Perheenjäsenet: vaimo

Esittelen huushollittareni. Toivon, että hän jaksaa nauraa tuolle -tar -päätteiselle termille, jonka keksin sitä mukaa kun kirjoitin sen. Huumoriksi hän sen kyllä ymmärtää, mutta naurun ratkaisee se, pitääkö hän huumoriani tässä kohtaa hyvänä vai huonona. Tai en tiedä. Kun toisaalta hän nauraa niin paljon jutuilleni, että voi olla, että joukossa on sitten huonoakin huumoria, joka menee läpi vähän epähuomiossa.

Rouvani on hurmaava. Häneen on moni ihastunut ja muutama rakastunut. Kuulun sekä ensimmäiseen että toiseen joukkoon. Hän kulkee polkua, joka on eräässä mielessä kapea. Hän on ikään kuin harjun laella kokoa ajan. Annas kun selitän. 

Rouvani kulkee ja katsoo ja näkee. Hän haistaa ja maistaa, ja arvioi, voiko hän liittyä joukkoon tai seuraan omana itsenään. Arvioi, voiko ostaa maailmasta jotain omaan arvomaailmaansa sopivaa. En tarkoita rahalla ostamista, kyllä hän sitäkin tekee ja sitäkin kai arvioi. Enkä tarkoita, että hän tekee tämän tietoisesti, aina, vaan koko ajan, osana itseään. Eräs ystäväni on, kuten olen joskus sanonut, kameleontti. Tajuttoman taitava muokkautumaan erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä juuri oikeanlaiseksi. En minäkään ihan nolla siinä ole, mutta yritän seistä selkä suorana, vaikka kuuntelisinkin muita ja muuttaisin puheenparttani tai mitä me nyt milloinkin muutamme. Vaimoni ei lähde tällaiseen kameleontismiin mukaan, näin arvioisin. Hän pitää linjansa, ja lämpenee jos on lämmetäkseen. Yleensä hitaammin, harvemmin nopeammin. Tätä nykyä ei juuri koskaan nopeammin.

Arjessa on tullut lämmettyä. Lämpenemistä aiheuttaa harjun laelta, kapealta polulta horjahtaminen. Kyse on Dingin ja Dongin, kuten Kanervan Ilkka sanoi (Vaimoni ei muuten siedä kovin hyvin sitä, että poukkoilen arkikeskustelussa asiasta toiseen ja kolmanteen, ja palaan ensimmäiseksi aloittamaani aiheeseen vasta pitkän ajan päästä, jos silloinkaan.), tasapainosta. Polun oikealla puolella on Informaatioähkyn Jyrkänne. Jyrkänne on hyvä sana, mutta hiekkaharjun tapauksessa sopii kuvaan vähän huonosti. Olkoon se siis viettävä rinne. Sinne voi horjahtaa, ja jos on oikein väsynyt, saattaa vieriä pitkällekin. Ylös pääsee, mutta se on tehtävä kontaten ja siihen menee aikaa. Informaatiota, kaikessa muodossaan, on oltava kohtuullisesti puolisolleni.

Toisaalta hänellä on oltava aktiviteettia ja ajateltavaa. Ei välttämättä pelkästään mukavaa ja kivaa, mutta sopivasti. Vasemmalla puolella polkua on tylsyyden ja toimettomuuden alamäki. Sinnekin voi pudota. Se on salakavala rinne siinä missä oikeakin, sillä mukkelismakkelishorjahdukseen on yhtä lyhyt matka kuin lähimmän puhelimen luo. Sinne saattaa joutua jos paikallansa pysyy.

Ja tällä polulla hän kulkee poimien kauniita kukkia, surkutellen rumuutta, urheana kärsimystä sietäen, omaa ja muiden, vaikka molemmat satuttavat. Vaimoni on empaattinen ja auttaa ihmisiä, jos vain jaksaa. Jos sattuu olemaan polulla. Hän on musiikillisesti lahjallinen, soittaa viulua, pianoa ja laulaa puhtaasti. Hänellä on sievä mezzo ja keskikirkas puheääni, mutta kuorossa hän laulaa yleensä alttoa. Hän on kaunosielu, kaunis nainen ja hahmottaa maailman silmillään. Tämän asian ymmärtämiseen minulla meni kymmenen avioliittovuotta. Eivät ne hukkaan menneet, vaan opetellessa. Muiden asioiden opettelu jatkuu yhä. Hänen poskensa iho on hienoa kuin sametti. Hänen hiuksensa toivat mieleeni hunajan, kun näin ne ensimmäisen kerran. Hän muistaa, mitä sanoin hänelle, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Minä muistan hänen hiuksensa.

Puolisoni on viisas. Lapsuuteni elin lapsuudenkodissani ja sain sieltä eväitä elämään. Aikuisiällä minulle viisautta on eniten opettanut viisas puolisoni. Hän on myös minua opettanut näkemään kauneutta maailmassa. Vaimoni näkee lapset, omat ja naapurin. Hän ei hyysää, mutta antaa tukea ja rakkautta. Hänellä on myös kyky seistä peilin edessä. Jos minulla olisi hattu päässäni, ottaisin sen nyt pois. Vaimoni on todella suostunut peilin eteen ja altistunut katselemaan itseään. 

Vaimoni on tarvittaessa kiivas ja omapäinen. Ei taipuile tuulessa, eikä hakeudu sellaisten ihmisten pariin, jotka yrittävät häntä vääntää. Hänen nilkkansa ääntelee kun sitä liikuttaa. Hänellä taitaa olla maitohampaita. Hän elää vuoden kierron mukaan ja on pimeällä väsyneempi kuin muina aikoina. Aamulla hän torkuttaa kelloaan pitkään ja lähettää sitten päivemmällä, herättyään, minulle ikään kuin puolustuspuheenvuorona linkkejä artikkeleihin, joissa milloin mikäkin uniprofessori kertoo, että torkuttaminen on luonteenpiirre, josta ei tartte tuntea syyllisyyttä.

Vaimoni on lahja, josta olen vuosi vuodelta kiitollisempi. Onneksi voin sen ilmaista muillakin tavoin kuin bloggaamalla. Ja aina en ole näin osannut sanoa. Onneksi silmäni ovat avautuneet ja katselen myös elettyä elämää jo armeliaammin. 

Vaikeaa puhua vaimosta puhumatta samalla tai sen sijaan hirveän paljon itsestä.

S.

Perheenjäsenet: lastenhoitaja.

Sain lukijapalautteen! Aina joskus niitä tulee blogin ulkopuoleltakin. Matti on joskus soittanut ja ollaan puhuttu pitkäänkin. Muutamana kesänä olen käynyt juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna monta lyhyttä yllätyksellistä sananvaihtoa blogista. Viimeksi sain tekstiviestitse kehotuksen kirjoittaa perheenjäsenistäni. Ajattelin aloittaa "lastenhoitajastamme". Lainausmerkeissä siksi, että lastenhoitaja on lastenhoitaja ja perheenjäsen on perheenjäsen. Kesällä meillä oli naapurustoa puutarhaillallistamassa, ja tämä mainittu perheenjäsenemme saapui sattumalta paikalle. Emme esitelleet häntä primäärisesti perheenjäsenenä, vaan lastenhoitajana. Asiaa piti selitellä, ja lopulta siitä tuli naurun aihe, ainakin lastenhoitajalle jos ei muille.

Lastenhoitajalla on pitkä tukka ja hän tulee meille aina silloin tällöin. Hän on yksi elämämme parhaista asioista. Lapsemme rakastavat häntä ja hän rakastaa lapsiamme. Lapsemme tekevät huomioita hänestä ja hän tekee huomioita lapsistamme. Hän soittaa pianoa taitavasti, vaikka on käsittääkseni omin neuvoin opetellut soittelemaan. Niin opetteli muuten Sviatoslav Richterkin, aika suurelta osin. Ja Jurvelinin Eskokin sanoi, että ei hänellä ole oikein sellaista hyvää opettajaa ollut koskaan. Ehkä sanamuoto ei ollut noin jyrkkä hänellä, en muista. Esko vaikutti herrasmieheltä kun häntä olen tavannut. Mutta Esko ei ole meidän lastenhoitajamme.

Lastenhoitaja asuu naapurikaupunkikeskuksessa ja tulee bussilla tänne edelliseen kotikaupunkikeskukseensa aina silloin tällöin. Meille hän tulee yleensä, kun pyydämme tai jos sattuu muuten täällä päin olemaan liikenteessä. Hän lukee kirjoja paljon ja muistaa ulkoa yhtä ja toista. Jos tapaatte lastenhoitajamme tuolla maailmalla, pyytäkää häntä lukemaan ulkoa Pauli Kohelo - Ohessa tilinumeroni -kirjan alkulauseet. Se on pysäyttävää kirjallisuutta.

Lastenhoitajamme pehmentää kulmikkaiden poikiemme luonteita hämmästyttävällä tavalla. Hän saa heidät loistamaan siinä, missä itse saan vastaavissa tilanteissa heidän kanssaan lähinnä harmaita hiuksia tai tarpeettomasti aiheutettua tulehtuneita kahdenkeskisiä asioidenhoitoyritykseksijääviä. Hän osaa minuakin kannustaa ja ohjata toimimaan lasten kanssa oikein. Onpa käynyt niinkin, että lapset ovat suutuspäissään puhuneet minulle rumasti, ja lastenhoitajamme hoitaa asian lempeästi niin, että lapsi pian pyytää anteeksi, vaikka itse en ole asiaa jaksanut selvittää. Hän näkee ristiriitaisissakin tilanteissa aina hyvät puolet. Hän ei ole hermostunut minulle, vaimolleni tai lapsilleni koskaan, tiettävästi. Hän rakastaa luontoa ja hakeutuu usein metsään. Hän tuntee kasvit ja puut ja niiden latinankieliset nimet. Hän ei pelkää käärmeen puremaa eikä punkkeja. Hän kerää kesällä yrttejä ja keittää ystävilleen kuusenkerkkäsiirappia. Hän tuo aina tuliaisia, ja huomioi lapset, vaikka on opiskelija. Hän nukkuu yksin metsässä riippumatossa, ja on onnensa kukkuloilla silloin. Hän löytää yöpaikan itselleen ja matolleen vaikka Helsingistä. Hän pyytää meitä kylään jatkuvasti, ja me harmittavan harvoin pääsemme tulemaan. Onneksi saamme hänet aika ajoin tänne. Hän on aina tyytyväisen oloinen, vaikka hänellä siinä missä kaikilla muillakin ihmisillä on oma elämä elettävänään. Kun hän on meillä, meillä hyvin harvoin riidellään. Kyse ei ole vieraskoreudesta, vaan kuulemma siitä, että hän tekee asioita, jotka minulta jäävät tekemättä. Itse en usko tähän väitteeseen ihan noin sokeasti tai en pidä asiaa ainakaan noin mustavalkoisena. Oma teoriani tästä riitelemättömyydestämme on yksinkertaisesti se, että lastenhoitajamme levittää hyvää tuultaan ympäristöönsä ihan tahtomattaan.

Riitelystä muuten sen verran, että emme riitele vaimoni kanssa nykyään paljoa. Tänä syksynä hänellä on tosin ollut pinna tiukalla tavanomaista enemmän, mutta yleisesti tulemme nykyään hyvin toimeen keskenämme. Itse en ole kyennyt muuttumaan, joten ansiot tästä elämänmuutoksesta ropisee yksinomaan vaimoni laariin. Vaikka ei hän kyllä tätä blogia enää lue, eikä ainakaan näin pitkälle jaksa lukea.

Lastenhoitajamme on ihana nainen, joka ilahtuu, kun mainitsen hänen olevan vielä lapsi. Toivottavasti muistan oikein, sillä on häpeällistä siteerata omia sanoja väärin, varsinkin kun puhun ihmisestä, jolla itsellään on kiusallisen tarkka muisti. Lastenhoitajamme on aarre, jonkalaista tiedän jokaisen lapsiperheen tai lapsettoman perheen tarvitsevan. En tiedä, miksi meille on sattunut tällainen onni kohdalle. "Olen viitannut silloin kun muutkin viittas tai ollut hiljaa silloin kun on pitänytkin olla hiljaa", kuten eräs merkittävään tehtävään valittu nuori mies minulle pohti valintansa syitä aikoinaan. 

Tämä ei ole markkinointipuheenvuoro: lastenhoitajamme vähäinen koulun ja muun arkielmän ulkoinen aika ei riitä kaikkien perheiden luona viipymiseen. Se on surullista, mutta tästä edusta emme luovu, niin kauan kuin asia on omissa käsissämme. Ja kuten tarkkaavainen lukija huomaa, asia ei ole lainkaan omissa käsissäme. Lastenhoitaja tulee meille niin kauan kuin tulee. Jos jostain syystä tai toisesta joskus lakkaa tulemasta, kiitämme kaikesta kuitenkin.

Lastenhoitajamme on kaunis ja elinvoimainen, aina lämpimästi hymyilevä ihminen. Hän ei puhu pahaa ihmisistä, vaikka kertoisi ikävistäkin asioista. Sitä minä ihailen. Hän tuntee länsimaista taidemusiikkia ja laulaa puhtaasti ja säveltapailee hyvin. Lastenhoitajamme auttaa meitä arkisissa asioissa ja tekee sen hyvällä mielellä. Luulen ja ainakin hirveästi toivon, että hän meillä ollessaan nauttii elämästään. Lastenhoitajamme on aina valmis pelaamaan lautapelejä. Tosin ihan hirveästi emme pelaa, kun teemme muita asioita, mutta kun sitä ehdottaa, hän on aina valmis. Hän innostuu sellonsoitosta ja muista uusista asioista ja perehtyy asioihin. Hän tekee herkkiä huomioita ympäristöstään, ja pidän hänen huumorintajustaan. Erityisesti minua hivelee se, että hän niin usein nauraa lasteni jutuille. Sillä lasteni jutut ovat toisinaan hauskoja, ja joka niille nauraa, ei voi olla läpeensä paha ihminen.

S.

"En tunnistanu numerosta"

Soittelen nykyään työni puolesta ihmisille. Eräälle yrittäjälle soitin tänään. Hän pani viestin, että en pysty vastaamaan, mutta voin viestitse keskustella. Kirjoitin takaisin, että ok, voin soitella maanantaina. Kuittasin nimelläni viestini. Kohta puhelimeni soi. Kyseinen Arto soitti ja pahoitteli, ettei ollut tunnistanut minua numerosta. Sanoin, että ei se mitään. Kaverilla oli lounas siinä kesken, joten ehdotin, että palaan asiaan. Tuntui kelpaavan. Ehdin lyhyen puhelumme aikana tajuta tilanteen koomisuuden; hän ei totisesti tunne minua, mutta ajatteli, että ehkä pitäisi tuntea, ja käyttäytyi sen mukaan. Minä puolestani ehdin jo puhelimessa muuttaa omaa käyttäytymistäni keskimääräistä tuttavallisemmaksi. Molemmat siis voittivat. Jos joskus tapaamme, halaamme varmaan ensi töiksemme!

Hauska nähdä, miten juttu jatkuu, kun maanantaina soitan hänelle.

S.

Koiran kakka

Kakka on tabu. Siitä ei puhuta, vaikka se on osa elämää siinä missä kynnet ja villasukat. Ehkä siihen liittyy jotain froidilaista, kuten froidikin ehdotti aikanaan.

Koirankakasta on vähän helpompi puhua. Ajattelinkin aloittaa siitä. En tosin lupaa, enkä edes uhkaa, että etenen ihmiskakkaan, sillä se saattaa laskea suosiotani ihmisten keskuudessa ja sitähän me perussyylliset ihmiset kammoamme. Olisi hirveän tärkeää, että kaikki maailman ihmiset hyväksyisivät minut.

Koiramme kakkasi mm. eilen, kuten kakkaa joka päivä. Hänellä on ollut alkuvaikeuksia kakkaamisen kanssa, ja aiemmin lenkillä kakka yleensä ei tullut, mutta heti lenkin jälkeen se tuli paperille sisälle. Asia ei ollut vastenmielinen, mutta ajattelin, että koira oikeasti haluaisi pitää reviirinsä puhtaana, ja ulos kakkaaminen on siksi tärkeää. Toki mukavuudesta on kyse myös ihmisten näkökulmasta.

Eilen lenkillä koira teki kakkaansa pitkään. Kyse oli siis sekä ajallisesti että fyysisesti pitkästä kakasta. Ajattelin, että mikäköhän on, ja koiran oltua aloillaan jo puoli minuuttia katsoin, mistä on kyse. Se otti varovaisia askeleita homman vain jatkuessa. Pitkä kakka ulottui maahan saakka mutta ei katkennut. Sen sisällä näyttikin olevan jotain. Epäilin valkoista nauhaa aluksi kalkkunan nahkasuikaleiksi, mutta tajusin pian, että kyse on matonkuteesta. Niitä on ollut sekä pitkiä että lyhyitä versioita lattioillamme lojumassa. Nyt yksi oli päätynyt melko pitkänä mahaan. Astuin hännän, siis matonkuteen hännän, päälle ja odotin, että koira etenisi. Niin kävikin, hitaasti. Lopulta n. 40 cm pitkä naru tuli sievästi ulos koiran suolistosta. Ehkä eläin oli iloinen. Mietin, mitäköhän hän miettii. Mietin aika usein, mitä muut miettivät. Mietin myös, että ehkä muut eivät näin paljon mieti, mitä muut miettivät. 

S.

Lokero Paseille

Tapasin eilen Ollin, jolla on lokero päässä muutamaa ihmistyyppiä varten. Asia paljastui, kun mietittiin, mikä olikaan sen yhden miehen nimi. Oliko se Heikki? 

"Ei ollut heikki. Hän oli Henri, sillä päässäni on huone kaikille Henreille. Siellä on muitakin kuin Henrejä. Lisäksi on huone muun muassa Paseille."

Kysyin myöhemmin Ollilta, onko hänellä useampia huoneita. Kuulemma on. Panun huoneessa on vain yksi Panu. Aiemmin se Panun huone oli Heikin huone, mutta Panu valtasi sen, vähän vaivihkaa. Panun huoneen ovessa on natsisymboli ja se on tunnelmaltaan hyvin synkkä ja ahdas. Siellä ei tosiaan ole muita kuin Panu.

Muistimestarit käyttävät tällaisia palatseja hyväksi. Ihmisiä, jotka näkevät automaattisesti kaiken visuaalisesti tai jonkun toisen aistin kautta "tupla-aistivat" asioita, kutsutaan synesteetikoiksi. Ystäväni sanoi, että Raksilan sitimarketissa Oulussa maistuu aina kumi. Tyttäreni kummitäti voi määritellä jokaisen kuulemansa sanan värin.

Venäjällä asui aikoinaan mies, joka kuoli keskinkertaisena ja ilmeisen onnettomana. Hän muisti kaiken, mitä hänelle puhuttiin. Olen tästä puhunut ehkä ennenkin, en muista. Tämä mies liu'utti silmäinsä edessä elokuvaa kaikesta siitä, mitä hänelle puhuttiin. Kun hän palasi kuulemiinsa asioihin, hän kelasi filmin vain sopivaan kohtaan ja katsoi, mitä siinä sanottiin. Asiasta tuli hänelle riesa, niin että hän lopulta yritti mielikuvissaan polttaa muistilappuja, joihin oli kirjoitettu joitain epäoleellisia numeroita. Nuotiossa hän näki hiiltyneitä lappuja, joista himmeästi vielä hohti niihin kirjoitetut numerot... Mies muisti kaiken, muttei silti menestynyt työssään erityisen hyvin, eikä elämässäänkään. Kuten olen toistanut aiemminkin, toistan taas: pitkäikäisiä ihmisiä yhdistää kaksi asiaa, uteliaisuus ja huumorintaju. Oma uteliaisuuteni kohdistuu tällä hetkellä mm. muistamiseen. Mutta otan tämän ihan huumorilla.

Ollilla olisi potentiaalia. Sanoin joskus, että vaimollani olisi myös. Ensin hänen pitäisi vain innostua asiasta, ja minä luulen, että vaimoni innostuu muista asioista. Eipä silti, visualisoinnin taidon voi opetella kuka vaan. Hyvä muisti on hankittu ominaisuus, yksiselitteisesti. Biologisesti eri ihmisen muistikyky vaihtelee hyvin vähän.

S.

Antti Hyryn tuotanto

Antti Hyryn proosatuotanto on koskettava kokonaisuus. On ihanaa, että hän on kirjoittanut kirjoja. Ei niitä hirveän paljoa ole, moni on kirjoittanut kymmenkertaisen määrän sivuja. Mutta on tuota tuossakin. Olen marraskuun viettänyt käytännössä joka päivä hänen tekstiensä äärellä. Alussa ajattelin, että nämä ovat yhdenlaisia, mutta kyllä ne ovat lopulta monenlaisia. Kirjoitan kaikista jotain. Kaikista minulla ei ole vahvaa jälkeä, ja toiset tulivat lähemmäs kuin toiset. Ensimmäinen lukemani taisi olla Aitta. Sain sen äidiltäni 19-vuotislahjaksi.

Maantieltä hän lähti (1958)

Novellikokoelma, jonka niminovelli on maaginen. Mies kävelee, lähtee maantieltä ja kiertää maapallon ympäri. "Samalla tavalla hän kulki kohtisuoraan ensimmäistä suuntaa vastaan ja lisäksi mutamia kertoja näitten suuntien väliltä." Kulkijan liikerata muistuttaa atomia. Hän kutistuu, ja näkee lopulta atomit suurina. Hän alkaa kasvaa suureksi, itsensä kokoiseksi ja suuremmaksi. Äärettömän suureksi. "Tähdet jäivät hänen alapuolelleen, ja hänen kasvaessaan kaikki katosi lopulta kokonaan." Ja kasvettuaan yhä hän alkaa nähdä atomeita ja taas lopulta maantien. Ja "hän lähti maantieltä ja hän melkein itki." Novelli on lyhyt, ja sitä on typerää referoida, mutta omassa typeryydessäni minulle on kaikki sallittua. Loppu on kaunis. Siinä syödään greippiä, joka tuolloin oli vielä 'grapea', lusikalla.

"Ja kun hän söi, hänen mieleensä tuli kirkas syksy, jolloin pakkanen on puhdistanut joen veden ja pojat pyytävät koukuilla mateita, ja jolloin pakkanen on kypsyttänyt puolukat metsissä ja karpalot soilla, ja jolloin ilma on sellaista, että kun sitä hengittää, osa kaikesta siitä menee ihmisen sisälle ja tekee olon vaikeaksi."

Kevättä ja syksyä (1958)

En muista, kumpaa kirjailija aloitti ensin työstämään, esikoisromaaniaan vai tuota novellikokoelmaa. Ilmestyivät kuitenkin samoihin aikoihin. Tästä romaanista jäi mieleen laajuus: sivuja on yli kolmesataa, mutta jotenkin siinä elämä ulottuu lapsuudesta aikuisikään. Henkilögalleriakin avautuu merkillisellä tavalla. Joku voisi moittia rakennetta, mutta nyt ei ruveta moittimaan. Eräs kirjoittamista paljon tehnyt tuttavani arveli, että tällaista kirjaa ei enää annettaisi missään kustantamossa julkaistavaksi. Luulen, että hän on oikeassa. Onneksi meillä oli ennenvanha.

"Kun Niilo kesällä käveli jalkakäytävällä ja näki miehen leikkaavan ruohoa, paistoi aurinko kuumasti tuoreeseen vihreään ruohoon, joka oli kentällä. Ruoho kuivui ja suli tuoksuksi auringon paisteessa. Niilo muisti heinäntekoa ja aikoja, jolloin oli kasvanut. Taivas ylhäällä oli sininen. Hän tunsi ikävää, joka oli kuin ainoa ote elämään ja maailmaan."

Kotona (1960), Alakoulu (1965), Isä ja poika (1971) ja Silta liikkuu (1975)

Pojan kasvutarina, tai ainakin tarina pojan elämän vaiheista. Teokset on koottu yksiin kansiin, vuonna 1991 julkaistuun niteeseen Mitä saa olla. Erityisesti avausromaani Kotona on kuvaileva, päähenkilön Paulin tunteita ei juuri päästetä ilmoille. Lukija kyllä tuntee yhtä ja toista, jos on tunteakseen.

"Löysäsimme irti ja Aune istui penkille. Yritin uudestaan ottaa paperin, mutta Aune ei vieläkään antanut ja minä otin taas kiinni hiuksista; koetin varoa, että Aune ei saisi kiinni minun tukasta. Mutta aune sai kiinni ja se kävi niin kipeästi kuin koko tukka olisi lähtenyt irti, ja vesi tuli silmiin ja kielelle. Äiti tuli navetasta, kun me tappelimme.

 - Hyi, heittäkää tuo heti pois, Aune, Pauli!

 - Tehkää nyt sovinto. Ettehän te pääse taivaaseenkaan, kun tuollalailla tappelette. Tänne se paperi!"

Kerronta haiskahtaa omaelämäkerralliselta, kuten Hyryllä niin usein. Ihmettelin sarjaa lukiessani, millä menetelmällä kirjailija on kaiken lapsuuselämänsä tallettanut. Jos minun pitäisi muistella esimerkiksi ikävuosia 4-10 jossain järkevässä järjestyksessä ja ehjänä kokonaisuutena niin, että vuoden kierto välittyisi, ja eletty elämä elettynä elämänä, niin en onnistuisi. Antti Hyry onnistuu. Kaikki tapahtuu toteamalla, myös päähenkilön äidin kuolema, Kotona-romaanin lopulla:

"Keväällä, kun lumi oli jo sulanut, isä oli kerran vanhaisän puolella soittamassa sairaalaan. Olimme kaikki pirtissä kun isä tuli ja isä ja Aino sanoivat meille;

 - Äiti on kuollut.

 - Älkää itkekö, äiti on päässyt taivaaseen.

Ajattelin, että äiti on kuollut, eikä minua itkettänyt.

 - Minä annan teille jokaiselle karamellipussin, sanoi isä ja hän haki kaupasta neljä pussia ja antoi meille."

Hengellisyys kulkee mukana Pauli-pojan elämässä jatkuvasti. Moni asia on tuttua, mutta pienen pojan kadotuksen pelko myös hämmentää vähän. Pauli-sarjassa toistuu kuvaus, jossa päähenkilö rukoilee, ettei joutuisi kadotukseen kun omallatunnolla on jotain, milloin suurempaa milloin pienempää.

Arki rullaa, ja pieni mies kasvaa ja havainnoi. Tuntuu, että lapsi on aika paljon hiljaa, vaikka sitä ei oikeastaan sanota. Asiat vain tapahtuvat. "Päällysruoaksi söimme valkeaa riisipuuroa ja kylmää hedelmäsoppaa. Maha tuli niin täyteen että oli paha olla, mutta suussa maistui hyvältä. Kyllä se siitä vailenee, mietin ja menin istumaan keinutuoliin."

Isä ja poika oli koskettava romaani. On poika ja isä, mutta ei äitiä. Poika katsoo maailmaa, ja isää, ja ajattelee kirjan alussa, että puhuttelee kyllä isäänsä, joka on toiminut naisasioissa väärin. Hän kirjoittaa isälleen kirjeen.

"Sanoitte silloin, kun lähdimme pois sieltä äitipuolen talosta, että kävisitte siellä aina niin kuin ennenkin. Olette aina sanonut minulle, että se ei ole mies eikä mikään, joka ei sanaansa pidä, että ei ole mitään merkitystä sellaisen miehen puheilla, joka ei sanaansa pidä. Pauli"

Kirja on totisesti lukemisen arvoinen. Se pomppasi jotenkin esiin. Pojan näkökulma ja suhde isäänsä, taas kaiken arkisen lomassa. Kirja on kaksiosainen, jälkimmäisessä päästetään isä ääneen. Hän puhuu, kenelle puhuukaan. Puheessa kuuluu syvä inhimillisyys, mitä se sitten tarkoittaakaan. Luen sitä myös niin, että kirjailija katselee romaanihenkilöä Isä lempeästi ja hyväksyvästi.

"Nousimme ylös ja kävelimme pimeän porstuan ja kuistin läpi ulos kartanolle. Kun olin tuosta kaikesta puhunut Väinön kanssa, tuntuivat nuo asiat helpommilta ja selvemmiltä, sovitetuilta. Väinö varmaan ymmärsi tämän, ja oli jo kuin jostakin muusta kiinnostunut. Kartanon kovassa lumipinnassa oli ohut läpinäkyvä kerros uutta lunta."

Silta liikkuu jäi myös mieleen. Se on Hyryn kirjoista ehkä paikallaanpysyvin, sillä siinä ollaan lähes koko aika sairaalassa. Romaani kuvaa sairaalassa toipuvan tai toipumisen alkamista odottavan päähenkilön pitkästymistä, tai niin minä sen ainakin luin. Varsinaisesti Hyry ei kuvaa teoksissaan mitään muuta kuin elämää, ei sen kummemmin pitkästymistä tai muun yksittäisen asian kokemista. Sairaalaelämä nyt sattui vain päähenkilöllä olemaan sellaista. Toki sairaalassa myös tapahtuu, käydään keskusteluja joista osa hätkähdyttää. Päähenkilö haastaa hoitajattaria keskusteluihin ja sanailuihin. Lähtiessään hän haastaa yhden kirjeenvaihtoon. Maailma oli erilainen silloin kuin nyt. Nyt saattaisi päähenkilö kotiuduttuaan pyytää sairaanhoitajaa feisbuuk-kaverikseen.

Silta liikkuu päättyy myönteisiin tunnelmiin. Sarjan romaaneissa on myös hätkähdyttäviä kohtia, jotka liittyvät seksuaalisuuteen. Sinänsä kuvaukset pikkulastenkeskisistä housuihinkurkkaamisista tai muista vastaavista ovat elettyinä jokseenkin tavallisia asioita, mutta niiden nouseminen esiin tämäntyyppisestä kerronnasta ravistelee hereille. Nuoruusajan kuvauksessa päähenkilö kipuilee, saako pyydettyä anteeksi jotain, joka on kaihertanut mielessä kauan. Asiaa ei kirjoiteta auki, mutta onneksi kerrotaan, että hän saa otettua asian puheeksi isänsä kanssa. Alakoulu-romaanissa on minua eniten hätkähdyttänyt kuvaus. Sodan aikoihin pidetään jossain koululuokassa seuroja.

"Hän ei pitänytkään loppurukousta, vaan oli kauan hiljaa ja sanoi sitten: - Tunnen itseni niin kelvottomaksi ryökäleeksi, kun olen sellainen huorapukki. Saarnaatteko minulle anteeksi. Annatko sinä äiti minulle anteeksi, hän sanoi ja katsoi vaimoaan.

 Vanhaisä, Koivulan emäntä ja muut uskovaiset saarnasivat hänelle kaikki synnit anteeksi ja hän meni vaimonsa luo ja otti kiinni kaulasta. Pitkän ajan kuluttua hän meni takaisin opettajanpöydän taakse ja piti rukoukset."

Novellikokoelmat Junamatkan kuvaus (1962) sekä Leveitä lautoja (1968) ja novelli Ihminen on sellainen (1970) on koottu vuonna 1981 julkaistuun Novellit -kokoelmaan. Lisäksi siihen kuuluu esikoiskokoelma Maantieltä hän lähti, josta ylempänä joku sana. Kansiin on koottu myös pieniä sisäkertomuksia siihenastisista romaaneista.

Hyryn novellit ovat mieluista luettavaa. Pidän novelleista muutenkin, vaikka minun on toisinaan novellin tiivistä rakennetta ja ilmaisua vaikea seurata, kun asioita ei tehdä selväksi kahta kertaa vaan yhden kerran vain. Se on tällaisen hitaan hitaan lukijan henkilökohtainen propleema. En käy läpi novelleja sen tarkemmin. Mieleen jäi vahvimmin Junamatkan kuvaus, sillä pidän sitä muodollisesti omintakeisimpana, ankarimmin Hyryn tekstien luonnehdinnoissa toistuvia määreitä noudattavana. Oliko vaikeasti sanottu, oli, en jaksa poistaa enkä varsinkaan keksiä selvempää ilmausta. Junamatkan kuvaus on kuvaus junamatkasta. Siinäkin on pitkästymistä havaittavissa, ja eksistentialistista tyhjyyden tunnetta, vaikka kirjailija Jouni Tikkasen haastattelussa Uuni-romaanin julkaisun aikaan lausuikin mieleeni jääneet sanat. Toimittaja nimittäin kysyi häneltä suhdetta eksistentialismiin. "En minä oikein tiedä, mitä se eksistentialismi tarkoittaa."

Junamatka kestää ja kestää. "Hänestä tuntui, että aika kului hitaasti. Minä olen nyt tällä kohdalla, en vähän etempänä, enkä millään muulla kohdalla. Mistähän se johtuu, ettei voi olla kuin yhdellä kohdalla kerrallaan. Matka kuluu niin nopeasti kuin juna kulkee. Mitenkähän se ihminen voi aina jotenkin olla, nyt, eilen, huomenna joka hetki se on vain jotenkin."

Tässä Junamatkassa Hyry esittelee ensimmäisen kerran päähenkilön sisäisen mietiskelyn tässä mittakaavassa lukijalle. Samaa pohdintaa on ehkä ollut aiemmissakin kirjoissa, mutta ei näin laajasti. Pohdinta viehättää. Sitä on tämän jälkeen kaikissa Hyryn kirjoissa, ainakin romaaneissa. Tämän olevaisen käsittämisen ja käsittämättömyyden kokemuksen Hyry vie kaikkein kauneimmilleen proosatekstissään Mustan ojan vesi (1986). En näköjään malta olla jo puhumatta siitä. Maltanpas. Ja muistin aikana, onhan toki esikoisteoksessa novelli Kivi auringon paisteessa, jota ehkä kouluissakin on luetettu, joskus. Siinä poika näkee jalkansa ja tajuaa sen. "Ja hän katsoi: jalka oli paljaana polven yläpuolelle asti, ja jalkaterä oli kiven vieressä ruohojen päällä taivuttaen niitä joka puolelle ja kiveä vasten lämpimässä auringon paisteessa. Auringon kuumentama kivi lämmitti.

 Pojan läpi kulki jokin tärisyttäen häntä, ja hän ihmetteli ja katsoi: onko tuo minun, koko jalka alhaalta ylös asti, aivan kokonaan."

Ja taas novelli jatkuu niin tärkeänä, etten kehtaa sitä kyllä referoida, lue itse, mutta poika kasvaa kuitenkin ja on mies ja "jonakin päivänä hänen poikansa huomaa jalkansa kiven vieressä auringon paisteessa ja muutakin." Äh, ei näitä saisi tällä tavalla edes yrittää. Novelli on ihan mielettömän hieno, kun sen taas luen.

Novelli Leveitä lautoja on myönteinen. Monessa Hyryn teoksessa, lähes kaikissa, on merkillinen kaipaus toisiin aikoihin ja tiloihin. Ajatuksellisia takaumia on leveissä laudoissakin, mutta mieleeni jäi silti valo ja elämänvoima, jota päähenkilö Pietari näkee ja kokee etsiessään suuria puita, joista saa leveitä lautoja. Teema on hyvin läheinen minulle itselleni, ja on helppo kuvitella, miten tärkeästä asiasta ihmiselämässä on kyse, kun on kyse leveiden lautojen sahauttamisesta.

"Hän istui pöydän luona ikkunan ääressä ja katsoi ulos. Maassa ja katoilla lunta ja puut puhtaita, kuusenoksistot kuivan ja lämpimän näköisiä huhtikuun illansuun totaalisessa valaistuksessa, kun on kevät tulossa. Pääsiäinen on muutaman päivän kuluttua, hän mietti, ja mielessään hänellä oli tunne asianmukaisista mutta vähän hankalista pyhävaatteista, tukalista, jos ei pysy aloillaan. Toisaalta se on kuin terveyskylpy. On kummallista, hän mietti, miksi ihmiset eivät enää osaa pysyä asiassa ja ymmärrä pitää sunnuntaita  ja pyhiä. Kun ei paljon muuta, niin pitäisi mielessään sen, että kuusi päivää teki työtä ja seitsemäntenä lepäsi. Hän ajatteli, että nyt kun hänellä oli tämä homma, puutavaran hankinta, oli hyvä että tuli pyhiä, eikä silloin voinut mitään tehdä, ja piti olla rauhassa koko asiasta, työ asettuu omaan arvoonsa."

Maailman Laita (1967)

Tämä pieni kirja on romaani, vaikka moni on kirjoittanut pidempiäkin pienoisromaaneja. Siinä on aika ehjä tarina: mies osallistuu veneretkikuntaan, joka tekee matkan Kuivaniemen/Haukiputaan edustalle. Keli on huono ja paluumatkalla he eksyvät. Lopulta kaikki menee hyvin.

Vene on päähenkilön itse tekemä, jos oikein ymmärsin.

" - Niihin täytyy tottua, katso, Pietari sanoi. - Täytyy tietää, minkäkokoiset aallot sopivat millekin veneelle, ja mistä suunnasta. Kun yhtäkkiä joutuu merelle, varsinkin itse ajamaan, tuntuu ensin aivan hullulta. Esimerkiksi ajaa vasten aaltoa kovalla vauhdilla, siitä ei tule mitään. Kun vene putoaa harjalta aallonpohjaan, siinä kuuluu melkoinen pamaus, ja heti tulee uusi aalto, jolta taas putoaa. Menee vene rikki, eikä siitä tule muutenkaan mitään. Näin sivumyötäiseen, katso nyt, se menee mukavasti, eikä pärskytä, ja meillä on täysi vauhti... Eihän se aallokko niinkään, kunhan ei mene karille, ja kone käy, että voi ohjata. Tietysti ne aallot voivat olla niin korkeita, että huiput lyövät sisään, kun ei ole kantta. Näin lämpimän veden aikaan aalto ei kuulu nousevan niin korkeaksi kuin kylmän."

Maatuuli (1980)

Yksi Hyryn kauneimmista romaaneista. Päähenkilöllä on paljon ajatuksia, ne ovat ehkä itselleni kuitenkin se kaikkein viehättävin asia näissä Hyryissä. Arjen tapahtumissa on myös ihmisten välistä vuorovaikutusta, mikä sekin on kiinnostavaa. Kirjan tunnelmassa on paljon sitä mainitsemaani kaipausta johonkin toiseen aikaan ja paikkaan, mutta koen, että samaan aikaan on myös tyyneyttä ja elämää, vuoden kiertoa ja sen sellaista. Luulen, että aika moni ajattelee tätä kirjaa lukiessaan, että tuo se on elämää, kunpa minäkin osaisin/voisin noin. Mitä enemmän päähenkilöllä on aikaa, sitä pidempään hän ehtii miettiä. Kahvia keittäessä:

"Mutta vesi on pantava joutuin kuumenemaan ja kahvin suodatusvehkeet valmiiksi, se on tehtävä joka aamu ja aina on tehtävä jotakin, mutta aina sitä ei tarvitse ajatella. On niin hankalaa panna näin kauhalla vettä pannuun, tippuu reunojen yli ja rupeaa kähisemään levyllä. Ja ottaa aina pieni alumiinipannu ja suodatin, ottaa suodatinpaperi ja taivutella reunat ja pohja, jotta se ei mene rikki, ja aina mitata siihen kahvia ja miettiä, pannako kaksi desiä vai kaksi ja puoli ja sitten odottaa ja kävellä lattialla tai istua, ja sellaista on, aina, aina. Hän yritti miettiä, että sitä ei kannattanut ajatella, että sitä ei kohta huomaa, se on niinkuin hengittäminen, että jos oikein rupeaa ajattelemaan hengittämistä, että kun aina pitää vetää henkeä, niin tuntuu että voiko sitä aina vetää, että tukehtuu. Hullu sitä on ihminen. Vesihän kuumenee hitaasti. Käynpä välillä ulkona.

 Hän seisoi portailla ja veti henkeä ja katsoi eri suuntiin, tuntui lämpimältä."

Kurssi (1993)

Kurssista minulla on hatarimmat muistot. Kun selailen sitä nyt uudestaan, kirja tuntuu toisenlaiselta. Ehkä luen sen vielä. Se poikkeaa muusta tuotannosta: Hyry on lapsuutta ja nuoruutta kuvaavissa teoksissaan pysynyt tiukasti asiassa ja tapahtumissa. Kurssi sijoittuu myös nuoruuteen. Päähenkilö menee kurssille ja yrittää suorittaa seitsemännen luokan tenttimällä kesän aikana. Tässä nuoruutta kuvaavassa teoksessa päähenkilön pään sisälle mennään aivan eri tavalla kuin Hyryn varhaisissa romaaneissa. Näyttää siltä, että romaanin poika ei saa historiasta riittäviä pisteitä.

"Hän oli tainnut saada historiasta väärän käsityksen. Oli luullut, että riitti, kun oli asioista kiinnostunut. Kun keskikoulussa opettaja oli kysynyt Napoleonista, minkälainen henkilö tämä oli, eikä kukaan viitannut, niin hän oli nostanut kättään ja sanonut: "Napoleon oli hyvä sotapäällikkö mutta rupesi mahdottomiin yrityksiin. "Opettaja oli vastaukseen tyytyväinen ja antoi todistukseen yhdeksikön."

Aitta (1999)

Aitan tulemisen minä jo muistan. Muistan äitini sanoneen siskonsa sanoneen, että tämä on Antti Hyryn paras kirja, silloin. Romaani alkaa hartaalla, muutaman virkkeen ja runonpätkän sisältämällä luvulla. Tästäkään kirjasta en muista muuta kuin joutilaan kesäpäivän, jona sitä luin kotonani Elimäellä. Muistan toki kirjan tunnelman. Mies järjestää asiansa niin, että Aitta siirtyy paikasta toiseen. Päreitä haetaan kattoon, mistä halvemmalla, mistä kalliimmalla. Joku päreläjä taisi jäädä myyjällekin, kuten Hyryn tarinoissa toisinaan käy. Novellissa lampunkuupa on liian kallis, ei tule kauppoja. Tai toisessa novellissa maatilkku. Hinta nousee, kun isäntä, jolla ei ole maahan edes oikeutta, kuolee. Myyjä on ahnas ja ostaja nuuka.

Mutta aitta valmistuu. 

"Jäljestäpäin kaikki on aina niin selvää, kuinka käy, mutta nyt ei voi tietää, on mielessä epävarmuus. Mutta on luotettava, niinhän pääskynenkin, joka keväällä tulee ja tekee pesän vaikka harakka on uhkana ja haukka, niin Johanneksen kissa, joka tekee pennut meidän liiteriin, ja hevonen jokainen elukka, niin hirvi, joka huomaamatta väistää ketjun."

Heti perään todetaan, että kaiken aika loppuu. Hirven, kissan.

Kirja päättyy runoon, kuten alkoikin. Ilmassa on luonto, ja sama kaipaus, josta ei näköjään päästä eroon. Sen kanssa on vain opittava olemaan, jos näitä Hyryjä aikoo lukea.

"Hän oli lämmittämässä saunaa, lisäsi puita uuniin ja tuli ulos. Oli kuutamo ja tähtiä taivaalla. Helpottaisiko ahdistus, jos ajattelen tähtiä. Tuossa on Otava, ollut tuolla loputtoman kauan, sen rinnalla tämä minun ikävä kestää vain hetken. Näkyi kuu, liikkui pilviä mutta kuu näkyi koko ajan, muuttui vain himmeämmäksi kun pilvi tuli eteen. On ollut tuolla ja sitä ihmiset ovat katsoneet tuhansina vuosina, samanlaisena.

Ei lunta, tuulee lauhasti.

Kevään puolukoitten maku.

Tulee mieleen pelko,

ei enää oikeaa kevättä, edessäpäin.

Tuulee pimeältä mereltä,

punainen kuu

veneen mallinen

hohtaa kaukana aalloilla

ja uppoaa kohta."

Tässä kohtaa voisi puhua 50-luvun modernisteista, aasialaisen runouden vaikutuksesta kotimaiseen lyriikkaan ja kaikesta viisaasta. En ala siihen, riittää kun lukee ja tuntuu siltä, että haluaa lukea. Hyryhän nuoruudessaan kirjoitti runoja. Tuomas Anhava luki niitä ja rohkaisi häntä kokeilemaan proosaa. Missäköhän ne nyt ovat ja pääseeköhän niitä koskaan kukaan lukemaan, hän mietti.

Uuni (2009)

Uuni on Antti Hyryn tunnetuin teos. Hyry on ehkä vähän kuin Einojuhani Rautavaara. On tehnyt pitkän uran alallaan, tuottanut jo nuorena omanlaistansa juttua, mutta suuri yleisö löysi heidät vasta myöhemmin. En tiedä, en oikeastaan tiedä kuinka laaja Lukijakunta Antti Hyryllä on ollut 60-80 -luvuilla. Uuni kuitenkin voitti Finlandian ja myös Akateemisen kirjakaupan Varjo-Finlandian: se myönnetään myydyimmälle uutuusromaanille. Samalla Hyrystä tuli kirjailija, jonka melkein kaikki uuden kirjallisuuden lukemista harrastavat oppivat tuntemaan. Uunin arvostelu löytyy kymmenistä kirjallisuusblogeista. Finlandia-voiton jälkeen kuulin myös helsinkiläisten divarien tyhjentyneen hyryistä, kun ihmiset alkoivat lukea hänen muita kirjojaan.

Minä pidin myös Uunista. Sen muurauskohdat olivat erityisesti vaarini mieleen, joka ei ollut ensisijaisesti lukumiehiä vaan tekijämiehiä enemmänkin. Minä puolestani pidin kaikesta muusta paitsi uuninmuuraamisesta. Siihen ei ollut sellaista herkkyyttä minulla. Onnesi kirja on paksu ja siinä on paljon päähenkilöä. Ja muita ihmisiä, ja tuttua touhua, sanoisinko näin.

Huomaan, että moni asia Hyryn tuotannosta jää tällaisessa läpijuoksussa väkisinkin vaille huomiota. Yksi sellainen on sisäkertomukset. Niitä on, muistaakseni ei Uunissa, mutta monessa muussa kirjassa. Pienempinä sisäkertomuksina voi pitää tarinoita, juttuja tai anekdootteja, joita kirjan henkilöt kertovat toisilleen. Niitä lukiessa tulee usein Veijo Meri mieleen, vaikka kirjailijoina nämä kaksi herraa ovatkin hyvin erilaisia. Myös hiljainen sisäänpäin hymyävä huumori toistuu kirjoissa. Uunissa mies soittaa rautakauppaan, kysyy jotain ja kun kuulee, että tavaraa on, hän sanoo: "Hyvä, minä panen pojan hakemaan" ja menee itse hakemaan. Juttu on mielestäni mainio! Romaani on täydellisen oikea paikka tällaisten tarinoiden kertomiseen.

Kertomus (1986)

Luonto, hillat, koneet, autolla ajaminen, tähtien katseleminen, puolukat, kasvit, joskus myös eläimet. Näillä mennään, kun Hyryn kyytiin hypätään. Vieraantuneisuus, kaipuu tietysti. Ihmisen pienuus ja ymmärtämättömyys. 

Viimeisenä Hyryn kirjoista luin Kertomuksen. Siinä on neljä novellia ja yksi "vapaamuotoinen proosakteksti". Novellit ovat hyviä. Yhdessä poika rakentaa joulutähden ja panee sen sisään valon joka toimii paristolla. Pukin tultua hän liittää johdot patteriin, vaivihkaa.

"Kaikki katsoivat kuusta ja huomasivat tähden. Jussi katsoi vain paketteja pukin edessä. Isä katsoi häntä.

  -Elämiste, tuota poikaa, isä sanoi.

Hän katsoi, kun isä nauroi omalla laillaan. Se oli peräisin niiltä ajoilta, jolloin häntä ei ollut vielä ollut ollenkaan."

Tämäkin novelli loppuu kauniisti. Kirjoitan vain viimeisen lauseen. "Tuolla ulkona, kun tulee huhtikuu, ja toukokuu, lumi sulaa ja vesi virtaa maantien yli talon yläpuolella ja alapuolella, hän mietti ja muisti, minkähajuista vesi on, kun se tulee pitkin maata lumisohjosta näkyviin."

Ehkä ei ollut sattumaa, että viimeisenä tekstinä oli Mustan ojan vesi, kaunis ja hauras teksti, jolla ei oikein ole alkua eikä loppua. Kustantaja on pidättäytynyt kutsumasta sitä novelliksi. Siinä ollaan ja nähdään, koetaan haistetaan maistetaan. Kirjailija on saanut päästellä. Minä ajattelin tätä lukiessani tuoretta HS:n kirjakritiikkiä Anni Kytömäen Kultarinnasta. Siinä sanottiin jotenkin näin: Mitä Gummerruksella oikein tapahtuu? Viime vuonna tuli Pauliina Rauhalan taivaslaulu ja nyt tämä. Siellä annetaan kirjailijan kirjoittaa niin kuin hänestä tuntuu. En pane sitaatteja, kun muistelen kökösti omin sanoin, mutta tämän vaikutelman tuo ylistävä kritiikki minuun jätti. Tähän toteamukseen palaan: Jo monta kirjaa kirjoittanut 55-vuotias kirjailija on saanut kirjoittaa ihan mitä haluaa, ilman muotoa tai rakennetta. Toki sellainen on, muodollinen muoto, mutta teksti kyllä hajoaa. En moiti, vaan yritän selittää. Joku voisi puhua proosarunosta tai runoproosasta. Minä en, kun en oikein tiedä.

"Hän tuli saunasta, lämpimästä, ja luotti nyt itseensä, hän oli saanut itseensä lämpöä. Autonkorjauksen hän voi ottaa harrastuksena, hän ajatteli. Mutta miksi aamulla, kun herää, on masentunut?

 Astua askeleeet erikseen, ja tehdä liikkeet kiinnostuneena, sillä niitä me vain teemme täällä, kun elämä kuluu. Ajattele robottia, joka tekee ja tekee ja liikkuu ja liikkuu ja vertailee, mutta ei mitään tunne eikä tiedä.

 Kun pitää sylissä lasta ja koskettaa viileää ihoa, joutuu omaan tiedottomaan alkuaikaansa."

Minä melkein itkin, kun luin tätä. En fyysisesti, mutta sisällä oli itku. Jotenkin itkin tätä kertojaa, ja ehkä omiakin surujani, kun niitä on aina sisällä, enemmän tai vähemmän, minulla ja muilla. Teemat ovat ja pysyvät Hyryllä, mutta kirjat eivät missään nimessä ole samanlaisia keskenään. Siksi ne olisi hyvä kaikki lukea.

"Miksi on ihmisen mielessä ikävä, aina. Koivut tienvierellä vaaleanvihreitä, haavat, ruskeanvihreitä, männyt tummempia, koivujen hempeys tummien mäntyjen seassa. Peltojen väri hiekkaa ja suomutaa. Oliko hän juuttunut johonkin kiinni, ihan lopullisesti, epätoivoon, eikä päässyt käsiksi näihin hiekkaisiin peltoihin, juhannuksen koivuihin, mäntymetsiin ja tuomiin, kukassa oleviin.

 Mustan ojan rannalla kasvaa rentukka, keltainen, helposti murtuvat kukat ja helposti katkeavat vihreät varret. Kevätiltana kylvöntekoaikaan, kun sataa vastaan, ihan vähän, hämärässä metsässä. Mustikka kukkii, myrsky on kaatanut muutamia tukkipuita. Tuulee vähän, ja koivut nuorine lehtineen huojuvat ja kahisevat. Vesipisaroita tippuu maahan ja puitten lehdille. On ikävä jotakin, mennyttä elämääni, ja niin oli silloinkin. Metsästä ja suolta tuleva mustan ojan vesi virtaa kiivaasti, kevään vesi, kevään loppuja vesiä, eikä nuoruutta enää ole."

Aamulehti osasi kirjoittaa jo joskus kauan sitten: "Antti Hyryä on hyvä lukea: hänen ihmisensä ovat ihmisiä ja maassa on maan lämpö."

S.

Seitsemästoista luku, jossa Pietari miettii syntyjä syviä.

Antti Hyryn romaanissa Maatuuli sahataan pohjoisen ja etelän väliä pari kertaa. Kirja on hyvä, lukekaa se. Luvussa 17 päähenkilö Pietari ajaa etelän kotiinsa käytyään pohjoisen paikassaan. Näille romaanin paikoille on käsittääkseni vastineensa myös reaalimaailmassa.

"Hän ajoi autolla etelään päin. On kova tuuli pohjoisesta, hän mietti, myötäinen, ja Hanomag kulkee helposti. On helppo ajaa näin, kun on vähän kuormaa, lavalla peräkärry kumollaan, ei laitojakaan mukana. Hän oli nyt tullessa aamulla ajanut Jounin luo. He olivat keinotelleet 2 CV:n peräkärryltä alas ja nostaneet lavalle peräkärryn kumolleen, niin että siinä oli renkaat ylöspäin ja vetoaisa perässä. Hän vilkaisi peruutuspeilistä. Peräkärryn renkaat näyttivät pyörivän hitaasti. 

Edellisenä iltana hän oli siirtänyt peräkopperon Hanomagin lavalta vanhan rakennuksen taakse. Hän oli sen saanut nostureilla ylös etureunasta ja saanut hirren alle ja tynnyrit hirren päitten alle. Pekka oli tullut katsomaan, varoitellut, voi tulla tuulenpuuska ja se voi kaatua päälle. Tosiaan, hän oli miettinyt ja samalla ajatellut, että Pekkakin huolehtii näistä asioista. Hän oli ajanut auton alta pois, laskenut kopperon vähitellen alas hirsien päälle.

Mittari näyttää, että nafta on vähissä, hän mietti ja päätti, että kunhan tulee sopiva pysäköintipaikka, hän ajaa sinne ja laskee naftaa tankkiin. On kylmä tuulinen kirkas ilma eivätkä lehdet ole paljon viikon aikana kasvaneet. Eilen hän oli ollut velipojan kanssa virittämässä pyyntiä jonkinlaiseen kuntoon. Oli mennyt myöhäiseen ja viisivuotias Pekka oli istunut koko ajan veneen keulassa. Häntä oli palellut. "Meillä kyllä täällä tahtoo tulla äitiä ikävä," hän oli hokenut vähän väliä. Ei tullut vieläkään se kunnolla se pyynti, hän mietti muistaen aukot, joita oli jäänyt potkun perän ja päätyverkon saumaan. Se olisi pitänyt panna kiinni tai jonkin matkaa limittäin. Aamulla hän oli käynyt sivusta nostamassa koppaa. Siellä oli ollut kaksi siikaa, joista toisella ei ollut päätä. Vehkeet ovat kuitenkin siellä meressä, hän mietti. Tämä on maatuuli, eikä ole paljon aaltoja. 

Hän huomasi P-merkin, piti varansa ja käänsi auton tien yli vasemmalle pysäköintialueelle, sammutti moottorin ja tuli ulos, aukaisi sivuoven, otti nafta-astian ja letkunpätkän, asetti astian suojakotelon päälle, aukaisi korkit. Pitäen letkua sopivasti vähän vinossa asennossa hän imi siihen naftaa, ja kun nafta oli tarpeeksi korkealla, laski letkua alaspäin niin että imu rupesi vaikuttamaan ja työnsi letkua vähän naftaputkeen. Hän oli tyytyväinen, kun kaikki kävi niin kätevästi. Jos naftaputki veti huonosti, oli sinne mittarista hankala laskea.

Linja-auto ajoi pysäköintipaikalle ja sammutti moottorin. Bussinkyljestä hän luki, että siinä oli Torniojokivarresta Helsinkiin festivaaleille meneviä nuoria. Kaksi tyttöä tuli bussin taakse tupakalle. Imevät tottuneesti pillitupakkaa. Tuossa iässä sitä on ihminen kaikkeen tottunein, ihan vaikka mihin. Hän katsoi AIV-astiasta, missä naftan pinta oli. Annan mennä tuohon kahteenkymmeneen asti. Hän haki hytistä pullan ja kahvia termospullon korkkiin ja tuli takaisin lavan vierelle. Retken johtajat seisoskelivat linja-auton keulan kohdalla. Tiellä kulki aina väliin auto kohisten. Hän tunnusteli tuulta. Se tuli tien ympärillä olevan suon yli. Hän tunsi suopursun hajun ja katsoi, näkyisikö kukkia tai nuppuja. Onkohan näillä tytöillä jotenkin samanlaista kuin silloin, hän mietti, silloin kauan sitten, hän muisteli kouluaikoja. Kesälomilla monet kaverit olivat käyneet suurkisoissa Helsingissä asti, ja se oli tuntunut tärkeältä ja syksyllä oli saanut ihmeissään kuunnella, että se ja sekin oli siellä ollut. Vaikuttaa kuin nyt ei mikään tuntuisi kenestäkään miltään. Mutta nykyhetki on aina tällainen raaka. Minäkin ajattelen, että nyt täällä olen vain matkalla tilapäisesti ja yritän saada matkan kulumaan. Kunhan pääsen perille, tulee jotakin vakituista, mutta sitä on turha luulla.

Joskus näitä ei mieti. Hän muisti, kuinka kauan aikaa sitten, kun Juho oli ollut pieni poika, he olivat olleet tuolla kesäpaikalla ja Juholla oli ollut kuumetta ja hänelle oli tullut taas se, että oli vaikea saada vedetyksi henkeä. Juho oli saanut lääkettä ja saattanut jotenkuten olla, ja joku oli jäänyt illaksi häntä katsomaan, kun Pietari oli vaimon kanssa lähtenyt kirkolle seuroihin. Muistui, miltä oli tuntunut koko ajan, kun he olivat menneet sinne elokuun iltana, istuneet suuressa hirsisalissa, kuunnelleet puhetta. Meren rannikon käkkyräinen pihlaja, oksat ja lehdet, näkyi ikkunasta saarnastuolin oikealta puolelta ja länsinurkan ikkunassa oranssi aurinko utuisen ilman halki, nyt tuossa, ja nyt tuossa. Hän oli ajatellut, että kun näin saa olla ja istua ja toivoa ja rukoilla, että Juho kotona pärjää ja sairaus taas menee ohi, niin hyvä on. Sitten yöllä Juho oli nukkunut hänen vieressään. Hän oli vähän väliä kuunnellut, kuinka lyhyesti ja vaikeasti hengitys kävi, mutta kävi kuitenkin, ja taas nukkunut jonkin aikaa. Mutta mitään näitä tapahtumia ei saa varastoon eikä pussiin.

Hän huomasi olevansa perillä, pihalla suurten koivujen alla, muisteli matkaa ja melkein kauhistui, miten oli taas päässyt tänne asti.

Hän oli käynyt saunassa ja istui ulkona alasti puupalikoitten päällä selkä seinää vasten jalkapohjat koivun rungolla. Hän oli pysäköinyt auton ojan laidalle koivun taakse. Peräkärry oli vielä lavalla. Siinähän ne hyvin pärjää, hän mietti. Saunassa tullut kuumuus vähenee, vaikka onkin näin lämmin ilma. Olo rupeaa tuntumaan selkeältä, niinkuin aina kun löylystä tulee ja tähän istuu. Mutta puut ovat täällä liian korkeita, kevät liian aikainen, hän mietti. Tämä on kyllä lasten koti ja minunkin, mutta kaipaan matalampia puita. Tämä on kuin äitipuoli, liian imelä, jaksankohan enää tulla tänne takaisin.