakkaa puuroa. Nestettä ei varsinaisesti kaivattu, puuro oli tehty aikanaan runsaaseen veteen. Heitin maidon päälle voinokareen ja katsoin, miten se alkoi heti sulaa. Kaadoin päälle fariinisokeria ja istuin syömään. Luin samalla. Istuin keittiössä ja oli hiljaista, mutta puurosta puuttui taas suolaa. Olin unohtanut asian. Hain suolamyllyn ja hieroin sitä ainakin kuusi kierrosta puuroon. Suola putosi maidon läpi puuron pinnalle, ja maistui hyvälle sokerin kanssa. Puuro lämpeni ja maito jäähtyi. Oliko se ystäväni lastenhoitaja, joka kysyi, sanotaanko meillä jäähtyy vai jähtyy. Muistelin haparoiden, että olisiko lapsuudenkodissani toinen vanhemmista sanonut yhdellä ja toinen kahdella äällä.

Luin kirjaa, jonka päähenkilö on koko ajan sairaalassa ja sanoo tuon tuostakin, että paranenkohan minä koskaan. Se toi mieleen oman lapsuuteni, johon kuului sairaalakäyntejä paljon. En muista koskaan epäilleeni, paranenko. Sain sairaalassa puuroa, ja siihen sai panna voita, ja kai maitoakin. Kuuman puuron, voin ja maidon sekoitus liittyy lapsuuteeni muutenkin, kun en ollut sairaalassa. Seurasin iltapalapöydässä voin sulamista ja katsoin, miten pienet keltaiset pallot nesteen pinnalla yhtyivät isommiksi. Tätä saattoi lusikalla hieman auttaa. Ennemmin tai myöhemmin rasva päätyi kuitenkin suuhun. Se maistui jo silloin hyvältä. Poikani sanoi minulle hiljattain: "Isä, voi sopii mausteeksi ihan kaikkiin ruokiin. Sanoppa jos keksit jonkun ruuan, mihin se ei passaa. Ei semmosta ruokaa oo."

S.

Kirjamessut Vol. I

Bussimatka Turku-Hki, OnniExpress 12 €
WC-maksu, Kupittaan asema 1 €
Iso kahvi, Picnic Kamppi 2,9 €
Pääsymaksu, Kirjamessut 10 €
Pentti Saaritsa, kolme runokirjaa 6 €
Teemestarin kirja 10 €
Junamatka Pasila-Pitäjänmäki 2,5 €
Pääsymaksu + narikka, Kirjamessut 12,5 €
Kahvi, Hesburger 2,5 €
Piko ja Fantasia -sarjakuvia 3 kpl 13 €
Antti Hyry, Maailman laita 5 €
Antti Hyry, Novellit 8 €
Novellin vuodenajat 7 €

Kaksi vuorokautta yht. 94,4 €, sis. matkat, messuliput ja majoituksen. Vähemmälläkin olisi voinut päästä, mutta mistä päästä.

S.

Murhetta

Elämä on murhetta ja surua. Mutta on se myös työtä, siis palkkatyötä. Otin sellaisen vastaan, kun tarjottiin. Kahden kuukauden koeaika, jonka jälkeen sekä minä että muut varmasti tiedämme, jatkammeko. Iloisin mielin siltä osin.

Muitakin ilonaiheita on. Lähimmäiseni olivat nähneet minun ajavan polkupyörällä pimeässä ilman valoa. Niinpä sain syntymäpäivälahjaksi pyörävalon. Sen toimitus viivästyi, sillä olen päässyt viime aikoina kotoani huonosti irtaantumaan. Nyt pääsin, nyt sain.

Surua koen vääryyksistä, jotka tulevat niin lähelle, että itseänikin sattuu. Ainoa keino on olla rehellinen itselleen ja muille. Rakkaus on metka asia: jokainen, jota rakastetaan, tuntee sen oikeasti. Jos joku haluaa minulle hyvää, minä kyllä uskon tunnistavani tarkoitusperät. Samoin tunnistavat muutkin ihmiset, joihin "rakkauden teot" kohdistuvat. Jos toiminnan motiivi ei kestä päivänvaloa, senkin voi aistia. Ystävääni on moitittu, mutkan kautta, mutta kukaan ei koskaan ole puhunut hänelle moitituista asioista suoraan. Hän on lauhkea kuin lammas, eikä vahingoita ketään, koskaan. Ei varmasti. Silti.

Minä en ymmärrä, ja todennäköisesti et ymmärrä sinäkään. Kirjoittaminen helpottaa, mutta kaikkea ei voi. Yritän kirjoittaa oloani asioiden sijaan.

Valo on myös symbolinen lahja. Mitä pimeämpää, sen tarpeellisempaa. "Et ehkä enää tarvitse tätä" arveli lahjan antaja, mutta erehtyi. En ollut hankkinut valoa, vaikka pimeyttä kohti kuljemme.

Joulukaan ei ole kuten ennen. Pääsisinpä kohdun veteen kellumaan, eikä tarvitsisi vuodenvaihteessa aavistella, miten hyvin olen täyttänyt lähimmäisteni toiveet ihmisenä ja lahjanantajana.

Koiranpentu on onneksi kiva. Ja perheeni, kävin viikonloppuna lasteni kanssa heidän mummulassaan. Lapset oikeastaan kaipasivat omaan kotiinsa reissun ajan, mutta sisaruksiani ja sukuani oli ilo tavata. Ja iloisin mielin palasin puolisoni vuoksi. Minulla on viisas puoliso, eikä ole salaisuus, että tämäkin asia on avautunut minulle vasta vuosien mittaan. Oma häpeäni.

S.

Penikka

Olin Ylimäellä kerran. Niillä oli koiranpentuja. Emäntä nimitti niitä poikasiksi, mutta isäntä sanoi painokkaasti, että "pooikasia, PENIKOITA ne on."

Ei tuota osaa penikaksi nimittää, on se sen verran hauska ja henkilökohtainen jo. Ja isokin jo alkaa olla, vaikka kadulla suurten koirien rinnalla yhä tietysti pieni. Henkilökohtainen sikäli, että kun automme varastettiin viime viikonloppuna ja soittelin siihen liittyen apua ja vinkkejä, niin isäni puhelimessa vastasi äiti, jonka puheista ja voivottelusta vieressä autoa ajanut isäni veti johtopäätöksensä: Onko kettu syönyt koiranpennun? Sain pohdittavakseni myös kysymyksen, kumpi olisi lopulta kipeämpi asia. Rahalla mitattuna auto kai. Ja onhan auto helpompi, ei sitä tarvitse käyttää ulkona tai sisällä eikä se laske alleen vanhojen lattialautojen väliin. Toki syö enemmän kuin pentu.

Auto löytyi saman tien. Maailma ja erityisesti kotipaikkamme on pieni. Ystäväni aikuinen tytär oli saapunut paikalle yöllä, kun autovaras oli ajanut juuri kaaran ojaan. Hän taivutteli kuskin jäämään paikalle poliisien saapumista odotellessa. Tapasin tänään sattumalta tuon nuoren naisen, ja kiittelimme häntä. Hän sanoi ottaneensa kaikki konstit käyttöön, jotta oli saanut pojan pysymään paikoillaan. Olivat kuulemma yhdessä surreet huonosti kiinni pysyvää hiusväriä. Lisäksi hän oli moittinut nuoren 18-vuotiaan pojan karvaratkaisua; kuulemma ei sovi ollenkaan niin nuorelle miehelle sellainen pitkä (6 cm) leukaparta. "Tää on mun tyyli", oli poika perustellut. Nuorukainen oli tämän ystäväni tyttären kavereita kouluajoilta. Puhalsi 2,19 promillea kun poliisi saapui paikalle. Alun kiukun jälkeen on jo osin sympatiseeraava olo häntä kohtaan. Luulen, että jos tapaan hänet, pyydän kahville ja pidän saarnan. Mies ei muistanut edes, mistä auton oli ottanut. Hauskaa, että kun aloimme etsiä kadonnutta autoa, saimme 20 min. päästä yhteydenoton, että auto on löytynyt. Vaimoni pani viestiä paikallisille ihmisille ja auton kuvaa jaettiin Facebookissa. Ystävämme Joonas ja Iida löysivät auton ollessaan sunnuntaikävelyllä.

Olen käynyt kahtena aamuna koiran kanssa metsässä. Sitä ei voi oikein kertoa, miten hauskaa on katsoa, kun pentu juoksee vapaana syysmetsässä sammalen ja lehdistön seassa. Kynnöspeltoakin pitkin eläin meni, ja kun sopivan uran löysi, niin vauhti oli aika kova. Parasta oli katsella kuitenkin poikkikynnöksellistä menoa, kun välillä aina kovassa vauhdissa jalka lipesi ja maha otti pohjakosketuksen. Koko reissun aikana pentu ei inahtanutkaan, ei päästänyt ääntäkään. Ihan hiljaa oli koko ajan. Mutta paikallaan ei ollut ollenkaaan.

En ole koskaan asunut aiemmin koiran kanssa. Lapsena mekin tavalliseen tapaan pyysimme koiraa kotiimme, mutta jotenkin se tuntui niin mahdottoman kaukaiselta toiveelta toteutuakseen. Perheessäni oli jäseniä, jotka pelkäsivät eläimiä. Muitakin syitä koiran hankkimattomuuteen oli. Nyt kun tämä pentu, Ruusa, on tullut taloomme, koiraidean äiti, vaimoni, on samaan aikaan aloittanut erittäin vaativan työn. Minulle on näin muodoin jäänyt luontevasti koiranhoidollinen vastuu. Olen yllättynyt, enkä syytä ketään; ei tämän näin pitänyt mennä. Mutta välimme ovat erittäin läheiset, ja olen oppinut jo yhtä ja toista häneltä. Joo, täällä Varsinais-Suomessa koiratkin ovat elollisia. Olen jo ihan sisäistänyt tuon hän-sanan käytön.

Olisi kiva kuulla, onko joku lukenut Anni Kytömäen esikoiskirjaa Kultarinta? Kehuivat vuolaasti tuolla.

S.

Te visakalloiset sonnit!

Ihanaa Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää! Luin eilen kirjallisuustieteellistä tekstiä, (josta tekstinä näin muodoin puuttui tyystin henki ja palo) joka käsitteli Marja-Liisa Vartion romaania Tunteet. Teksti oli Lea Rojolan ja löytyy kirjasta tämän linkin takaa. Ei niitä kannata niin vakavasti ottaa, mutta on toisinaan kiva lukea, mitä asioita tutkijat romaaneista löytävät. Jos jotain löytävät, nimittäin, niin ihanaa kieltä aika harvoin. Rojolan teksti sinänsä käsittelee uutta romaania ja uuden romaanin kieltä, ja ansiokkaasti sen tekeekin. Tuli oikein kutkutus, että luenpa, vaikka toisaalta moni hienous jo minulle avattiin. Mutta hehkua ja henkeä ei kirjallisuudentutkimuksellisesta tekstistä ole, totta vieköön, helppoa löytää.

Hehkua ja poltetta sen sijaan on Seitsemän veljestä täynnänsä! Ai ai! Kirjan keskellä on hiidenkivikohtaus. Kahdeksas luku alkaa, kun kivellä on jo istuttu päivätolkulla. "Tullut on jo neljäs päivä, veljesten ollessa kivellä, mutta alati vielä härkien piirittäminä he istuivat." Hiidenkivi on keskeinen tekijä kirjassa ja muuttaa lopulta kaiken. Siinä missä demarien ja muiden keskustalaisten käyttämä termi "torjuntataistelu" näyttäytyy vaalitappioita seliteltäessä omituisessa valossa on veljesten voitto Viertolan isännästä torjuntavoitto puhtaimmillaan. Ja mitä kaikkea ihanaa Aleksis näkeekään veljesten tulevassa elämässä, kun oikeus alkaa voittaa! Tässä katkelmassa veljekset voimainsa tunnossa, tai pikemminkin "armon tuntemisissa" tekevät lupauksia paremmasta elämästä.

"Mutta kun kolmantena päivänä aurinko jo kiirehti laskuansa kohden, astuivat veljekset vuorelta alas, kävivät pirttiinsä, iloiten sydämissään, koska näytti, että oli heidän pelkonsa turha. Mutta ei katsoneet he kuitenkaan vielä ihan luotettavaksi asiaansa, vaan silmäilivät yhä varoten akkunasta ulos. Siitä seuraavana päivänä lähetettiin vakooja ulos, lähetettiin Aapo, saattamaan heille visseyttä lujaa. Vuorokauden viipyi hän kylissä ja taloissa, ja koska hän palasi, nähtiin hänen kasvoillaan rauhan sanoma. Ja istuivat he nyt miehissä honkaisen pöydän ympärille, ja Aapo, istuen itse pöydän päässä, rupesi kertoilemaan veljillensä mitä oli kuullut.
AAPO. Veljet! hän on verraton mies, tuo meidän vallesmanni; hän on tehnyt niinkuin hän sanoi, ja niin on asiamme laita. Toukolan miehet, vaikka onkin monella etujalassa aika patti, tai päässä millä korkea kuhmo, millä pahoin irvistävä reikä, eivät hiiskahda lainkäymisestä sanaakaan, eivätkä oman käden kostosta; ja nimismiehen toimesta, hänen hirveistä uhkauksistansa kaikki tämä. Ja mitähän nyt tuumiskelee meistä provastimme? Niin; ukko on suonut meille rauhan, ikuisen rauhan; sillä hän on päättynyt uskoon, jota nimismies hänelle on vakuuttanut, että kova leikki meitä kohtaan olisi ijankaikkiseksi tuhoksemme. Mutta huomatkaat vielä: Koska tuo Härkämäki, oiva äijä ainakin sentään, jutellessaan eräänä päivänä provastin kanssa, oli myös meistäkin jotain maininnut, sanonut, jörähtäen: »kukas tietää vaikka tulisi pojista vielä oikein jupisteerit», niin tuohonpa oli lausunut pappi, että suuri olis hänen ilonsa ja riemunsa Herrassa, jos se ihme tapahtuisi, että Jukolan veljekset kerran astuisivat hänen eteensä, lukien välttäväisesti sisältä ja nuot kymmenen käskysanaa ja uskontunnustuksen ulkoa. Niin on hän lausunut sulavan lauseen. Tämän ja paljon muuta olen kuullut, kuullut monen miehen suusta, ja luotettavin niistä on Tammiston Kyösti, joka ei koskaan naura eikä valehtele.
JUHANI. Nimismies, sinä kunnon mies, rynkäisinpä sun tähtes vaikka loimoittavaan tuleen! No vie sinun musta, kiljuva sonni! Voinhan tuskin uskoa.
 AAPO. Kaikki niinkuin sanon. Mutta nähkäämme siis, etteivät herrat juuri olekkaan niin suuria junkkareita kuin luullaan. Muistakaamme tässä myös tuota Viertolaista, joka leppyi aivan pian ja suostui pyyntöömme kaikin puolin. Ja provastimme, jos katselemme häntä ilman närää hyvän sydämen ja järjen suoralta kannalta, nousee, tiedän minä, edessämme ankaraan arvoon. Hän on kiivas, mutta oikea Herran viinamäen mies, ja sanomattoman paljon on hän jo tehnyt seurakunnallemme hyvää. Kumonnut on hän monen ilkivaltaisen krouvin; monen miehen ja hänen entisen jalkasiippansa on hän pakoittanut käymään lailliseen avioliittoon; ja monta naapurusta, jotka ennen veristellen toinentoistansa vainosivat, on hän saattanut ihanimpaan sovintoon. Ja mitä on hän tahtonut, puuhaten meidän tähtemme? Meitä kristityiksi kunnian miehiksi. Nyt on hän meidät jättänyt, mutta lausuu kuitenkin meistä niin ihanan toivoituksen, että sydän likistyy sitä muistellessa.
TUOMAS. Mutta nytpä miehet lukemaan, nyt aapiskirja kouraan ja sanaa päähän vaikka halkonuijalla.
AAPO. Lausuitpa jotain, josta, jos niin teemme, syntyy meille uusi onni. Ah, jos yksimielisesti kävisimme nyt tärkeään toimeen, siitä heltimättä ennen kuin työ on päätetty!
JUHANI. Minä ymmärrän: Iskisimme aapiaiseen kynsin ja hampain, siitä heltimättä ennen kuin olemme kukon hännän alla. Oikein! Kentiesi kohta päätämme jotain, ja kerran päätettyämme, sen teemme myös, teemme vaikka verta hikoillen. Onhan minulla pää kova, kohden kova, mutta löytyypä siinä kuitenkin yhtä ja toista, yhtä ja toista hyvin närkkiäkin värkkiä. Enköhän jokapäiväisen harjoituksen kautta voisi kulkea kilpaa viidenvuotisen tyttö-rääsyn kanssa? Miksi en? Ahkeruus voittaa kovan onnen.
AAPO. Oi Juhani! nostaahan sydäntäni tämä puhees, miehuutta ja järkeä täys.
JUHANI. Ahkeruushan kovan onnenkin voittaa. Niin, jos kerran käymme juoneen, ikenet irvissähän siinä pinnistelemme. Mutta asiaa käskee tuumiskella, visusti ja juuresta jaksain.
AAPO. Koettaa tahdomme, sillä tämä pykälä on mahtava. Katsokaat: ellemme osaa lukea, niin laillinen vaimokin on meiltä kielletty hedelmä.
TIMO. Jassoo! Onkos se niinkin? No vie sinun! Sittenhän kelpaa tuota koettaa, koska sen konstin kautta saan itselleni ehkä kelpo akankin, jos niin hulluksi tulisin. Mutta kukas tietää kuinka täällä pojan päähän mällähtää. Sitä ei tiedä muut kuin Jumala.
JUHANI. Aprikoitkaamme asiaa visusti: meillä on niin kovat päät."

S.